Suomen-pojat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo Suomen armeijan virolaisista vapaaehtoisista. Alaikäisille pojille tarkoitetusta sota-aikaisesta Suomen Pojat -järjestöstä kerrotaan artikkelissa Sotilaspojat.
Virolaisia vapaaehtoisia Suomessa jatkosodan aikana.
Mannerheimin tervehdys virolaisille vapaaehtoisille. Kuva on JR 200 -kirjasta.

Suomen-pojat (viroksi soomepoisid) olivat Suomen puolella jatkosodassa taistelleita virolaisia vapaaehtoisia. Osana muita suomensukuisia vapaaehtoisia virolaisia oli Suomen puolustusvoimissa 3 350[1]–3 400[2]. Suomen rintamilla virolaisia kaatui tai katosi 198[3]. Heistä 16 kaatui palvellessaan merivoimissa.[4] Suurin osa virolaisista kuului Jalkaväkirykmentti 200:aan, jonka vahvuus oli noin 1 850 miestä.[5]

Viroon Suomen-poikia palasi runsaat 1 900 miestä.[6] Virossa heistä kaatui Narvan taistelussa vajaat 200.[3] Ruotsiin, Kanadaan ja muualle länteen heitä siirtyi runsaat 1 200. Suomeen jäi 163[7] miestä. Suomen-poikien kunniamarssi on ”Teid me tervitame”, 'Teitä me tervehdimme'.[6] Suomen-poikien arvostus on Virossa korkealla.[8]

Enimmäkseen he olivat nuoria miehiä: joukossa oli muutamia jopa aivan lapsiksi katsottavia, mutta lähes puolet heistä oli kuitenkin 18–21-vuotiaita, noin kolmannes oli 22–25-vuotiaita. Valtaosa Suomen-pojista oli suhteellisen koulutettuja, sillä noin 45 prosentilla oli akateeminen loppututkinto ja monet olivat ylioppilaita tai virkamiehiä.[9] Virolaiset saapuivat Suomeen veneillä Suomenlahden yli, osa jopa soutaen.[2] Veneitä kuljettivat pirtutrokarit ja matka Suomeen saattoi maksaa jopa Viron yhden vuoden keskipalkan verran.[10]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viro oli pyrkinyt välttämään sodan ja suostunut syksyllä 1939 Neuvostoliiton tukikohtavaatimuksiin. Seuraavana vuonna Neuvostoliitto kuitenkin miehitti Viron, sitä seuraavana vuonna natsi-Saksa.[11]

Syitä virolaisten saapumiseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaiset olivat hyvin maanpuolustustahtoisia. Monet virolaiset olisivatkin jo syksyllä 1939 halunneet taistella Suomen tavoin Neuvostoliiton tekemää miehitystä vastaan, mutta Viron valtionjohto kuitenkin päätyi tekemään Neuvostoliiton kanssa yhteistyö- ja tukikohtasopimuksen, mikä lopulta johti Viron miehitykseen kesäkuussa 1940.[1]

Virolaiset vapaaehtoiset sanoivat taistelevansa "Soome vabaduse ja Eesti au eest" eli 'Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta', mutta he halusivat myös saada sotilaskoulutusta oman maansa vapaustaistelua silmällä pitäen.[1] Virolaiset tunsivat toimivansa vastavuoroisesti suomalaisten Pohjan Poikien tavoin, jotka osallistuivat Viron vapaussotaan vuonna 1919 Viron armeijan rinnalla.[6] He mielsivät myös olevansa Suomen jääkäriliikkeen perillisiä.[1] Virolaiset kokivat, että suomalaiset kunnioittivat heitä ja loivat yhteishenkeä suomalaisten ja virolaisten välille.[5] Se, että he osallistuivat heimokansansa suomalaisten maan puolustamiseen oli Suomen-poikien aatemaailman mukaista.[9]

Ensimmäiset vapaaehtoiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo talvisodan aikana ja sen jälkeen Suomeen oli tullut virolaisia pakolaisia. Merkittävä osa pakolaisista oli nuoria miehiä, jotka halusivat vapaaehtoisiksi Suomen armeijaan.[1] Ensimmäiset virolaiset talvisodan vapaaehtoiset saapuivat Suomeen joulukuussa 1939. Heidät koottiin varsin nopeasti 56 miehen osastoksi, jonka talvisota kului lopulta koulutuksessa Lapualla Osasto Sisussa. Vrsinaisiin taisteluihin ei tätä muistakin ulkomaalaisista koottua ryhmää missään vaiheessa päästetty. Osa osaston virolaisista liittyi sittemmin vuonna 1940 niin sanottuun Erna-ryhmään, joka selvitti neuvostojoukkojen liikkeitä Virossa vuonna 1941 ja osallistui tätä kautta sotatoimiin. Myöhemmin pääosa Ernan miehistä liittyi Suomen-poikiin Jalkaväkirykmentti 200:n jäseniksi.[9]

