Edvard Gylling

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Edvard Gylling

Edvard Otto Wilhelm Gylling (30. marraskuuta 1881 Kuopio14. kesäkuuta 1938[1] Neuvostoliitto) oli suomalainen filosofian tohtori, tiedemies ja sosialidemokraattinen poliitikko. Hän toimi tilastotieteen dosenttina Helsingin yliopistossa ja kansanedustajana sekä SDP:n puoluejohdossa. Myöhemmin Suomen Kommunistiseen Puolueeseen liittynyt Gylling oli kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja Karjalan neuvostotasavallassa.

Nuoruus ja virkaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gylling syntyi keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä oli piiri-insinööri Uno Alexander Gylling ja äitinsä Eugenia Viktorina Klotilda Henriette Helsingius. Hän avioitui vuonna 1906 Fanny Elisabeth Achrenin kanssa.[2]

Gylling pääsi ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta vuonna 1900[2], luokkatovereinaan mm. Otto Wille Kuusinen, Martti Kovero ja muutaman vuoden myös Sulo Wuolijoki. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1903[2]. Hän väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1909 aiheesta Suomen torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana[3].

Maisteriksi valmistuttuaan Gylling loi Suomessa monipuolisen yhteiskunnallisen ja tieteellisen uran. Hän toimi heti valmistuttuaan Vanhuus- ja työttömyysvakuutuskomitean tilastotyöntekijänä 19041906, mistä oli hyötyä Gyllingin tulevan väitöskirjan kannalta. Tilastollisen päätoimiston virkaatekevänä toisena aktuaarina hän toimi 1908–1910. Tilastollisesta päätoimistosta hän siirtyi tullihallituksen tilastollisen konttorin vt. konttorinkirjoittajan tehtävään 1910 ja saman laitoksen virkaatekeväksi aktuaariksi 1911. Helsingin kaupungin tilastokonttorin aktuaarina hän toimi 1911–1918.[2]

Edellä mainittujen tehtäviensä ohessa hän oli myös Suomen liikemiesten kauppaopiston kansantalouden opettajana 1906–1907 ja vasta valitun eduskunnan maatalousvaliokunnan sihteeri 1907. Tieteellisen uransa hän loi Helsingin yliopiston tilastotieteen dosenttina 1910–1918.[2]

Poliittinen toiminta sosiaalidemokraattina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mahdollisesti väitöskirjatyöhön liittynyt torpparilaitoksen tutkiminen käänsi Gyllingin sympatiat köyhälistön puolelle ja hän liittyi SDP:hen niin sanottujen marraskuun sosialistien joukossa.

Vuonna 1905 hän yhdessä Kuusisen, Wuolijoen ja Yrjö Sirolan kanssa perusti marxilaista teoreettista pohdintaa sisältäneen Sosialistisen aikakauslehden, jonka päätoimittajana Gylling oli 1906–1908.[4] Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen kansanedustajana[5][2] hän toimi kolmeen eri otteeseen: 1908–1909, 19111914 ja 1917. Hänet valittiin joka kerran samasta Turun läänin pohjoisesta eli nykyisestä Satakunnan vaalipiiristä.[2] Eduskunnassa Gylling erikoistui työväestön ja tilattoman väestön ongelmiin, jotka olivat hänelle tieteellisestikin läheisiä. Hänestä tuli jo varhain puolueensa maatalousekspertti[4]. Hän toimi eri edustajakausinaan maatalousvaliokunnan, suuren valiokunnan ja talousvaliokunnan jäsenenä, tarkastusvaliokunnan puheenjohtajana 1912–1913, toimitusvaliokunnan puheenjohtajana 1914, ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä, valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajana 1917 sekä eduskunnan pankkivaltuusmiesten puheenjohtajana 1918.[2]

Gylling oli Suomen Sosialidemokraattisen puolueen (SDP) puoluetoimikunnan jäsen vuosina 19131917. Hän oli myös torpparien keskuskomitean jäsen ja Kustannusosuuskunta Kirjan hallituksen jäsen. Puolueen toisena varapuheenjohtajana Gylling toimi 1917–1918, jolloin radikalisoituivat mielialat kiskoivat hänet mukanaan. Tuolloin hän kirjoitti Me vaadimme -ohjelman tekstin yhdessä Kuusisen kanssa.[4]

