Tämä on hyvä artikkeli.

Suomen kansanvaltuuskunta

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Valtuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner.

Suomen kansanvaltuuskunta oli Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) piiristä muodostettu elin, joka toimi Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallituksena 28. tammikuuta25. huhtikuuta 1918. Kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja oli entinen eduskunnan puhemies Kullervo Manner.

Kansanvaltuuskunta kaappasi sisällissodan alussa vallan syrjäyttämällä porvarillisen Svinhufvudin senaatin ja eduskunnan, minkä jälkeen se antoi itse lakeja ja asetuksia, idealistisena tavoitteenaan hallittu yhteiskunnallinen muutos työväenliikkeen ohjelman mukaisesti. Kansanvaltuuskunnan ohella toimi myös eduskuntaa vastannut korporatiivinen Työväen pääneuvosto, jonka rooli punaisten hallinnossa jäi tosin melko vähäiseksi. Kansanvaltuuskunnan lainsäädäntöhankkeista kunnianhimoisin oli ehdotus Suomen uudeksi valtiosäännöksi, jossa pyrittiin pysyttelemään demokratian pohjalla. Esitystä ei sodan keskellä voitu panna toimeen ja kehitys kulkikin täysin vastakkaiseen suuntaan; lopulta kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja Manner jopa julistettiin Suomen diktaattoriksi. Kansanvaltuuskunta kohtasi suuria vaikeuksia hallinnon ja talouden järjestämisessä, eikä kyennyt estämään punakaartien harjoittamaa väkivaltaista terroria.

Neuvosto-Venäjä oli ainoa valtio, joka tunnusti kansanvaltuuskunnan Suomen lailliseksi hallitukseksi. Sisällissodan loppuvaiheessa huhtikuun alussa 1918 kansanvaltuuskunta siirtyi Helsingistä Viipuriin, mistä sen jäsenet pakenivat lopulta Pietariin.

Perustaminen ja välittömät toimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

28. helmikuuta 1918 rauhantunnustelijoiksi saapuneet Ruotsin sosialidemokraattien puoluesihteeri Gustav Möller (vas.) ja tanskalainen toimittaja Marius Wulff kansanvaltuuskunnan haltuunsa ottaman Senaatintalon portailla.

Aseellisen vallankumouksen aloittamisesta päättivät alkuaan Työväen järjestyskaartin johto sekä SDP:n puoluetoimikunnasta 23. tammikuuta 1918 lohkaistu ”Suomen työväen toimeenpaneva komitea”, jonka jäsenet edustivat työväenliikkeen radikaaleinta siipeä. Toimeenpaneva komitea määräsi 27. tammikuuta vastaisena yönä punakaartit pidättämään P. E. Svinhufvudin johtaman senaatin eli hallituksen jäsenet ja joukon muita johtavia porvarillisia poliitikkoja, mukaan lukien 33 kansanedustajaa, mikä kuitenkin epäonnistui täydellisesti. Punakaartien yliesikunta lykkäsi keskeneräisten valmistelujensa vuoksi kaappauksen alkua yhdellä päivällä, joten senaattorit saivat tiedon pidätysmääräyksestä etuajassa levitetystä julkisesta tiedotteesta ja ehtivät piiloutua. Eduskunnan kokoontuminen 28. tammikuuta estettiin ja muutamia Heimolan talolle ilmaantuneita porvarillisia kansanedustajia pidätettiin.[1]

Kansanvaltuuskunta perustettiin 28. tammikuuta 1918, ja se asettui johtamaan samana aamuna aloitettua kapinaa.[2] Kansanvaltuuskunnan perustamisesta tiedotettiin Työmies-lehdessä 29. tammikuuta julkaistussa julistuksessa, jossa myös nimettiin kansanvaltuutetut ja selostettiin lyhyesti punaisen hallituksen keskeisimmät ohjelmalliset tavoitteet.[3][4][5] Kansanvaltuuskunta otti jo ensimmäisenä päivänään käyttöönsä Senaatintalon Helsingissä (nykyinen Valtioneuvoston linna).[6]

Punainen hallinto lakkautti ensi töikseen kaikki porvarilliset lehdet, pääkaupungissa jo 28. tammikuuta ja muissa kaupungeissa seuraavina päivinä. Kansanvaltuuskunta vahvisti 2. helmikuuta ”vastavallankumouksellisen” lehdistön olevan ”toistaiseksi” lakkautettu. Lakkautus koski jopa oikeistososiaalidemokraattisia Työn Valtaa ja Itä-Suomen Työmiestä. Tämän jälkeen saivat ilmestyä vain sosialidemokraattisen puolueen ja kristillisen työväenliikkeen lehdet. Valkoisten senaatti lakkautti vastaavasti sosialidemokraattien lehdet. Maaliskuussa kansanvaltuuskunnan posti- ja tiedotusosasto asetti jäljellä oleville lehdille ennakkosensuurin sota-asioiden ja ulkopolitiikan raportoinnin osalta.[7][8][9]

Kansanvaltuuskunta määräsi 2. helmikuuta punakaartit valtion ylläpidettäviksi ja kaartit asetettiin periaatteessa sen määräysvallan alaisuuteen. Käytännössä kansanvaltuuskunta joutui myöhemmin tunnustamaan, ettei se kyennyt juuri kontrolloimaan kaartien toimintaa, ja vähensi sota-asioiden käsittelyä.[10] Punakaartien ja kansanvaltuuskunnan suhde pysyi ongelmallisena koko sodan ajan, sillä valtuuskunta katsoi kaartien toimivan omavaltaisesti, ja monet kaartilaiset taas pitivät kansanvaltuutettuja rintaman todellisuudesta vieraantuneina ”loiseläiminä”.[11]

Kansanvaltuuskunta kokoontui Helsingissä istuntoon yhteensä 89 kertaa ja Viipurissa vajaa kymmenen kertaa.[12] Se julkaisi asetuskokoelmassa yhteensä 45 säädöstä ja suosi lyhyttä ja niukkaa lakitekstiä.[13] Suurin osa kansanvaltuuskunnan ajasta meni uuden lainsäädännön tuottamiseen. On arvioitu, että noin kaksi kolmasosaa sen säätämistä laeista oli reagointia akuutteihin hallinnollisiin ongelmiin ja loput tähtäsivät ideologisiin päämääriin tai kannatuksen lisäämiseen.[14][15] Etenkin ideologiselta pohjalta säädettyjen lakien esikuvana toimivat vuoden 1871 Pariisin kommuunin ja vähemmässä määrin myös Venäjän bolševikkivallankumouksen tuottama lainsäädäntö, mutta enimmäkseen Suomen työväenliikkeen aiemmat ohjelmat.[16] Valtuuskunnan säätämistä laeista tiedotettiin Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantoja -lehdessä.[17][18]