Jatkosodan alkaessa pääosa virolaisisista vapaaehtoisista oli sijoitettu Hangon rintamalla olleeseen ruotsalaiseen vapaaehtoispataljoonaan. Ruotsalaispataljoonan hajottamisen jälkeen virolaiset sijoitettiin eri joukko-osastoihin. Pääosa sijoitettiin talvella Valkeasaaressa olleeseen jalkaväkirykmentti 47:n kolmanteen pataljoonaan.[7] Ensimmäisestä virolaisten vapaaehtoiserästä muodostettua Jalkaväkirykmentti 47:n III pataljoonaa komensi marsalkka Mannerheimin sisarenpoika, majuri Claës Gripenberg. Virolaiset siis toimivat Suomen korkeimman sotilasjohdon suojeluksessa.[1] III pataljoonaa kutsuttiin myös Vallilan pataljoonaksi Helsingin kaupunginosasta kootun alkuperäisen miehityksen mukaan. Pataljoonan 10. komppaniassa palveli myös muutamia virolaisia vapaaehtoisia.[12]

Kesäkuussa 1941 Neuvostoliitto oli jo kyydittänyt Virosta Siperiaan jopa yli 11 000 ihmistä niin sanotuissa kesäkuun kyydityksissä, joista takaisin palasi vuosikymmenien mittaan vain parikymmentä henkeä. Kyyditetyistä 80 prosenttia oli naisia ja lapsia.[13] Kesäkuun 1941 loppupuolella Saksan Operaatio Barbarossa pakotti Neuvostoliiton vetäytymään Virosta.

Virolaiset olivat mukana Hangon valtauksessa joulukuussa 1941.[7]

Kesällä 1942 Jalkaväkirykmentti 47:n III pataljoona oli sijoitettuna Rajajoen rintamalle. Virolaiset olivat tällöin jo osoittaneet kuntoisuutensa ja rohkeutensa sotilaina. Majuri Gripenbergin mukaan nämä tiedustelivat häneltä, olisiko mahdollista, että kaikki virolaiset palvelisivat yhdessä paikassa. Ajatus oli ilmeisesti kantautunut Saimaan kanavan kunnostustöihin lähetetyiltä virolaisilta. Heti lomallaan, elokuussa 1942 Gripenberg kävi puhumassa asiasta Päämajan vapaaehtoistoimistossa, joka myöntyi oitis ehdotukseen. Tästedes virolaiset ohjattiin nopeasti Vallilan pataljoonaan. Tämä oli mahdollista, koska Gripenberg oli valmis ottamaan heidät vastaan ilman sotilaskoulutusta ja antamaan sen yksikössään, jossa palveli pian 300 virolaista.[12]

Kun Saksa oli vuonna 1943 häviämässä sotaansa, alkoi se toimeenpanemaan Virossa kutsuntoja. Virolainen yhtymä oli tarkoitus lähettää taistelemaan Kaukasukselle. Kaikki virolaiset eivät kuitenkaan tahtoneet taistella Saksan joukoissa, vaan mieluummin Suomen armeijassa. Virolaisten keskuudessa Suomen armeijaa ihailtiin. Osa saksalaisten kutsuntoja pakoilleista virolaisista saapui Suomeen jo kevättalvella 1943.[1] Saksa ei kuitenkaan vastustanut virolaisten liittymistä Suomen armeijaan.[2] Osa Suomen-pojista joutui tulemaan Virosta Suomeen Suomenlahden yli soutaen.[2]

Huhtikuussa 1943 päämajan komentoesikunnan päällikkö Wiljo EInar Tuompo totesi, että Suomi saisi Virosta helposti 10 000 – 15 000 vapaaehtoista, mutta Saksa ei tätä sallinut, vaan pakotti virolaiset SS-joukkoihin tai työpalveluun.[14]

Jalkaväkirykmentti 200[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolainen sotilas vapaaehtoisen tykkikomppanian taisteluharjoituksessa. Kuva on väritetty jälkikäteen.

Vuoden 1943 syksyllä saapui uusi vapaaehtoiserä.[1] Heidän saatua koulutuksensa muodostettiin kaikista virolaisvapaaehtoisista helmikuussa 1944 Jalkaväkirykmentti 200 (JR 200), joka osallistui Kannaksen suurhyökkäyksen torjuntataisteluihin etulinjasta[2][12]. JR 200:n komentajaksi määrättiin Viron sotakorkeakoulun käynyt everstiluutnantti Eino Kuusela.[12] Rykmentti oli osa kenraali Taavetti Laatikaisen komentamaa IV armeijakuntaa.[7] Siinä oli kaksi pataljoonaa ja sen vahvuus oli kaikkiaan noin 1 850 miestä.[5] Rykmentissä oli 168 upseeria, 162 aliupseeria ja miehistöä 1 422 henkeä.[15]

