Gulag

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Neuvostoliiton vankileirejä. Aleksandr Solženitsynin kirjaa käsittelee artikkeli Gulag: Vankileirien saaristo.
Kartta gulageista Neuvostoliiton alueella.
Naftali Aronovitš Frenkel, joka toimi useiden suurten, Gulag-järjestelmään kuuluneiden työleirien johtajana.
Akmolan naisleirin muistomerkki, Astana. Myös "synnyinmaan pettureiden" perheenjäseniä suljettiin leireihin.
Propagandajuliste 1930-luvulta: ”Alas ruoska! Hevonen ei tarvitse sitä.”
Vankeja metsätöissä talvella 1936–1937.

GULAG (Lyh. ven. Главное управление лагерей, ГУЛаг, Glavnoje upravlenije lagerei eli leirihallitus, leiriasioiden keskusvirasto, erotuksena gulag, joka tarkoittaa yksittäistä leiriä[1]) oli Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin NKVD:n osa, joka hallinnoi ojennustyöleirejä. Leirejä oli noin 30 000.[2]

Leireille lähetettiin kielletystä poliittisista toiminnasta tuomittuja, mutta niille päätyi myös muita vankeja.[3] Yleisesti leireille tuomittujen tehtävänä oli rakentaa taloja ja yleisiä liikenneyhteyksiä, kuten kaupungeissa metroja, maaseudulla isoja rautatieyhteyksiä, patoja ja kanavia. Jotkin lähteet pitävät Gulagin yhtenä alkuperäisenä kehittäjänä Naftali Frenkeliä.[4][5]

Vankileireille lähetettiin eri arvioiden mukaan ainakin 4,0–6,0 miljoona ihmistä, mahdollisesti enemmän, jopa 18,0 miljoonaa.[6][3] Näistä poliittisia vankeja oli noin 14,0 miljoonaa.[2] Ennen toista maailmansotaa gulageilla oli ollut joidenkin tietojen mukaan jo 10,0–12,0 miljoonaa ihmistä.[7] Enimmilään, eli vuonna 1950, leireillä oli yhtäaikaisesti yli 2,5 miljoonaa henkeä.[3]

Kuolonuhrien määrää on vaikea arvioida, mutta tavallisesti sen oletetaan olevan vähintään noin 1,5 miljoonaa ihmistä.[3] Eräiden arvioiden mukaan leireillä tai niiden olosuhteiden seurauksena kuoli 7,0 miljoonaa ihmistä.[8]

Järjestelmän synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset vankileirit perustettiin heti vallankumouksen alussa vuonna 1918, ensimmäisten joukossa perustettiin Nižni Novgorodiin tyhjillään olevaan nunnaluostariin.[9] Yksi ensimmäisistä varsinaisista ojennusleireistä perustettiin Solovetskin luostarin saarelle vanhaan munkkiluostariin[10] 13. lokakuuta 1923.[11][12] Solovetskin saarelta käsin perustettiin aluksi Vienan Karjalan alueelle eri tarpeisiin kymmeniä eri kokoisia leirejä.

Yksi tunnetuimmista ja suurimmista Karjalassa olevista ojennustyöleireistä oli Vienanmeren kanavatyömaa, joka tunnettiin aikaisemmin Stalinin kanavana. Tällä BelBaltlag-leirillä kirjattiin olleen esimerkiksi joulukuussa 1932 yhteensä 107 900 vankia.[13] Vaihtuvuus oli suurta ja leirillä kuoli eri lähteiden mukaan noin 200 000–250 000 ihmistä kahdenkymmenen kuukauden aikana.[14][15][16]

Ojennustyöleirejä syntyi kaikkialle entisen Neuvostoliiton alueelle. Leirit nimettiin yleensä paikkakunnan mukaisesti, kuten SvirLag (Syvärin leiri), UhtLag (Uhta), SevŽelDorLag (Pohjoisen rautatien leiri),[17] SKMITL (Solovetskin ja Karjalan–Murmanskin ojentava leiri, Solovetskije i Karelo–Murmanskije lagerja, SKMITL, missä ITL=ojennustyöleiri).[11] tai BelBaltlag (Vienanmeren–Itämeren ojentava työleiri, sanoista Belomoro–Baltiski ITL),[13] Kokonainen kaupunki saatettiin tyhjentää alkuperäisistä asukkaista ja perustaa tilalle ojennustyöleiri (Bamlag).[18]