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtuuskunnan kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanvaltuuskunnan kokoonpano (huhtikuu alkuun saakka)[19]
Titteli Henkilö
Puheenjohtaja Kullervo Manner
Ulkoasiain valtuutettu Yrjö Sirola
Sisäasiain valtuutetut Eero Haapalainen (maaliskuun alkuun saakka)
Adolf Taimi (maaliskuun alkuun saakka)
Matti Airola (maaliskuun alusta)
Hanna Karhinen (maaliskuun alusta)
Sota-asiain valtuutetut Eero Haapalainen (maaliskuun alusta)
Adolf Taimi (maaliskuun alusta)
Oikeusasiain valtuutetut Lauri Letonmäki (lainvalmistelu ja oikeuslaitos)
Antti Kiviranta (vankeinhoito)
Valistusasiain valtuutettu Otto Wille Kuusinen
Raha-asiain valtuutetut Jalo Kohonen
Edvard Gylling (6. helmikuuta alkaen)
Maatalousasiain valtuutettu Evert Eloranta
Elintarvikeasiain valtuutettu Oskari Tokoi
Liikenneasiain valtuutettu Konsta Lindqvist
Posti- ja Tiedotusasiain valtuutettu Emil Elo
Työasiain valtuutettu J. H. Lumivuokko
Sosiaaliasiain valtuutetut Hilja Pärssinen (maaliskuun alusta, kouluasiat)
J. O. Arjanne (maaliskuun alusta)
Prokuraattori Matti Turkia

Kansanvaltuuskunnan nimilista pohjautui pitkälti Suomen työväen toimeenpanevan komitean puheenjohtajan Eero Haapalaisen ehdotukseen, jonka hän esitteli toimeenpanevan komitean suljetussa kokouksessa 25. tammikuuta 1918.[20][21] Edellisvuoden eduskunnan puhemies, Kullervo Manner, nimettiin kansanvaltuuskunnan puheenjohtajaksi. Mukana oli myös entinen senaatin talousosaston varapuheenjohtaja (pääministeri) Oskari Tokoi, joka toimi vähäisemmässä tehtävässä elintarvikeasiain valtuutettuna.[22]

Kansanvaltuuskunnan jäsenet edustivat pääasiassa sosiaalidemokraattien vasenta laitaa, ja heidät koottiin työväenliikkeen järjestöistä, kuten sosialidemokraattisesta puolueesta (SDP) ja Suomen Ammattijärjestöstä (SAJ).[23] Vuonna 1917 valitun ja tammikuussa 1918 täydennetyn SDP:n puoluetoimikunnan yhdestätoista jäsenestä kaikki yhtä lukuun ottamatta tulivat mukaan kansanvaltuuskuntaan, kapinapäätöstä vastustanut Edvard Gylling tosin suostuteltuna vasta 6. helmikuuta. Pois jäänyt toinen kapinaa vastustanut puoluetoimikunnan jäsen, K. H. Wiik, suostui hänkin osallistumaan punaiseen hallintoon ulkoasiain osaston kielenkääntäjänä. Ainoa suomalaisten työväenjärjestön ulkopuolelta tullut kansanvaltuutettu oli toiseksi sisäasiain valtuutetuksi nimetty pietarinsuomalainen bolševikki Adolf Taimi, joka oli vaikuttanut Suomessa vasta keväästä 1917 alkaen.[24]

Sisäasiainvaltuutetut Eero Haapalainen ja Adolf Taimi vastasivat alkuun myös sota-asioista, koska erillistä ”sotaministeriötä” ei tuolloin ollut. Haapalaisen oli tarkoitus vastata sodanjohdon operatiivisista ja Taimen logistisista kysymyksistä.[10] Käytännössä Haapalaisen on sanottu keskittyneen enemmän samanaikaiseen tehtäväänsä punakaartien ylipäällikkönä, kun taas Taimi omaksui enemmän ”sotaministerin” roolin. Juovuksissa rintamalla esiintynyt Haapalainen erotettiin ylipäällikkyydestä 18. maaliskuuta, mutta hän sai pitää asemansa kansanvaltuutettuna.[25] Kansanvaltuuskuntaa oli 8.–11. maaliskuuta laajennettu perustamalla Haapalaiselle ja Taimelle erillinen sota-asiain osasto sekä kokonaan uusi sosiaaliasiain osasto. Neljän uuden kansanvaltuutetun joukossa olivat Hilja Pärssinen ja Hanna Karhinen, joista tuli näin tavallaan Suomen ensimmäiset naisministerit, yli kahdeksan vuotta ennen puoluetoveriaan Miina Sillanpäätä.[22][26] Pärssisen ura kansanvaltuutettuna jäi lyhyeksi, sillä hän pakeni Suomesta miehensä kanssa jo maaliskuun lopussa.[27]

Ylimmäksi lainvalvojaksi eli prokuraattoriksi nimettiin entinen SDP:n puoluesihteeri Matti Turkia ja prokuraattorin apulaiseksi kansanedustaja Nestori Aronen.[28] Kansanvaltuuskunnan sihteereinä toimivat ylioppilaat Tuure Lehén ja Yrjö Laine, jotka tulivat jo parin päivän jälkeen toisiin tehtäviin nimettyjen J. O. Arjanteen ja Jukka Lehtosaaren tilalle.[29]

Monet sosialidemokraattisen puolueen keskeiset poliitikot, kuten Väinö Tanner ja Matti Paasivuori, tuomitsivat vallanoton ja pysyttelivät sivussa punaisesta hallinnosta. Wäinö Wuolijoki joutui jopa piileskelemään punakaartilta. Tämä mahdollisti heidän nousunsa SDP:n johtomiehiksi sisällissodan jälkeen.[30] Työväenliikkeen vanhoista johtajista Eetu Salin ja Edvard Valpas kieltäytyivät osallistumasta vallankumoushallintoon, mutta Salin toimi jonkin aikaa komennettuna Kansanvaltuuskunnan Tiedonantajan päätoimittajana ja Valpas jatkoi Työmiehessä. Yrjö Mäkelinin asennoituminen oli hyväksyvämpi, mutta hänkään ei lopulta osallistunut punaiseen hallitukseen.[31]

Kansanvaltuuskunnan alainen hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun valtion keskushallinnon virkamiehet julistivat Virkamiesyhdistysten keskusliiton päätöksellä 29. tammikuuta lakon ja kieltäytyivät palvelemasta punaista hallitusta, kansanvaltuuskunnan alaisuuteen jouduttiin järjestämään uusi punainen keskushallinto, johon rekrytoitiin noin 500 henkilöä sosialidemokraattisesta puolueesta ja ammattijärjestöistä. Joitakuita jouduttiin painostamaan mukaan, toiset ilmoittautuivat oma-aloitteisesti. Lakon ulkopuolelle jääneitä vanhoja virkamiehiä myös ylennettiin esimiestensä paikalle. Lisäksi muutamia nuoria ylioppilaita ilmoittautui vapaaehtoisesti vallankumoushallinnon palvelukseen.[32][33][34]

Valtion keskusvirastojen tilalle perustettiin uudet vastaavat elimet, joiden nimissä sana ”hallitus” korvattiin sanalla ”neuvosto” (esimerkiksi tullihallitus korvattiin tullineuvostolla).[35] Vanha oikeuslaitos korvattiin perustamalla kansanvaltuuskunnan määräyksestä uusia vallankumousoikeuksia.[36] Korkeimmaksi oikeusasteeksi perustettiin vallankumouksellinen ylioikeus, jonka puheenjohtajana toimi Kaarlo Harvala ja aivan sodan loppuvaiheessa huhtikuussa Tyko Varto. Vanhoista keskusvirastoista toimintaansa jatkoivat keskeytyksettä vain lääkintöhallitus ammattieettisistä syistä sekä sosiaalidemokraatti Väinö Hakkilan johtama vankeinhoitohallitus, vaikka Hakkila kuuluikin puolueessaan kapinan vastustajiin. Lainvalmistelukunta sai pitää nimensä, mutta sen jäsenistö vaihdettiin.[37]