Vaikka vastustikin vallankumouksen aloittamista[6], Gylling suostui liittymään pian sisällissodan alettua punaisen puolen ylimpään hallintoon talousasiantuntijana. Hän oli helmikuun alkupäivistä 1918 lähtien Suomen kansanvaltuuskunnan jäsen ja sen raha-asiainvaltuutettu sekä Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtaja. Hän myös neuvotteli kansanvaltuuskunnan edustajana punaisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisestä valtiosopimuksesta (1.3.1918), jonka sisällöstä suuri osa liittyi valtioiden omaisuuksiin ja taloudellisiin intresseihin. Huhtikuussa 1918 Gyllingistä tehtiin Suomen työväen punaisen kaartin esikuntapäällikkö ja Viipuriin siirtyneen Kullervo Mannerin esikunnan kansliapäällikkö. Gylling vastusti kansanvaltuuskunnan pakoa[7] ja muiden valtuutettujen paetessa 25. huhtikuuta Pietariin hän jäi ainoana joukkojen luokse pitämään yllä järjestystä. Mannerheim antoi muistelmissaan myöhemmin Gyllingille tästä tunnustusta . Hän yritti vielä tunnustella aselepoa, mihin valkoiset eivät suostuneet, vaan vaativat ehdotonta antautumista.[4]

Gylling onnistui katoamaan maan alle punaisen Viipurin kukistuessa ja piilotteli koko kesän 1918 Helsingissä, kunnes pääsi siirtymään salaa Tukholmaan.

Gylling oleskeli Ruotsissa 1918–1920. Hän oli siellä ilmestyneen vasemmistolaisen Viesti-lehden avustaja sekä toimituskunnan jäsen vuonna 1919[2] ja kirjoitti artikkeleita vasemmistososiaalidemokraattiseen Tukholmassa ilmestyneeseen Zimmervald-lehteen. Vuonna 1919 Gylling edusti Ruotsiin paenneita punaisia Kööpenhaminassa pidetyssä neljän Pohjoismaan sosialististen puolueiden ja ammatillisten järjestöjen kokouksessa.[5] Hän alkoi toimia kuitenkin myös Suomen kommunistisen puolueen (SKP) Ruotsissa sijaitsevan toimiston johtajana[4].

Ura Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gylling teki valintansa ja valitsi kommunismin rakentamisen sosiaalidemokratian reformien sijaan. Hän muutti Leninin kutsumana vuonna 1920 Venäjälle Neuvosto-Karjalaan. Siellä hän toimi Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan (aiemmalta nimeltään Karjalan työkansan kommuuni) kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajana 1920–1935. Kommuuni perustettiin Tarton rauhansopimuksessa Itä-Karjalalle luvatun autonomian toteuttamiseksi, siten kuin neuvostojohto sen ymmärsi. Gylling toimi myös Petroskoin puoluekoulun opettajana 1921. Hän keräsi Neuvosto-Karjalan johtoon muitakin suomalaisia emigranttikommunisteja, ja toteutti järjestelmällisesti politiikkaa, jonka tarkoituksena oli lisätä alueen taloudellista riippumattomuutta ja vaurautta sekä suomenkielistää karjalainen väestö.[4] Suomenkielisiä kouluja perustettiin runsaasti. Neuvosto-Karjalan rakennustyöhön myös järjestelmällisesti houkuteltiin suomalaista työväkeä Kanadasta ja Yhdysvalloista asti, mistä saatiinkiin rekrytoitua tuhansia suuren laman aikana. Gylllingin politiikalla oli alkuvaiheessa Leninin ja Stalininkin hyväksyntä. Alueen väestön parissa Gylling oli useimpia kollegoitaan ja satraappimaisia tsaarinaikaisia edeltäjiään suositumpi ja hänet tunnettiin jopa "Karjalan keisarina". Hänen on sanottu unelmoineen jonkinlaisesta "punaisesta Suur-Suomesta", mikä 1930-luvun Stalinin puhdistuksissa tulkittiin "nationalistiseksi sovinismiksi" ja jopa liittoutumiseksi "valkosuomalaisten fasistien" kanssa.

