Siirry sisältöön

Heimoaate

Wikipediasta

Heimoaate tarkoittaa useimmiten suomalais-ugrilaisten kansojen yhteenkuuluvuutta korostavaa aatetta, jota on kutsuttu myös panfennismiksi[1]lähde tarkemmin?. Heimoaatteella on aiemmin ollut näkyviä poliittisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia. Suomen taiteen kultakausi pohjautui vahvasti karelianismiin. Suomen itsenäisyyden alkuaikoina heimoaate vaikutti heimosotiin ja Suur-Suomi-aatteeseen. Nykyisin heimoaate pyrkii pääasiassa edistämään suomensukuisten kansojen selviytymistä ja heidän kieltensä elvytystyötä ilman valtiollisten rajojen muutoksia. Tällaista toimintaa harjoittavat muun muassa Sukukansojen ystävät ja Juminkeko-säätiö. Myös niitä tunnetumpi ja arvostettu M. A. Castrénin seura ja monet muut suomalais-ugrilaiset seurat tukevat suomalais-ugrilaisten kansojen kielten säilymistä, kulttuurin kehittymistä ja historian tutkimista.

Historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heimoaate alkoi muotoutua 1800-luvulla kansallisuusaatteen seurauksena. Voimakkainta yhteenkuuluvuuden tunnetta suomalaiset ovat yleensä kokeneet itämerensuomalaisia eli lähisukukansojaan kohtaan. Ajoittain heimoaatteen piiriin on kuitenkin luettu suomalaisten etäisemmätkin kielisukulaiset aina Siperiaa myöten.

Fennomania toi korostetusti esille heimoaatteen. Kanssakäyminen itäkarjalaisten kanssa oli helppoa, koska Suomen autonominen suuriruhtinaskunta oli osa Venäjän keisarikuntaa, ja ylitettävänä oli vain hallinnollinen raja. Sen olivat osoittaneet vienankarjalaiset kulkukauppiaat eli laukkuryssät. Lauantaiseuran jäsen Elias Lönnrot sai ajatuksen tehdä runonkeräysmatkan Vienan Karjalaan. Kalevalan julkaisu ja sen nauttima arvostus nostivat hallinnollisen rajan takana asuneiden karjalaisten arvoa suomalaisten silmissä. Huomattiin, että Vienan Karjalassa asui läheinen veljeskansa, joka oli säilyttänyt muinaissuomalaisten henkisen perinnön.[2]

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli alkanut tukea taloudellisesti niin Lönnrotin kuin muidenkin runonkeruumatkoja. Sen myöntämistä stipendeistä tuli tärkeä apu kielen, kirjallisuuden ja kansanelämän tutkijoiden koulutuksessa.[3] M. A. Castrén sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta apurahan ja matkusti Vienan Karjalaan tutustuakseen siellä Lönnrotin tapaan paikalliseen runonlauluperinteeseen. Castrén käänsi Kalevalan ruotsiksi, ruotsinnos julkaistiin vuonna 1841. Hän teki tutkimusretkiä myös Siperiaan, perehtyi suomalais-ugrilaisiin kieliin ja sai vuonna 1851 nimityksen Helsingin yliopiston ensimmäiseksi suomen kielen professoriksi. Hänen mukaansa suomais-ugrilaisten kansojen alkukoti oli Altain vuoristossa. Zachris Topelius teki Castrénia ja hänen tutkimuksiaan tunnetuksi kirjoittamalla hänestä Maamme kirjassa.[4]

Vienankarjalaisten kansanrunoutta käytettiin nousevan suomalaisen nationalismin rakennusaineena. Jo Kalevalan ensimmäisen laitoksen julkaisun jälkeen huhtikuussa 1836 Mehiläisessä oli kirjoitettu, että suomalaiset asuivat nykyään kolmiomaisessa maassa, jota rajoittavat Suomenlahti, Nevajoki, Laatokka, Syväri, Aunus, Äänisjärvi, Vienanmeren Äänislahti, Kantalahti ja Lappi. August Ahlqvistin runo "Suomen valta" vuodelta 1860 heijasteli laajentumishenkistä ajattelua, jossa Äänisjärvi ja Vienan Karjala esitettiin suomalaisina alueina. Vuosisadan lopussa Karjalasta tuli suomalaisten kansallisromantiikkaan suuntautuneiden kuvataiteilijoiden ja kirjailijoiden innoituksen lähde, ja heidän taiteestaan tuli venäläistämiseen kohdistuneen vastarinnan muoto.[5][6]