Lääninhallitukset korvattiin lääninvaltuuskunnilla läänijaon pysyessä entisenä. Maaherran virat korvattiin ensin lääninkomissaareilla, jotka pian nimettiin lääninvaltuutetuiksi. Uudenmaan lääniin nimitettiin ensin Herman Hurmevaara ja hänen tilalleen Juho Vatanen, Turun ja Porin lääniin R. W. Österman, Hämeen lääniin Väinö Kivisalo ja Viipurin lääniin Jalmari Kirjarinta.[38]

Sodan jälkeen valkoiset surmasivat noin viidesosan punaiseen siviilihallintoon osallistuneista, koska heidän katsottiin syyllistyneen valtiopetokseen tai sen avunantoon.[39]

Työväen pääneuvosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Työväen pääneuvosto

Toimeenpanovaltaa valvomaan asetettiin kansanedustuslaitosta vastannut 40-jäseninen työväen pääneuvosto, joka kokoontui ensi kerran 14. helmikuuta 1918 Helsingin Säätytalossa ja viimeisen kerran 10. huhtikuuta Viipurissa.[40] Työväen pääneuvostoa ei valittu vaaleilla, vaan sinne saivat nimittää edustajia työväenliikkeen eri järjestöt kiintiöperiaatteella. Kansanedustuslaitokseksi se oli siten sangen vähän edustava.[41] Järjestöillä oli oikeus halutessaan edustajiensa takaisinkutsuntaan.[42] Erimielisyyksien jälkeen sovittiin lopulta seuraavat kiintiöt[43]:

Neuvostoon nimettiin sellaisiakin henkilöitä, jotka kieltäytyivät osallistumasta sen työhön, esimerkiksi Eetu Salin[44]. Työväen pääneuvoston puheenjohtajaksi valittiin vuoden 1917 suurlakkokomitean jäsenenä toiminut Suomen kuljetustyöntekijäin liiton sihteeri Valfrid Perttilä ja sihteeriksi ylioppilas Väinö Jokinen[45]. Nimellisesti työväen pääneuvostolla oli oikeus valita ja erottaa kansanvaltuuskunnan jäsenet ja kumota sen päätöksiä.[46] Se laatikin jo 15. helmikuuta kansanvaltuuskunnan kokoonpanosta kannanoton, jossa toivottiin siviili- ja sota-asioiden erottamista toisistaan, Yrjö Mäkelinin nimittämistä siviiliasioiden johtoon sekä sosiaaliasiain osaston perustamista. Adolf Taimea neuvosto piti tehtäväänsä huonosti sopivana, mutta ketään ei vaadittu erotettavaksi. Kansanvaltuuskunnan johtava kriitikko työväen pääneuvostossa oli entinen kansanedustaja Matti Airola. Maaliskuussa kansanvaltuuskuntaa järjesteltiin uudestaan pitkälti työväen pääneuvoston toivomusten mukaan ja Airolasta tehtiin toinen sisäasiain valtuutettu.[47]

Työväen pääneuvoston vaikutus Suomen sisällissodan sekavissa oloissa jäi varsin heikoksi kansanvaltuuskunnan päättäessä asioista. Käytännössä kansanvaltuuskunta sääti lait itse ja pääneuvosto vahvisti ne jälkikäteen, usein sellaisinaan. Työväen pääneuvosto oli tarkoitettu vain mielikuvaa demokraattisesta hallinnosta ylläpitäväksi kyltiksi, mihin asemaan kaikki neuvoston jäsenet eivät tosin olisi tahtoneet alistua.[48] Kansanvaltuuskunnan perustuslakiesityksen (ks. edempänä) mukaan tulevaisuudessa lainsäädäntövallan olikin tarkoitus kuulua vaaleilla valittavalle kansaneduskunnalle.

Kansanvaltuuskunnan linja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raha-asiat ja sosialisointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Kuvalehdessä sisällissodan jälkeen julkaistu kuva kansanvaltuuskunnan lyöttämistä kolikoista.

Punaisten sodankäynnin kokonaiskustannukset kohosivat noin 300 miljoonaan Suomen markkaan. Koska Suomen Pankin kultavaranto oli ennen sotaa siirretty Kuopioon ja jäi siten valkoisille, otti kansanvaltuuskunta haltuunsa sen käteisvarat ja setelipainot sekä talletukset Venäjän pankeissa.[49] Suomen Pankin henkilökunnan kieltäytyessä avaamasta holveja ne jouduttiin murtamaan auki 31. tammikuuta. Päätös Suomen Pankin toiminnan jatkamisesta punaisen hallinnon alaisuudessa vahvistettiin myös eduskunnan pankkivaltuustossa, jossa oli edellisvuotisen eduskunnan peruina sosialistinen enemmistö.[50] Yksityiset liike- ja säästöpankit sen sijaan saivat jatkaa normaalia toimintaansa toisin kuin Neuvosto-Venäjällä, jossa kaikki pankkitoiminta kansallistettiin. Yksityispankkien tileiltä Suomen Pankissa nostettiin 120 miljoonan markan valtiolaina, jonka myöntämisestä oli päätetty jo ennen vallankumousta. Suomen Pankin käteisvarannot kulutettiin nopeasti loppuun, minkä jälkeen sieltä otettiin lyhytaikaista luottoa, uusien setelien painamista kiihdytettiin ja paperirahaa alettiin korvata šekeillä, jotka luvattiin lunastaa myöhemmin. Kansanvaltuuskunta painatti vanhoilla painolaatoilla uusia seteleitä noin 77 miljoonan markan edestä, mutta porvarillinen väestö piti niitä ”vääränä rahana”, jonka käyttöä se pyrki välttämään. Kansanvaltuuskunta lyötti myös uusia kolikoita, joissa lukivat sanat ”Kansan työ, kansan valta”. Veronkanto onnistui punaisessa Suomessa vain heikosti, sillä kruununvoudit ja henkikirjoittajat pääsääntöisesti kieltäytyivät yhteistyöstä punaisen hallinnon kanssa. Maaliskuun lopussa kansanvaltuuskunta määräsi takavarikoimaan myös Helsingin yksityispankkien käteisvaroja ja talletuksia Suomen Pankissa, mutta määräystä ei ilmeisesti koskaan pantu toimeen.[51][49][52]

Kansanvaltuuskunta äänesti 11. helmikuuta siitä, kansallistettaisiinko tuotantoa ja suurmaaomaisuutta töiden uudelleen käynnistämisen yhteydessä. Eero Haapalaisen maltillisempi ehdotus voitti äänin 7–6 Evert Elorannan ehdotuksen, joka olisi merkinnyt laajamittaista sosialisointia.[53] Sosialismi säilyi kaukaisempana tavoitteena, johon uskottiin siirryttävän asteittain joskus vallankumouksen voiton jälkeen.[54]

