Punainen Valpo

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Punainen Valpo (ruots. Röda Stapo) tarkoittaa Suomen Valtiollisen poliisin vaihetta, jossa viraston organisaatio oli suurelta osin kommunistien hallussa vuosina 1945–1948. Uudistuneesta Valposta käytettiin viranomaisten keskuudessa myös nimitystä Valpo II. Punaisen Valpon tosiasiallisena johtajana toimi apulaispäällikkö Aimo Aaltonen, joka siirtyi tehtävään Suomen Kommunistiseen Puolueen puheenjohtajan tehtävistä. Sisäministerinä toimi SKP:n johtoon kuulunut Yrjö Leino.[1] Punaista Valpoa on pidetty niin sanottujen vaaran vuosien eräänä keskeisenä elementtinä. Valtiollinen poliisi lakkautettiin kokonaan vuoden 1949 alusta, ja sen seuraajaksi perustettiin suojelupoliisi (Supo).

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan päätteeksi solmittiin syyskuussa 1944 Moskovan välirauha. Marraskuussa valtaan nousi Paasikiven II hallitus. Rauhanehtojen mukaisesti maassa toimi liittoutuneiden valvontakomissio, joka valvoi sopimusehtojen noudattamista. Komissiota on suuren valtansa vuoksi luonnehdittu varjohallitukseksilähde?.

Äärivasemmiston nousun vaikutukset näkyivät seuraavan hallituksen valinnassa. 17. huhtikuuta 1945 muodostettiin Paasikiven III hallitus, jonka sisäasiainministeri oli SKDL:n Yrjö Leino.

Uusi punainen Valpo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valvontakomission johtaja Andrei Ždanov sopi yhdessä ministeri Yrjö Leinon kanssa muutoksista Valtiollisen poliisin organisaatiossa 26. tammikuuta 1945.[2] Uudeksi päälliköksi marraskuussa 1944 nimitetyn hallitussihteeri Nikolai Saarnion tilalle tuli lähellä kommunisteja ollut entinen sosiaalidemokraatti Otto Brusiin. Jo tätä ennen henkilökuntaa oli poistunut oma-aloitteisesti noin 15 prosenttia. Siksi edellinen sisäministeri Kaarlo Hillilä ilmoitti hallituksen iltakoulussa 3. tammikuuta, että ”valtiollinen poliisi on nyt puhdistettu”. Toimet eivät kuitenkaan vakuuttaneet Ždanovia.[3]

Brusiinin päällikköaikana 26. huhtikuuta 1945 – 10. tammikuuta 1946 Valposta erotettiin paljon aiempaa henkilökuntaa, joka korvattiin kommunisteilla ja muilla neuvostomielisillä. Kaikki osastopäälliköt vaihdettiin. Vakansseista 40 prosenttia täytettiin kommunisteilla tai kansandemokraateilla. Joka kymmenes henkilökuntaan kuuluva oli saanut aiemmin tuomion joko maan- tai valtiopetoksesta. Ylimmästä päällystöstä heitä oli joka kolmas. Brusiinin päällikköaikana palvelukseen otettiin myös 76 miestä, joilla oli takanaan rikoksista saatu vankeustuomio. Henkilökunta koottiin nopeasti ja sen määrää kasvatettiin rajusti. Kaikkiaan uusitussa Valpossa oli noin 420 työntekijää.[4]

Henkilökunnan kokemattomuuden vuoksi Valpo II:n toiminta oli epävarmaa, ja se korostui tutkittavien juttujen laajuuden vuoksi, ja esimerkiksi asekätkentäjutussa oli tuhansia kuulusteltavia.[5] Vielä epäpätevyyttäkin merkittävämpi tekijä oli, että Valpo jäi omaksi saarekkeekseen, eikä sille toisin kuin edeltäjälle löytynyt tukea oikeuslaitoksesta tai virkakoneistosta.

