Panssarilaiva Väinämöinen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Panssarilaiva Väinämöinen
Väinämöinen.jpg
Alustyyppi Panssarilaiva
Miehistö 330 (sota-aikana 410)
Telakka Crichton-Vulcan, Turku
Vesillelasku 1932
Käytöstä poistuminen Myytiin Neuvostoliittoon 1947. Romutettiin 1966
Mitat
Uppouma 3 900 tn
Pituus 93 m
Leveys 16,9 m
Syväys 5 m
Nopeus 15 solmua
Voimanlähde
Koneisto Dieselsähköinen, 4 x Krupp 875 kw Diesel, kaksi potkuria
Teho 3500 kw
Aseistus
Tykistö [1939]
2 × 2 × 254 mm/45cal. Bofors
8 × 105 mm/50cal. Bofors
4 × 40 mm Vickers
2 × 20 mm Madsen

[1944]
4 × 254 mm/45cal. Bofors
8 × 105 mm/50cal. Bofors
4 × 40 mm/56cal. Bofors M/36
8 × 20 mm/60cal. Madsen

Panssarilaiva Väinämöinen oli Suomen merivoimien rannikkopanssarilaiva. Sisaraluksensa Ilmarisen tavoin myös Väinämöinen oli suunniteltu pääasiallisesti uivaksi rannikkolinnakkeeksi tehtävänään muun muassa demilitarisoidun Ahvenanmaan suojaaminen. Laivat soveltuivat huonosti avomerisodankäyntiin.

Valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöinen tilattiin Crichton-Vulcanin telakalta Turusta. Sen köli laskettiin elokuussa 1929 ja alus laskettiin vesille 28. joulukuuta 1930. Alus valmistui 1932.[1]

Aseistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen järeimmät Bofors-tykit pystyivät ampumaan 225 kg:n painoisia kranaatteja 31 kilometrin päähän. Tulenjohdon ja tykkiasemien tähtäys- ja suuntauslaitteet olivat sähköisesti toisiinsa kytkettyjä, joten laitteiden lukemia sekä komentoja voitiin välittää ilman puheyhteyttä. Sähkömekaanisten tulenjohtolaitteiden lukemat välitettiin suoraan tykkitorneihin.

Palvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotavuosina alus miehitettiin pääasiassa vanhemmalla kantahenkilökunnalla. Tämä näkyi eniten vapaa-ajalla: Ilmarisen väki oli innokkaampia urheilijoita ja metsästäjiä, kun taas Väinämöisellä mieluummin pelattiin shakkia tai hiukan kalastettiin pitkäsiimalla tai verkoilla (Wilho Heinämies).

Alus otti osaa talvisotaan lähinnä kiinteänä ilmatorjuntapatterina Turussa lisäten alueen ilmatorjuntavahvuutta olennaisesti. Jatkosodassa molemmat panssarilaivat kävivät muutaman kerran tulittamassa vihollisen tukikohtana olevaa Hankoa. Ainoa tulos oli tiettävästi yhden ammusvaraston tuhoutuminen. Tämäkin tulos saavutettiin vasta, kun maamaaliammuntaa varten kehitettiin rannikkotykistön 254 mm kranaateista erityisiä maamaalikranaatteja. Tästä seurasi monen viikon tauko ammunnoissa, koska uusille kranaateille piti laatia omat taulukkonsa eli laskea lentoajat eri etäisyyksille.

Sisarlaiva Ilmarisen tuhouduttua Nordwind-operaatiossa 13. syyskuuta 1941 Väinämöinen kävi vielä kerran saman vuoden joulukuussa tulittamassa Hangon järeää rautatiepatteria, tosin tuloksetta.

Tämän jälkeen perustettiin Osasto Väinämöinen ja alus siirtyi taustalle toimimaan vastustajan voimia ja huomiota sitovan fleet in being -periaatteen mukaisesti.

Ajatus olikin tehokas, sillä venäläiset pitivät panssarilaivaa tuhottavien kohteiden kärjessä sodan loppuun asti. Operaatio Uragan (ven. Hirmumyrsky) Kotkassa kesällä 1944 oli tähdätty nimenomaan Väinämöistä vastaan, mutta sen uhriksi joutuikin hiukan suurempi mutta paljon kevyemmin aseistettu saksalainen ilmatorjunta-alus Niobe. Alus upotettiin ja venäläiset väittivät pitkään upottaneensa Väinämöisen.

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan päättymisen jälkeen Väinämöinen ei kiinnostanut venäläisiä, mutta 29. toukokuuta 1947 se myytiin 265 miljoonalla markalla Neuvostoliitolle. Väinämöinen laski Suomen lipun 5. kesäkuuta 1947 Pansiossa ja se siirrettiin NL:n laivastoon, jossa se sai uuden nimen, Vyborg, Viipuri. Alus palveli Punalaivastossa aluksi kuuden vuoden ajan Porkkalan vuokra-alueella.

1950-luvulla Vyborg modernisoitiin, mutta valmistelut aluksen poistamiseksi aloitettiin 1958. Välillä jopa ehdotettiin aluksen palauttamista Suomeen. Alus kuitenkin polttoleikattiin osiin vuonna 1966 Leningradin laivanpurkamistukikohdassa. Venäläisten laskelmien mukaan siitä saatiin n. 2 700 tonnia metalliromua.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Forsén, Björn & Forsén, Annette: Saksan ja Suomen salainen sukellusveneyhteistyö. WSOY, 1999. ISBN 951-0-24029-X.
  • Niklander, Tauno: Meidän panssarilaivamme. Gummerus, 1996. ISBN 952-90-7775-0.
  • Penttilä, Eino: Panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen. Mainosteknikot Oy, 1986. ISBN 951-99704-3-6.
  • Tuomi-Nikula, JormaSuomen laivat punatähtisen sotalipun alla. Gummerus, 2000. ISBN 951-796-212-6.
  • Gardiner, Robert (ed.): Conway's All the World's Fighting Ships 1922-1946. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1987. ISBN 0-85177-146-7. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Gardiner, Robert 1922-1946 s. 365

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]