Virolaisten vapaaehtoisten koulutus oli keskitetty Luumäelle Taavettiin.[7] Siellä virolaisia kouluttanut alempi upseeristo koostui pääosin virolaisista, joten siellä komentokielenä oli suomen sijaan viro. Muutoin virolaiset toimivat suomenkielisten komentojen alla. Virolaisvapaaehtoiset joutuivat rintamalla taisteluihin käytännöllisesti katsoen heti.[5] Vapaaehtoiset suomalaiset kutsuivat virolaisia koteihinsa lepäämään taisteluiden lomassa, ja suomalaisten ja virolaisten välille syntyi ihmisuhteita.[11]

JR 200 osallistui torjuntataisteluihin Rajajoella, Kannaksella ja Viipurinlahdella. Raskaimpien taistelujen jälkeen JR 200 siirrettiin Vuoksen alueelle, missä taistelutoiminta muodostui lähinnä asemasodaksi.[7]

Virolaisia saapui Suomeen vielä keväällä 1944, ja heidät otettiin vastaan Suomen armeijaan Jollaksen vastaanottokeskuksessa.[5]

Jatkosodan jälkeen JR 200:n jäsenten annettiin valita, palaavatko he Viroon ja liittyvät siellä Saksan armeijaan vai jäävätkö he Suomeen ja mahdollisesti jatkavat matkaansa Ruotsiin.[5] Yli 1 200 miestä lähti länteen, ja parisataa jäi aluksi Suomeen.[11] Valtaosa virolaisista palasi Viroon taistelemaan idästä vyöryvää Puna-armeijaa vastaan.[5] Lopulta Suomesta palasi Viroon 1 752 miestä. Suomeen jäi kuitenkin vielä virolaisia, joista muodostettiin 4. Erillinen Komppania. Yksikkö liitettiin sittemmin Täydennyspataljoona 3:een, mutta taisteluihin se ei enää osallistunut. Miehet avustivat maataloustöissä, viljankorjuussa. Aselevon jälkeen komppania järjestettiin harjoittelua varten uudelleen kranaatinheitin-, konekivääri- ja panssarintorjuntaryhmiksi. Käytännössä virolaiset kuitenkin työskentelivät erilaisissa lastaus- ja kuljetustöissä, kunnes he syyskuulla astuivat lopulta siviiliin. Tämän jälkeen heille tarjottiin mahdollisuutta siirtyä Ruotsiin, ja useimmat heistä ottivat tarjouksen vastaan.[16] Kaikkiaan 260 taisteluissa ansioituneelle virolaiselle myönnettiin Suomen tasavallan kunniamerkki.[9]

Merivoimat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen merivoimissa taisteli 411 virolaista vapaaehtoista, joista 16 kaatui.[17][4] Noin kymmenesosa laivaston sotilaista oli virolaisia. Moskovan välirauhan jälkeen merivoimissa palvelleet virolaisvapaaehtoiset kuljetettiin merivoimien komentajan käskystä salaisessa operaatiossa Ruotsiin syksyllä 1944. Kuljetus tapahtui Valtiolliselta poliisilta salassa. Tapahtumista vaiettiin aina 1990-luvulle saakka, sillä välirauhansopimusten mukaan vapaaehtoiset olisi tullut luovuttaa Neuvostoliitolle.[18] Virolaisia palveli erityisesti panssarilaiva Väinämöisellä, jolla heitä oli 42 miestä. Virolaisia oli myös miinalaivoilla, saattolaivoilla, torpedoveneissä, vartiolaivoilla, jäänmurtajilla ja muilla aluksilla.[9] Suomen laivastossa palvelleista virolaisista noin puolet palasi syksyllä 1944 Viroon. Loppuosa miehistä jäi Suomeen, jossa heidät vapautettiin palveluksesta sitä mukaa kun heidän laivansa palasivat satamiin. Myös laivastossa palvelleista miehistä pakeni suuri osa rajavartiolaitoksen avulla välittömästi Ruotsiin. Kaikkiaan Ruotsiin lähti 184 merimiestä. JR 200 mukaan lukien kaikkiaan Suomen-pojista arviolta kolmasosa, noin 500 miestä, pääsi pakenemaan Ruotsiin ja sieltä edelleen muihin länsimaihin. Näin heille tarjoutui mahdollisuus rakentaa elämäänsä uudelleen.[16]

Kaukopartiotoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Välirauhan aikana Suomeen muodostettiin neljä omilla alueillaan toimivaa kaukopartio-osastoa, jotka nimettiin johtajiensa mukaan. Hannes Vehniäisen johtama Osasto Vehniäinen toimi Karjalankannaksella. Heinäkuussa 1943 osastot järjesteltiin Päämajan alaiseksi erillisyksiköksi nimeltään Erillinen Pataljoona 4. Suurimmillaan sen vahvuus oli 620 miestä. He olivat valiojoukkoa verrattuna tavallisiin rintamaosastoihin. Pääsyvaatimukset olivat korkeat ja kaukopartiojoukkoihin hakeuduttiin vapaaehtoisesti ja usein henkilökohtaisten suositusten kautta. Sotilasaineksen tuli olla tasalaatuista huippuluokkaa, jota edelleen kehitettiin kouluttamalla ja käytännön toiminnalla. Näihin miehiin kuului maaliskuusta 1942 alkaen 13 virolaista vapaaehtoista Osasto Vehniäisessä.[19]

