Heimoaate

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Heimoaate tarkoittaa useimmiten suomalais-ugrilaisten kansojen yhteenkuuluvuutta korostavaa aatetta, jota on kutsuttu myös panfennismiksi[1]lähde tarkemmin?. Heimoaate alkoi muotoutua 1800-luvulla kansallisuusaatteen seurauksena. Voimakkainta yhteenkuuluvuuden tunnetta suomalaiset ovat yleensä kokeneet itämerensuomalaisia eli lähisukukansojaan kohtaan. Ajoittain heimoaatteen piiriin on kuitenkin luettu suomalaisten etäisemmätkin kielisukulaiset aina Siperiaa myöten.

Heimoaatteella on aiemmin ollut näkyviä poliittisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia. Suomen taiteen kultakausi pohjautui vahvasti karelianismiin. Suomen itsenäisyyden alkuaikoina heimoaate vaikutti heimosotiin ja Suur-Suomi-aatteeseen.

Heimoaatetta kannattanut kokoomuksen kansanedustaja Matti Pesonen näki sen 1920-luvun alussa hyvänä vaihtoehtona suurvaltoihin tukeutuvalle ulkopolitiikalle. Suomi jäisi suurvaltojen liittolaisena helposti alakynteen ja sen vuoksi parhaat liittolaiset löytyisivät pienten heimokansojen suunnalta.[2]

Vuonna 1931 Suomessa alettiin viettää valtakunnallista heimopäivää lokakuun kolmantena lauantaina.[2]

Arkkipiispa Erkki Kaila ennakoi jatkosodan alkuvaiheessa 6. lokakuuta 1941 antamassaan lausunnossa, että ajatus Karjalan heimon kokonaisesta yhdistämisestä Suomeen oli toteutumassa.[2] Sodan jalkoihin jääneitä vapaaehtoisia työkykyisiä inkeriläisiä perheineen siirrettiin vuonna 1943 Viron kokoomaleireiltä Hankoon yhteensä 8 000 henkeä. Siirrosta oli sovittu Saksan kanssa ja se tehtiin suomalaisten aloitteesta, joka perustui heimoaatteeseen ja humanitaarisiin syihin.[3] Erityisesti suomalaiset heimojärjestöt ajoivat heidän asemansa turvaamista.[4] Eräänlaiseksi heimoaatteen ilmentymäksi on nähty sekin, että jatkosodan aikana muu kuin suomensukuinen väestö internoitiin Suomen miehittämässä Itä-Karjalassa leireille.

Nykyisin heimoaate pyrkii pääasiassa edistämään suomensukuisten kansojen selviytymistä ja elvytystyötä ilman valtiollisten rajojen muutoksia. Tällaista toimintaa harrastaa muun muassa Sukukansojen ystävät ja Juminkeko-säätiö. Myös tunnetumpi ja arvostettu M. A. Castrénin seura ja monet muut suomalais-ugrilaiset seurat tukevat suomalais-ugrilaisten kansojen kielten säilymistä, kulttuurin kehittymistä ja historian tutkimista.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kirkinen, Heikki & Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes: Karjalan kansan historia. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19204-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kirkinen & Sihvo: s. ?
  2. a b c Taipale, Pentti: Salatun voiman mies. Matti Pesosen elämä ja toiminta, s. 184-185, 290-291, 373. Herättäjä-Yhdistys ry, 1980. ISBN 951-9013-92-X.
  3. Suomen kirjallisuuden seura: Inkeriläisten siirrot Suomeen inkerilaiset.finlit.fi.
  4. Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 24. Kansallismuseo.


Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.