Suomen-pojat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo Suomen armeijan virolaisista vapaaehtoisista. Alaikäisille pojille tarkoitetusta sota-aikaisesta Suomen Pojat -järjestöstä kerrotaan artikkelissa Sotilaspojat.
Virolaisia vapaaehtoisia Suomessa jatkosodan aikana.
Mannerheim JR 200 -kirjassa.

Suomen-pojat (viroksi soomepoisid) olivat Suomen puolella jatkosodassa taistelleita virolaisia vapaaehtoisia. Osana muita suomensukuisia vapaaehtoisia virolaisia oli Suomen puolustusvoimissa 3 350[1]–3 400[2]. Suomen rintamilla virolaisia kaatui noin 200[2]. Heistä 16 kaatui palvellessaan merivoimissa.[3]

Viroon Suomen-poikia palasi runsaat 1 900 miestä. Ruotsiin, Kanadaan ja muualle länteen heitä siirtyi runsaat 1 200. Suomeen jäi 163[4] miestä. Kesällä 2022 heitä oli elossa enää viisi Virossa ja kymmenkunta muualla maailmassa.[2] Suomen-poikien kunniamarssi on ”Teid me tervitame”, 'Teitä me tervehdimme'.[5]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syitä virolaisten saapumiseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaiset olivat hyvin maanpuolustustahtoisia. Monet virolaiset olisivatkin jo syksyllä 1939 halunneet taistella Suomen tavoin Neuvostoliiton tekemää miehitystä vastaan, mutta Viron valtionjohto kuitenkin päätyi tekemään Neuvostoliiton kanssa yhteistyö- ja tukikohtasopimuksen, mikä lopulta johti Viron miehitykseen kesäkuussa 1940.[1]

Virolaiset vapaaehtoiset sanoivat taistelevansa "Soome vabaduse ja Eesti au eest" eli 'Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta', mutta he halusivat myös saada sotilaskoulutusta oman maansa vapaustaistelua silmällä pitäen.[1] Virolaiset tunsivat toimivansa vastavuoroisesti suomalaisten Pohjan Poikien tavoin, jotka osallistuivat Viron vapaussotaan vuonna 1919 Viron armeijan rinnalla.[5] He kokivat myös olevansa Suomen jääkäriliikkeen perillisiä.[1]

Ensimmäiset vapaaehtoiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo talvisodan aikana ja sen jälkeen Suomeen oli tullut virolaisia pakolaisia. Merkittävä osa pakolaisista oli nuoria miehiä, jotka halusivat vapaaehtoisiksi Suomen armeijaan. Jatkosodan alkaessa pääosa virolaisisista vapaaehtoisista oli sijoitettu Hangon rintamalla olleeseen ruotsalaiseen vapaaehtoispataljoonaan. Ruotsalaispataljoonan hajottamisen jälkeen virolaiset sijoitettiin eri joukko-osastoihin. Pääosa sijoitettiin talvella Valkeasaaressa olleeseen jalkaväkirykmentti 47:n kolmanteen pataljoonaan.[4] Ensimmäisestä virolaisten vapaaehtoiserästä muodostettua Jalkaväkirykmentti 47:n III pataljoonaa komensi marsalkka Mannerheimin sisarenpoika, majuri Claës Gripenberg. Virolaiset siis toimivat Suomen korkeimman sotilasjohdon suojeluksessa.[1] III pataljoonaa kutsuttiin myös Vallilan pataljoonaksi Helsingin kaupunginosasta kootun alkuperäisen miehityksen mukaan. Pataljoonan 10. komppaniassa palveli myös muutamia virolaisia vapaaehtoisia.[6]

Kesäkuussa 1941 Neuvostoliitto oli jo kyydittänyt Virosta Siperiaan jopa yli 11 000 ihmistä niin sanotuissa kesäkuun kyydityksissä, joista takaisin palasi vuosikymmenien mittaan vain parikymmentä henkeä. Kyyditetyistä 80 prosenttia oli naisia ja lapsia.[7] Kesäkuun 1941 loppupuolella Saksan Operaatio Barbarossa pakotti Neuvostoliiton vetäytymään Virosta.