Kaukopartio 46/1, eli Kaukopartio Rägistik[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saatuaan tarvittavan koulutuksen osa virolaisista sai kokemusta osaston Syvärin-partiomatkoilla.[19] Elokuussa virolaisista muodostettiin kaukopartio 46/1, jota nimitettiin myös sen johtajan vääpeli Artur Rägistikin mukaan partio Rägistiksi.[19][20] Se sai tehtäväkseen siirtyä lentokuljetuksella Arkangel–Vologda-radan varteen Konošan alueelle. Partion oli määrä seurata länsiliittoutuneiden Neuvostoliitton toimittaman sotamateriaalin kuljetusta ja tiedustella alueen lentokenttiä ja lentotoimintaa. Tehtävä oli saksalaisten asettama. Kuljetukset tapahtuivat saksalaisilla lentokoneilla. Partion 13 miehestä kuudelle retki oli ensimmäinen.[19]

Kyseessä oli ensimmäinen kerta Suomen historiassa, kun laskuvarjomaahantuloa käytettiin sotatilanteessa. Partiolla oli epäonnea matkassaan alusta saakka.[19] Partio Rägastik suoritti jatkosodan ylivoimaisesti pisimmän, yli kaksi kuukautta kestävän, kaukopartioretken. Partion tehtävään liittyy yhä osittainen mysteeri, sillä yksikään siihen osallistunut sotilas ei selvinnyt hengissä.[20] Partiomiesten vienti vihollisen selustaan laskuvarjopudotuksella vaati siihen koulutetun partiomiehen, sopivan lentokoneen, laskuvarjon ja turvallisen maahanlaskupaikan. Näistä kaikista oli jatkosodan aikana pulaa.[19]

Ensimmäinen puolipartio, eli seitsemän miestä, kuljetettiin Nurmoilasta Konošan seudulle elokuun viimeisenä yönä. Toinen puolipartio, eli kuusi miestä, samalla tavalla elokuun ja syyskuun taitteessa olleena yönä. Myöhemmin heille toimitettiin täydennystarvikkeita tavaravarjoilla. Vaikka laskuvarjohypytkin kuuluivat kaukopartiomiesten koulutukseen, käytännössä niitä käytettiin harvoin. Vaikka virolaisia kuljetti laskuvarjohyppyjä ajatellen tavallista parempi kone, saksalainen Junkers Ju 52, ongelmiin ajauduttiin silti.[19]

Koneen oli nimittäin tarkoitus lentää tuolloin Äänislinnaksi kutsutusta Petroskoista annettavan suuntimismusiikin ohjaamana Latšajärvelle, mutta jostain syystä musiikin soitto lopetettiin ennen kuin kone oli pudotusalueella. Niinpä lentäjä pudotti ensimmäisen hyppyerän 25 kilometriä rautatien länsipuolelle – eli 20 kilometriä liikaa lounaaseen. Partiolla meni päiviä, ennen kuin se pääsi edes kartalle.[19]

Toinen erä pudotettiin oikeaan paikkaan 15 kilometriä radan länsipuolelle, mutta muutaman sadan metrin päässä laskeutumispaikasta sijaitsi Komsomol-nuorten leiri. Sen osanottajat sattuivat olemaan laskeutumispaikalla saamassa sotilaallista koulutusta. Virolaiset kyllä näkivät heidän leirinuotionsa, mutta erehtyivät luulemaan niitä ensimmäisen erän miesten merkiksi. Virolaiset paljastuivat saman tien.[19]

Virolaiset lähtivät pakomatkalle vihollisen takaa-ajamana. He saavuttivat koulutuksensa ja neuvokkuutensa ansiosta etumatkaa, joka kuitenkin lopulta kutistui olemattomiin. Yhteyden toisiinsa nämä kaksi virolaista puolipartiota saivat vasta kahden viikon päästä, 14. syyskuuta. Tuolloin he pääsivät aloittamaan varsinaisen tehtävänsä.[19]

Partio eteni Konošan aseman seudulle ja jakautui kahtia. Havaintotietoja alettiin lähettää Suomeen. Partio sai käskyn tähystää asemalle 18.–19. syyskuuta suunniteltua pommitusta ja raportoida näkemästään. Kahdeksan saksalaispommikoneen aiheuttaman sekasorron keskellä virolaiset tuhosivat kasapanoksella yhden veturin ja vaihteistokopin.[19]

