Sylvi-Kyllikki Kilpi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sylvi-Kyllikki Kilpi
Sylvi-Kyllikki Kilpi vuonna 1969.
Sylvi-Kyllikki Kilpi vuonna 1969.
Kansanedustaja
30.10.1934–21.7.1958
Ryhmä/puolue SDP, SKDL
Vaalipiiri Uusimaa, Helsinki
Henkilötiedot
Syntynyt23. huhtikuuta 1899
Helsinki
Kuollut22. helmikuuta 1987 (87 vuotta)
Helsinki
Ammatti toimittaja, kriitikko
Puoliso Eino Kilpi
Kilpi vuonna 1937.

Sylvi-Kyllikki Kilpi (o.s. Sinervo, vuoteen 1906 Brink, 23. huhtikuuta 1899 Helsinki – 22. helmikuuta 1987 Helsinki) oli suomalainen toimittaja, kulttuurikriitikko ja poliitikko, joka toimi SDP:n ja SKDL:n kansanedustajana vuosina 1934–1958.[1] Sisällissodan jälkeen politiikkaan lähtenyt Kilpi edusti aluksi sosialidemokraattien vasemmistosiipea, josta hän 1930-luvulla siirtyi Väinö Tannerin johtamaan oikeistosiipeen. Kilpi oli sotapolitiikkaa kannattanut tannerilainen vielä jatkosodan alkaessa, mutta vuonna 1943 hän liittyi niin sanottuun rauhanoppositioon ja loikkaisi sodan päätyttyä kansandemokraattien riveihin.[2] Sotavuosien jälkeen Kilpi toimi myös Suomi–Neuvostoliitto-Seuran puheenjohtajana ja aikaisemmin Neuvostoliittoon kriittisesti suhtautuneesta Kilvestä tuli uuden ystävyyspolitiikan keulahahmo.[3]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sylvi-Kyllikki Kilven vanhemmat olivat Laihiasta kotoisin ollut levyseppä Edvard Sinervo (synt. Brink, 1876-1925) ja Alma Erika Wallenius (s. 1877).[4] Hän varttui Sörnäisten kaupunginosassa seitsenlapsisen perheen ensimmäisenä lapsena. Kone- ja Siltarakennuksen tehtaalla ja Hietalahden telakalla työskennellyt isä oli ammattiyhdistysaktiivi, joka käytti vapaa-aikansa lukemiseen ja itseopiskeluun. Vähavaraisen perheen lapsena Kilpi opiskeli vapaaoppilaana Kallion yhteiskoulussa.[5] Sisällissodan aikana hän työskenteli konekirjoittajana kansanvaltuuskunnan hallinnossa. Sodan päätyttyä rehtori Jalmari Jaakkola ei ottanut Kilpeä takaisin kouluun, mutta hän onnistui siitä huolimatta kirjoittamaan ylioppilaaksi 1919. Yliopisto-opintojen aloittamiseen Kilvellä ei ollut varaa.[2]

Liityttyään sosialidemokraattiseen puolueeseen Kilpi työskenteli Demokraatin ja Uuden Ajan toimittajana Turussa ja Porissa. Demokraatin toimittajana Kilpi herätti huomiota nimimerkillä "Kaisa-Liisa" kirjoittamillaan pakinoilla. Avioiduttuaan Eino Kilven kanssa hän muutti vuonna 1920 Tampereelle, kun tämä valittiin Kansan Lehden päätoimittajaksi. Sylvi-Kyllikki Kilpi puolestaan ryhtyi lehden teatteri- ja kirjallisuuskriitikoksi ja työskenteli opettajana Tampereen työväenopistossa. Leipätöidensä ohella Kilpi hoiti lapsiaan ja opiskeli kirjallisuutta Helsingin yliopistossa, jossa hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1928. Kilpi vaikutti muun muassa Suomen Sosialidemokraattisessa Työläisnaisliitossa, jossa hän kuului puheenjohtaja Miina Sillanpään vastaiseen oppositioon. Vuonna 1932 perhe muutti Helsinkiin Eino Kilven aloittaessa Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajana.[4][5]

Politikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvulle tultaessa Kilpi oli siirtynyt sosiaalidemokraattien tannerilaiseen siipeen. Lokakuussa 1934 hän nousi varasijalta eduskuntaan Axel Åhlströmin kuoltua. Kansanedustajana Kilpi kiinnitti huomiota erityisesti koulutukseen ja sosiaalihuoltoon. Eduskuntatyönsä ohella hän toimi Suomen Sosialidemokraatin kirjallisuus- ja teatterikriitikkona 1934-1939 ja Työväen akatemian luennoitsijana 1938-1945.[4] Kilpi vastusti fasismin ohella myös kommunismia ja kritisoi Neuvostoliittoa.[5] Vuosikymmenen lopussa Kilpi kuului Natsi-Saksasta saapuneiden pakolaisten avustuskomiteaan, jonka muita jäseniä olivat Elisabeth Beaurain, C. O. Frietsch, Yrjö Hirn, Yrjö Kallinen, Ragni Karlsson, Arvid Mörne, Atos Wirtanen ja Laurin Zilliacus.[6] Muun muassa Bertolt Brecht perheineen oleskeli Kilven luona pakomatkallaan Yhdysvaltoihin.lähde? Syksyllä 1938 Kilpi pelasti 55 S/S Ariadnella Helsinkiin saapunutta juutalaispakolaista joutumasta palautetuksi Saksaan. Hän otti yhteyttä ministerinä toimineeseen Väinö Tanneriin, joka puolestaan toi käännytysuhan julkisuuteen. Viikon kuluttua Suomeen saapui lisää pakolaisia, mutta heitä Kilpi ei enää pystynyt auttamaan, vaan sisäministeri Urho Kekkonen karkotti ryhmän.[2]

Antifasismistaan huolimatta Kilpi hyväksyi jatkosodan alettua aseveljeyden Natsi-Saksan kanssa ja vastusti muun muassa niin sanottujen kuutosten toimintaa.[4] Syksyllä 1942 Kilpi yritti jälleen pelastaa Saksasta saapuneita juutalaispakolaisia, jotka Valpon johtaja Arno Anthoni ja sisäministeri Toivo Horelli kuitenkin luovuttivat natseille.[6] Sodan jatkuessa Kilpi alkoi epäilemään sen oikeutusta ja liittyi lopulta niin sanottuun rauhanoppositioon.[4] Elokuussa 1943 Kilpi oli ainoa niin sanotun Kolmenkymmenenkolmen kirjelmän allekirjoittanut nainen.[2]

Sotavuosien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Kilvestä tuli SDP:n vasemmisto-opposition johtohahmoja. Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa hän oli vaalipiirinsä ääniharava yli 12 000 äänellä.[7] Jäätyään kuitenkin paitsioon asevelisosialistien johtamassa puolueessa[2] hän erosi SDP:stä syyskuussa 1946. Hän liittyi alkuvuodesta perustettuun Sosialistiseen Yhtenäisyyspuolueeseen ja siirtyi yhdessä Atos Wirtasen kanssa sen emojärjestön SKDL:n eduskuntaryhmään. Myös hänen puolisonsa Eino Kilpi siirtyi pian SKDL:n riveihin.[4] Kilpi piti itseään edelleen sosialidemokraattina, mutta katsoi pystyvänsä paremmin vaikuttamaan asioihin kansandemokraateissa.[5] Stalinismin kiristäessä otettaan SKDL:n sisällä ei liiton ei-kommunistisilla jäsenillä kuitenkaan ollut juurikaan vaikutusvaltaa.[2]