Virolaiset olivat mukana Hangon valtauksessa joulukuussa 1941.[4]

Kesällä 1942 Jalkaväkirykmentti 47:n III pataljoona oli sijoitettuna Rajajoen rintamalle. Virolaiset olivat tällöin jo osoittaneet kuntoisuutensa ja rohkeutensa sotilaina. Majuri Gripenbergin mukaan nämä tiedustelivat häneltä, olisiko mahdollista, että kaikki virolaiset palvelisivat yhdessä paikassa. Ajatus oli ilmeisesti kantautunut Saimaan kanavan kunnostustöihin lähetetyiltä virolaisilta. Heti lomallaan, elokuussa 1942 Gripenberg kävi puhumassa asiasta Päämajan vapaaehtoistoimistossa, joka myöntyi oitis ehdotukseen. Tästedes virolaiset ohjattiin nopeasti Vallilan pataljoonaan. Tämä oli mahdollista, koska Gripenberg oli valmis ottamaan heidät vastaan ilman sotilaskoulutusta ja antamaan sen yksikössään, jossa palveli pian 300 virolaista.[6]

Kun Saksa oli vuonna 1943 häviämässä sotaansa, alkoi se toimeenpanemaan Virossa kutsuntoja. Virolainen yhtymä oli tarkoitus lähettää taistelemaan Kaukasukselle. Kaikki virolaiset eivät kuitenkaan tahtoneet taistella Saksan joukoissa, vaan mieluummin Suomen armeijassa. Virolaisten keskuudessa Suomen armeijaa ihailtiin. Osa saksalaisten kutsuntoja pakoilleista virolaisista saapui Suomeen jo kevättalvella 1943.[1] Saksa ei kuitenkaan vastustanut virolaisten liittymistä Suomen armeijaan.[2] Osa Suomen-pojista joutui tulemaan Virosta Suomeen Suomenlahden yli soutaen.[2]

Jalkaväkirykmentti 200[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolainen pikakivääriampuja vapaaehtoisen tykkikomppanian taisteluharjoituksessa. Kuva on väritetty jälkikäteen.

Vuoden 1943 syksyllä saapui uusi vapaaehtoiserä.[1] Heidän saatua koulutuksensa muodostettiin kaikista virolaisvapaaehtoisista helmikuussa 1944 Jalkaväkirykmentti 200 (JR200), joka osallistui Kannaksen suurhyökkäyksen torjuntataisteluihin etulinjasta[2][6]. JR200:n komentajaksi määrättiin Viron sotakorkeakoulun käynyt everstiluutnantti Eino Kuusela.[6] JR200 oli osa kenraali Taavetti Laatikaisen komentamaa IV armeijakuntaa.[4] Virolaisten vapaaehtoisten koulutus oli keskitetty Luumäelle Taavettiin.[4]

JR 200 osallistui torjuntataisteluihin Rajajoella, Kannaksella ja Viipurinlahdella. Raskaimpien taistelujen jälkeen JR 200 siirrettiin Vuoksen alueelle, missä taistelutoiminta muodostui lähinnä asemasodaksi.[4]

Merivoimat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen merivoimissa taisteli 411 virolaista vapaaehtoista, joista 16 kaatui.[8][3] Noin kymmenesosa laivaston sotilaista oli virolaisia. Moskovan välirauhan jälkeen merivoimissa palvelleet virolaisvapaaehtoiset kuljetettiin merivoimien komentajan käskystä salaisessa operaatiossa Ruotsiin syksyllä 1944. Kuljetus tapahtui Valtiolliselta poliisilta salassa. Tapahtumista vaiettiin aina 1990-luvulle saakka, sillä välirauhansopimusten mukaan vapaaehtoiset olisi tullut luovuttaa Neuvostoliitolle.[9]

Päämajan alaiset joukot ja laitokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suoraan Päämajan alaisissa joukoissa ja laitoksissa palveli yli 200 virolaista vapaaehtoista.[4]

Paluu Viroon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

JR 200:n loppukatselmus pidettiin 18.8.1944 Hangon vanhalla urheilukentällä ennen kuin joukot palasivat Paldiskiin Viroon.[10][4] Jalkaväkirykmentti 200:n virolaiset vapaaehtoiset saivat palata kotimaahansa taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan elokuussa 1944 saksalaisten aloitettua vetäytymisensä Virossa. Välittömästi Suomen-pojista muodostettu pataljoona suunnattiin vastahyökkäykseen Tarton rintamalla läpipäässeen neuvostodivisioonan kylkeen. Vaikka saksalaiset olivat vieneet kaiken raskaan aseistuksen mukanaan ja neuvostojoukoilla oli erittäinen merkittävä ylivoima, onnistuivat Suomen-pojat pysäyttämään neuvostodivisioonan hyökkäyksen kolmeksi viikoksi.[1] Tuona aikana noin 80 000 virolaista saatiin evakuoitua Tallinnasta turvaan Neuvostoliiton teloituksilta, kyydityksiltä ja pakkotyöltä[2]. Lopulta ilman raskasta aseistusta ja ulkopuolista apua taistelleet virolaiset joutuivat taipumaan neuvostoarmeijan murskaavan ylivoiman edessä.[1]