Brusiinin jälkeen Valpossa toimi useita lyhytaikaisia päällikköjä. Sotilastoimiston päällikkö Jorma Kymentaka hoiti eronneen esimiehensä virkaa vajaat kaksi kuukautta vuoden 1946 alussa, kunnes uudeksi päälliköksi nimitettiin hallitusneuvos Kaarlo Tetri helmikuun lopussa. Hän hoiti virkaa seuraavat kolme kuukautta, mutta erosi sitten riitaannuttuaan sisäministeri Leinon kanssa. Tetrin jälkeen virkaa tekevänä päällikkönä toimi vuoden 1946 loppuun apulaispäällikkö Hanno J. Kunnas, joka palveli samalla kaupunginviskaalina.[6] Organisaation tosiasiallisena johtajana maaliskuuhun 1947 asti toimi ylimääräiseksi osastopäälliköksi nimitetty SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen[7]lähde tarkemmin?[4], joka puolueen sisäisistä syistä joutui eroamaan 1947. Hanno J. Kunnas vahvisti Aaltosen vahvan aseman Valpon toimintaa tutkineen Ahlbäckin komitean kuulustelussa. Tutkinta johti sittemmin Brusiinin ja eräiden muiden Valpon henkilöiden asettamiseen syytteeseen virkavelvollisuuden laiminlyönnistä.[8]

Tilanne Valpossa alkoi rauhoittua vasta 1. tammikuuta 1948 Erkki Tuomisen tultua Valpon päälliköksi ja Risto Höltän apulaispäälliköksi.

Organisaatio, tehtävät ja toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden Valpon organisaatiossa oli seuraavat yksiköt: valvonta- , tutkinta- , sotilas- , tiedonanto- ja passitoimistot, kanslia sekä radiojaos. Valvontatoimistoa johti Veikko Sippola. Tiedoksiantotoimisto, jota johti varatuomari Helge Rontu, vastasi aiempaa tiedustelutoimistoa. Sotilastoimiston tehtävänä oli armeijan sisäinen tiedustelu. Sen päällikkönä toimi Eino Pekkarinen. Radiojaos oli siirretty Valpoon Päämajan valvontaosastolta. Kesäkuusta 1945 alkaen sen johdossa oli Timo Koste. Sotilastoimiston ja radiojaoksen palveluksessa oli molemmissa keskimäärin 25 työntekijää.

Uusia virkoja aiemmin muiden tehtävien ohella hoidettua puhelinkuuntelua varten olivat puhelinsensorin ja puhelinvalvojan virat. Puhelinkuuntelua suoritettiin Pohjois-Makasiinin kadulla sijainneesta huoneesta käsin. Käytettävissä oli kerrallaan kolmen puheluntilaajan numerot sekä kaksi AEG-magnetofonia. Puhelinkuuntelua jatkettiin ainakin vuoden 1947 alkuun saakka, minkä jälkeen siitä luovuttiin sen kyseenalaisen laillisuuden ja olemattoman hyödyn vuoksi.

Valtiollisen poliisin piti valvoa, että välirauhanrauhansopimuksen perusteella lakkautettaviksi määrätyt järjestöt eivät jatkaneet toimintaansa. Tällaisia järjestöjä lakkautettiin vuosina 1944 ja 1945 noin 400. Suurimpia niistä olivat suojeluskunnat, Lotta Svärd, Suomen Aseveljien Liitto, Isänmaallinen Kansanliike (IKL), Akateeminen Karjala-Seura (AKS), Vapaussodan Rintamamiesliitto ja SS-aseveljet. Lisäksi lakkautettiin kansallissosialistisia järjestöjä ja pakolaisjärjestöjä.

Lakkautetuista järjestöistä ja niiden jäsenistä perustettiin uudet kortistot vanhan vasemmistolaisista henkilöistä koostuneen noin 400 000 nimen kortiston rinnalle. On arvioitu, että vuoteen 1947 mennessä uuteen henkilökortistoon olisi kerätty tiedot lähes 100 000 suojeluskuntalaisesta tai lakkautetun järjestön jäsenestä.

Moskovan välirauhansopimuksessa oli kielletty tiettyjen järjestöjen lisäksi myös satojen nimeltä mainittujen kirjojen myynti. Valpo valvoi näiden kiellettyjen kirjojen poistamista näkyviltä kirjakaupoissa ja varastoi takavarikoituja kirjoja sinetöidyissä laatikoissa toimitalonsa kellarissa. Niiden joukossa oli muiden muassa Tšekaa, GPU:ta ja neuvostovakoilua käsitteleviä kirjoja.

