I Suomalainen Vapaajoukko

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

I Suomalainen Vapaajoukko (myös Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko) oli suomalainen sotilaallinen vapaaehtoisjoukko, joka osallistui Viron vapaussotaan vuosina 1918–1919. Vapaajoukko oli vapaussodan ensimmäinen kokoonpantu ja taisteluihin osallistunut vapaaehtoisjoukko, mutta silti se on historiassa jäänyt Hans Kalmin johtamien Pohjan Poikien varjoon. Noin 1 550 miehen vahvuista Vapaajoukkoa komensi ruotsalainen majuri Martin Ekström.[1]

Vapaajoukon ensimmäiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

I Suomalaisen Vapaajoukon komentaja Martin Ekström

Bolševikkien nopea eteneminen ja virolaisten joukkojen huono tilanne sai Suomessa aikaan vaatimuksia valtionjohtoa myöten veljeskansan auttamiseksi. Bolševikkijoukot olivat vuoden 1918 lopussa enää 30 kilometrin päästä Tallinnasta. Joulukuussa 1918 perustettiin Viron Avustamisen Päätoimikunta, joka päätti muodostaa kaksi majuri Martin Ekströmin ja everstiluutnantti Hans Kalmin johtamaa suomalaista vapaaehtoisjoukkoa: I Suomalaisen Vapaajoukon ja Pohjan Pojat. Kummankin joukon johtajat olivat Suomen sisällissodan veteraaneja. Kenraalimajuri Martin Wetzer oli kummankin joukon yhteinen ylipäällikkö.[1]

Heti joulukuun alussa, pari viikkoa ennen Kalmia, Ekström aloitti vahvennetun pataljoonan eli noin runsaan 1 100 miehen järjestämisen. Halukkaita oli paljon ja joukko saatiin koottua nopeasti. I Suomalaisen Vapaajoukon, ja samalla koko suomalaisen vapaaehtoisarmeijan, ensimmäinen komppania saapui luutnantti Anto Eskolan johdolla Tallinnaan 30. joulukuuta jäänmurtaja Tarmolla. Suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen kuljetuksia Viroon suojasi koko ajan brittialukset. Perillä oli komppaniaa vastaanottamassa sotilassoittokunnan lisäksi koko Viron poliittinen ja sotilaallinen johto, mukaan lukien pää- ja sotaministeri Konstantin Päts.[1]

Taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisjoukkojen saapuminen nostatti virolaisten taistelutahtoa ja virolaiset saivat ensimmäiset voittonsa. Majuri Ekström johdatti vasta noin 500–600 miehen suuruiset joukkonsa pohjoisrintamalle 5. tammikuuta 1919. Ensimmäisiin taisteluihin osasto joutui kolmen päivän kuluttua tästä. Tosin ennen tätä suomalaisia sotilaita oli jo ehtinyt karata taisteluihin.[1]

I Suomalainen Vapaajoukko osallistui varsin itsenäisenä joukkona Pohjois-Viron vapauttamiseen ja sillä oli erittäin tärkeä rooli. Vapaajoukko kohtasi ja myös taisteli alueella venäläisten puolella olleita suomalaisten punaisten joukkoja vastaan, mikä saikin mitä erikoisimpia tilanteita ja tapahtumia aikaan. Tavallaan Suomen sisällissota jatkui vielä Pohjois-Virossa.[1]

Suomalaiset taistelivat raivoisasti ja uhmakkaasti, minkä ansiosta ensimmäisten päivien taistelut olivat lähinnä bolševikkien joukkopakoa itään päin. Ekströmin ja luutnantti Erkki Varmavuoren välisen vedonlyönnin tuloksena vapaajoukko valtasi Rakveren 12. tammikuuta 1919. Vapaajoukon noin 500 Kundan satamasta lähtenyttä suomalaista tekivät surkeassa säässä maihinnousun meritse Utrian (Udrian) seudulle 17. tammikuuta 1919. Tämän jälkeen taistelut jatkuivat Narvan maantien varrella. Operaatio oli osa suomalaisten ja virolaisten uhkarohkeaa tavoitetta vallata Narva takaisin.[1]

Narvan valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Narvan taisteluiden vastapuolen, Eestin työkansan kommuunin, lippu

Narvan valtaus on I Suomalaisen Vapaajoukon, ellei kaikkien suomalaisten, tärkein sotilaallinen operaatio ja saavutus Viron vapaussodassa. Erityisen tärkeäksi valtauksen tekee se, että vihollinen pakeni pakokauhun vallassa, vaikka sillä oli moninkertainen ylivoima suomalaisiin nähden. Operaation aloittaneessa Utrian maihinnousussa ei kaatunut ainuttakaan suomalaista, mutta itse Narvan ja sen ympäristön taisteluissa kaatui kymmenen ja katosi kaksi miestä. Haavoittuneita oli noin 30–40.[1]