Jotkut palanneista Suomen-pojista mobilisoitiin puna-armeijaan ja jotkut päätyivät vetäytymään saksalaisten mukana, mutta joutuivatkin niin kutsuttuun Tshekin helvettiin. Tshekkiläiset partisaanit kiduttivat ja surmasivat vangiksi ottamiaan virolaisia toukokuussa 1945, vaikka suurin osa heistä oli pakotettu vasten tahtoaan Saksan riveihin.[2]

Neuvostomiehityksen aikaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viroon jäi yli puolet Suomen-pojista eli lähes 1 600 henkeä. Yli puolet Suomen-pojista, eli ne, joiden osallistumisen Suomen armeijaan neuvostoviranomaiset saivat tietoonsa, joutuivat ankarien rangaistusten kohteeksi ja karkotettiin Siperian vankileireille. Tavanomaisimmin heille tuomittiin pakkotyötä 15+5+5 vuotta. Kuolemanrangaistuksiakin langetettiin. 1950-luvun puolivälin jälkeen Suomen-poikia alkoi päästä takaisin kotimaahansa. Heitä palasi alle 500.[4]

Osa Suomen-pojista jatkoi taisteluaan neuvostomiehittäjää vastaan metsiin kätkeytyneinä sisseinä eli metsäveljinä. Puolestaan osa ulkomaille lähteneistä ei uskaltanut palata enää koskaan synnyinseuduilleen.[2] Joitakin satoja Suomen-poikia evakuoitiin Virosta Saksaan. Noin kolmasosa pääsi siirtymään Virosta Ruotsin kautta länteen.[4]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa valtiollinen poliisi eli Valpo joutui jatkosodan jälkeen kommunistien käsiin ja alkoi vangita Suomeen jääneitä virolaisia. Liittoutuneiden valvontakomissio eli käytännössä Neuvostoliitto vaati Suomea luovuttamaan maanpettureina pitämänsä Suomen-pojat, ja Suomi taipui tottelemaan.[2]

Viron itsenäistyttyä uudelleen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useat Suomen-pojat ovat todenneet jälkikäteen, että heitä ajoi isänmaallisuus eivätkä he koskaan itse ajatelleet taistelleensa väärällä puolella, vaikka joutuivatkin vaikenemaan sotakokemuksistaan vuosikymmeniksi.[2] Kun Elisabeth Rehn toimi Suomen puolustusministerinä, hän vaikutti siihen, että Suomen valtio maksoi kullekin Suomen-pojalle kertakorvauksena 2 000 markkaa vuonna 1993. Tämän jälkeen vuodesta 1995 alkaen Suomi on kustantanut heille myös kuntoutusta ja maksanut rintama-avustusta.[2][4]

Suomen-poikien perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapaaehtoisten virolaisten perinneyhdistys JR 200 Kilta perustettiin 14.11.1991. Sen nimi muutettiin Suomen-poikien perinneyhdistys ry:ksi  21.2.1996.[11] Yhdistys on Suomen Viro-yhdistysten liitto ry:n jäsen.[12] Perinneyhdistys vaalii vapaaehtoisina palvelleiden virolaisten yhteisiä perinteitä ja siirtää perinnettä tuleville sukupolville sekä ylläpitää ihanteita, jotka johtivat Suomen-poikien Suomeen tuloon. Yhdistys tekee yhteistyötä Suomen Sotaveteraaniliiton kanssa ja kuuluu Tammenlehvän perinneliittoon. Yhdistyksen tavoitteena on parantaa Suomen-poikien leskien elämänolosuhteita ja luoda heille yhteistoimintaa.[13] Lisäksi se osallistuu Pohjan poikien perinteiden vaalimiseen ja nykyisin se kohdentaa toimintansa myös Suomen puolustusvoimissa palveleviin virolaistaustaisiin asevelvollisiin. Jälkimmäisen osa-alueen on tarkoitus vahvistaa niin sanottua Suomen siltaa eli Suomen ja Viron suhteita. Jäseniä yhdistyksellä oli vuonna 2020 vajaa 150.[14]