Suuria ja työllistäviä tehtäviä olivat myös asekätkentäjuttu, Stella Polaris, äärioikeiston ja saksalaisten salaliitot, suurvaltojen laiton tiedustelutoiminta ja liittoutuneiden valvontakomission turvallisuudesta vastaaminen. Sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin joutuvia henkilöitä tarkkailtiin, jotta he eivät poistuisi luvattomasti maasta, ja valvontakomissiota pakoilevat henkilöt, kuten esimerkiksi jääkärieversti Ragnar Norström[9], yritettiin saada pidätetyiksi ja kuulusteltaviksi. Pidätettyjä varten Valpolla oli käytössään 130 selliä Helsingin keskusvankilassa.[10]

Päälliköt[11][muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valpon toiminta jatkui 26. maaliskuuta 1946 muodostetun Pekkalan hallituksen aikana. Liittoutuneiden valvontakomissio poistui maasta syyskuun lopulla 1947. Heinäkuun eduskuntavaaleissa SKDL kärsi vaalitappion muun muassa Valpon ylilyöntien johdosta, ja sosiaalidemokraatit muodostivat 29. heinäkuuta 1948 Fagerholmin vähemmistöhallituksen ilman kommunisteja. Presidentti Paasikiven tuella hallitus aloitti äärivasemmiston puhdistamisen yhteiskunnan avainpaikoilta, ja valmisteli Valpon lakkauttamisen ja sen korvaamisen huomattavasti kevyemmän organisaation suojelupoliisilla. Pidätys- ja kuulusteluvaltuudet siirrettiin rikospoliisille.[12]

Valpon lakkauttaminen merkitsi äärivasemmiston vaikutusvallan kaventumista. Kommunistit hyökkäsivät rajusti lakkauttamista pohjustaneen niin sanotun Ahlbäckin komitean esitystä vastaan. Punaisen Valpon vaikutusvaltaisena apulaispäällikkönä toiminut Aimo Aaltonen syytti komitean työn rikkovan rauhansopimuksen henkeä, ja Hertta Kuusinen puolestaan tulkitsi uudistuksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tulosten vesittämiseksi. Kommunistien mukaan suhteet Neuvostoliittoon vaarantuisivat valtiollisen poliisin muutoksista.[13] Asiasta äänestettiin eduskunnassa 24. lokakuuta 1948 lakkauttamisen voittaessa äänin 134–33.[14] Ratkaisu astui voimaan vuoden 1949 alusta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nordström, Ragnar: Voitto tai kuolema. Jääkärieverstin elämä ja perintö. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21250-4.
  • Rentola, Kimmo 1999. Punaisen valpon synty s. 52. Teoksessa: Isänmaan puolesta: Suojelupoliisi 50 vuotta. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus.
  • Rislakki, Jukka: Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa. LOVE KIRJAT, 1982. ISBN 951-835-057-4
  • Anu Vertanen: Rintamalta Ratakadulle. Suomalaiset SS-miehet kommunistisen Valpon kohteina 1945–1948, s. 10. Pro gradu –tutkielma, Historian laitos. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2005. Teoksen verkkoversio (viitattu 14.4.2009).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kimmo Rentola: Punainen Valpo teoksessa Matti Simola (toim.): Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949–2009. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35243-4.
  2. Rentola, s. 52.
  3. Rentola, s. 49; Rislakki s. 302-303
  4. a b Vertanen, s. 10; Rislakki s. 306
  5. Vertanen s. 11
  6. Rislakki, Jukka: Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa, s. 306-307. LOVE KIRJAT, 1982.
  7. Arvo Tuominen: Maan alla ja päällä
  8. Historiallinen aikakauskirja 3/1998, s. 113–120
  9. Nordström, Ragnar: Voitto tai kuolema. Jääkärieverstin elämä ja perintö, s. 314-328. WSOY, 1996.
  10. Rislakki, Jukka: Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa, s. 301-320. LOVE KIRJAT, 1982.
  11. Matti Simola: Ratakatu 12; Suojelupoliisi 1949-2009. Sisällys. Hämeenlinna: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-352 43-4.
  12. Jussila, Osmo; Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1995, s. 228–230. Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20769-1.
  13. Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953, s. 347–348. Helsinki: Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-768-0.
  14. Tieteen kuvalehti. Historia 16/2013, s. 74

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vasama, Yrjö: Valpon vankina. Pellervo-seura, 1958.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]