Suomen Työnantajain Keskusliitto oli määrännyt työsulun, jonka tarkoituksena oli seisauttaa kaikki tuotanto punaisten hallitsemalla alueella. Kansanvaltuuskunta ja muut vallankumouselimet takavarikoivat sodan aikana haltuunsa 163 teollisuuslaitosta lähinnä varmistaakseen tuotannon käynnissä pysymisen. Määrä vastasi alle kymmentä prosenttia punaisen Suomen kaikesta teollisuudesta. Kansanvaltuuskunnan 2. helmikuuta säätämä laki oikeutti takavarikoimaan tuotantovälineet, joiden omistaja kieltäytyi maksamasta työntekijöille palkkaa lakon ajalta. Useimmat laitokset saivat vapaaehtoisuuden pohjalta jatkaa toimintaansa vanhojen omistajien hallussa.[55] Maatiloista päätettiin kansallistaa ainoastaan yhtiöiden omistamat sekä sellaiset, jotka omistajat jättivät hoitamatta esimerkiksi pakenemisen johdosta. Vallankumoushallinnon omistukseen päätyi lähinnä muutamia kymmeniä suuria kartanoita. Torpparit, mäkitupalaiset ja lampuodit julistettiin ”riippumattomiksi” 31. tammikuuta, mutta tässä yhteydessä jätettiin avoimeksi, tulisiko heistä itsenäisiä maanomistajia vai valtion vuokralaisia.[56][57] Maatalousasiain valtuutettu Eloranta olisi halunnut mennä maaomaisuuden sosialisoinnissa yleistä linjaa pidemmälle, samoin kuin työasiainosaston edustajat tuotannon sosialisoinnissa.[58][59]

Kansanvaltuuskunta pyrki lievittämään työttömyyttä paitsi käynnistämällä omistajien pysäyttämää tuotantoa ja maksamalla palkkaa punakaarteihin liittyneille myös teettämällä hätäaputöitä sekä maksamalla helmikuussa avustuksia vähintään viikon työttöminä olleille. Viimeksi mainittu toiminta kuitenkin keskeytettiin Helsingissä paikallisen punakaartin toivomuksesta, koska se haittasi uusien kaartilaisten rekrytointia.[60] Elintarvikepulan ratkaisemiseksi tuotiin viljaa Venäjältä, kiristettiin säännöstelyä sekä siirrettiin viljelemättömiä tiloja tilattomien käyttöön.[61] Elintarvikeasiain valtuutettu Tokoi järjesti helmi–maaliskuussa Siperiasta niin sanotun suuren viljajunan mukana mittavan viljatoimituksen, joka helpotti hetkellisesti Etelä-Suomen elintarvikepulaa.[62] Punaisen Suomen elintarvikehuolto alkoi huhtikuuhun mennessä kriisiytyä, mutta punaisten sotilaallinen romahdus ehti koittaa ennen nälänhätää.[63]

Suhde väkivaltaisuuksiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanvaltuuskunnan 2.2.1918 antama laki kuolemanrangaistuksen poistamisesta. Kansanvaltuuskunnan lait ja säädökset olivat usein lyhyitä ja astuivat voimaan heti.

Kansanvaltuuskunta asettui alusta alkaen tiukasti tuomitsemaan niin sanotun punaisen terrorin ja vaati jo tapahtuneiden murhien tutkimista ja syyllisten rankaisemista. Yksi aivan ensimmäisiä valtuuskunnan säätämiä lakeja oli ollut kuolemanrangaistuksen lakkauttaminen 2. helmikuuta 1918.[64][65] Kuultuaan sodan alkupäivinä tapahtuneesta kansanedustaja Antti Mikkolan murhasta kansanvaltuuskunnan prokuraattori asetti arvovaltaisen komitean selvittämään tapausta, mutta punakaartit estivät syyllisten vastuuseen saattamisen.[66] Valtuuskunta julkaisi 27. helmikuuta vetoomuksen ”Julmuuksia vastaan”, jossa uhattiin väkivaltaisuuksiin syyllistyneitä ankarilla rangaistuksilla. Punakaartien terrori laantuikin tämän jälkeen joksikin aikaa, mutta kaikkiaan kansanvaltuuskunnalla ei selvästikään ollut riittävästi keinoja eikä auktoriteettia kaartilaisten hillitsemiseen ja järjestyksen säilyttämiseen, ja sen ote heikkeni entisestään sodan loppua kohden.[67][68] Punakaartien pelko johti myös kansanvaltuutettujen tietynlaiseen ponnettomuuteen asian suhteen, mikä on jälkeenpäin nähty horjumisena periaatteellisessa kysymyksessä.[69]

Kansanvaltuuskunnan jäsenet määräsivät monia poliittisia vangitsemisia, mutta kantoivat myös huolta vangittujen ”vastavallankumouksellisten” oikeusturvasta. Kansanvaltuuskunta ei kuitenkaan kyennyt laittamaan kuriin omavaltaisia vangitsemisia harrastaneita punakaarteja, varsinkaan pahamaineista Helsingin tiedusteluosastoa.[70] Muutamissa yksittäisissä tapauksissa laillisuuslinjaa puolustanut prokuraattori Turkia ja hänen apulaisensa Aronen saivat pelastettua siviilejä uhkaavalta kaartien väkivallalta.[71]

Vertailukohtana valkoisten puolelta voidaan todeta, että Suomen senaatti, jolla olisi ainakin sodan päätyttyä ollut mahdollisuus puuttua tapahtumiin, ei missään vaiheessa asettunut tuomitsemaan huomattavasti laajempaa valkoista terroria.[72]

Perustuslakiehdotus ja suhtautuminen demokratiaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka bolševikkien omaksumalla suoraan ”proletariaatin diktatuuriin” tähdänneellä linjalla oli kannatusta joidenkin suomalaisten punaisten parissa, oli Suomen vallankumouksen johto periaatteessa päättänyt pitäytyä demokratian kannalla.[73] Suomen sosiaalidemokraattisen liikkeen merkittävin teoreettinen auktoriteetti oli perinteisesti ollut saksalainen Karl Kautsky, jonka mukaan työväenluokan valta toteutuisi nimenomaan demokraattisen enemmistövallan muodossa.[74]

Kansanvaltuuskunta antoi ehdotuksen Suomen valtiosäännöksi eli perustuslaiksi. Sen laati ”opetusministerinä” toiminut Otto-Wille Kuusinen lankonsa Einari Laaksovirran avustuksella. Esitys valmistui 20. helmikuuta ja julkaistiin 23. helmikuuta. Se annettiin hyväksyttäväksi työväen pääneuvostolle, joka teki siihen runsaasti korjausehdotuksia. Sen myöhemmät vaiheet ovat jääneet hämäriksi.[75][76] Esitys sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen ja Sveitsin perustuslaeista ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista. Kuusinen oli suunnitellut sitä jo vuonna 1917 ollessaan jäsenenä K. J. Ståhlbergin johtamassa perustuslakikomiteassa, jonka sihteerinä Laaksovirta puolestaan oli.[77][78]