Vironmaan kuvernementissa järjestettiin vuonna 1869 Tarton laulujuhlat, mikä oli osa Viron kansallista heräämistä. Juhliin osallistuneet suomalaiset J. R. Aspelin ja C. G. Swan kirjoittivat Suomen lehdissä julkaistuja kertomuksia laulujuhlista ja Viron asioista. Ne herättivät Suomessa virolaisiin kohdistuneen kiinnostuksen. Aspelin ja Swan olivat tutustuneet Tartossa J. V. Jannseniin ja Lydia Koidulaan.[7] Autonomisen ja kaksikielisen Suomen hallinto toimi virolaisille nationalisteille yhtenä mahdollisena tulevaisuuden vaihtoehtona.[8]

1900-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1906 vienankarjalaiset kauppiaat ja kauppamatkustajat perustivat Tampereen työväentalolla Wienan Karjalaisten Liiton. Sen tarkoitus oli kohentaa Vienan Karjalan henkistä ja aineellista tilaa. Puheenjohtajana toimi Aleksei Mitro. Liitto alkoi perustaa Vienan Karjalaan kouluja ja kiertokouluja, joissa opetettiin suomeksi. Ensimmäinen koulu perustettiin Vuokkiniemelle. Venäläiset viranomaiset eivät tietenkään suhtautuneet suopeasti järjestön toimintaan. Venäläiset vastustivat suomalaista pyrkimystä levittää vaikutustaan silloisen alueensa ulkopuolelle. Syyskuussa 1907 Arkangelin kuvernööri määräsi Vienan Karjalan epäviralliset suomalaiset koulut suljettaviksi, ja eräitä Wienan Karjalaisten Liiton jäseniä vangittiin. Näinä vuosina Suomessa vahvistui ajatus Venäjän Karjalan auttamisesta, elinolosuhteiden parantamisesta ja väestön valistamisesta. Liiton toiminta loppui vuonna 1911, mutta sen toimintaa jatkoi Karjalan Sivistysseura.[9][10][11][12]

Viron maapäivien vanhintenneuvoston 8. joulukuuta 1917 pidetyssä kokouksessa oli esillä Suomen ja Viron välisen unionin mahdollisuus. Jaan Raamot kertoi tavanneensa Helsingissä senaatin puheenjohtajan P. E. Svinhufvudin, joka oli suhtautunut ajatukseen lämpimästi. Viron maahallituksen johtaja Konstantin Päts kannatti kokouksessa pitämässään puheenvuorossa unionia.[13]

Suomen sisällissodan aikana Suomen hallituksen ja ylipäällikkö Mannerheimin puheilla kävi itäkarjalaisia vaatimassa Itä-Karjalan vapauttamista bolševikeista. C. G. E. Mannerheim lupasi taistella Karjalan vapauttamisen puolesta ja antoi 23. helmikuuta 1918 Antreassa kuuluisan päiväkäskynsä eli Miekkavalan Suomen ja Vienan karjalaisille.[14] Sitä seurasivat Vienan retkiksi kutsutut heimosotaretket, joihin osallistuneet joukot koostuivat vapaaehtoisista mutta noudattivat valkoisten päämajan ohjeita.[15][16]

Kesällä 1918 muodostettu Paasikiven senaatti otti ohjelmaansa Itä-Karjalan kysymyksen ratkaisemisen.[17] Elokuussa Suomi ja Neuvosto-Venäjä kävivät Saksan myötävaikutuksella rauhanneuvotteluja Berliinissä. Carl Enckellin johtama Suomen valtuuskunta vaati neuvotteluissa Kuolan niemimaata, Solovetskinsaaria ja Itä-Karjalaa perustellen vaatimusta suomensukuisten kansojen itsemääräämisoikeuden kunnioittamisella. Neuvosto-Venäjän edustaja Vatslav Vorovski kieltäytyi antamasta laajoja alueita lahjaksi ja ehdotti sen sijaan vaihtokauppaa, minkä jälkeen neuvottelut keskeytyivät sovittamattomien erimielisyyksien vuoksi.[18]