Toinen partioista suuntasi tämän jälkeen länteen yrittäen vetää takaa-ajajat peräänsä. Tämän turvin toinen partioista jatkoi tiedustelua ja suuntasi sitten myös länteen. Neuvostoliittolaiset saivat ensimmäisenä länteen suunnanneen partion kiinni vajaan viikon jälkeen syyskuun lopulla ja Artur Veebel ja Peter Roots kaatuvat. Artur Rägastik ja radisti Osvald Krivain haavoittuivat. Muut pääsivät pakenemaan. Kun tieto tästä tuli Suomeen, aloitettiin suunnitelmat partion noutamiseksi. Sääolosuhteet eivät kuitenkaan sallineet noutoa seuraavan kolmen viikon aikana. Rägastik ja Krivain jatkoivat taistelua vihollista vastaan, mutta lopulta Rägistik kaatui ja Krivain vangittiin. Kuulusteluissa Krivain painostettiin lähettämään Kyynel-radiolla suomalaisjoukoille neuvostoliittolaisten sanelemia viestejä, joita operaatiokeskus ei käsittänyt tekaistuiksi.[19]

Virolaisten takaa-ajajat vahvistuivat kokonaisella pataljoonalla. Sää kylmeni ja ensilumi satoi, joten jäljittäminen muuttui helpommaksi. Samalla Päämajassa suunnitelmat partion palauttamiseksi jatkuivat. Toinen vaihtoehto oli lähettää kokeneempia suomalaisvahvistuksia virolaisten avuksi. Seitsemästä kokeneemmasta virolaisesta kolme oli kaatunut, mutta jäljellä olevat osat löysivät toisensa 17. lokakuuta. Partion käveli 40 kilometriä Latšajärven eteläpäähän, jonne saapui Heinkel He 115 -vesitaso heitä noutamaan.[19]

Virolaisia kaatui lisää, ja Suomessa selvisi radistin olevan vankina. Lopulta Latšajärvellä koneen kyytiin pääsi seitsemän virolaista. Kun kone aloitti nousukiitonsa, vihollinen tulitti sitä. Kone pääsi kuitenkin ilmaan, mutta joutui tekemään 100 kilometrin päästä pakkolaskun Jung-järvelle. Kun Puna-armeija löysi koneen, oli sen kyydissä kolme ruumista: kaksi lentäjää ja yksi virolainen kaukopartiomies. Ainakin kuusi kaukopartiomiestä selvisi pakkolaskusta ja jatkoi matkaa radiotta 15 kilometrin päähän Vodlajoelle. Eloonjääneet löysivät tyhjän parakin, johon he eksyksissä piiloutuivat. Vihollinen sai virolaiset kiinni, jolloin yksi teki itsemurhan. Loput vangittiin, tuomittin kuolemaan ja teloitettiin 10. marraskuuta.[19]

Suomalaiset jatkoivat syyskuussa vangiksi jääneen radisti Osvald Krivainin kanssa päivittäistä viestien vaihtoa, vaikka he tiesivät viestien olevan saneltuja. Krivain lähetti viimeisen sanomansa 6. marraskuuta, mutta suomalaiset jatkoivat viestien lähettämistä vielä kolme päivää. Lopulta suomalaiset vastaanottivat sanoman, josta he käsittivät, että mitä ilmeisemmin vihollinen oli oivaltanut suomalaisten tajunneen tilanteen todellisen laidan. Krivain tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.[19]

Päämajan alaiset joukot ja laitokset sekä muu apu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suoraan Päämajan alaisissa joukoissa ja laitoksissa palveli yli 200 virolaista vapaaehtoista.[7] Virolaisille tarjottiin myös mahdollisuutta ottaa osaa metsätöihin taistelemisen sijaan.[5]

Paluu Viroon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

JR 200:n loppukatselmus pidettiin 18. elokuuta 1944 Hangon vanhalla urheilukentällä ennen kuin joukot palasivat Paldiskiin Viroon.[21][7] 19. elokuuta 1944 saksalaiseen Viroon suunnanneeseen Wartheland-rahtialukseen nousi vapaaehtoisesti 1 752 virolaista.[11] Jalkaväkirykmentti 200:n virolaiset vapaaehtoiset saivat palata kotimaahansa taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan elokuussa 1944 saksalaisten aloitettua vetäytymisensä Virossa. Välittömästi Suomen-pojista muodostettu pataljoona suunnattiin vastahyökkäykseen Tarton rintamalla läpipäässeen neuvostodivisioonan kylkeen. Vaikka saksalaiset olivat vieneet kaiken raskaan aseistuksen mukanaan ja neuvostojoukoilla oli erittäinen merkittävä ylivoima, onnistuivat Suomen-pojat pysäyttämään neuvostodivisioonan hyökkäyksen kolmeksi viikoksi.[1] Tuona aikana noin 80 000 virolaista saatiin evakuoitua Tallinnasta turvaan Neuvostoliiton teloituksilta, kyydityksiltä ja pakkotyöltä[2]. Lopulta ilman raskasta aseistusta ja ulkopuolista apua taistelleet virolaiset joutuivat taipumaan neuvostoarmeijan murskaavan ylivoiman edessä.[1]