Gyllingin kansallisuuspolitiikka tuomittiin kommunistisen puolueen Karjalan aluekomitean kokouksessa tammikuussa 1935 ja saman vuoden lokakuussa hänet ensimmäisessä puhdistusaallossa erotettiin tehtävistään Karjalassa yhdessä oikean kätensä Kustaa Rovion kanssa.[4] Tämän jälkeen Neuvosto-Karjalan hallinnossa ja puoluekoneistossa toimineet sadat suomalaiset joutuivat lähes viimeiseen mieheen vainojen uhreiksi ja alueen koko suomenkielinen väestökin siinä määrin, että on voitu puhua etnisestä puhdistuksesta. Suomenkieliset painotuotteet käytännössä kiellettiin tasavallan alueella ja vastateesinä Gyllingin suomalaistamispolitiikalle alettiin virallisissa yhteyksissä käyttää kyrillisillä aakkosilla kirjoitettua niin sanottua Bubrihinkarjalaa.

Gylling siirrettiin Moskovaan Maailmantalouden instituutin tieteelliseksi työntekijäksi, ja siinä tehtävässä hän toimi 1935–1937. Hänet vangittiin heinäkuussa 1937.[4] Arvo Tuominen arvosteli jälkeenpäin Otto Wille Kuusista kaikkein ankarimmin siitä, ettei hän tuolloin edes yrittänyt pelastaa vanhaa ystäväänsä Gyllingiä puhumalla Stalinille[8].

Karjalassa luomansa uran aikana Gylling toimi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) Leningradin aluekomitean ja SKP:n keskuskomitean jäsenenä.[2] Jälkimmäisessä hän jatkoi vangitsemiseensa asti.

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedot Edvard Gyllingin kuolinajasta ovat olleet ristiriitaisia. Erkki Salomaan artikkelissa[5][2] (1967) on tieto 19. elokuuta 1944, joka on myöhäisin arvio ja perustuu Neuvostoliitosta saatuun viralliseen ilmoitukseen. Arvo Ylärakkola mainitsee teoksessaan (1976) kuolinajaksi 13. helmikuuta 1940[9]. Historioitsija John H. Hodgson esitti (1974) Gyllingin kuolinajaksi vuotta 1942[10]. Varhaisin kuolinajaksi ilmoitettu ajankohta on 14. kesäkuuta 1938.[11]

Suomalaisten kohtaloita Stalinin ajan Neuvostoliitossa laajasti arkistolähteistä tutkinut Eila Lahti-Argutina antaa matrikkelissaan (2001) tiedon, jonka mukaan 17. heinäkuuta 1937 vangittu Edvard Gylling olisi Neuvostoliiton Korkeimman oikeuden sotilaskollegion päätöksellä tuomittu 14. kesäkuuta 1938 rikoslain kohtien §58/1a, §58/2, §58/7, §58/8 ja §58/11 nojalla ammuttavaksi. Lahti-Argutinan mukaan Gylling teloitettiin tuomion lukupäivänä Kommunarkan teloituspaikalla Moskovassa.[1]

Gylling rehabilitoitiin eli hänen maineensa palautettiin Neuvostoliitossa 15. heinäkuuta 1955.[1]

Muutama Neuvostoliitossa asunut Edvard Gyllingin jälkeläinen pääsi palaamaan Suomeen 1990-luvun alussa.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Väestö-, invaliditeetti- ja tulosuhteet Tuusulan, Humppilan, Kymin, Räisälän ja Vihannin kunnissa vuonna 1903: tilastollinen tutkimus, osa I Teksti. Invaliditeettivakuutuskomitea. Invaliditeettivakuutuskomitean julkaisu ; 2. Helsinki, 1907.
  • Väestö-, invaliditeetti- ja tulosuhteet Tuusulan, Humppilan, Kymin, Räisälän ja Vihannin kunnissa vuonna 1903 : tilastollinen tutkimus, osa II Taululiitteitä. Invaliditeettivakuutuskomitea. Invaliditeettivakuutuskomitean julkaisu ; 3. Helsinki, 1906. (résumé en français)
  • Työkyvyttömyys ja vanhuusvakuutus: arvostelua valtion komitean lakiehdotuksesta. Suomen sos.-dem. puolue. Helsinki. 1916. (yhdessä O. W. Kuusisen kanssa)
  • Syntyneisyydestä ja väestön lisääntymisestä Helsingissä. Työväen sanomalehti-oy. Helsinki. 1915.
  • Suomen torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana: tutkimus. Taloustieteellisiä Tutkimuksia 9. Helsinki. 1909. (väitöskirja)
  • Statistiska bidrag till svenska folkstammens historia i Finland. Helsingfors. 1911.
  • Maanviljelystyöväen taloudellisista oloista Ikaalisten pitäjässä v. 1902. Taloustieteellisiä tutkimuksia 3. Otava. Helsinki. 1907.
  • Köyhälistö metsäolojen uudistusta ajamaan. Sosiaalidemokratisia vaalijulkaisuja no 7. Sos.-dem eduskuntaryhmä. Helsinki. 1908.
  • Karjalan työtätekevälle kansalle. Karjalan vallankumouskomitea. Ilman julkaisuaikaa ja –paikkaa. (yhdessä Jaakko Mäen kanssa)
  • Päivän iskutehtäviä. Teoksessa: Kräkin, P.; Heinän korjuu ja säilytys. Valtion kustannusliike Kirja. Leningrad. 1931.