Virolaisten heimoveljien vapaaehtoinen auttaminen bolševikkien vastaisessa taistelussa tuli ajankohtaiseksi sen jälkeen, kun Viron Avustamisen Päätoimikunta oli perustettu joulukuussa 1918. Värväyskampanja tuotti hyvin tulosta, ja muutamassa viikossa noin 10 000 vapaaehtoista miestä ja naista ilmoitti halustaan lähteä Viroon. Heistä vajaat 4 000 lopulta lähetettiin. Viron vapaussotaan lähteneistä heimosotureista 90 prosenttia oli ollut mukana Suomen sisällissodassa. Suomi ei virallisesti liittynyt sotaan, mutta valtionhoitaja C. G. E. Mannerheim valvoi suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen operaatioita, määräsi varustamaan ne armeijan tarvikkeilla ja nimitti Martin Wetzerin retkikunnan päälliköksi. [19][20] Vuoden 1919 helmikuun loppuun mennessä Viron alue oli puhdistettu bolševikkijoukoista.[21]

Myös Aunuksen retkelle lähteneiden heimosoturien motiiveissa heimokansan auttaminen oli tärkeässä asemassa. Aunuksen Karjalasta, erityisesti Repolan pitäjästä, oli lähetetty jo kesällä 1918 Suomen hallitukselle erilaisia pyyntöjä ja myös Suomeen liittämistä koskevia anomuksia. Repolan kansankokous oli hyväksynyt 31. elokuuta 1918 päätöksen liittymisestä Suomeen, ja lokakuun alussa Suomen vakinainen sotaväki oli miehittänyt Repolan. Tammikuussa 1919 Suojärvellä oli perustettu paikallisista ja vapaaehtoisista suomalaisista koostunut retkikunta, joka oli vallannut Porajärven ilman taistelua. Porajärvelläkin pidettiin kokous, jossa päätettiin liittyä Suomeen ja pyydettiin Suomesta sotaväkeä puolustamaan aluetta. Bolševikit kuitenkin karkottivat retkikunnan Suomen puolelle.[22]

Pohjois-Inkeristä saapui Suomeen pakolaistulva keväällä 1919, kun venäläiset bolševikit alkoivat häätää pohjoisinkeriläisiä kodeistaan ja värvätä miehiä puna-armeijaan. Pakolaiset perustivat Pohjois-Inkerin väliaikaisen hoitokunnan heinäkuussa 1919. Suomessa oli tuolloin 8 000 inkeriläispakolaista.

Helsingissä Uudella ylioppilastalolla pidettiin 13. lokakuuta 1919 Karjalan Kansalaisliiton järjestämä heimoaatetta kannattaneiden järjestöjen kokous.[23] Neuvosto-Venäjän kanssa käydyissä Tarton rauhanneuvotteluissa, jotka käynnistyivät 12. kesäkuuta 1920, J. K. Paasikiven johtama Suomen valtuuskunta noudatti taktiikkaa, jonka mukaan Suomen itärajan määrittelyssä tulisi ottaa huomioon paikallisten asukkaiden tahto, mitä varten Itä-Karjalassa oli järjestettävä kansanäänestys. Venäläiset olivat sitä mieltä, että kansan tahdon ilmaisi jo Edvard Gyllingin johdolla perustettu Karjalan työkansan kommuuni. He eivät suostuneet luovuttamaan Repolaa ja Porajärveä, ja rauhansopimuksen mukaan suomalaiset joukot joutuivat vetäytymään Repolasta ja Porajärveltä. Samalla myös inkeriläisten perustama ja Suomen tukema Kirjasalon tasavalta luovutettiin Neuvosto-Venäjälle. Siitä, että suomalaiset ja venäläiset ymmärsivät Itä-Karjalan autonomian eri tavalla, tuli pitkäaikainen rasite maiden suhteisiin.[24] Raja-Karjalasta kotoisin ollut kirjailija Iivo Härkönen julkaisi vuonna 1920 teoksen Itäinen vartio. Härkösen mukaan Vienan ja Aunuksen auttaminen oli Suomelle velvollisuus.[25]

Heimoaatetta kannattanut kokoomuksen kansanedustaja Matti Pesonen näki heimoaatteen 1920-luvun alussa hyvänä vaihtoehtona suurvaltoihin tukeutuvalle ulkopolitiikalle. Näin hän näki siksi, että Suomi jäisi suurvaltojen liittolaisena helposti alakynteen, ja sen vuoksi parhaat liittolaiset Suomelle olisivat suomalaisia vähälukuisemmat heimokansat.[26] Vuonna 1922 perustettu Akateeminen Karjala-seura (AKS) keskittyi alkuaikoinaan auttamaan Itä-Karjalan kukistuneen kansannousun pakolaisia. Sodan jaloista Suomeen oli tullut parikymmentä tuhatta karjalaista ja inkeriläistä.[27] AKS alkoi vuonna 1923 julkaista aikakauslehteä nimeltä Suomen heimo, mutta järjestön myöhemmät tavoitteet poikkesivat pakolaisten avustamisesta: tavoitteeksi tuli Suur-Suomen luominen.[28]

