Punainen Valpo

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Punainen Valpo on nimitys, jolla viitataan Suomen Valtiolliseen poliisiin vuosina 1945–1948. Suomen turvallisuuspoliisisorganisaatio oli tuolloin suurelta osin kommunistien hallussa, sillä Suomen sisäministerinä toimi Suomen Kommunistiseen Puolueeseen kuulunut Yrjö Leino. Punaista Valpoa on pidetty niin sanottujen vaaran vuosien eräänä keskeisenä elementtinä. Itsestään Valpo käytti noina vuosina nimityksiä Uusi Valpo ja Valpo II. Valtiollinen poliisi lakkautettiin kokonaan vuoden 1949 alusta ja sen seuraajaksi perustettiin suojelupoliisi.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan päättänyt Moskovan välirauha solmittiin syyskuussa 1944. Marraskuussa valtaan nousi uusi hallitus, Paasikiven II hallitus. Rauhanehtojen mukaisesti maassa toimi Liittoutuneiden valvontakomissio, joka valvoi sopimusehtojen noudattamista. Komissiota on suuren valtansa vuoksi luonnehdittu varjohallitukseksi.

Äärivasemmiston nousun vaikutukset näkyivät seuraavan hallituksen valinnassa. 17. huhtikuuta 1945 muodostettiin Paasikiven III hallitus, jossa toimi sisäasiainministerinä SKDL:n Yrjö Leino.

Uusi punainen Valpo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valvontakomission johtaja Andrei Ždanov yhdessä kommunistisen sisäministeri Yrjö Leinon kanssa sopi muutoksista Valtiollisen poliisin organisaatiossa 26. tammikuuta 1945.[1] Uudeksi päälliköksi tuli Otto Brusiin, lähellä kommunisteja ollut entinen sosialidemokraatti. Jo tätä ennen henkilökuntaa oli poistunut omasta aloitteestaan noin 15 prosenttia. Tämän johdosta edellinen sisäministeri Kaarlo Hillilä ilmoitti hallituksen iltakoulussa 3. tammikuuta, että ”valtiollinen poliisi on nyt puhdistettu”. Nämä toimet eivät kuitenkaan vakuuttaneet Ždanovia.[2]

Brusiinin päällikköaikana 26. huhtikuuta 1945 – 10. tammikuuta 1946 erotettiin Valposta paljon aiempaa henkilökuntaa, joka korvattiin kommunisteilla ja muilla neuvostomielisillä. Kaikki osastopäälliköt vaihdettiin. Vakansseista 40 prosenttia täytettiin kommunisteilla tai kansandemokraateilla. Joka kymmenes henkilökuntaan kuuluva oli saanut aiemmin tuomion joko maan- tai valtiopetoksesta, ylimmästä päällystöstä heitä oli joka kolmas. Brusiinin päällikköaikana palvelukseen otettiin myös lähes 80 henkilöä, joilla oli takanaan rikoksista saatu vankeustuomio. Henkilökunnan määrää kasvatettiiin rajusti.[3]

Henkilökunnan kokemattomuuden vuoksi Valpo II:n toiminta oli epävarmaa ja se korostui tutkittavien juttujen laajuuden vuoksi, esimerkiksi asekätkentäjutussa oli tuhansia osallisia. Vielä epäpätevyyttäkin merkittävämpi tekijä oli, että Valpo jäi omaksi saarekkeekseen eikä sille toisin kuin edeltäjälle löytynyt tukea oikeuslaitoksesta tai virkakoneistosta.

Brusiinin jälkeen Valpossa toimi useita lyhytaikaisia päällikköjä. Organisaation tosiasiallisena johtajana maaliskuuhun 1947 asti toimi ylimääräiseksi osastopäälliköksi nimitetty SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen[4][3], joka puolueen sisäisistä syistä joutui eroamaan 1947. Lyhyen aikaa Valpon johtajana toiminut Hanno J. Kunnas vahvisti Aaltosen vahvan aseman Valpon toimintaa tutkineen Ahlbäckin komitean kuulustelussa. Tutkinta johti sittemmin Brusiinin ja eräiden muiden Valpon henkilöiden asettamiseen syytteeseen virkavelvollisuuden laiminlyönnistä.[5]

Tilanne Valpossa alkoi rauhoittua vasta 1. tammikuuta 1948 Erkki Tuomisen tultua Valpon päälliköksi ja Risto Höltän apulaispäälliköksi.

Lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valpon toiminta jatkui 26. maaliskuuta 1946 muodostetun Pekkalan hallituksen aikana. Liittoutuneiden valvontakomissio poistui maasta syyskuun lopulla 1947. Heinäkuun eduskuntavaaleissa SKDL kärsi vaalitappion muun muassa Valpon ylilyöntien johdosta, ja sosialidemokraatit muodostivat 29. heinäkuuta 1948 Fagerholmin vähemmistöhallituksen ilman kommunisteja. Presidentti Paasikiven tuella hallitus aloitti äärivasemmiston puhdistamisen yhteiskunnan avainpaikoilta, ja valmisteli Valpon lakkauttamisen ja sen korvaamisen huomattavasti kevyemmän organisaation suojelupoliisilla. Pidätys- ja kuulusteluvaltuudet siirrettiin rikospoliisille.[6]

Valpon lakkauttaminen merkitsi äärivasemmiston vaikutusvallan kaventumista. Kommunistit hyökkäsivät rajusti lakkauttamista pohjustaneen niin sanotun Ahlbäckin komitean esitystä vastaan. Punaisen Valpon vaikutusvaltaisena apulaispäällikkönä toiminut Aimo Aaltonen syytti komitean työn rikkovan rauhansopimuksen henkeä ja Hertta Kuusinen puolestaan tulkitsi uudistuksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tulosten vesittämiseksi. Kommunistien mukaan suhteet Neuvostoliittoon vaarantuisivat valtiollisen poliisin muutoksista.[7] Asiasta äänestettiin eduskunnassa 24. lokakuuta 1948 lakkauttamisen voittaessa äänin 134-33.[8] Ratkaisu astui voimaan vuoden 1949 alusta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rentola, Kimmo 1999. Punaisen valpon synty s. 52. Teoksessa:Isänmaan puolesta: Suojelupoliisi 50 vuotta. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus.
  2. Rentola, Kimmo 1999. Punaisen valpon synty s. 49. Teoksessa:Isänmaan puolesta: Suojelupoliisi 50 vuotta. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus.
  3. a b Anu Vertanen: Rintamalta Ratakadulle. Suomalaiset SS-miehet kommunistisen Valpon kohteina 1945-1948, s. 10. Pro gradu –tutkielma, Historian laitos. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2005.
  4. Arvo Tuominen: Maan alla ja päällä
  5. Historiallinen aikakauskirja 3/1998, s.113-120
  6. Jussila, Osmo; Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1995, s. 228-230. Helsinki-Porvoo-Juva: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20769-1.
  7. Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953, s. 347-348. Helsinki: Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-768-0.
  8. Tieteen kuvalehti Historia 16/2013, s.74

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]