Karjalan työkansan kommuuni

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Karjalan työkansan kommuuni (Карельская трудовая коммуна, Karelskaja trudovaja kommuna) oli heinäkuussa 1918 perustuslailla määriteltyyn Venäjän sosialistiseen federatiiviseen neuvostotasavaltaan 8. heinäkuuta 1920 perustuslain 11. pykälän pohjalta perustettu ja 20. kesäkuuta 1923 lakkautettu ensimmäinen neuvostovallan mukainen aluehallinnon yksikkö.[1] Tätä ennen työkommuuni oli perustettu volgansaksalaisia varten vuoden 1918 lopussa ja maaliskuussa 1919 Baškirian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta.

Ajatus Karjalan työkansan kommuunista perustui Ruotsiin paenneen Edvard Gyllingin Leninille 1919 lähettämään ehdotukseen Karjalan kommuunista, joka oli tarkoitus perustaa Pohjoisen jäämeren ja Syvärin välille. Gylling halusi muodostaa suomalaisille kansallisen alueen ja samalla torjua Suomen tasavallan halua karelianismin hengessä vaatia osia Itä-Karjalasta heimoaatteen perustein Suomen valtioalueeseen kuuluviksi.[1]

Gyllingin lisäperusteena Leninille oli se, että Karjalan työkommuuni voisi toimia tukialueena vallankumouksen valmistelulle Suomessa ja Skandinavian maissa. Vuonna 1919 muun muassa Trotskin kannattama ajatus maailmanvallankumouksesta oli vielä ajankohtainen eikä sosialismi yhdessä maassa -ajatus ollut vielä vakiintunut, koska bolševikit eivät olleet vielä kärsineet lopullisia tappioita Puolassa eikä Venäjän sosialistiseen federatiiviseen neuvostotasavallan länsiraja rauhansopimuksilla Tarton rauhoja Viron, Suomen eikä Riian rauhaa Puolan kanssa ollut solmittu.selvennä

Gyllingin ehdotuksen perusteella kansankomissaarien neuvosto keskusteli asiasta maalis-huhtikuussa 1920 Aunuksen kuvernementin puolueorganisaatioiden kanssa.

4. huhtikuuta 1920 alkoivat suomalais-neuvostovenäläiset rauhanneuvottelut Rajajoen rautatieasemalla, jotka katkesivat 24. huhtikuuta. Kansankomissaarien neuvosto kieltäytyi tunnustamasta Aunuksen retkikunnan tukemaa Uhtuan hallitusta. Neuvottelut katkesivat erimielisyyteen demarkaatiolinjasta ja Suomen sisällissodan hävinneiden suomalaisten punakaartilaisten tulevaisuudesta.

Itä-Karjalan kysymyksen avoimeksi jääminen Suomen kanssa, saivat neuvostohallituksen etenemään Karjalan autonomia-asiassa. Leninin kutsusta Edvard Gylling ja Yrjö Sirola toukokuun puolessa välissä 1920 menivät Moskovaan. Gylling ehdotti Karjalaan taloudellista ja laajaa muuta autonomiaa.

8. kesäkuuta 1920 kansankomissaarien neuvoston dekreetillä karjalaisista Aunuksen kuvernementista ja Arkangelin kuvernementista muodostettiin Karjalan työkommuuni.

Työkommuunista erotettiin kesäkuussa 1920 Aunuksen kuvernementista Petroskoi, Aunuksen kihlakunta, Petroskoin kihlakunta ja Poventsan kihlakunta.

1.-3. heinäkuuta Petroskoissa järjestettiin ensimmäinen Karjalan nuorisoliiton edustajakokous ja kommunistisen puolueen edustajakokous, jossa yhdistyivät Karjalan työkommuunin puolue-elimet.

Aunuksen kuvernementti jakautui jäljelle jäävään Aunuksen kuvernementtiin ja Karjalan työkommuuniin.

Lokakuussa 1920 perustettiin Karjalan kommuuni -niminen sanomalehti.

Tarton rauhan jälkeen suomalaiset vetäytyivät Repolasta ja Porajärveltä, jotka nekin tulivat Karjalan työkommuunin hallintaan.

11.-19. helmikuuta 1921 järjestettiin ensimmäinen yleiskarjalainen edustajainkokous, jossa säädettiin asetus Karjalan toimeenpanevasta komiteasta (hallituksesta), jonka puheenjohtajaksi, Karjalan pääministeriksi, valittiin Edvard Gylling. 24. huhtikuuta 1921 perustettiin Karjalan työkommuunin talousneuvosto, jonka puheenjohtajaksi valittiin Aleksandr Vasiljevitš Šotman. 1921 Suomelta luovutettiin Rajaselän kylä Karjalan työkommuunille.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 216. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.