Muu kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sahlström, Anna-Lisa: Viimeinen ruhtinas: Kertomus Edvard Gyllingistä. (Den sista fursten: En berättelse om Edvard Gylling, 2009.) Suomentanut Liisa Ryömä. Helsinki: Teos: Söderström, 2009. ISBN 978-951-851-190-1.
  • Tuuri, Antti: Ikitie. (Romaani kertoo realistisesti 1930-luvun Karjalasta ja Gyllingin kohtalosta) Otava, 2011. ISBN 978-951-1-23816-4.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eila Lahti-Argutina: Olimme joukko vieras vaan. Siirtolaisuusinstituutti 2001,
  • John H. Hodgson: Edvard Gylling ja Otto W. Kuusinen asiakirjojen valossa 1918–1920. Tammi. Helsinki 1974,
  • Osmo Rinta-Tassi: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1986.
  • Erkki Salomaa: Edvard Gylling, Tiedemies ja työväenjohtaja. Teoksessa Tiennäyttäjät, toim. Hannu Soikkanen. Tammi, 1967,
  • Liina Suvanto: Gyllingin Karjala. Seppo Rustaniuksen dokumenttielokuvan Syytteitä utopistille. Edvard Gylling ja punainen Karjala 1920–1935 esittely[4].
  • Mikko Uola: ”Gylling, Edvard”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 387–389. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4. Teoksen verkkoversio.
  • Arvo Ylärakkola: Edvard Gylling, Itä-Karjalan suomalainen rakentaja. Otava. Helsinki 1976. ISBN 91-7428-002-3,
  • Edvard Gylling Suomen kansanedustajat. Eduskunta.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Eila Lahti-Argutina: Olimme joukko vieras vaan. Siirtolaisuusinstituutti 2001, s. 95.
  2. a b c d e f g h i j k Edvard Gylling Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  3. Gylling, Edvard 1909. Suomen torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana: tutkimus. Taloustieteellisiä Tutkimuksia 9. Helsinki
  4. a b c d e f g h Mikko Uola: ”Gylling, Edvard”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 387–389. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4. Teoksen verkkoversio.
  5. a b c Erkki Salomaa: Edvard Gylling, Tiedemies ja työväenjohtaja. Teoksessa Tiennäyttäjät, toim. Hannu Soikkanen. Tammi, 1967.
  6. Rinta-Tassi 1986, s. 88, 191.
  7. Rinta-Tassi 1986, s. 489–490.
  8. Arvo Tuominen: Kremlin kellot. Tammi, Helsinki 1956, s. 316–319.
  9. Arvo Ylärakkola; Edvard Gylling, Itä-Karjalan suomalainen rakentaja. Helsinki. Otava, 1976. ISBN 91-7428-002-3.
  10. Hodgson, John H.; Edvard Gylling ja Otto W. Kuusinen asiakirjojen valossa 1918–1920. Tammi. Helsinki. 1974
  11. Tieto on esitetty TV-ohjelmassa "Syytteitä utopisteille"[1][2]. Tieto sisältyy myös Liina Suvannon kirjoittamaan artikkeliin Gyllingin Karjala[3].


Suomen Pankki Edeltäjä:
Clas Herman von Collan
Suomen Pankin pääjohtaja
1918
Seuraaja:
Otto Stenroth