1920-lopulla J. E. Kaukomaa perusti järjestön nimeltään Kalevala-Veljet, joka ohjelmassaan suuntautui sekä heimoaatteeseen että kalevalaissuomalaisen sivistyksen edistämiseen: "Veljet omistavat hengessään Kalevalan sisäisen valon ja voiman lähteet tai pyrkivät ainakin aavistamaan niitä, joista heidän olisi alettava ammentaa ja ilmentää elämässään, he näkevät ja aavistavat, että Kalevala on suuri henkinen aarre-aitta, jonka antimia viljelevät ensin taiteilijat ja henkiset totuudenetsijät, ja heidän vaikutuksestaan vähitellen nousee koko Suomen kansa ilmentämään kalevalaista viisautta, veljeyttä, kauneutta ja siten auttamaan inhimillistä kehitystä ja kulttuuria omalla erikoisuudellaan, jota Kalevalan aiheet sisältävät."[29]

Karjalaiset ja inkeriläiset pakolaiset järjestivät suuren kokouksen Helsingissä 8.–9. maaliskuuta 1930.[30] Vuonna 1931 Suomen presidentti P. E. Svinhufvud ja riigivanem Konstantin Päts sopivat yksityisissä neuvotteluissa Suomenlahden sulkusuunnitelmasta.[31] Suomessa alettiin viettää valtakunnallista heimopäivää lokakuun kolmantena lauantaina.[26] Suomen Heimosoturien Liitto julkaisi vuonna 1935 Eero Kuussaaren kirjoittaman teoksen Suomen suvun tiet. Järjestön tavoitteisiin oli kirjattu heimokansojen vapausaatteiden ylläpitäminen. Siihen kuului 1930-luvun lopulla yli neljä tuhatta heimosotien veteraania.[32][33]

Eräänlaiseksi heimoaatteen ilmentymäksi on nähty sekin, että jatkosodan aikana muu kuin suomensukuinen väestö internoitiin Suomen miehittämässä Itä-Karjalassa leireille. Jatkosodassa Suomen armeija valtasi Itä-Karjalan ja perusti alueelle miehityshallinnon. Alueen asukkaat jaettiin etnisiin ryhmiin, joista suomensukuisia kohdeltiin paremmin kuin venäläisiä.[34] Heinäkuussa 1941 antamassaan Miekantuppipäiväkäskyssä ylipäällikkö Mannerheim viittasi vuonna 1918 antamaansa miekkavalaan.[35] Heimoaate ilmeni jatkosodan hyökkäysvaiheessa vahvana innostuksena etenkin armeijan upseeristossa, tiedotus- ja valistusjoukoissa sekä kenttäpapistossa.[36] Ylä-Kuittijärven rannalla sijaitsevassa Vuokkiniemen kylässä järjestettiin jatkosodan alussa heinäkuun 20. päivänä vuonna 1941 kansalaisjuhla, jossa Vienan ja Aunuksen Karjala julistettiin Suomeen liittyneiksi. Kansalaisjuhla oli Karjalan vapausliikkeen järjestämä.[23] Arkkipiispa Erkki Kaila ennakoi jatkosodan alkuvaiheessa 6. lokakuuta 1941 antamassaan lausunnossa, että ajatus Karjalan heimon kokonaisesta yhdistämisestä Suomeen oli toteutumassa.[26] Suomen armeijan yksiköissä palveli jatkosodan aikana heimosotureita, jotka kuuluivat suomensukuisiin heimoihin. Suurin ryhmä olivat virolaiset, joita oli lähes 3 500 miestä.