Jotkut palanneista Suomen-pojista mobilisoitiin puna-armeijaan ja jotkut päätyivät vetäytymään saksalaisten mukana, mutta joutuivatkin niin kutsuttuun Tšekin helvettiin. Tšekkiläiset partisaanit kiduttivat ja surmasivat vangiksi ottamiaan virolaisia toukokuussa 1945, vaikka suurin osa heistä oli pakotettu vasten tahtoaan Saksan riveihin.[2]

Neuvostomiehityksen aikaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viroon jäi yli puolet Suomen-pojista eli lähes 1 600 henkeä. Yli puolet Suomen-pojista, eli ne, joiden osallistumisen Suomen armeijaan neuvostoviranomaiset saivat tietoonsa, joutuivat ankarien rangaistusten kohteeksi ja karkotettiin Siperian vankileireille.[7] Suomen-pojat ovat kertoneet joutuneensa syömään leireillä männyn nilaa ja neulasia henkinsä pitimiksi. Kertomusten mukaan leireillä tapettiin julmasti vastasyntyneitä ja pikkulapsia aikuisten kuollessa nälkään ja uupumukseen, koska pakkotyö oli niin raskasta.[11] Tavanomaisimmin Suomen-pojille tuomittiin pakkotyötä 15+5+5 vuotta, mutta joillekin jopa 25+5 vuotta.[7][11] Kuolemanrangaistuksiakin langetettiin. 1950-luvun puolivälin jälkeen Suomen-poikia alkoi päästä takaisin kotimaahansa. Heitä palasi alle 500.[7]

Osa Suomen-pojista jatkoi taisteluaan neuvostomiehittäjää vastaan metsiin kätkeytyneinä sisseinä eli metsäveljinä. Puolestaan osa ulkomaille lähteneistä ei uskaltanut palata enää koskaan synnyinseuduilleen.[2] Joitakin satoja Suomen-poikia evakuoitiin Virosta Saksaan. Noin kolmasosa pääsi siirtymään Virosta Ruotsin kautta länteen.[7]

Stalinin kuoltua vuonna 1953 Suomen-poikien tilanne vähitellen helpottui, ja 1950-luvun kuluessa Siperiaan tuomittuja alettiin armahtaa. Armahdus ei kuitenkaan tuonut juuri helpotusta Suomen-poikien elämään: Nuoruus oli kulunut taisteluissa ja vankeudessa ja kansalaisluottamuksen menetys heikensi mahdollisuuksia opiskella tai saada työtä.[16] Esimerkiksi pääsy yliopisto-opintoihin evättiin.[22] Epävarmuus ja pelko tulevasta täytti myös niiden Suomen-poikien mielen, joita oli kuulusteltu, mutta jotka olivat välttyneet Siperian-leireiltä.[16]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa valtiollinen poliisi eli Valpo joutui jatkosodan jälkeen kommunistien käsiin ja alkoi vangita Suomeen jääneitä virolaisia. Liittoutuneiden valvontakomissio eli käytännössä Neuvostoliitto vaati Suomea luovuttamaan maanpettureina pitämänsä Suomen-pojat, ja Suomi taipui tottelemaan.[2]

Viron itsenäistyttyä uudelleen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useat Suomen-pojat ovat todenneet jälkikäteen, että heitä ajoi isänmaallisuus eivätkä he koskaan itse ajatelleet taistelleensa väärällä puolella, vaikka joutuivatkin vaikenemaan sotakokemuksistaan vuosikymmeniksi.[2] Kun Elisabeth Rehn toimi Suomen puolustusministerinä, hän vaikutti siihen, että Suomen valtio maksoi kullekin Suomen-pojalle kertakorvauksena 2 000 markkaa vuonna 1993. Tämän jälkeen vuodesta 1995 alkaen Suomi on kustantanut heille myös kuntoutusta ja maksanut rintama-avustusta.[2][7] Vuodesta 2002 alkaen Suomen-pojat ovat saaneet Suomesta sotavammakorvauksia.[11]