Suomen-poikien muistoa on vaalinut Virossa muun muassa Soomepoiste Pärimusühing, ja se tekee yhteistyötä Suomen-poikien perinneyhdistys ry:n kanssa.[5][13] Jalkaväkirykmentti 200:n ja Suomen-poikien museo sijaitsee Äksin kylässä, Saadjärven luontomuseossa, Virossa.[15] Suomen-pojille on pystytetty muistokivi Tallinnan Metsakalmistoon.[16] Merivoimissa kaatuneiden virolaisille on kiinnitetty muistolaatta Suomenlinnaan.[3] Virolaisten vapaaehtoisten koulutus oli keskitetty sodan aikana Luumäen Taavettiin, jonne on pystytetty Jalkaväkirykmentti 200:n muistomerkki.[4]

Sittemmin Suomeen muuttanut ja poliisina työskentelevä vironinkeriläinen Taimi Komulainen on ohjannut vuonna 2022 valmistuneen dokumenttielokuvan Suomen-pojista Kiiluvees – Vanavedessä.[2] Suomen-poikia käsitteleviä kirjoja on myös julkaistu useita.[5]

Tunnettuja Suomen-poikia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Suomen-pojat historia Suomen-poikien perinneyhdistys ry. Viitattu 12.7.2022.
  2. a b c d e f g h i j k l m ”Suomen-poikien” kohtalo Neuvostoliitossa oli karu Ilta-Sanomat. 26.6.2022. Viitattu 12.7.2022.
  3. a b c Muistolaatan paljastus Suomen-poikien perinneyhdistys ry. Viitattu 14.7.2022.
  4. a b c d e f g h i j k l Virolaisten Suomen-poikien karu kohtalo Reserviläinen. 4.2.2021. Viitattu 22.7.2022.
  5. a b c d Helsingin Reservin Sanomat | Suomen-pojat ja JR200 juhlivat reservinsanomat.fi. Viitattu 13.7.2022.
  6. a b c d Claës Gripenberg Estofilia 100. Viitattu 13.7.2022.
  7. Juuniküüditamine 1941 Arhiiv. 14.6.1997. Viitattu 14.7.2022. (viroksi)
  8. The Estonian soldiers in World War II in three different uniforms (Estonica.org)
  9. STT/Savon Sanomat 10.2.2008
  10. Suomen-poikien historiaa ja perinteitä Suomen-poikien perinneyhdistys ry. Viitattu 13.7.2022.
  11. SVYL: Liiton jäsenseura Suomen-poikien perinneyhdistys perustetaan Suomen Viro-yhdistysten liitto ry.. Viitattu 13.7.2022.
  12. SVYL:n jäsenseurat Suomen Viro-yhdistysten liitto ry.. Viitattu 13.7.2022.
  13. a b Tehtävä Suomen-poikien perinneyhdistys ry. Viitattu 13.7.2022.
  14. Jäsenkirje 2/2020 Suomen-poikien perinneyhdistys ry. Viitattu 13.7.2022.
  15. JR 200 museo - Soomepoiste muuseum www.sotahistoriallisetkohteet.fi. Viitattu 13.7.2022.
  16. ​Puhemiesvaltuuskunta tapaa Viron koko valtiojohdon ja Suomen-poikia www.eduskunta.fi. Viitattu 14.7.2022.
  17. Helsingin Reservin Sanomat | Villem Ahas on poissa reservinsanomat.fi. Viitattu 13.7.2022.
  18. Sven Vabar: Ivar Grünthal sisu.ut.ee. Viitattu 12.7.2022. (englanniksi)
  19. Lahkus vabadusvõitleja Ülo Jõgi www.ohtuleht.ee. Viitattu 12.7.2022. (viroksi)
  20. Kultuur ja Elu - kultuuriajakiri kultuur.elu.ee. Viitattu 12.7.2022.
  21. Kultuur ja Elu - kultuuriajakiri kultuur.elu.ee. Viitattu 14.7.2022.
  22. Galerii: Ain Kaalepi austajad täitsid Elva kooli saali Kultuur. 4.6.2016. Viitattu 14.7.2022. (viroksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Isohella, Anne-Riitta: Suomen-pojat: Virolainen jääkäritarina. 2. uusittu painos. Helsingissä: Ajatus, 2005. ISBN 951-20-6789-7.
  • Viirlaid, Arved: Pohjantähden pojat. (Põhjatähe pojad, 2009.) Suomentanut Eero Riuttala. Helsinki: Ajatus, 2010. ISBN 978-951-20-8241-4.