Aleksandr Solženitsyn

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Aleksandr Isajevitš Solženitsyn Nobel-palkinto
Aleksandr Solženitsyn 1998
Aleksandr Solženitsyn 1998
Syntynyt 11. joulukuuta 1918
Kislovodsk, Neuvosto-Venäjä
Kuollut 3. elokuuta 2008 (89 vuotta)
Moskova, Venäjä
Ammatit kirjailija, historioitsija
Kansallisuus venäläinen
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Aleksandr Isajevitš Solženitsyn (ven. Алекса́ндр Иса́евич Солжени́цын; 11. joulukuuta 1918 Kislovodsk3. elokuuta 2008 Moskova) oli venäläinen kirjailija ja historioitsija. Erityisesti hänet tunnetaan Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä kertovista teoksistaan, joihin kuuluvat muiden muassa Ivan Denisovitšin päivä (1962), Syöpäosasto (1968), Ensimmäinen piiri ja Vankileirien saaristo (1973–1976). Hänen kuollessaan maailmassa oli myyty yli 30 miljoonaa hänen kirjoittamaansa kirjaa. Niitä oli käännetty noin 40 eri kielelle.[1] Solženitsynille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1970.

Luultavasti kukaan yksityinen ihminen ei edistänyt yhtä paljon neuvostojärjestelmän hajoamista kuin kirjailija Aleksandr Solženitsyn.

Jukka Mallinen[2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsyn syntyi älymystöön kuuluvaan kasakkaperheeseen Kislovodskissa Stavropolin aluepiirissä Pohjois-Kaukasuksella. Hänen keisarillisessa armeijassa palvellut isänsä kuoli tapaturmassa ennen poikansa syntymää. Äiti kasvatti hänet Rostov-na-Donussa (Donin Rostovissa). Hän opiskeli matematiikkaa Rostovin valtionyliopistossa ja samanaikaisesti filosofiaa, kirjallisuutta ja historiaa Moskovan filosofisen instituutin kirjekursseilla. Loppututkinnon hän suoritti matematiikassa.[3]

Nuorena Solženitsyn oli neuvostojärjestelmän kannattaja. Opiskeluaikana hän toimitti Komsomolin lehteä ja sai ansioistaan Stalinin stipendin.[4] Yliopistossa hän alkoi kirjoittaa novelleja ja suunnitteli valtavan tolstoilaisen romaanin kirjoittamista lokakuun vallankumouksesta.[4]

Sota ja vangitseminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsyn taisteli puna-armeijassa toisen maailmansodan aikana. Hän yleni kapteeniksi, ennen kuin hänet pidätettiin helmikuussa 1945 syytettynä neuvostovastaisesta agitaatiosta ja neuvostovastaisen järjestön perustamisen yrityksestä Wormdittissa Itä-Preussissa (nykyisin Orneta Puolassa). Solženitsyniä vastaan esitetty todiste oli hänen koulutoverilleen lähettämä kirje, jossa hän käyitti viranomaisten mukaan Stalinista epäkunnioittavaa nimitystä "viiksimies". Solženitsyn joutui kahdeksaksi vuodeksi työleirille.[1][5]

Kirjailija vankivaatteissa.

Rangaistuksen aluksi Solženitsyn oli kahdessa vankilassa Moskovassa. Sitten hänet siirrettiin lähiseudulla olevalle vankileirille, jossa hän kuljetti puutavaraa, ja seuraavaksi toiselle, jota kutsuttiin "Uudeksi Jerusalemiksi", jossa hän kaivoi savea. Sieltä hänet vietiin leirille, jota kutsuttiin "Galogan portiksi", jossa hän koki moraalisen ja henkisen murtumisen yrittäessään vältellä vartijan vaatimuksia raportoida vankitovereistaan. Hän ei antanut tietoja, mutta viittasi noihin yhdeksään kuukauteen elämänsä alhaisimpina aikoina.

Solženitsynin oltua vankina useissa muissa laitoksissa hänet siirrettiin heinäkuussa 1947 Moskovan ulkopuolelle erikoisvankilaan "Numero kuusitoista". Tämä oli niin sanottu šaraška, laitos jonne joutuivat korkeasti koulutetut vangit, tiedemiehet, joiden pakkotyöhön kuului pitkälle viety tieteellinen tutkimus. Hänet sijoitettiin sinne matemaattisen lahjakkuutensa takia, jonka ansiosta hän arveli pelastuneensa. Päivisin Solženitsyn työskenteli elektronisen äänentunnistusprojektin parissa, jonka eräs sovellus oli viestien koodaus. Vapaa-aikanaan hän alkoi kirjoittaa itsekseen runoja, luonnostelmia ja kirjojen hahmotelmia. Kokemukset "Numero kuudessatoista" olivat perusta romaanille Ensimmäinen piiri, joka julkaistiin Neuvostoliitossa vuonna 1968. Solženitsynillä oli taipumusta suorasanaisuuteen, ja se koitui hänen kohtalokseen. Hänen pilkattuaan laitoksen johtajaeverstin tieteellistä työtä hänet karkotettiin kolmeksi vuodeksi[3] kauas Kazakstaniin vankileirille nimeltä Ekibastuz. Sieltä tuli kimmoke romaanille Ivan Denisovitšin päivä.[1], joka on kuvaus työleirin elämästä.