Suomen-poikien perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron saatuaan itsenäisyytensä takaisin, suomalaisten ja virolaisten aseveljien välille syntyi jälleen yhteys.[9] Vapaaehtoisten virolaisten perinneyhdistys JR 200 Kilta perustettiin 14. marraskuuta 1991. Sen nimi muutettiin Suomen-poikien perinneyhdistys ry:ksi 21. helmikuuta 1996.[23] Yhdistys on Suomen Viro-yhdistysten liitto ry:n jäsen.[24] Perinneyhdistys vaalii vapaaehtoisina palvelleiden virolaisten yhteisiä perinteitä ja siirtää perinnettä tuleville sukupolville sekä ylläpitää ihanteita, jotka johtivat Suomen-poikien Suomeen tuloon. Yhdistys tekee yhteistyötä Suomen Sotaveteraaniliiton kanssa ja kuuluu Tammenlehvän perinneliittoon. Yhdistyksen tavoitteena on parantaa Suomen-poikien leskien elämänolosuhteita ja luoda heille yhteistoimintaa.[25] Lisäksi se osallistuu Pohjan poikien perinteiden vaalimiseen ja nykyisin se kohdentaa toimintansa myös Suomen puolustusvoimissa palveleviin virolaistaustaisiin asevelvollisiin. Jälkimmäisen osa-alueen on tarkoitus vahvistaa niin sanottua Suomen siltaa eli Suomen ja Viron suhteita. Jäseniä yhdistyksellä oli vuonna 2020 vajaat 150.[26] Suomen-poikien muistoa vaalii myös Sotien 1939–1945 pääkaupunkiseudun perinneyhdistys.[11]

Suomen-poikien muistoa on vaalinut Virossa muun muassa Soomepoiste Pärimusühing, ja se tekee yhteistyötä Suomen-poikien perinneyhdistys ry:n kanssa.[6][25] Jalkaväkirykmentti 200:n ja Suomen-poikien museo sijaitsee Äksin kylässä, Saadjärven luontomuseossa, Virossa.[27] Suomen-pojille on pystytetty muistokivi Tallinnan Metsäkalmistoon.[28] Merivoimissa kaatuneiden virolaisille on kiinnitetty muistolaatta Suomenlinnaan.[4] Virolaisten vapaaehtoisten koulutus oli keskitetty sodan aikana Luumäen Taavettiin, jonne on pystytetty Jalkaväkirykmentti 200:n muistomerkki.[7] Suomi myönsi virolaisille vapaaehtoisille Jatkosodan Virolaisten vapaaehtoisten tunnuksia, joista ainoastaan muutama on säilynyt ja jotka ovat erittäin harvinaisia.[3]

Suomi on myöntänyt virolaisille vapaaehtoisille Suomen Valkoisen Ruusun ensimmäisen mitalin, johon on kaiverrettu:

»Veljeä ei jätetä.

Isänmaan hyväksi.

Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta.»

[11]

Sittemmin Suomeen muuttanut ja poliisina työskentelevä vironinkeriläinen Taimi Komulainen on ohjannut vuonna 2022 valmistuneen dokumenttielokuvan Suomen-pojista Kiiluvees – Vanavedessä.[2] Elokuva sisältää useita Suomen-poikien ja heidän omaistensa haastatteluja.[29] Suomen-poikia käsitteleviä kirjoja on myös julkaistu useita.[6]

Kesällä 2022 heitä oli elossa enää viisi Virossa ja kymmenkunta muualla maailmassa, ja heidän keski-ikänsä oli ylittänyt 95[29] vuotta.[2] Joulukuussa 2022 heitä heitä sanottiin olevan elossa enää kymmenen.[5] Elokuussa 2023 luku oli tarkentunut 13 Suomen-poikaan.[11]