Esitys olisi toteutuessaan merkinnyt suomalaisen demokratian perinteen jatkumista ja laajenemistakin: Siihen sisältyi äänestysikärajan alentaminen silloisesta (17 §), valtionpäämiehen (”Suomen Tasavallan Esimies”) peräkkäisten kausien rajaaminen yhteen kolmivuotiskauteen (59 §), kansalaisten aloiteoikeus (45 §) ja mahdollisuus kumota kansanäänestyksillä lakeja, viranomaisten päätöksiä ja jopa oikeusistuimien tuomioita (51 §).[79] Monitulkintaisena ja epäilyttävänäkin on pidetty niin sanottua ”Kansa nouskoon” -pykälää (43 §), jonka mukaan eduskunnan (”kansaneduskunnan”) enemmistön ryhtyessä rikkomaan valtiosääntöä kansan tulisi nousta ja hajottaa eduskunta uusia vaaleja varten.[80] Sama periaate oli tosin sisältynyt myös Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen ja Ranskan vallankumouksen aikaiseen Ihmisoikeuksien julistukseen.[81] Huomiota herättävää on, että sosialismista ei esityksessä puhuttu sanaakaan, joten sitä ei aiottu sisällyttää perustuslakiin. Omaisuuden suoja kuitenkin jätettiin pois, mikä jätti kädet vapaiksi sosialisoimiselle. Tähtäimessä ei ollut myöskään yksipuoluejärjestelmä, sillä eräissä kohdissa (21 §, 39 §) puhutaan eri puolueiden voimasuhteista eduskunnassa – vaikka Suomen lainsäädäntö ei tuolloin tuntenut lainkaan käsitettä puolue.[82][83] Myöhempien arvelujen mukaan punaista valtiosääntöä olisi käytännössä voitu tulkita ja soveltaa myös ohjatun demokratian muodossa, sillä se sisälsi useita vastavallankumouksen torjumiseen tarkoitettuja poikkeussäädöksiä.[73]

Propagandatarkoituksessa kansanvaltuuskunnan valtiosääntöehdotusta monistettiin kymmeniä tuhansia kappaleita ja punakaartitkin määrättiin levittämään niitä rintamalinjan toiselle puolelle, jopa lentokoneista pudottamalla.[84] Lakiesityksen ultrademokraattisuus oli täydellinen vastakohta punaisen hallinnon sota-ajan todellisuudelle: punakaartien sotilaskomennolle ja itse itsensä valinneen kansanvaltuuskunnan nimittämille toimielimille, joiden jäsenet valikoitiin pelkästään työväenliikkeen sisältä.[79] Ristiriitaa voimisti se, että juuri ennen sisällissotaa Suomen valtiojärjestelmä oli jo ollut silloisella mittapuulla varsin demokraattinen.[73]

Punaisten hallitsema osa Suomea laajimillaan helmi–maaliskuussa 1918.

Kansanvaltuuskunnan johtajista ainakin Kuusinen, Manner, Sirola ja Tokoi olivat sillä kannalla, että sodan päätyttyä valtiosääntöehdotus ja kaikki muutkin tärkeimmät lait asetettaisiin demokraattisen kansanäänestyksen hyväksyttäviksi. He uskoivat, että vallankumoukselle voitaisiin saada kansan enemmistön vilpitön kannatus, kunhan olot maassa sallisivat sen mittaamisen. Tätä perusteltiin myös sillä, että vaikka sosialidemokraatit eivät olleetkaan enää eduskunnassa enemmistönä, oli heidän kannatuksensa punaisten hallitsemassa Etelä-Suomessa kuitenkin keskimääräistä suurempaa.[85] Voidaan laskea, että vielä syksyn 1917 eduskuntavaaleissa SDP sai ainakin niukan enemmistön äänistä sillä alueella, josta punainen Suomi muodostui (noin 60 % Satakunnassa, Hämeessä ja Pirkanmaalla, liki 50 % Uudellamaalla ja Viipurin läänin läntisessä vaalipiirissä sekä noin 40 % Varsinais-Suomessa).[86][87] Äänestysikärajan alentaminen oletettiin vielä nostavan puolueen kannatusta,[88] sillä puolet työväestöstä oli alle 25-vuotiaita[89]. Lisäksi sosiaalidemokraattien propagandassa oli väitetty porvarien väärentäneen joillain paikkakunnilla edellissyksyn vaalituloksia omaksi edukseen. Puolueen äänestäjien hyväksyntä varsinaiselle vallankumoukselle jäi tietenkin selvittämättä; väkivaltaan turvautuminen lienee tuskin ainakaan nostanut punaisten kannatusta.[90]

Kansanvaltuuskunta oli siis idealistisesti sitoutunut periaatteellisella tasolla demokratiaan, mutta sota kuljetti sitä yhä enemmän sotilasdiktatuurin suuntaan.[91]

Muita linjauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanvaltuuskunta määräsi lakkautettavaksi kirkollisverot ja -maksut ja lakkautti valtion määrärahat pappien palkkaukseen ja muihin kirkollisiin tarkoituksiin sekä yliopiston teologisen tiedekunnan. Punaisen Suomen alueella lisäksi useat kunnat lakkauttivat koulujen uskonnonopetuksen.[92][93] Kansanvaltuuskunta määräsi muutenkin uudistamaan kouluopetuksen ja luopumaan ”riistäjäluokan” arvomaailmaa tukevasta opetuksesta. Äidinkielen lukemistoista tuli poistaa työväenluokkaa loukkaavat sekä ”viekkautta ylistelevät” kertomukset.[94]

Kansanvaltuuskunta määräsi vapauttamaan vankiloista ”porvarillisen oikeuskäsityksen” perusteella tuomitut ”yhteiskunnalle vaarattomat” pikkurikolliset. Osasyynä oli tarve saada vankiloihin tilaa poliittisille vangeille. Kaikkiaan punaiset vapauttivat sisällissodan aikana yli 2 000 vankia eli noin puolet kaikista vangeista, mutta näistä osa oli punakaartien suorittamia luvattomia vapauttamisia.[95]

Punaisessa Suomessa ei koskaan virallisesti ollut asevelvollisuutta, mutta aivan sodan lopussa 2. huhtikuuta Kansanvaltuuskunta sääti yleisen työvelvollisuuslain, johon vedoten ihmisiä pakkovärvättiin punakaarteihin joillain paikkakunnilla.[96]

Ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkosuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanvaltuuskunnalla oli virallinen ulkomaanedustus vain Neuvosto-Venäjällä, sillä ainoastaan Neuvosto-Venäjä tunnusti kansanvaltuuskunnan Suomen lailliseksi hallitukseksi ja Svinhufvudin senaatin seuraajaksi. Kansanvaltuuskunta määräsi 2. helmikuuta vallattavaksi Pietarissa sijainneen Suomen valtiosihteerinviraston, josta tuli tilapäinen edustusto, nimenään 18. helmikuuta alkaen Suomen tasavallan valtuuskunta. Kansanvaltuuskunnan edustajana Venäjällä oli alkuun K. W. Elmstedt apulaisenaan Hugo Jalava, mutta 8. helmikuuta Elmstedtin tilalle nimettiin Jukka Rahja. Kämärän taistelussa haavoittunut Rahja oli lähes koko sisällissodan ajan Suomessa, joten sijaisena Pietarissa toimi hänen apulaisensa Väinö Pukka.[97] Neuvosto-Venäjän hallitus eli kansankomissaarien neuvosto nimitti vastaavasti 16. helmikuuta Ivar Smilgan diplomaattiseksi edustajakseen Helsinkiin.[98] Yksikään toinen valtio ei kansanvaltuuskuntaa tunnustanut, vaikka useiden ulkovaltojen edustajien kanssa oltiin epävirallisessa yhteydessä käytännön asioiden tiimoilta.[99] Kansanvaltuuskunta nimesi Ruotsin edustajakseen ensin Arthur Useniuksen ja myöhemmin Allan Walleniuksen, mutta Ruotsin hallitus ei tunnustanut heitä. Epäviralliseksi edustajaksi Yhdysvalloissa nimettiin Santeri Nuorteva, joka ei saanut yhteyttä Yhdysvaltain hallitukseen.[97]

