Pohjan Pojat

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo Viron vapaussodan sotilasyksiköstä. Pohjan Pojat on myös suomalaisten punaisten perustama kolhoosi.
Pohjan Poikien sotamuistomerkki Pajun kartanon luona Tõllisten kunnassa

Pohjan Pojat (vir. Põhja Pojad) oli Viron vapaussotaan vuonna 1919 osallistuneen toisen suomalaisen vapaaehtoisjoukon nimi. Ensimmäinen vapaaehtoisjoukko oli I Suomalainen Vapaajoukko, mutta silti Pohjan Pojat on saavuttanut suuremman maineenkenen mukaan?. Vapaajoukko taisteli virolaisen everstiluutnantti Hans Kalmin johdolla Viron etelärintamalla. Pohjan Pojat olivat myös ainut suomalainen sotilasyksikkö, joka eteni Viron vapaussodassa Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle.

Pohjan Poikien perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heti, kun Viron Avustamisen Päätoimikunta oli päättänyt vapaaehtoisjoukkojen muodostamisista ja niiden komentajista, Hans Kalm aloitti vapaaehtoisten värväyksen. I Suomalainen Vapaajoukko kuitenkin värvättiin jo kaksi viikkoa ennemmin kuin Kalmin joukko. Kalm julkaisi sanomalehdissä 23.12. 1918 suorasanaisia ja tunteisiin vetoavia värväysilmoituksia, joissa hän vetosi sisällissodan aikaisiin asetovereihinsa. Ilmoituksissa kutsuttiin suomalaisia taisteluun ihmisyyden, oikeuden, isänmaan ja veljeskansan vapauden puolesta.

Viron Avustamisen Päätoimikunta oli päättänyt, ettei Viroon saisi viedä sopimuksen mukaista tuhatta miestä enempää. Kalm ei kuitenkaan virolaisena tästä välittänyt vaan kasasi noin 2300 miestä. Kalm halusi luoda tulivoimaisen ja vahvan rykmentin eli pienen prikaatin, joka olisi kykyneväinen itsenäisiin operaatioihin. Prikaatiin kuului kaksi jalkaväkipataljoonaa, kolmipatterinen tykistöosasto, tiedonanto-, ratsu- ja hiihto-osastot sekä myöhemmin muodostettu soittokunta. Joukko sai nimensä Hakkapeliittain tunnuslauseen ”Hakkaa päälle, pohjan poika!” mukaan. Rykmentin lippuna oli jääkarhunpäälippu, jonka pohjana oli Suomen kielekkeinen valtiolippu. Everstiluutnantti Kalm antoi ensimmäisen päiväkäskynsä joukoilleen 7.1.1919.

Pohjan Poikien tunnus.

Pohjan Poikien päällystö koostui poikkeuksellisesti jääkäreistä, toisin kuin I Suomalaisessa Vapaajoukossa. Virossa oli yhteensä 80 suomalaista jääkäriä ja heistä suurin osa oli juuri Pohjan Pojissa. Tämän lisäksi Viroon lähtijät saivat automaattisesti ylennyksen. Pohjan Poikien ensimmäisen pataljoonan komentajaksi nimitettiin jääkäriluutnantti Erkki Hannula. Toisen pataljoonan johtajaksi valittiin jääkärikapteeni Gustav Svinhufvud. Pohjan Poikien rykmentin esikuntapäälliköksi ja kapteeniksi nimitettiin Kajaanin sissirykmentin päällikkönä kunnostautunut Elja Rihtniemi.

Pohjan Pojat kärsivät alussa varuste- ja rahoitusongelmista, joiden takia Ensimmäinen pataljoona yhdessä viestiosaston kanssa pääsi lähtemään Wäinämöisellä Tallinnaan vasta 12.1.1919. Vastaanotto Tallinnassa oli lämpimämpi kuin aikaisemmin Tallinnaan saapuneelle I Suomalaiselle Vapaajoukolle, koska suomalaiset ja virolaiset olivat jo menestyneet taisteluissa. Vastassa oli Viron valtiojohdosta mm. Viron armeijan ylipäällikkö eversti Johan Laidoner, Suomen Viron vapaaehtoisarmeijan ylipäällikkö kenraalimajuri Martin Wetzer ja pää- ja sotaministeri Konstantin Päts, joka piti sotilaille heimohenkisen ja isänmaallisen puheen.

Pohjan Pojat taisteluissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjan Pojat siirrettiin Tallinnasta etelärintamalle, jonka merkitys oli kasvanut I Suomalaisen Vapaajoukon suorittaman Narvan valtauksen jälkeen. Pohjan Pojat siirtyivät 27. tammikuuta Tarttoon, joka oli takaisinvallattu 14. tammikuuta, 54 upseerin, 272 aliupseerin, 1788 sotamiehen ja 223 hevosen suuruisena. Pohjan Poikien ensimmäinen operaatio tähtäsi virolaisen Valkin valtaukseen yhdessä virolaisen yliluutnantti Julius Kuperjanovin johtaman Kuperjanovin pataljoonan, Tarton suojeluspataljoonan ja panssarijunien kanssa.