Aika vankileireissä päättyi helmikuussa 1953, mutta hän jäi asumaan Kazakstaniin, jossa hän työskenteli muun muassa opettajana. Karkotuksessa hän sairastui syöpään, josta sai aineistoa teokseensa Syöpäosasto. Hänet rehabilitoitiin vuonna 1955,[3] ja hän pääsi 1956 takaisin Venäjälle Rjazaniin.

Moskovaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karkotuksen jälkeen Solženitsynin onnistui hiljakseen hankkiutua takaisin Moskovaan ja päästä lopulta Lev Kopelevin ansiosta kosketuksiin kirjallisten piirien, erityisesti Novyi mir -kirjallisuuslehteä päätoimittaneen rintamarunoilija Aleksandr Tvardovskin kanssa. Tvardovski oli kiltti maalaismies ja ihanteellinen kommunisti, joka kaikesta sydämestään tuki Nikita Hruštšovin uudistuslinjaa uskoessaan auttavansa uudistuksia julkaisemalla Solženitsynin ensimmäisen leiriaiheisen kertomuksen Ivan Denisovitšin päivä. Julkaisuluvan antoi itse Hruštšov. 1960-luvun alussa ja erityisesti 22. puoluekokouksen jälkeen jatkuva Stalin-kritiikki tulkittiin olojen vapautumiseksi, ja Ivan Denisovitšin päivän julkaisemista pidettiin lopullisena liberalismin voittona.[6]

Tavatessaan myöhemmin kirjailijoita Hruštšov kertoi maaliskuussa 1963 kustantajien saaneen Solženitsynin kirjan julkaisemisen jälkeen tuhansittain samantyyppisiä leirikuvauksia. Mutta tässä vaiheessa oli otetta taas kiristetty, eikä teoksia kustannettu.[7]

Hruštšov joutui luopumaan vallasta 1964. Tämän jälkeen Solženitsyniin kohdistui yhä enenevää arvostelua, vuoksi, että hän vastusti valtion sortopolitiikkaa. Leonid Brežnevin tultua Neuvostoliiton johtoon 1964 maan virallinen taho alkoi suhtautua Solženitsyniin aiempaa kielteisemmin. Viranomaiset pyrkivät ohjaamaan kirjailijaa ”toverillisessa hengessä” ”oikealle tielle”, sillä he olivat ”syvästi huolestuneita Solženitsynin tulevaisuudesta kirjailijana”. Kun Solženitsyn kuitenkin pysyi vankkumatta omaksumallaan linjalla, hänet erotettiin marraskuussa 1969 Neuvostoliiton kirjailijaliitosta ”neuvostovastaisen toiminnan” vuoksi. Sen jälkeen ei Solženitsynin kirjoja saanut julkaista Neuvostoliitossa. Kaksi hänen 1960-luvun lopulla kirjoittamaansa romaania, Syöpäosasto (1968) ja Ensimmäinen piiri (1969) julkaistiin ulkomailla, ja ne saivat välittömästi suurta huomiota. Neuvostoliitossa ne kuitenkin kiellettiin, mutta ne saivat lukijoita samizdat-kirjallisuutena.[3]

Kun Neuvostoliiton kirjailijaliitto piti vuonna 1967 kokouksen vallankumouksen 50-vuotispäivän yhteydessä, Solženitsyn ei saanut tilaisuutta esittää siellä ajatuksiaan. Sen sijaan hän lähetti kokoukselle kirjeen, jossa hän arvosteli sensuuria sekä turvallisuuspoliisin toimia häntä ja kollegoitaan Kohtaan. Kongressille lähettämässään kirjeessä Solženitsyn luetteli ne teokset, jotka hänellä olivat valmiina mutta joita hän ei saanut julkaista Neuvostoliitossa.[8]