Valtiosopimus Neuvosto-Venäjän kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kansanvaltuuskunta solmi maaliskuun alussa 1918 valtiosopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa. Venäjän neuvostohallituksen näkökulmasta sopimus saattoi loppuun Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen liittyneen prosessin.[98] Kyseessä oli tiettävästi historian ensimmäinen valtiosopimus kahden sosialistisen hallituksen välillä.[100]

Sopimus valmisteltiin helmikuun lopulla Helsingissä toimineessa suomalais-venäläisessä sekakomiteassa, jonka puheenjohtajina olivat Gylling ja Aron Šeinman. Muina suomalaisedustajina olivat Tokoi, Arjanne, Edvard Valpas ja Juho Kirves sekä venäläisedustajina Alexander Schottmann, Vladimir Smirnov, Pavel Šiško ja S. Eljava. Rajakysymyksen osalta kansanvaltuuskunta käytti asiantuntijoina Väinö Voionmaata ja Karjalan liiton sihteeriä Iivo Härköstä. Lopullisissa sopimusneuvotteluissa Pietarissa 24.–28. helmikuuta kansanvaltuuskuntaa edustivat Gylling ja Tokoi sekä heidän sihteerinään Sulo Wuolijoki. Neuvosto-Venäjän valtuuskuntaa johti kansainvälisen oikeuden professori Mihail Reissner. Neuvostohallituksen johtaja Vladimir Lenin sekaantui neuvotteluihin muun muassa ehdottamalla, että Suomeen viitattaisiin sopimuksessa nimellä ”Suomen Sosialistinen Työväentasavalta”. Kansanvaltuuskunta moitti myöhemmin suomalaisia neuvottelijoita nimiehdotuksen hyväksymisestä, sillä Suomen valtion nimen ei katsottu kuuluvan muille. Sopimus allekirjoitettiin 1. ja 2. maaliskuuta välisenä yönä Pietarissa ja ratifioitiin uusilla allekirjoituksilla suomalaisten vaatimien korjausten jälkeen 9. maaliskuuta.[101][98]

Sopimuksessa Venäjä luovutti punaiselle Suomelle Petsamon, jonka jo tsaarinaikainen Venäjä oli vuonna 1864 luvannut Suomelle. Valmistelukomiteassa kansanvaltuuskunnan edustajat olivat tavoitelleet jopa koko Itä-Karjalan yhdistämistä Suomeen, mutta asia päätettiin lykätä tuonnemmaksi, jottei sopimuksen solmiminen viivästyisi. Lenin vaati sopimukseen kirjattavaksi, että Venäjän kansalaiset saisivat Suomessa täydet poliittiset oikeudet, mukaan lukien äänioikeus, ja Suomen kansalaiset saisivat vastaavat oikeudet Venäjällä. Kansanvaltuuskunta piti tätä mahdottomana vaatimuksena. Venäläiset taipuivat kompromissiin, jonka mukaan Venäjän kansalaiset saivat ainoastaan lupauksen ”mahdollisimman helpoista ehdoista” valtiollisten oikeuksien saamiseen Suomessa, minkä ajateltiin tarkoittavan yhden tai useamman vuoden pituista asumista maassa. Lisäksi Suomi joutui luovuttamaan Neuvosto-Venäjälle Inon linnakkeen Karjalankannaksella ja eksterritoriaalioikeudet neljään Suomen kautta kulkeneeseen lennätinlinjaan.[101][98]

Kansanvaltuuskunta pyrki ottamaan valtiosopimuksesta irti kaiken mahdollisen propagandahyödyn, sillä sen katsottiin todistavan, että nimenomaan punaiset eivätkä valkoiset olivat Suomen itsenäisyyden ja vapauden asialla. Kun valkoisten puolelle levisi virheellinen ennakkotieto, että Neuvosto-Venäjä luovuttaisi sopimuksessa Suomelle jopa Vienan Karjalankin, joutui kenraali Mannerheim antamaan vastavetona julkisuuteen niin sanotun miekkavalansa.[102]

Sopimuksen yhteydessä Neuvosto-Venäjä sitoutui kotiuttamaan Suomessa oleskelleet joukkonsa.[102] Venäjän Itämeren-laivasto jäi vielä Helsinkiin odottamaan alustensa evakuointia ja kieltäytyi sitä odotellessa luovuttamasta Viaporin linnoitusta suomalaisille punaisille, vaikka sopimuksessa Neuvosto-Venäjä oli sitoutunut myös linnoitusten luovuttamiseen. Viaporia ei ehditty luovuttaa ennen Helsingin valtausta, mutta Viipurin linnoitus annettiin punaisille aivan sodan lopussa 20. huhtikuuta.[103][104]

Kansanvaltuuskunnan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanvaltuuskunnan kokoonpano 13. huhtikuuta alkaen[105]
Titteli Henkilö
Diktaattori Kullervo Manner
Puheenjohtaja Edvard Gylling
Yleisten asiain valtuutettu J. O. Arjanne
Sota-asiain valtuutettu Adolf Taimi
Raha-asiain valtuutettu Jalo Kohonen
Elintarvikeasiain valtuutettu Edvard Gylling
Työasiain valtuutettu Emil Elo
Liikenneasiain valtuutettu Konsta Lindqvist
Huoltoasiain valtuutettu Lauri Letonmäki

Kansanvaltuuskunta pakeni eteneviä saksalaisia ja siirtyi 4.–9. huhtikuuta Helsingistä Viipuriin yhdessä muun punaisen keskushallinnon kanssa. Kansanvaltuuskunta, työväen pääneuvosto ja punakaartien johto pitivät Viipurissa 10.–11. huhtikuuta välisenä yönä kokouksen, jossa päätettiin yhdistää punakaartien ylipäällikkyys ja kaikkien ”sota-asioihin yhteydessä olevien siviiliasioiden” johto yhdelle henkilölle, diktaattorille. Kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner valittiin vastahakoisuudestaan huolimatta diktaattoriksi muodollisen yksimielisesti hänen saatuaan edeltävässä koeäänestyksessä eniten ääniä. Diktaattorin sotilaallisen esikuntaan valittiin Evert Eloranta, Eino Rahja, Ernst Hausen ja Vilho Rinne. Diktaattori esikuntineen piti työhuonetta Viipurin linnassa. Kansanvaltuuskuntaa supistettiin ja se järjestettiin uudelleen 12.–13. huhtikuuta: sisä-, ulko-, oikeus- ja valistusasiat sekä prokuraattorin virasto yhdistettiin yleisten asiain osastoksi, jonka johtoon tuli J. O. Arjanne, Gylling siirtyi vastaamaan elintarvikeasioista ja Emil Elo työasioista sekä Lauri Letonmäki johtamaan uutta huoltoasiain osastoa. Taimi, Lindqvist ja Kohonen jatkoivat viroissaan. Puheenjohtajaksi nimettiin ensin Kuusinen, mutta hänen lähdettyään saman tien pysyvästi Venäjälle hänen tilalleen asetettiin Gylling, josta tehtiin myös diktaattori Mannerin kansliapäällikkö.[106]

