Inkeriläisten kansanmurha

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Inkeriläisten kansanmurha on Venäjän vallankumouksen käynnistämä 1900-luvun tapahtumien sarja, jossa Neuvostoliitto karkotti, vangitsi sekä surmasi inkeriläisiä sekä mitätöi, tuomitsi ja tuhosi heidän kulttuurinsa, mikä johti Inkerin suomalaisten kansanmurhaan.[1] Inkerinmaata sanan historiallisessa merkityksessä ei enää ole.[2] Ennen Neuvostoliiton vainoja inkeriläisiä oli arviolta 140 000–160 000[3][4], nykyään heitä asuu hajanaisesti Venäjällä noin 19 000.

Vuodesta 1935 alkaen kansanmurha ilmeni kokonaisten inkerinsuomalaisten kylien väestön karkottamisina Neuvostoliiton rajaseudulta, joukkovangitsemisina sekä teloituksina, erityisesti vuosina 1937 ja 1938. Syynä kansanmurhaan oli Neuvostoliiton epäluuloinen suhtautuminen inkeriläisiin heidän Suomeen suuntautuneiden läheisten kulttuurillisten ja historiallisten suhteidensa vuoksi. Samoihin aikoihin myös monet muut etniset ryhmät ja vähemmistöt joutuivat vainon kohteiksi.[1]

Inkerinsuomalaisiin kohdistettu tuhoamisprosessi oli keskusjohdettua ja harkittua. Myös 1990-luvun venäläinen lainsäädäntö viittaa siihen kansanmurhana. Tuhonnan tavoitteena oli erityisesti miespuolisen väestön murhaaminen. Kymmenet tuhannet inkeriläiset kuolivat karkotusmatkoilla ja erikoissiirtoloissa.[5]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkerinsuomalaiset olivat 1920-luvulla ja vielä 1930-luvun alussa itsenäisiä pienviljelijöitä, joilla oli verrattain korkea lukutaito. Uskonnoltaan he olivat pääasiassa luterilaisia. Inkeriläisten asuinalue, Inkerinmaa, sijaitsi Leningradin ympäristössä, ja inkeriläiset muodostivat 1930-luvulla alueen toiseksi suurimman etnisen ryhmän venäläisten jälkeen. Inkerin johtoasemiin nousi Suomen sisällissodan hävinneitä punapakolaisia. He ottivat alueen sivistyselämän johtajuuden, tekivät propagandaa maatalouden kollektivisoimiseksi ja ilmiantoivat pappeja. Lisäksi he auttoivat ihmisten vangitsemisessa sekä ahdistelivat inkerinsuomalaisia ja "kulakkeja". Terrorin kohteeksi inkeriläiset joutuivat vuodesta 1930 lähtien.[1]

Itsenäisten maanviljelijöiden lisäksi kommunistinen hallinto hyökkäsi vanhaa sivistyneistöä sekä uskonnollista johtoa vastaan koko Neuvostoliitossa. Inkerin luterilaisia kirkon työntekijöitä vangittiin, lähetettiin pakkotyöhön, karkotettiin ja teloitettiin. Inkerin kirkot muutettiin klubeiksi, voimistelusaleiksi ja varastoiksi. Suomenkielinen opetus kiellettiin Inkerin kouluissa vuonna 1937. Suomalaiset kyläneuvostot, kulttuurilaitokset ja lehdet lakkautettiin. Inkerinsuomalaisia terrorisoitiin, ja heitä kohtaan käytettiin pakkokeinoja, joita nykyään kuvailtaisiin käsitteillä kansanmurha ja etninen puhdistus.[1]

Vuonna 1926 inkeriläisten määräksi arvioitiin 115 000 ihmistä. Vuosina 1929–1931 heistä karkotettiin 18 000. Vuonna 1935 pakkosiirrettiin noin 7 000 henkeä ja vuosina 1935–1936 kaikkiaan 26 000–27 000 inkerinsuomalaista. Karkotetuista tuli käytännössä pakkosiirtolaisia ja pakkotyöläisiä ja heidän kuolleisuutensa oli korkea. Karkotukset toteutettiin kiireellä, ja kohteeksi joutuneiden ihmisten asuminen, työvälineet sekä elintarvike- ja terveydenhuolto olivat erittäin puutteellisia.[6] Kaikkiaan vuosien 1929 ja 1938 välillä 60 000 inkeriläistä, eli puolet Inkerin väestöstä vangittiin ja karkotettiin pois kotiseudultaan.[7]

Toisen maailmansodan aikana inkeriläiset pakkosiirrettiin etnisistä syistä pois kotiseudultaan ja sodan jälkeenkin heitä estettiin palaamasta kotiseudulleen vielä vuonna 1954. Siperiaan siirretyt inkeriläiset sijoitettiin vankileireille. Neuvostoliitto vaikeni inkeriläisistä ja heitä ei virallisesti ollut olemassa. Vasta Neuvostoliiton kaaduttua vuonna 1990 Venäjä pyrki parantamaan tilannetta uudella lainsäädännöllä.[5]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Anni Reuter: Neuvostovaltaa vastaan – Inkerinsuomalaisten hiljaista vastarintaa 1930-luvulla. Tampere University Press, 2019, s. 131–162.. Artikkelin verkkoversio.
  2. Ahti Kaisalmi: "Neuvostoliitosta suuntautuvasta paluumuutosta ei tarvitse mitään etukäteisselvityksiä" – Inkeriläisten paluumuuton käynnistymisen motiivit ja toteutus ulkoasiainministeriössä vuosina 1990–1991. Pro Gradu-tutkielma, Filosofian, poliittisen historian ja valtio-opin laitos. Turun yliopisto., 2018. Artikkelin verkkoversio.
  3. Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset. Kansallismuseo, 2020. Kansallismuseo. Artikkelin verkkoversio.
  4. Inkeri.ee: Inkerinmaan historiaa Inkeri. Viitattu 24.10.2020.
  5. a b Dokumentti Inkerinsuomalaisten kansanmurhasta agricolaverkko.fi. Viitattu 23.10.2020.
  6. Anni Reuter: "Kansaamme pirstotaan" Inkerinsuomalaisten karkotukset ja diaspora Neuvostoliitossa 1930-luvun kirjeissä kuvattuna. Historiallinen aikakauskirja, Maaliskuu 2020. Artikkelin verkkoversio.
  7. Historia ja kulttuuri Inkeri. Viitattu 23.10.2020.