Myöhemmin kirjailijaliiton johto painosti Solženitsyniä katumaan julkisesti vuoden 1967 kirjailijakokoukselle lähettämäänsä kirjettä, jossa hän oli vaatinut sensuurin lopettamista ja joka tunnettiin hyvin lännessä. Julkinen anteeksipyyntö oli Syöpäosaston ja muiden teosten Neuvostoliitossa julkaisemisen ehto. Aleksandr Tvardovski oli sinnikkäästi yrittänyt julkaista Syöpäosaston Novyi Mir -lehdessä.[8] Neuvostoliitosta karkotuksensa jälkeen Solženitsyn kertoi länsimaisille lehtimiehille antamassaan haastattelussa huolehditun siitä, että jos hänet olisi vangittu tai surmattu, hänen julkaisemattomat teoksensa olisivat kyllä päässeet julkisuuteen.[8]

Taistelu Solženitsynistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsyn onnistui salakuljetuttamaan kiellettyjen kirjojensa käsikirjoituksia Neuvostoliitosta. Hän kirjoitti valtion elimille pyyntöjä ja avoimia kirjeitä, kokosi tuekseen ystäviä ja taiteilijoita ja kävi kirjeenvaihtoa ulkomailla asuvien kanssa. Solženitsyniin kohdistetun vainon pääarkkitehti ja karkotuskäskyn antaja oli turvallisuuspoliisi KGB:n päällikkö, myöhemmin NKP:n pääsihteeri ja Neuvostoliiton presidentti Juri Andropov.[9][10]

Hänen vaientamistaan vastaan kirjoittivat anomuksia sadat tunnetut intellektuellit, joista vasemmistoon suuntautuneilla henkilöillä, kuten Jean-Paul Sartrella, oli erityistä vaikutusta Moskovassa. Muita tukijoita olivat muun muassa Graham Greene, Muriel Spark, W. H. Auden, Günter Grass, Heinrich Böll, Yukio Mishima, Carlos Fuentes, Arthur Miller, John Updike, Truman Capote ja Kurt Vonnegut.[1]

Solženitsynille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 1970, mutta hän ei uskaltanut lähteä noutamaan sitä Tukholmasta, koska se olisi merkinnyt maanpakoa. Mikrofilmit Vankileirien saaristosta toimitettiin salaa kustantamoille Pariisiin ja New Yorkiin, mutta Solženitsyn halusi aluksi sen ilmestyvän Neuvostoliitossa ja pyysi viivyttämään sen julkaisua lännessä. Syyskuussa 1973 Solženitsyn muutti mielensä julkaisemisesta, koska hänelle selvisi, että Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi KGB oli löytänyt kappaleen hänen kirjaansa kuulusteltuaan hänen konekirjoittajaansa, joka oli hirttäytynyt pian sen jälkeen.[1]

Kuten Boris Pasternakin tapauksessa, Neuvostoliitto tuomitsi Solženitsynin Nobel-palkinnon poliittisesti vihamieliseksi teoksi. "Jos Solženitsyn jatkaa asumistaan maassa saatuaan Nobel-palkinnon, se vahvistaa hänen asemaansa ja sallii hänen levittää propagandaa näkemyksistään aktiivisemmin", kirjoitti Juri Andropov eräässä salaisessa muistiossa.[11]

Solženitsynin maastakarkotuksen oli Juri Andropov ottanut esille NKP:n politbyroossa ensimmäisen kerran marraskuussa 1970, mutta neuvostobyrokratian kankeus ja päätöksenteon hitaus viivyttivät asian etenemistä. Jarl Hellemann arvelee, että ne seikat suojelivat Solženitsyniä tehokkaammin kuin ulkomainen painostus.[12]

Pääministeri Teuvo Aura suututti Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettilään Aleksei Beljakovin ilmaisemalla tälle tuoreeltaan lokakuussa 1970 ilonsa suuren neuvostokirjailijan Nobel-palkinnosta. Historioitsija Jukka Tarkan mukaan Aura oli esittänyt onnittelunsa vilpittömässä mielessä tietämättä, millaisesta kirjailijasta oli Neuvostoliiton johdon kannalta kysymys. Auralle itselleen tästä ei koitunut erityisempiä seurauksia, koska Beljakov kutsuttiin kotiin alkuvuodesta 1971.[13]

Julkaisu ja karkotus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsyn Kölnissä 14. helmikuuta 1974.