Tunnettuja Suomen-poikia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j Suomen-pojat historia Suomen-poikien perinneyhdistys ry. Viitattu 12.7.2022.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m ”Suomen-poikien” kohtalo Neuvostoliitossa oli karu Ilta-Sanomat. 26.6.2022. Viitattu 12.7.2022.
  3. ↑ a b c Tiainen, Jani: Suomen kunniamerkit, s. 233. Apali Oy, 2010.
  4. ↑ a b c Muistolaatan paljastus Suomen-poikien perinneyhdistys ry. Viitattu 14.7.2022.
  5. ↑ a b c d e f g h i Erich tuli Suomen avuksi sotaan vain 17-vuotiaana: ”Siellä tapahtui hirveitä asioita” www.iltalehti.fi. Viitattu 25.3.2023.
  6. ↑ a b c d e Helsingin Reservin Sanomat | Suomen-pojat ja JR200 juhlivat reservinsanomat.fi. Viitattu 13.7.2022.
  7. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Virolaisten Suomen-poikien karu kohtalo Reserviläinen. 4.2.2021. Viitattu 22.7.2022.
  8. ↑ Suomen-poika Viktor Preimanin muistolle www.inarilainen.fi. Arkistoitu 15.12.2022. Viitattu 4.1.2023.
  9. ↑ a b c d e f Roiko-Jokela, Heikki: Monelta kantilta – Ilkka Nummelalle omistettu juhlakirja, s. 100–102. Toimittaneet: Jari Ojala, Jari Eloranta ja Heikki Roiko-Jokela. Jyväskylän yliopisto, historian ja etnologian laitos, 2010.
  10. ↑ Tietokirjailija lähetyksessä: Virolaiset maksoivat omaisuuden pirtutrokareille päästäkseen Suomeen taistelemaan mtvuutiset.fi. 4.5.2012. Viitattu 24.11.2023.
  11. ↑ a b c d e f g h i j Jatkosota | Suomen riveissä sotinut Artur Roopalu joutui maksamaan retkestään äärimmäisen hinnan – Näin hänet heitettiin maanpäälliseen helvettiin Helsingin Sanomat. 8.10.2023. Viitattu 8.10.2023.
  12. ↑ a b c d Claës Gripenberg Estofilia 100. Viitattu 13.7.2022.
  13. ↑ Juuniküüditamine 1941 Arhiiv. 14.6.1997. Viitattu 14.7.2022. (viroksi)
  14. ↑ Kallatsa, Miika: Suomen Saksalle luovuttamat sotavangit jatkosodan aikana, s. 182. Lisensiaatintutkimus. Suomen historia, Historiatieteen ja filosofian laitos, Tampereen yliopisto, Kesäkuu 2009.
  15. ↑ Kallatsa, Miika: Suomen Saksalle luovuttamat sotavangit jatkosodan aikana, s. 183. Lisensiaatintutkimus. Suomen historia, Historiatieteen ja filosofian laitos, Tampereen yliopisto, Kesäkuu 2009.
  16. ↑ a b c d Roiko-Jokela, Heikki: Monelta kantilta – Ilkka Nummelalle omistettu juhlakirja, s. 104–106. Toimittaneet: Jari Ojala, Jari Eloranta ja Heikki Roiko-Jokela. Jyväskylän yliopisto, historian ja etnologian laitos, 2010.
  17. ↑ The Estonian soldiers in World War II in three different uniforms (Estonica.org) (Arkistoitu – Internet Archive)
  18. ↑ STT/Savon Sanomat 10.2.2008
  19. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o hosting@integral.fi: Sotavuosien tuhoisin kaukopartioretki vaati koko 13 virolaisvapaaehtoisen muodostaman partion hengen Sotaveteraanit.fi. 24.1.2022. Viitattu 21.12.2022.
  20. ↑ a b Kirja-arvostelu | Suomen kaukopartiomiehistä luotiin sotien jälkeen sankareita, mutta nyt heistä tulee esiin vähemmän mairittelevia tietoja Helsingin Sanomat. 19.12.2022. Viitattu 21.12.2022.
  21. ↑ Suomen-poikien historiaa ja perinteitä Suomen-poikien perinneyhdistys ry. Viitattu 13.7.2022.
  22. ↑ Virolainen Villem puolusti sodassa Suomea mtvuutiset.fi. 3.5.2012. Viitattu 24.11.2023.
  23. ↑ SVYL: Liiton jäsenseura Suomen-poikien perinneyhdistys perustetaan Suomen Viro-yhdistysten liitto ry.. Viitattu 13.7.2022.
  24. ↑ SVYL:n jäsenseurat Suomen Viro-yhdistysten liitto ry.. Viitattu 13.7.2022.
  25. ↑ a b Tehtävä Suomen-poikien perinneyhdistys ry. Viitattu 13.7.2022.
  26. ↑ Jäsenkirje 2/2020 Suomen-poikien perinneyhdistys ry. Viitattu 13.7.2022.
  27. ↑ JR 200 museo - Soomepoiste muuseum www.sotahistoriallisetkohteet.fi. Viitattu 13.7.2022.
  28. ↑ ​Puhemiesvaltuuskunta tapaa Viron koko valtiojohdon ja Suomen-poikia www.eduskunta.fi. Viitattu 14.7.2022.
  29. ↑ a b Laura Pennanen: ”Vanavedessä – Suomen poikien tarina” ensiesitys Tallinnassa 4.6.2022 Sotaveteraanit.fi. 16.6.2022. Viitattu 19.2.2023.
  30. ↑ Helsingin Reservin Sanomat | Villem Ahas on poissa reservinsanomat.fi. Viitattu 13.7.2022.
  31. ↑ Sven Vabar: Ivar Grünthal sisu.ut.ee. Viitattu 12.7.2022. (englanniksi)
  32. ↑ Lahkus vabadusvõitleja Ülo Jõgi www.ohtuleht.ee. Viitattu 12.7.2022. (viroksi)
  33. ↑ Kultuur ja Elu - kultuuriajakiri kultuur.elu.ee. Viitattu 12.7.2022.
  34. ↑ Kultuur ja Elu - kultuuriajakiri kultuur.elu.ee. Viitattu 14.7.2022.
  35. ↑ Galerii: Ain Kaalepi austajad täitsid Elva kooli saali Kultuur. 4.6.2016. Viitattu 14.7.2022. (viroksi)
  36. ↑ Suri Eesti aerutamise grand old man Aerutamine. 2.12.2021. Viitattu 15.12.2022. (viroksi)
  37. ↑ RIKAND, ENDEL 31.12.2010. ESBL. Viitattu 24.10.2023 (viroksi).

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen-pojat&oldid=22006274”