Pohjan Pojat kokivat erittäin verisen ensimmäisen taistelunsa (vir. Paju lahing) Pajun kartanon (saks. Luhde-Grosshof) luona raskaasti aseistettua puna-armeijan latvialaista tarkka-ampujapataljoonaa vastaan 31. tammikuuta. Kartano vallattiin illalla pistinrynnistyksellä. Taisteluista vastannut ensimmäinen pataljoona koki raskaat tappiot menettäen yhden upseerin, kaksi aliupseeria ja 21 sotilasta, haavoittuneita oli 39. Bolševikkeja kaatui noin 100, haavoittuneita ei ollut, koska suomalaiset eivät käskyn mukaan saaneet ottaa vankeja vaan teloittivat kaikki kiinni saamansa.[1]

Eteneminen Pohjois-Latviaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjan Pojat valtasivat punaisen terrorin kokeneen Valkin 1. helmikuuta. Ensimmäinen pataljoona kävi Pohjan Poikien viimeisen taistelun Viron puolella latvialaista tarkka-ampujapataljoonaa vastaan Koikylässä (Koikküla). Tämän jälkeen vapaaehtoisjoukko sai tehtäväkseen jäädä reserviin Valkiin, kunnes saisi käskyn edetä Pohjois-Latviaan.

Kalm ei kuitenkaan jaksanut enää odottaa vaan antoi omapäisesti käskyn hyökätä Pohjois-Latviaan Marienburgin (Alūksne) kauppala kohteena 16.2. 1919. Joukot eivät olleet suosiollisia lähtemään Viron rajojen ulkopuolelle, tästä huolimatta Pohjan Pojat lähtivät liikkeelle 19.2., protestoivaa Wäinö Havaksen ensimmäistä komppaniaa lukuun ottamatta. Helmikuun 20. päivän iltana suomalaiset saapuivat väsyneinä ja huonoissa varusteissa Marienburgin lähistölle. Aamuhämärissä suomalaiset aloittivat hyökkäyksen uhkarohkeasti Marienburgiin 21.2. vailla minkäänlaista taustatukea. Illalla pitkän ja sinnikkään tulituksen jälkeen suomalaiset tunkeutuivat kauppalan länsipuolelta ja valtasivat sen pistinhyökkäyksellä. Suomalaisten tappiot kauppalan valtauksessa olivat kolme upseeria ja 15 sotamiestä, Marienburgin operaatiossa kaatui kokonaisuudessaan 40 miestä sairastumisien takia ehkä jopa 300 kaatunutta. Kiinni saadut bolševikit ammuttiin, jonka jälkeen kaupunkia ryösteltiin sotasaaliiksi. Virolaiset panssarijunat saapuivat 22.2. ja seuraavana päivänä virolaisjoukot ottivat kauppalan haltuunsa kokonaan. 24.2 valtausparaatin jälkeen suomalaiset jättivät Marienburgin kauppalan ja saapuivat takaisin Viron puolelle Valkiin 26.2..

Viimeiset taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelumotivaation lasku, sotaväsymys ja kurittomuusilmiöt kasvoivat Marienburgin operaation jälkeen. Suomalaiset juopottelivat ja riitaantuivat virolaisten kanssa näiden pahoinpideltyä ja ammuttua Valkissa syyttä 16-vuotiaan suomalaisvapaaehtoisen. Näin olleen asenteet koko Viron sotaa ja asukkaita kohtaan huononivat Pohjan Pojissa.

Maaliskuun puolivälissä 1919 taisteluhaluttomat Pohjan Pojat lähetettiin Setumaan Petserin rintamalle, jossa bolševikit olivat aloittaneet vastahyökkäyksen. Suomalaiset kävivät alueella kuluttavaa ja rankkaa asemasotaa kuun loppuun saakka, kunnes palasivat Valkiin 29.3.. Pohjan poikien viimeisen rintamavastuun aikaiset taistelut maksoivat 27 kaatunutta, kahdeksan kadonnutta ja lähes 100 haavoittunutta.

Pohjan Poikien loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalm tarjosi vielä Petserin taisteluiden jälkeen Pohjan Pojille uutta sitoumustarjousta, jolla värvättiin miehiä Inkerin valtaukseen. Kalm suunnitteli inkeriläisten, virolaisten, Pohjan Poikien ja muiden suomalaisten hyökkäystä Inkerinmaalle alueen suomalaisväestön auttamiseksi ja Pietarin valtaamiseksi. Tämä olisi toteutettu Virosta, Karjalankannakselta ja Aunuksesta käsin. Enemmistö kuitenkin halusi takaisin kotiin eikä allekirjoittanut uutta sopimusta.

Pohjan Pojista suurin osa kotiutettiin takaisin Suomeen huhtikuun 1919 alussa. Kotiinlähdön tunnelma oli kireä suomalaisten humalapäisen riehumisen ja vanhan Valkissa tapahtuneen 16-vuotiaan suomalaissotilaan surman takia. Viroon jäi 200 Pohjan Poikaa, joka jäi rungoksi Kalmin toivomaan Inkerin vapaaehtoisarmeijaan. Tämä 200 sotilaan joukko osallistui vielä huhtikuun-toukokuun vaihteessa taisteluihin Mustjoen rintamalla saaden tappioikseen kolme haavoittunutta.

Kun Pohjan Poikien komentaja Kalm ei saanut koottua miehiä Inkerin retkelle ja Viron Avustamisen Päätoimikunta irtisanoi välit häneen, Kalm antoi rykmentin hajottamispäiväkäskyn 29.5.1919. Hajottamisen jälkeen osa Pohjan Pojista jäi palvelemaan inkeriläisiin vapaajoukkoihin ja osa Viron Armeijaan. Pohjan Poikien vahvennetun rykmentin kokonaistappiot olivat 116 miestä eli noin 4 prosenttia kokonaismäärästä. Pohjan Poikien tappioprosentti oli kaksi kertaa suurempi kuin I Suomalaisen Vapaajoukon.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pajun taistelu. Jouni Sillanmäki. Varusmies-Reserviläinen-Veteraani-lehti. Panssarikilta 2009. Viitattu 6.7.2016.