Sodan jalkoihin jääneitä vapaaehtoisia työkykyisiä inkeriläisiä perheineen siirrettiin vuonna 1943 Viron kokoomaleireiltä Hankoon yhteensä 8 000 henkeä. Siirrosta oli sovittu Saksan kanssa, ja se tehtiin suomalaisten aloitteesta, joka perustui heimoaatteeseen ja humanitaarisiin syihin.[37] Erityisesti suomalaiset heimojärjestöt ajoivat heidän asemansa turvaamista.[38]

Moskovan välirauhan jälkeen heimoaate hävisi julkisesta keskustelusta ja oppikirjoista.[39]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kirkinen, Heikki & Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes: Karjalan kansan historia. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19204-X
  • Seppälä, Helge: Vuosisatainen taistelu Karjalasta. Kustannus Oy Taifuuni, 1994. ISBN 951-581-033-7.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kirkinen & Sihvo: s. ?
  2. ↑ Seppälä s. 59–61.
  3. ↑ Zetterberg, Seppo & Pulma, Panu: Autonominen suuriruhtinaskunta, s. 462. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0
  4. ↑ Mäkinen, Vesa: Topelius. Maamme kirja, s. 137-140. WSOY, 1985. ISBN 951-0-12804-X
  5. ↑ Tepora, Tuomas: Heimoveljiä, valkobandiitteja ja punikin perkeleitä. Valkoisen ja punaisen Suur-Suomen aate- ja tunnehistoriaa ennen toista maailmansotaa, s. 73-74. Teoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Johnny Kniga, 2014. ISBN 978-951-0-40295-5
  6. ↑ Seppälä s. 60.
  7. ↑ Zetterberg, Seppo: Uusi Viron historia, s. 182. Suomen Kirjallisuuden Seura, 2017. ISBN 978-952-222-838-3
  8. ↑ Zetterberg s. 185–186.
  9. ↑ STUDIA GENERALIA / Wienan Karjalaisten Liiton perustamisen historiaa - Karjalan Sivistysseura karjalansivistysseura.fi.
  10. ↑ PowerPoint-esitys karjalansivistysseura.fi.
  11. ↑ Tepora, Tuomas: Heimoveljiä, valkobandiitteja ja punikin perkeleitä: Valkoisen ja punaisen Suur-Suomen aate- ja tunnehistoriaa ennen toista maailmansotaa, s. 77. Teoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Johnny Kniga, 2014. ISBN 978-951-0-40295-5
  12. ↑ Sivistys - Karjalan Sivistysseura karjalansivistysseura.fi.
  13. ↑ Zetterberg s. 208.
  14. ↑ Seppälä s. 72–73.
  15. ↑ Tepora s. 83.
  16. ↑ Seppälä s. 73.
  17. ↑ Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921, s. 46-47. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8
  18. ↑ Seppälä s. 77–79.
  19. ↑ Meinander, Henrik: Tasavallan tiellä. Suomi Kansalaissodasta 2000-luvulle, s. 44. Schildts Kustannus Oy, 1999. ISBN 951-50-1055-1
  20. ↑ Roselius & Silvennoinen s. 110–112.
  21. ↑ Seppälä s. 80.
  22. ↑ Tepora s. 89–95.
  23. ↑ a b Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921, s. 291–292, 326–327. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8
  24. ↑ Salokangas, Raimo: Itsenäinen tasavalta, s. 632-633. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0
  25. ↑ Tepora s. 78.
  26. ↑ a b c Taipale, Pentti: Salatun voiman mies. Matti Pesosen elämä ja toiminta, s. 184–185, 290–291, 373. Herättäjä-Yhdistys ry, 1980. ISBN 951-9013-92-X
  27. ↑ Tepora s. 103–104.
  28. ↑ Seppälä s. 102.
  29. ↑ Kuusi, Matti & Ahtonen, Pentti: Kalevala-lipas, s. 251. (2. painos; Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 413) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1985.
  30. ↑ Seppälä s. 104.
  31. ↑ Zetterberg s. 229.
  32. ↑ Kuussaari, Eero: Suomen suvun tiet. Kuvaus Suomen sukukansojen kehityksestä sekä tuhatvuotisista vaelluksista ja valtataisteluista. Suomen heimosoturien liitto, 1935.
  33. ↑ Roselius & Silvennoinen s. 331.
  34. ↑ Seppälä s. 185–188.
  35. ↑ Seppälä s. 167.
  36. ↑ Kivimäki, Ville: Rintamamiesten Suur-Suomi. Odotukset, kokemukset ja tunteet jatkosodassa, s. 267. Teoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Johnny Kniga, 2014. ISBN 978-951-0-40295-5
  37. ↑ Suomen kirjallisuuden seura: Inkeriläisten siirrot Suomeen inkerilaiset.finlit.fi.
  38. ↑ Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 24. Kansallismuseo.
  39. ↑ Silvennoinen, Oula: Kumpujen yöhön - eli kuinka historiallinen muisti vääristyi, s. 24. Teoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Johnny Kniga, 2014. ISBN 978-951-0-40295-5
Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Heimoaate&oldid=23667523”