Narvan kaupunki vallattiin 18. tammikuuta suomalaisten rohkean syöksyn tuloksena. Luutnantti Anto Eskolan johtama ensimmäinen komppania saapui kaupungin torille klo. 17.20. Torille pystytettyjen asemien jälkeen Eskola lähetti miehiä puhdistamaan kaupunkia viimeisistä vihollisista. Tämän tuloksena 27 suomalaista vangiksi joutunutta kommunistia teloitettiin raatihuoneen edustalla. Myös Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan sotakansankomissaari Lev Trotski ja Viron työkansan kommuunin puheenjohtaja Jaan Anvelt olivat vähällä jäädä vangeiksi. Muutaman tunnin päästä kaupunkiin saapui Varmavuoren tiedustelujoukkue saaden sotasaaliiksi muun muassa lentokoneen. Seuraavan päivän aamuna saapuivat loput suomalaiset ja päivällä virolaiset.[1]

Narvan helppo valtaus nöyryytti vastaperustettua puna-armeijaa ja valoi voitontahtoa virolaisten kaikille rintamille. Tieto suomalaisten tekemästä Narvan valtauksesta levisi myös maailmalle ja kiinnosti ulkomaiden lehdistöä.[1]

Narvan valtauksen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkerinmaa vuoden 1925 evankelis-luterilaisten seurakuntien jaon mukaan. Viron Inkeriin tulivat Tarton rauhan jälkeen 2. helmikuuta 1920 mm. Kalliviere ja Jaama. Virolaiset joukot olivat vallanneet alueen Narvan itäpuolelta ja Eestin työkansan kommuunin vastahyökkäys oli epäonnistunut 1919 vuoden lopulla. Aselepo oli solmittu 31. joulukuuta 1919

Viron ylipäällikkö Johan Laidoner ylensi Ekströmin everstiksi ylentäen samalla muita suomalaisia upseereita. Laidoner halusi myös, että suomalaiset olisivat jatkaneet hyökkäystä Jamburgiin eli Jaamaan Länsi-Inkeriin 25 kilometriä Narvasta itään. Suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen ylipäällikkö kenraalimajuri Wetzer ei kuitenkaan halunnut suomalaisten ylittävän Viron kansallisia rajoja. Virolaisten vapaussodan rintama siis pysähtyi veriseksi asemasodaksi linjalle Narva-Peipsijärvi sodan loppuun asti.[1]

Narvan valtauksen jälkeen I Suomalainen Vapaajoukko ei osallistunut enää suurempiin operaatioihin ja vetäytyi reserviin ensin Rakvereen. Narva-Jõesuusta joukko kotiutettiin maaliskuun loppupuolella motivaation laskun, kurittomuuden ja sotaväsymyksen vuoksi. Suomalaiset katsoivat tehneensä työnsä, kaiken lisäksi palkat olivat huonompia kuin oli luvattu.[1]

I Suomalainen Vapaajoukko menetti 31 miestä eli noin kaksi prosenttia miesvahvuudestaan. Vähän koulutettu pieni vapaaehtoisjoukko selvisi siis ihmeellisen pienillä tappioilla. Rykmentin aseena olikin lähinnä horjumaton usko voittoon ja yllätyksellisyys taisteluissa. I Suomalainen Vapaajoukko antoi rohkeutta ja luottamusta perässä tulleille Pohjan Pojille, jotka tosin saavuttivat vielä legendaarisemman maineen.[1]

Muistot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Narva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muistotaulu Narvan linnan sisäpihan muurissa. [2]

Rakvere[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muistotaulu vapaussodan patsaan kyljessä Virumaa Malevan talonseinässä Pikk-kadulla. [3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918–1922. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005 sivut: 86, 89-90, 93-94, 96-97, 98, 100-105 ISBN 951-746-687-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Heimosodat 1918 – 1922
Viron vapaussota (19181920) Viron Avustamisen Päätoimikunta | Pohjan Pojat | I Suomalainen Vapaajoukko
Vienan retket (1918) Muurmannin legioona | Karjalan rykmentti
Aunuksen retkikunta (1919)
Petsamon retket (1918 ja 1920)
Inkeriläisten kansannousu (1918–1920) Kirjasalon tasavalta | Pohjois-Inkerin Hoitokunta
Itäkarjalaisten kansannousu (19211922) Karjalan metsäsissit, Läskikapina
Heimoaate | Itä-Karjalan kysymys | Suur-Suomi-aate | Suomen sisällissota | Venäjän sisällissota | Tarton rauha