Vankileirien saaristo julkaistiin Pariisissa venäjäksi heti joulun 1973 jälkeen. Sen jälkeen neuvostoviranomaiset aloittivat Solženitsynin ankaramman painostuksen. 13. helmikuuta 1974 hänet karkotettiin Neuvostoliitosta Frankfurtiin Länsi-Saksaan, ja hän menetti kansalaisuutensa. Solženitsyn asui aluksi Kölnissa kirjailija Heinrich Böllin luona. Kirjan julkaisemisen vaikutusta on verrattu pommiin. Se ei ainoastaan paljastanut vankileirien Gulagia, Neuvostoliiton rangaistus- ja ihmisten säilytysjärjestelmän laajuutta ja laatua, vaan myös kyseenalaisti neuvostojärjestelmän perustan.[14]

Vankileirien saaristo on kolmiosainen teos Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä. Se perustuu Solženitsynin omiin kokemuksiin, 227 vangin todistuksiin ja Solženitsynin omiin tutkimuksiin rankaisujärjestelmän historiasta. Siinä pohditaan järjestelmän alkuperää kommunistihallinnon perustamisesta asti, josta Lenin itse otti vastuun. Se kuvaa kuulusteluja, vankien kuljetuksia, vankilakulttuuria, vankien vastarintaa ja kapinointia sekä sisäisen karkotuksen harjoittamista. Kirjan julkaisu toi sanan "gulag" länsimaiden poliittiseen sanastoon ja takasi pikaisen rangaistuksen neuvostoviranomaisten taholta.

Solženitsyn vangittiin ja karkotettiin Neuvostoliitosta vuonna 1974. Hän asettui aluksi Zürichiin Sveitsiin ja sitten Vermontiin Yhdysvaltoihin. Vasta 1980-luvun lopulla Solženitsynin kirjat vapautettiin Neuvostoliitossa julkaisukiellosta. Vuonna 1989 Moskovan kirjamessuilla Neuvostoliitto otti uuden kannan Solženitsynin tuotantoon, ja seitsemän lehteä alkoi julkaista hänen teoksiaan. Vankileirien saaristo ilmestyi Neuvostoliitossa syksyllä 1989, ja seuraavana vuonna se sai Venäjän kirjallisuuden valtionpalkinnon. Vuonna 1990 Solženitsyn sai takaisin Neuvostoliiton kansalaisuuden, ja hän palasi vuonna 1994 Venäjälle.

Kirjassaan Puskipa vasikka tammeen (suom. 1976) Solženitsyn kertoo, että hänen kirjoittamisensa tärkein vaikutin oli tuoda esiin vankileirien asukkien kurja asema. Sensuurin välttääkseen hän puki sanottavansa romaaneiksi. Solženitsyn itse piti pääteoksenaan vuosina 1983–1991 julkaistua romaanisarjaa Krasnoje koleso, joka kuvaa Venäjän keisarikunnan ajautumista vuoden 1917 vallankumoukseen ja sen seurauksia. Sarjan osat (eli solmut, uzly) ovat Avgust 1914, Oktjabr 1916, Mart 1917 ja Aprel 1917. Näistä toisen kirjan ensimmäinen osa on suomennettu nimellä Punainen pyörä. Toinen solmu: Lokakuu 16 (Tammi 1985).

Huolimatta vahvasta kommunisminvastaisuudestaan Solženitsyn arvosteli myös länsimaiden kulttuurin rappiota. Hän päätyi Yhdysvalloissa sanasotaan muiden toisinajattelijoiden kanssa, minkä jälkeen hän vetäytyi eristyksiin Vermontiin työstämään Punaista pyörää. Hänen uskonnollisella nationalismillaan on kuvattu olleen eniten yhteistä 1800-luvun slavofiilien kanssa.

Paluu Venäjälle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsyn katsoo ulos junasta Vladivostokissa kesällä 1994 palattuaan Venäjälle lähes 20 vuotta kestäneen karkotuksen jälkeen.

Solženitsyn kieltäytyi ottamasta vastaan Mihail Gorbatšovin ja Neuvostoliiton hallituksen hänelle 1990 ehdottamaa palkintoa Vankileirien saaristosta, koska ei halunnut palkintoa "miljoonien verellä kirjoitetusta kirjasta".[15] Myöhemmin Solženitsyn kieltäytyi myös Boris Jeltsinin hänelle myöntämästä valtionpalkinnosta, koska ei halunnut palkintoa hallinnolta, joka oli johtanut Venäjän romahduksen tilaan.[15] Sen sijaan hän kirjoitti kirjan Venäjän romahduksesta.