Kansanvaltuuskunta alkoi 17. huhtikuuta alkaen keskittyä pääasiassa ihmisten ja omaisuuden evakuointiin Suomesta Neuvosto-Venäjälle punaisten täydellisen kukistumisen ollessa selvästi jo lähestymässä. Sen politiikka muuttui ainakin julistuksissa viimeisinä päivinä entistäkin radikaalimmaksi. Kansanvaltuuskunnan jäsenet katsottiin erotetuiksi sitä mukaa kun he pakenivat Suomesta. Haapalainen erotettiin muista syistä 12. huhtikuuta.[107] Vielä 20. huhtikuuta kansanvaltuuskunta epätoivoissaan vetosi kaikkien maiden työläisiin, jotta nämä estäisivät maidensa porvareita auttamasta sotilaallisesti Suomen valkoisia.[108] Sotilaallisen romahduksen häämöttäessä kansanvaltuuskunta kohtasi myös kassakriisin, kun Viipuriin evakuoidut Suomen Pankin varat olivat ehtymässä ja setelipainon koneet jääneet Helsinkiin, josta niitä ei enää ehditty noutamaan ajoissa. Viimeisenä hätäsuunnitelmana päätettiin ruveta painamaan yksipuolisia ”valtionvelkaseteleitä” tavalliselle paperille, sillä yksityisomaisuuden äkillistä takavarikkoa ei pidetty viisaana.[51][109]

Valkoisten katkaistua 23. huhtikuuta Karjalankannaksella punaisen Suomen maayhteyden Venäjälle kansanvaltuuskunta päätti hylätä myös uhanlaiseksi joutuneen Viipurin. Manner, Elo, Eloranta, Airola, Arjanne, Letonmäki, Lindqvist ja Taimi eli lähes koko jäljellä ollut kansanvaltuuskunta pakeni Viipurista höyrylaivalla Pietariin 25. huhtikuuta vastaisena yönä, mitä kaupunkia puolustamaan jääneet punaiset pitivät petoksena. Silloisista kansanvaltuutetuista vain Gylling jäi vapaaehtoisesti Viipuriin. Samassa viiden aluksen laivasaattueessa pakeni myös 700 muuta, joukossa paljon punaisen hallinnon virkailijoita. Suomen punaisten johto kokoontui viimeisen kerran Pietarissa 27. huhtikuuta tilinteon hengessä, jolloin läsnä oli myös kansanvaltuutettuja.[110] Kansanvaltuuskunta onnistui paetessaan ottamaan mukaansa osan Viipuriin siirretyistä Suomen Pankin varoista[109] ja jo aiemmin oli evakuoitu Venäjälle ainakin 200 junavaunullista tavaraa[111]. Sisällissodan viimeiset päivät punaiset joutuivat taistelemaan Suomessa kokonaan ilman keskusjohtoa.

Kolmetoista kansanvaltuuskunnan jäsentä osallistui saman vuoden elokuussa Moskovassa Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) perustavaan kokoukseen. Mukana oli myös 18 työväen pääneuvoston jäsentä ja 50 muuta punaisessa siviilihallinnossa palvellutta.[112]