Poliittiset vangit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gulagin ojennustyöleireille tuomittiin yleensä poliittisesta kumouksellista toiminnasta tuomittuja henkilöitä, jotka olivat saaneet tuomion Neuvostoliiton rikoslain 58. pykälän mukaan.[19] Pykälän mukaisen tuomion saattoi saada kuka tahansa, milloin tahansa ja mistä vain. Tuomion saattoi saada kielletyn kirjallisuuden levittämisestä tai toimimisesta ihmisoikeusjärjestössä.[2] Tavallista oli myös, että tuomion saanut ihminen sai rangaistuksen lisäksi vielä tietyn pidennyksen, mikä tarkoitti, ettei rangaistuksen päätyttyä saanut mennä tiettyihin kaupunkeihin ennen määräajan kulumista umpeen.

Toisen maailmansodan jälkeen monet entiset sotavangit saivat tuomion ”synnyinmaan pettämisestä” ja joutuivat siten ojennustyöleireille useiksi vuosiksi.[20] Tavallista oli myös, että kun oli tuomittu kerran 58. pykälän mukaan, saattoi tuomion kärsittyään saada lisätuomion, joka saattoi olla huomattavasti pitempi kuin ensimmäinen. Saattoi käydä myös niin, että vangit eivät päässeet lisätuomion vuoksi ollenkaan leiriltä ulos vapauteen.[21]

Gulag alkoi pienentyä Stalinin kuoleman jälkeen. Kurin pettäminen johti muun muassa Ekibastuzin ja Kengirin leireissä kapinoihin, joiden kantavina voimina olivat balttilaiset ja ukrainalaiset vangit.lähde?

Rikolliset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalinin aikaisille ojennustyöleireille oli ominaista, että ”oikeista” rikoksista tuomitut kriminaalivangit, jotka kutsuivat itseään nimellä blatnyje (sanasta blat, ”sisäpiirin vaikutusvalta”), olivat niin sanotusti sosiaalisesti läheisinä etuoikeutetummassa asemassa kuin poliittiset vangit, joita nimiteltiin usein vihollisiksi tai fasisteiksi. Kriminaalivankien suussa heidän nimensä oli fraijer, joka oli alkujaan jiddišistä tai saksan rikollisslangista Rotwelschistä itäeurooppalaisiin kieliin levinnyt sana. Se tarkoittaa rikollisen uhria tai prostituoidun asiakasta, ”pokaa”.[22] Nimitys viittaa siihen, että ”fraijerin” ryövääminen tai raiskaaminen oli venäläiselle ammattirikolliselle rutiinia, eivätkä vanginvartijatkaan tohtineet sitä estää. Rikollisten ja alamaailman alakulttuuri sulautui osaksi vankiloiden kulttuuria ja säännöstöä, ja esiintyi myös sellaista, että kriminaalivanki yleni vanginvartijaksi.[23]

Gulan kirjallisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gulag on vaikuttanut Venäjän kirjallisuuden historiaan. Esimerkiksi runoilija Osip Mandelštam kuoli Gulagissa. Gulagin vankien elämää ovat kuvailleet teoksissaan monet venäläiset kirjailijat, Solženitsynin lisäksi muun muassa Varlam Šalamov, Jevgenija Ginzburg, Lev Kopelev ja Andrei Sinjavski.