Solženitsyn palasi Venäjälle 1994. Hänellä oli televisiossa oma puheohjelma, joka usein päätyi kirjailijan pitkiin yksinpuheluihin. Ohjelma lopetettiin myöhemmin pienten katsojalukujen takia. Venäjän virallisen tietotoimiston Ria Novostin edustajan Anatoli Korolevin mukaan hänellä ei paluunsa jälkeen ollut merkittävää roolia Venäjän poliittisessa dialogissa.[16]

Solženitsyn valittiin 1997 Venäjän tiedeakatemian akateemikoksi. Hän perusti nimeään kantavan kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 2007 Solženitsyn sai valtionpalkinnon humanitaarisesta työstään. Palkinnon luovutti presidentti Vladimir Putin Solženitsynin kotona Moskovassa.

Vuonna 2004 Solženitsyn julkaisi teoksen 200 vuotta yhdessä, joka käsitteli juutalaisten asemaa Venäjällä ja osallisuutta lokakuun vallankumouksen. Nimi viittaa vuoden 1772 Puolan jakoon, jossa Venäjään liitettiin suuri osa Itä-Puolaa ja se sai suuren juutalaisvähemmistön. Aihetta juutalaisten osallisuudesta vallankumoukseen pidetään tabuna, ja Solženitsyniä syytettiin antisemitismistä.[17]

Solženitsynin Ensimmäinen piiri sovitettiin seitsenosaiseksi televisiosarjaksi Venäjällä 2006 ohjelmasarjaan, johon tehtiin sovituksia lähinnä neuvostoaikoina kielletyistä teoksista.[16]

Viimeiset vuotensa Solženitsyn vietti datšallaan Länsi-Moskovassa, jossa hän jatkoi työskentelyä heikosta terveydentilastaan huolimatta toimittaen 30-osaista koottuja teoksiaan.[18] Hänet haudattiin Donskoin luostariin Moskovassa.

Vastaanotto Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan esityskielto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jörn Donner yritti 1970-luvun alussa tuoda Suomeen esitettäväksi suomalaissyntyisen Casper Wreden ohjaamaa Solženitsyn-elokuvaa Ivan Denisovitsin päivä. Elokuvatarkastamo kielsi filmin 1972 kokonaan, ja Donnerin valitettua asiasta korkein hallinto-oikeus vahvisti kiellon. Kun Ruotsin televisio esitti elokuvan vuosina 1972 ja 1974, Suomen viranomaiset sulkivat Ahvenanmaan lähettimen, jotta esitystä ei voitaisi katsella Suomessa. Elokuvatarkastamon esityskielto loppui 1994, ja elokuva esitettiin Yle TV1:ssä vuonna 1996.lähde?

Kustannuskielto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsynin kirjoja julkaissut kustantamo Tammi torjui kohutun Vankileirien saariston julkaisemisen ulkopoliittisista syistä.[19] Kirjan pelättiin vahingoittavan Suomen virallista neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa vuonna 1974. Silloin elettiin kaikkein voimakkainta suomettuneisuuden aikaa, ja lehdistö ja myös kirjakustantamot taipuivat itsesensuuriin aiheissa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliitolle kiusallisia. Esimerkiksi Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtaja puntaroi Solženitsynin asemaa hänen karkotuspäivänään seuraavasti:

»Niin ikään on ilmeistä, että hänen suosionsa kirjailijana on Neuvostoliitossa laskenut romahdusmaisesti sitten hänen esikoisteoksensa Päivä Ivan Denisovitšin elämässä ilmestymisen jälkeen. Kuva, joka suuren yleisön piirissä on muotoutunut hänestä, on jatkuvasti saanut yhä kielteisempiä piirteitä. Dramatiikalla, joka ympäröi hänen henkilöään ulkomailla, ei ole kaikupohjaa Neuvostoliitossa. Näin ollen on todennäköistä, että valtaosa neuvostoyleisöstä hyväksyy karkotuspäätöksen, joka epäilemättä vastaa suuren enemmistön oikeuskäsityksiä»

[20]

Kirjailijan teoksia aikaisemmin julkaissut kustantaja Tammi joutui painostuksen alla luopumaan hankkeesta. Tapahtumien polttopisteeseen tahtomattaan joutunut ja sen vuoksi suomettajaksi leimattu Tammen silloinen toimitusjohtaja Jarl Hellemann kertoi myöhemmin, että toivomus kirjan julkaisematta jättämisestä tuli presidentti Urho Kekkoselta pääministeri Kalevi Sorsan välittämänä. Ei tiedetä, toimiko Kekkonen oma-aloitteisesti vai painostiko Neuvostoliitto häntä. Professori Juhani Suomen mukaan Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä lähetystösihteerinä työskennellyt Juri Derjabin oli ottanut asiassa yhteyttä Tammeen ja Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen, mutta ei Suomen ulkoministeriöön eikä tasavallan presidenttiin. Hellemanniin itseensä Neuvostoliiton lähetystöstä ei kuitenkaan oltu yhteydessä.[9]