Kansanvaltuutettujen paluu Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanvaltuuskunnan jäsenet eivät voineet myöhemmin palata Suomeen, jossa heitä olisivat odottaneet raskaimmat mahdolliset valtiopetossyytteet, ja useimmat jäivätkin Neuvostoliittoon loppuiäkseen.[113] Hilja Pärssinen palautettiin vuonna 1919 Virosta Suomeen ja hän joutui yli kolmeksi vuodeksi vankilaan.[27] Turkia palasi 1927 ja tuomittiin kahdeksaksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen, josta hänet armahdettiin puolentoista vuoden kuluttua.[114] Vuonna 1936 palannut Arjanne istui vastaavasti vajaan vuoden yli viiden vuoden tuomiostaan.[115] Useat SKP:hen liittyneet kansanvaltuutetut olivat jossain vaiheessa 1920-lukua salaa maanalaisessa puoluetyössä Suomessa. Näissä puuhissa 1928 kiinni jäänyt Taimi joutui yli vuosikymmeneksi vankilaan, kunnes hänet 1940 palautettiin Neuvostoliittoon.[116] Helmikuussa 1944 eduskunta sääti Lex Tokoina tunnetun määräaikaisen lain, joka antoi presidentille valtuudet armahtaa syytteistä kuka tahansa sisällissodan punainen, jota aiemmat armahduslait eivät koskeneet. Laki räätälöitiin lähinnä Oskari Tokoin paluun mahdollistamiseksi ja presidentti Risto Ryti armahti sen nojalla Tokoin maaliskuussa 1944. Yhdysvaltoihin asettuneena Tokoi ei enää muuttanut takaisin Suomeen, mutta hän vieraili maassa useasti saatuaan siihen mahdollisuuden.[117][118]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu: Sisällissodan pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35452-0.
  • Osmo Jussila, Seppo Hentilä ja Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2006. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-31572-9.
  • Aimo Klemettilä: ”Lenin ja Suomen kansalaissota” teoksessa Lenin ja Suomi – osa II. Opetusministeriö ja Valtion painatuskeskus, Helsinki 1989.
  • Ohto Manninen ym. (toim.): Itsenäistymisen vuodet 1917–1920: 2. Taistelu vallasta. Helsinki: Valtionarkisto, 1993. ISBN 951-37-0728-8.
    • Ohto Manninen: ”Sodanjohto ja strategia” emt. s. 24–95.
    • Juhani Piilonen: ”Rintamien selustassa” emt. s. 486–629.
  • Osmo Rinta-Tassi: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Helsinki: Opetusministeriö, 1986. ISBN 951-860-079-1.
  • Vesa Vares: Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa: Vesa Vares, Mikko Uola ja Mikko Majander: Kansanvalta koetuksella. Helsinki: EDITA, 2006. ISBN 951-37-4543-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rinta-Tassi 1986, s. 76, 79, 82–84, 88–90, 96–102.
  2. Rinta-Tassi 1986, s. 104.
  3. Suomen asetuskokoelma 1918. (Punaisten julkaisemat numerot) N:o 10 (ensimmäinen)
  4. Rinta-Tassi 1986, s. 104–106, 118.
  5. Piilonen 1993, s. 498–499.
  6. Rinta-Tassi 1986, s. 158–159.
  7. Rinta-Tassi 1986, s. 222–223
  8. Haapala & Hoppu 2009, s. 252–253, 476.
  9. Piilonen 1993, s. 499–503.
  10. a b Manninen 1993, s. 74–75.
  11. Rinta-Tassi 1986, s. 331–332.
  12. Rinta-Tassi 1986, s. 287.
  13. Rinta-Tassi 1986, s. 310–311.
  14. Rinta-Tassi 1986, s. 311–312.
  15. Haapala & Hoppu 2009, s. 254.
  16. Rinta-Tassi 1986, s. 317–321.
  17. Rinta-Tassi 1986, s. 295.
  18. Piilonen, s. 501.
  19. Rinta-Tassi 1986, s. 104–105, 158–243, 289.
  20. Rinta-Tassi 1986, s. 88, 105.
  21. Piilonen 1993, s. 490–492.
  22. a b Piilonen 1993, s. 492–493.
  23. Haapala & Hoppu, s. 249.
  24. Rinta-Tassi 1986, s. 32, 88, 104–105, 121–122, 158–160.
  25. Rinta-Tassi 1986, s. 162, 180, 189–190, 522.
  26. Manninen 1993, s. 85, 89.
  27. a b Pärssinen, Hilja Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  28. Rinta-Tassi 1986, s. 240–242.
  29. Rinta-Tassi 1986, s. 163–164.
  30. Rinta-Tassi 1986, s. 134–135.
  31. Rinta-Tassi 1986, s. 130–133.
  32. Rinta-Tassi 1986, s. 140–150, 249–255, 500.
  33. Haapala & Hoppu, s. 251–252.
  34. Piilonen 1993, s. 539, 553–554.
  35. Piilonen 1993, s. 539.
  36. Haapala & Hoppu, s. 260–261.
  37. Rinta-Tassi 1986, s. 143, 172–176, 187.
  38. Rinta-Tassi 1986, s. 184–186.
  39. Haapala & Hoppu 2009, s. 268.
  40. Rinta-Tassi 1986, s. 153, 158, 474.
  41. Rinta-Tassi 1986, s. 154–155.
  42. Piilonen 1993, s. 506.
  43. Rinta-Tassi 1986, s.151–152.
  44. Rinta-Tassi 1986, s. 152
  45. Rinta-Tassi 1986, s. 152–153.
  46. Rinta-Tassi 1986, s.154–156.
  47. Rinta-Tassi 1986, s. 160–162.
  48. Rinta-Tassi 1986, s. 155–156, 310–312, 500.
  49. a b Haapala & Hoppu 2009, s. 255.
  50. Rinta-Tassi 1986, s. 192–194.
  51. a b Rinta-Tassi 1986, s. 400–412.
  52. Piilonen 1993, s. 561–563, 567.
  53. Rinta-Tassi 1986, s. 121.
  54. Piilonen 1993, s. 603–607.
  55. Rinta-Tassi 1986, s. 234, 363–369, 374.
  56. Rinta-Tassi 1986, s. 204–207
  57. Kansanvaltuuskunnan antama laki torpparien, lampuotien ja mäkitupalaisten julistamisesta maanomistajista riippumattomiksi Viitattu 9.3.2011.
  58. Rinta-Tassi 1986, s. 205, 314–315, 374–375.
  59. Piilonen 1993, s. 604–606.
  60. Haapala & Hoppu 2009, s. 263.
  61. Haapala & Hoppu 2009, s. 265–266.
  62. Rinta-Tassi 1986, s. 380–383.
  63. Rinta-Tassi 1986, s. 395.
  64. Rinta-Tassi 1986, s. 320, 355–356.
  65. Kansanvaltuuskunnan antama laki kuolemanrangaistuksen poistamisesta Viitattu 9.3.2011.
  66. Rinta-Tassi 1986, s. 359.
  67. Rinta-Tassi 1986, s. 357, 361.
  68. Jussila, Hentilä & Nevakivi 2006, s. 112.
  69. Rinta-Tassi 1986, s. 362–363.
  70. Rinta-Tassi 1986, s. 339, 342, 349, 351.
  71. Rinta-Tassi 1986, s. 240, 362.
  72. Jussila, Hentilä & Nevakivi 2006, s. 113.
  73. a b c Piilonen 1993, s. 607–614.
  74. Rinta-Tassi 1986, s. 19–21, 109.
  75. Rinta-Tassi 1986, s. 322.
  76. Piilonen 1993, s. 611.
  77. Rinta-Tassi 1986, s. 323–324, 330.
  78. Piilonen 1993, s. 514–517.
  79. a b Vares 2006, s. 93–94.
  80. Vares 2006, s. 94.
  81. Rinta-Tassi 1986, s. 330.
  82. Suomen Kansanvaltuuskunnan ehdotus Suomen valtiosäännöksi
  83. Rinta-Tassi 1986, s. 325–327.
  84. Piilonen 1993, s. 517, 524–525.
  85. Rinta-Tassi 1986, s. 108–113, 326–327.
  86. Suomen virallinen tilasto XXIX: Vaalitilasto 8, Eduskuntavaalit vuonna 1917, s. 38–39. Valtioneuvoston kirjapaino, Helsinki 1919.
  87. Rinta-Tassi 1986, s. 564–565.
  88. Rinta-Tassi 1986, s. 327.
  89. Minna Harjula: Kelvoton valtiokansalaiseksi? Yleisen äänioikeuden rajoitukset ja äänioikeusanomukset Suomessa 1906–1917, s. 372. Historiallinen aikakauskirja 4/2006.
  90. Rinta-Tassi 1986, s. 110.
  91. Rinta-Tassi 1986, s. 499.
  92. Haapala & Hoppu 2009, s. 267.
  93. Rainer Knapas: ”Kulttuurin tunnuskuvia”, s. 678 teoksessa Manninen (toim.) 1993.
  94. Rinta-Tassi 1986, s. 199–200.
  95. Rinta-Tassi 1986, s. 176–179.
  96. Rinta-Tassi 1986, s. 348, 355, 561.
  97. a b Rinta-Tassi 1986, s. 168–169, 435, 458.
  98. a b c d Klemettilä 1989, s. 187–194, 200–201.
  99. Rinta-Tassi 1986, s. 414–437, 447–460.
  100. Rinta-Tassi 1986, s. 428.
  101. a b Rinta-Tassi 1986, s. 421–427.
  102. a b Piilonen 1993, s. 510.
  103. Manninen 1993, s. 60, 71–72, 93.
  104. Rinta-Tassi 1986, s. 432.
  105. Rinta-Tassi 1986, s. 476–477.
  106. Rinta-Tassi 1986, s. 468, 474–477.
  107. Rinta-Tassi 1986, s. 478–489.
  108. Haapala & Hoppu 2009, s. 479–481.
  109. a b Piilonen 1993, s. 563–564.
  110. Rinta-Tassi 1986, s. 488–492.
  111. Rinta-Tassi 1986, s. 487–489.
  112. Tauno Saarela: Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923, s. 38. KSL, Helsinki 1996.
  113. Rinta-Tassi 1986, s. 492.
  114. Turkia, Matti Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  115. Arjanne, Oskari Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  116. Adolf Taimi Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  117. Olavi Aaltonen: ”Oskari Tokoi”, s. 108 teoksessa Tiennäyttäjät 2 – Suomen työväenliikkeen merkkimiehiä Ursinista Tanneriin (Toim. Hannu Soikkanen). Tammi, Helsinki 1967.
  118. Oskari Tokoi Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]