Puolalaisista Gulag-kuvauksista merkittävin on puolalaisen Gustaw Herling-Grudzińskin monille kielille käännetty Inny świat (”Toinen maailma”).[24]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ruge, Wolfgang: Punainen paratiisi, s. 386. (Gelobtes Land. Meine Jahre in Stalins Sowjetunion, 2012.) Toimittanut Eugen Ruge. Suomentaneet Liisa Ryömä & Robert Ryömä. Jyväskylä: Atena, 2013. ISBN 978-951-796-950-5.
  2. a b c Entinen leirivanki ei ole katkera kohtalostaan, mutta ei myöskään ymmärrä nykyistä Neuvosto-nostalgiaa Yle Uutiset. Viitattu 7.3.2017.
  3. a b c d GULAG FACT SHEET National Park Service. U.S. Department of the Interior. Viitattu 3.2.2017.
  4. Solženitsyn 1976, osa 3, s. 60.
  5. Tuominen 1956, s. 41.
  6. How Many People Did Joseph Stalin Kill? International Business Times. 5.3.2013. Viitattu 3.2.2017.
  7. Concentration camps www.encyclopediaofukraine.com. Viitattu 7.3.2017. (englanniksi)
  8. Robert Conquest: Vistims of Stalin: A Comment EUROPE-ASIA STUDIES. 1997. University of Glasgow. Viitattu 3.2.2017.
  9. Aleksandr Solženitsyn, Vankileirien saaristo, osa III s. 14
  10. Solženitsyn 1976, osa 3, s. 19.
  11. a b Solovetsski ITL OGPU (NKVD:n vuosina 1923-1931 toimineen Solovetsski ITL OGPU (Solovetskije lagerja osobogo naznatšenija, Solovetski lager prinuditelnyh rabot osobogo naznatšenija OGPU, SLON, Solovetskije i Karelo–Murmanskije lagerja, SKMITL) -ojennustyöleirin tietoja. Tällä leirillä oli aluksi (09/1923) yhteensä 3049 vankia, mutta 01/1931 heitä oli 71 800 henkeä.) Neuvostoliiton vankileirien hakemisto. ihmisoikeusjärjestö Memorial, memo.ru. Viitattu 5.3.2013. (venäjäksi)
  12. Karta GULAGa (GULAG-leirien klikattava sijaitikartta Arkangelin, Murmanskin ja Vologdan alueilla, Karjalassa, Nenetsiassa ja Komissa (1929-60). Memorial-järjestön sivustolla on vastaavia karttoja muista entisen Neuvostoliiton osista.) Neuvostoliiton vankileirien hakemisto. Ihmisoikeusjärjestö Memorial, memo.ru. Viitattu 13.5.2013. (englanniksi)
  13. a b Belomoro–Baltiski ITL (NKVD:n vuosina 1931-1941 toimineen Belomoro–Baltiski ITL (Belomorsko–Baltiski ITL, BelBaltlag, BBL) -ojennustyöleirin tietoja. Tällä Solovetski ITL OGPU:n jatkeeksi perustetulla Vienanmeren–Itämeren leirillä oli jopa 107 900 vankia (12/1932).) Neuvostoliiton vankileirien hakemisto. ihmisoikeusjärjestö Memorial, memo.ru. Viitattu 5.3.2013. (venäjäksi)
  14. Solženitsyn 1976, osa 3, s. 84.
  15. Arvo Tuominen sanoo kirjassaan Kremlin kellot s. 50, että hänen laskujensa mukaan siellä kuoli enintään 200 000 vankia
  16. Ismo Parkkonen: ”Josta menehtyi yli 200 000 eli yksi vanki jokaista valmistunutta kanavametriä kohti”, viitattu 9.1.2010
  17. Solženitsyn 1976, osa 3, s. 56.
  18. Solženitsyn 1976, osa 3, luku Arkkipelagin perusta, s. 115. Kirjailija kuvailee Tsesarrevitš-nimisen kaupungin muuttumisesta vankileiriksi.
  19. Solženitsyn 1976, osa 3, s. 229.
  20. Solženitsyn 1976, osa 3, s. 232.
  21. Solženitsyn 1976, osa 3, Luku Luovutettuasi nahkasi anna toinen, s. 298–299.
  22. Blatnyje, блатные. Sotsialno-blizkije, социально-близкие. Fraijer, фрайер.
  23. Parvilahti, Unto: Berijan tarhat. Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945–1954, s. 198. 1. painos 1957. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-19768-1.
  24. Amazon.com, viitattu 21.2.2012. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cohen, Stephen F.: Gulagista selvinneet. (The Victims Return. Survivors of the Gulag After Stalin, 2010.) Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2013. ISBN 978-952-01-0876-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]