Jarl Hellemannin mukaan Tammen "syntilista" oli jo ennen Vankileirien saaristoa ollut Tehtaankadun suunnasta katsottuna "pitkä ja painava", koska kustantamo oli julkaissut muun muassa Väinö Tannerin ja Arvo Tuomisen muistelmat sekä Boris Pasternakin Tohtori Živagon. Lisäksi Yrjö Leinon muistelmateos Kommunisti sisäministerinä hiersi suhteita julkaisemattomanakin, ja Hellemannin mukaan Tehtaankadulta kyseltiinkin, "miksi juuri Tammen piti kustantaa niin paljon neuvostovastaista kirjallisuutta". Hellemannin mukaan Tammi miellettiin yleisesti sosialidemokraattiseksi kustannusyhtiöksi siitä huolimatta, että puolue ei koskaan omistanut siinä ainoatakaan osaketta.[9]

Suomen Kuvalehdessä julkaistussa artikkelissa sanottiin, että Suomen ulkopoliittinen johto ei pitänyt Vankileirien saariston julkaisemista suotavana, jolloin Kokoomuksen kansanedustaja Tuure Junnila teki asiasta eduskuntakyselyn. Ulkoministeri Ahti Karjalainen kiisti kaiken koti- ja ulkomaisen painostuksen ja vakuutti, että kirjan hylkäämisestä oli päättänyt kokonaan kustantaja. Tämä säilyikin pitkään virallisena totuutena, kunnes Kalevi Sorsa myönsi haastattelussa vuonna 1991 sekä hallituksen että Neuvostoliiton kehottaneen Tammea luopumaan Vankileirien saariston julkaisemisesta.[21]

Juhani Suomen toimittamissa Urho Kekkosen päiväkirjoissa Solženitsynin tapaus esiintyy vain kerran. Kyseessä on Helsingin Sanomista leikattu uutinen, jonka aiheena on Tuure Junnilan Vankileirien saariston pohjalta tekemä eduskuntakysely. Presidentin omaa kommenttia asiasta ei ole.[22]

Ensimmäinen nide Ruotsissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen niteen suomeksi julkaisi Esa Adrianin käännöksenä Tukholmassa Wahlström & Widstrand -kustantamo, joka oli kustantanut myös Hans Björkegrenin ruotsinnokset. Niteeseen sisältyi myös runsaasti Björkegrenin keräämää tausta- ja selitysmateriaalia, kuten henkilöhakemisto. Vaikka kirja oli myyntimenestys Suomessa, eivät ruotsalaiset jatkaneet kustannustoimintaa, vaan loput osat julkaisi myöhemmin Kustannuspiste-niminen pienkustantamo. Oikeistolaiseksi leimautunut kustantamo tunnettiin neuvostovastaisista ja kommunismi nvastaisista teoksista. Se julkaisi erityisesti Viron ja Baltian miehitysaikaa käsitteleviä kirjoja, mikä vahvisti taistolaisten kylvämiä epäluuloja Solženitsynia kohtaan.

Kustantamon aiemmin julkaisema Solženitsynin Kirje Neuvostoliiton johtajille käännettiin välikielen kautta ja oli kieliasultaan kehno käännös. Vankileirien saariston suomennos on kuitenkin kauttaaltaan Esa Adrianin ilmeikästä ja onnistunutta kieltä.lähde?

Keskustelua Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton lehdistö oli jo vuonna 1970 arvostellut SKDL:n pää-äänenkannattajaa Kansan Uutisia, koska lehti oli kirjoittanut Nobelin palkinnon saaneesta Solženitsynista ja hänen tuotannostaan myönteiseen sävyyn. Vankileirien saaristo -kohun esinäytös oli Suomi-Neuvostoliitto-Seuran yritys estää Elokuu neljätoista -romaanin julkaiseminen Suomessa syksyllä 1972. Vähemmistökommunistien Tiedonantaja puolestaan ilmaisi ilonsa siitä, ettei Tammi "eksynyt valheiden saaristoon" vaan pidättäytyi julkaisemasta Vankileirien saaristoa. Useimmat porvarilliset ja sosiaalidemokraattiset sanomalehdet eivät halunneet kommentoida asiaa sen ulkopoliittisen arkaluonteisuuden vuoksi, vaan julkaisivat ainoastaan STT:n uutisen sellaisenaan. Poikkeuksellisen voimakkaasti reagoi Ilta-Sanomat, jonka mielestä Tammi oli siirtynyt "tiedonvälittäjästä tiedon kieltäjäksi". Kritiikkiä Vankileirien saariston tapauksen johdosta alkoi ilmaantua laajemminkin Carl-Gustav Liliuksen viitattua siihen alkuvuonna 1975 Kanava-lehteen kirjoittamassaan kirpeässä artikkelissa suomalaisesta itsesensuurista.[21]