Sodan aikana Sylvi-Kyllikki Kilpi oli juutalaispakolaisten puolustaja, mutta sodan jälkeen hän hyväksyi inkerinsuomalaisten luovutuksen Neuvostoliittoon pitäessään heitä "vakoilijoina ja sotarikollisina".[3] Vuonna 1946 Kilvestä tuli lankonsa Mauri Ryömän suostuttelemana Suomi–Neuvostoliitto-Seuran puheenjohtaja, vaikkei hän ollut sen jäsen.[4] Koska ministerinpestit olivat jääneet väliin, katsoi Kilpi, että SNS:n puheenjohtajuus tarjosi rivikansanedustjaaa näkyvämmän roolin ja mahdollisuuden myös ulkopoliittiseen vaikuttamiseen.[5] Tehtävässään hän keskittyi erityisesti maiden väliseen kulttuurivaihtoon.[4] Aikaisemmin Neuvostoliittoa kritisoinut Kilpi omaksui nopeasti uuden ystävyyspolitiikan ja hänestä tuli maan innokas puolustaja.[3] Nikita Hrushtshevin paljastettua vuonna 1956 Josef Stalinin hallintokauden väärinkäytöksiä myös Kilven asenne Neuvostoliittoa kohtaan muuttui jälleen kriittisemmäksi. Hän Jätti eduskunnan vuonna 1958, mutta jatkoi SNS:n puheenjohtajana vuoteen 1961 saakka.[4] Vuonna 1968 Kilpi tuomitsi julkisesti yhdessä sisarensa Elvi Sinervon kanssa Tshekkoslovakian miehityksen.[3]

Kilpi oli presidentin valitsijamies vuosina 1937, 1940, 1943, 1950, 1956 ja 1962. Hän oli myös Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen. Kilpi toimi Sosialidemokraattisen Työläisnaisliiton puheenjohtajana 1941-1946. Hän kuului SKDL:n liittotoimikuntaan 1947–1970 ja oli puolueen toinen varapuheenjohtaja 1948–1949.[4] Lisäksi hän oli SYP:n puoluetoimikunnan jäsen, kunnes erosi puolueesta maaliskuussa 1955.[8][9]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sylvi-Kyllikki Kilven puoliso oli toimittaja Eino Kilpi, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1920. Heidän lapsiaan olivat kansanedustaja Kalevi Kilpi sekä kaksoset Raili (myöh. Hynynen, 1924-1995) ja Yrjö (1924-2010) Kilpi.[4] Kilven sisaria olivat kirjailijat Elvi ja Aira Sinervo. Sisarusten välit rikkoutuivat 1930-luvulla Kilven puolelta, kun Elvi ja Eira toimivat SDP:n vasemmisto-oppositiossa. Välit korjaantuivat jälleen jatkosodan aikana Elvin jouduttua poliittisista syistä kolmeksi vuodeksi vankilaan. Kilpi palkkasi sisarelleen asianajajan ja otti hänen poikansa hoitoonsa, kun myös lapsen isä Mauri Ryömän oli vankilassa.[5]

Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sylvi-Kyllikki Kilpi oli arvostettu, mutta myös pelätty kriitikko jo Tampereen vuosistaan lähtien.[5] 1930-luvulla hän tuki puoluetoverinsa Martta Salmela Järvisen näytelmäkirjailijan uraa, mutta ystävyys katkesi sotavuosien jälkeen Kilven siirryttyä SKDL:n riveihin. Välirikko oli niin lopullinen, etteivät he mainitse toisiaan edes muistelmissaan. Kilpi halusi myös itse kaunokirjailijaksi, muttei onnistunut tavoitteessaan, vaan jäi lahjakkaampien sisarustensa Elvi ja Eira Sinervon varjoon. Hän julkaisi kuitenkin kolmiosaiset muistelmansa 1960-luvulla. Ensimmäinen osa Sörnäisten tyttö (1963) perustuu Kilven päiväkirjoihin, mutta hän kuitenkin muokkasi alkuperäisiä tekstejä ja kirjoitti niitä muistinvaraisesti uudelleen. Kahdessa jälkimmäisessä osassa puolestaan heijastuu vahvasti kirjoittamisajankohdan poliittinen tilanne.[10]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Työväenjuhlat. Helsinki: Sos.dem. puoluetoimikunta, 1934.
  • Kilpi, Sylvi-Kyllikki; Sinervo, Aira: Sosialidemokraattisten naisten valtiollinen toiminta. Helsinki: Sos.-dem. työläisnaisliitto, 1937.
  • Työväen juhlat. Helsinki: Sos.dem. Puoluetoimisto, 1941.
  • Suomen työläisnaisliikkeen historia. Helsinki: Kansankulttuuri, 1953.
  • Kilpi, Sylvi-Kyllikki; Kulo, K. L.; Hyvönen, Paavo; Tuominen, Jussi: Suurlakkovuosi 1905. Helsinki: Kansankulttuuri, 1955.
  • Lenin ja suomalaiset. Helsinki: Tammi, 1957.
  • Sörnäisten tyttö : päiväkirja. Helsinki: Tammi, 1963.
  • Sörnäisten tytön vaellusvuodet : elämää 1920-luvulla. Helsinki: Tammi, 1965.
  • Sörnäisten tyttö politiikan pyörteissä : tapahtumia 1930-luvulta. Helsinki: Tammi, 1966.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Sylvi-Kyllikki Kilpi Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 4.12.2007.
  2. ↑ a b c d e f Leppänen, Veli-Pekka: 55 juutalaista pakolaista vältti Sylvi-Kyllikki Kilven ansiosta palautuksen Saksaan syksyllä 1938: Tehokas aikansa aktivisti jätti uraauurtavan jäljen suomalaiseen politiikkaan (vain tilaajille) 17.12.2021. Helsingin Sanomat. Viitattu 23.4.2024.
  3. ↑ a b c d Hämäläinen, Unto: Täyskäännös Moskovaan päin (vain tilaajille) 10.12.1992. Helsingin Sanomat. Viitattu 23.4.2024.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k Kalemaa, Kalevi: Kilpi, Sylvi-Kyllikki (1899–1987) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen artikkeli). 22.4.1998. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 23.4.2024.
  5. ↑ a b c d e f g Krohn, Elias: Sylvi-Kyllikki Kilven tie kulki hellahuoneesta vallan kammareihin 26.12.2021. Kansan Uutiset. Viitattu 23.4.2024.
  6. ↑ a b Grünstein, Boris; Bolotowsky, Gideon: Polttouhrit-sarja herätti kysymyksen: Kuinka Suomi kohteli juutalaisia?. Helsingin Sanomat, 22.4.1979, s. 23. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 23.4.2024.
  7. ↑ Kalemaa, Kalevi: Sylvi-Kyllikki Kilpi : Sörnäisten tyttö, s. 224, 238. Helsinki: WSOY, 1992. ISBN 951-01763-2-X.
  8. ↑ Sosialistisen yhteisrintaman merkeissä eduskuntavaaleihin ja maamme tulevaisuutta rakentamaan. SYP:n puoluekokous päättyi eilen. Vapaa Sana, 30.4.1951.
  9. ↑ SYP hajoamistilassa. Vapaa Sana, 14.3.1955.
  10. ↑ Hentilä, Marjaliisa: Oman elämänsä tarkkailijat Martta Salmela-Järvinen ja Sylvi-Kyllikki Kilpi 2004. Työväenliikkeen kirjasto. Viitattu 23.4.2024.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kalemaa, Kalevi: Sylvi-Kyllikki Kilpi: Sörnäisten tyttö. 1992.
  • Torninoja-Latola, Jaana: Sylvi-Kyllikki Kilpi : matka valtakunnan vaikuttajaksi. Helsinki: Into, 2021. ISBN 978-952-351-667-0.
  • Virtanen, Leena & Sutinen, Aino: Sörnäisten tyttö: Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirja 1915–18 sarjakuvana. Tampere: Suuri Kurpitsa 2022. ISBN 978-952-7160-58-9

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansandemokraattien kansanedustajat
Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sylvi-Kyllikki_Kilpi&oldid=22346052”