Ruotsin sanomalehdet, muun muassa Dagens Nyheter ja Expressen, tulkitsivat tapauksen, samoin kuin suomalaisten sanomalehtien yleisen haluttomuuden kommentoida sitä, vakavaksi oireeksi itsesensuurista ja suomettumisesta. Expressen totesi pääkirjoituksessaan 5. maaliskuuta 1974:

»Jo itsesensuurina päätös on vakava. Mutta vielä paljon masentavampaa on kuulla, että päätös tehtiin hallituksen poliittisen painostuksen jälkeen. Suomella on katkeria kokemuksia Stalinin hyökkäävästä ulkopolitiikasta. Silloin pantiin vastaan. Mutta nyt estetään Stalinin hirmuvallan selostus väärästä hienotunteisuudesta Neuvostoliiton yksinvaltiaan seuraajia kohtaan.[23]»

Silloinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja Max Jakobson katsoi vuonna 1992 julkaistuissa muistelmissaan tapauksen aiheuttaneen arvaamattoman paljon vahinkoa Suomen kansainväliselle maineelle. Hänen mukaansa Vankileirien saariston julkaiseminen myöhemmin myös Suomessa ei enää ylittänyt uutiskynnystä maailmalla.[24]

Suomennettu tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gulag. Vankileirien saaristo, Silberfeldt, 2012 ISBN 978-952-67534-2-3
  • Ivan Denisovitšin päivä. (Odin den Ivana Denisovitša, 1962.). Suom. Markku Lahtela. Keltainen kirjasto 50. Tammi, 1963.
  • Tapahtui Kretšetovkan asemalla. (Slutsai na stantsii Kretsetovka, 1963.). Suom. Markku Lahtela. Tammi, 1963.
  • Matrjonan talo. (Matrenin dvor, 1963.). Suom. Markku Lahtela. Tammi, 1963.
  • Asian etu ja muita novelleja. (Dlja polzy dela, 1964; Pravaja kist, 1968; Zahar Kalitá, 1966; Pashalnyi krestnyi hod; Krohotnyje rasskazy, 1964.). Tammi, 1974. ISBN 951-30-2174-2. Keltainen kirjasto 117
  • Ensimmäinen piiri. (V pervom krugu, 1968.). Suom. Esa Adrian.. Tammi, 1970. Keltainen kirjasto 100
  • Syöpäosasto. (Rakovyi korpus, 1968–1969.). Suom. Esa Adrian.. Tammi, 1968. Kaksi osaa. Keltainen kirjasto 86, 88
  • Elokuu neljätoista. (Avgust tšetyrnadtsago, 1971.). Suom. Esa Adrian.. Tammi, 1972. ISBN 951-30-2155-6. Keltainen kirjasto 109
  • Vankileirien saaristo 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. (Arhipelag GULAG, 1973.) Vankeusteollisuus, Ikuinen liike.. Suom. Esa Adrian. Wahlström & Widstrand, 1974. ISBN 91-46-12142-0.
  • Vankileirien saaristo 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. 3–4: Tappotyöleirit, Sielu ja piikkilanka. (Arhipelag GULAG, 1973.). Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste, 1976. ISBN 951-95191-5-7.
  • Vankileirien saaristo 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. 5–7: Pakkotyö, Karkotus, Stalinia ei enää ole. (Arhipelag GULAG, 1973.). Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste, 1978. ISBN 951-95192-7-0.
  • Kirje Neuvostoliiton johtajille ja muita kirjoituksia (Kustannuspiste 1975)
  • Lenin Zürichissä. (Lenin v Tsjurihe, 1975.). Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste, 1976. ISBN 951-95191-8-1.
  • Puskipa vasikka tammeen: Tutkielma kirjallisesta elämästä. (Bodalsja telenok s dubom, 1975.). Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste, 1976. ISBN 951-95191-7-3.
  • Punainen pyörä. Toinen solmu, Lokakuu 16: Ensimmäinen osa. (Oktjabr šestnadtsatogo, 1975.). Suom. Esa Adrian. Tammi, 1985. ISBN 951-30-6001-2.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Beesley, Simon & Joughin, Sheena: 1900-luvun kirjallisuus. (History of 20th century literature, 2001.). Suom. Päivi Paappanen. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-20-5838-3.
  • Solženitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo:(Arhipelag GULAG) 1918-1956 Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Tukholma: Wahlsröm & Widstrand, 1974. ISBN 91-46-12142-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Michael T. Kaufman: Solzhenitsyn, Literary Giant Who Defied Soviets, Dies at 89 The New York Times. 4.8.2008. Viitattu 6.8.2008. (englanniksi)
  2. Jukka Mallinen: Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan – Solzhenitsyn: Neuvostoliitto sana sanalta (Punainen heinäkuu -ohjelma) 25.7.2005. Yle Radio 1. Viitattu 5.8.2008.
  3. a b c d Beesley & Joughin, 1900-luvun kirjallisuus s. 94.
  4. a b Damien Francis: Solzhenitsyn, Soviet dissident writer, dies at 89 Guardian. 4.8.2008. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  5. Solženitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo:(Arhipelag GULAG) 1918-1956 Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Tukholma: Wahlsröm & Widstrand, 1974. ISBN 91-46-12142-0.
  6. Sune Jungarin artikkeli kirjassa Heikki Kirkinen (päätoimittaja), Venäjän historia, 2000, s. 475.
  7. Sune Jungarin artikkeli "Neuvostoliitto - supervalta" kirjassa Heikki Kirkinen (päätoimittaja), Venäjän historia, 2000, s. 476.
  8. a b c "Solženitsynin uusi realismi" kirjassa Lauri Viljanen (suomalaisen laitoksen toimittaja) Kansojen kirjallisuus, osa 12. Sodanjälkeinen aika 1945–1970, WSOY, Helsinki 1979. s. 220.
  9. a b c Jarl Hellemann, artikkeli Tapaus Solzhenitsyn kirjassa Johan Bäckman (toim.) Entäs kun tulee se yhdestoista? – suomettumisen uusi historia, WSOY, Porvoo 2001, s. 189–206.
  10. Ulrich Schmid: Die begrenzte Macht des Wortes Tagblatt. 5.8.2008. Viitattu 6.8.2008. (saksaksi)
  11. Petri Liukkonen, Aleksandr Solzhenitsyn (1918–2008), Books and Writers. Viitattu 8.8.2008.
  12. Hellemann 2001, s. 200-201.
  13. Jukka Tarkka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 270. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7.
  14. Ralph Dutli: Der Prophet im Rad der Geschichte Frankfurter Allgemeine Zeitung. 4.8.2008. FAZnet. Viitattu 4.8.2008. (saksaksi)
  15. a b Christian Neef ja Matthias Schepp,'I Am Not Afraid of Death' haastattelu Der Spiegel. 23.7.2007. Spiegel Online International. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  16. a b Steven Lee Myers: Solzhenitsyn returns, on Russian TV International Herald Tribune. 9.2.2006. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  17. Nick Paton Walsh: Solzhenitsyn breaks last taboo of the revolution The Guardian. 25.1.2003. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  18. Solzhenitsyn battles illness to complete final volumes The Observer. 6.4.2008. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  19. Aki Petteri Lehtinen, Toisinajattelija oli aina Venäjän puolella, Helsingin Sanomat 5.8.2008.
  20. Solženitsyn karkotettu Neuvostoliitosta Elävä arkisto. Yle.
  21. a b Hellemann 2001.
  22. Juhani Suomi (toim.): Urho Kekkosen päiväkirjat 3 (1969–1974), s. 396. Helsinki: Otava, 2003.
  23. Andres Küng: Mitä Suomessa tapahtuu, s. 225. Helsinki: Kirjayhtymä, 1976.
  24. Max Jakobson, Vallanvaihto – Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–92. Otava, Helsinki 1992, s. 141.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leo Lindeberg: Suurta linjaa. Parnasso 8/1968.
  • Marja-Leena Mikkola: Tyrannit, kavaltajat, vangit. Parnasso 5/1971.
  • Esa Adrian: Elokuu -14. Parnasso 4/1972.
  • Osmo Jussila: Solzenitsyn ja historian pelko. Kanava 1/1977.
  • Lea Toivola: Dudintsevin Valkeat vaatteet Solženitsynin Ensimmäisen piirin vastateoksena. Kanava 7/1997
  • Juhani Sipilä: Menneisyyden vanki vai elävä klassikko? Parnasso 2/2012.
  • Vettenniemi, Erkki: Toinen hallitus: Aleksandr Solženitsyn, venäläinen kirjailija. Helsinki: Taifuuni, 1994. ISBN 951-581-031-0.
  • Vettenniemi, Erkki: Solzenitsyn: Paluu leirille. Helsinki: Teos, 2013. ISBN 978-951-851-517-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksandr Solženitsyn.
Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Aleksandr Solženitsyn -sitaatteja.