Inkerin Pataljoona

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Inkerin Pataljoona
Inkerin Pataljoonan miehiä vuonna 1919.
Inkerin Pataljoonan miehiä vuonna 1919.
Toiminnassa 1919
Valtio

Flag of Estonia.svg Viro

Flag of Ingrian people.svg Inkeri
Puolustushaarat maavoimat
Koko 241–2 200
Sodat ja taistelut Viron vapaussota, heimosodat, Venäjän sisällissota
Komentajat
Tunnettuja komentajia

Johan Laidoner

Aleksandr Rodzjanko

Inkerin Pataljoona (myöh. Inkerin Rykmentti tai Länsi-Inkerin rykmentti) oli inkerinsuomalaisista vapaaehtoisista muodostettu sotilasyksikkö, joka osallistui Viron vapaussotaan ja inkeriläisten kansannousuun. Toinen inkeriläisten samoihin aikoihin toiminut vapaaehtoisjoukko oli Pohjois-Inkerissä toiminut Pohjois-Inkerin rykmentti. Inkerin Pataljoonan taistelut olivat osa heimosotia.

Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viro ja Inkerin väliaikainen hoitokunta tekivät 26. maaliskuuta 1919 sopimuksen perustaa inkeriläisistä vapaaehtoisista joukko-osasto, jota käytettäisiin Länsi-Inkerissä osana Viron armeijaa.[1][2] Suomi salli asekuntoisten inkeriläisten kauttakulun Viroon, missä joukko perustettiin. Pataljoona muodostettiin 241 miehen vahvuisena Tallinnassa keväällä 1919. Yksikön oli määrä osallistua virolaisten ja Venäjän valkoisen armeijan Pihkovaa ja Pietaria kohti suuntaavaan hyökkäykseen.[1]

Ensimmäiset taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaprion valtausyrityksessä kaatunut, pataljoonaa johtanut Aleksanteri Tynni vuonna 1917.

Vapaajoukko aloitti taistelunsa toukokuussa nousemalla maihin Laukaanjoen suistoalueelle. Hyökkäystä johti nimellisesti virolainen kenraali Johan Laidoner, mutta operatiivisesta johdosta vastasi venäläinen kenraali Aleksandr Rodzjanko. Laukaanjoelta joukko eteni Viron merivoimien komentajan Johan Pitkan käskyn mukaisesti rannikkokylien kautta itään valloittaen Soikkolanniemen. Pataljoona kärsi kuitenkin merkittävän tappion 19. toukokuuta kehnosti valmistellussa Kaprion valtausyrityksessä, jossa kaatui 46 miestä. Myös joukkoja johtanut kapteeni Aleksanteri Tynni kaatui.[1]

Pataljoona sai tappion jälkeen täydennyksiä länsi-inkeriliäisistä kutsuntojen kautta ja kesäkuun alussa joukko laajennettiin lopulta 2 200 miehen rykmentiksi. Rykmentti koostui kahdesta pataljoonasta sekä tykkipatterista. Sen komentajaksi tuli suomalainen majuri Aarne Uimonen ja kokenutta päällystöä liittyi joukkoihin myös Virossa taistelleesta Pohjan Poikien rykmentistä, joka hajotettiin samoihin aikoihin.[1]

Rykmentin eteneminen ja hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa vahvistettu vapaaehtoisjoukko aloitti taas etenemisen rannikkoa pitkin kohti itää. Rykmentti pääsi aina Yhinmäen linnakkeelle asti, joka antautui selvästi alivoimaiselle hyökkääjälle. Se ei kuitenkaan pystynyt puolustamaan strategisesti tärkeää saavutustaan Kronstadtin linnakkeen ja punalaivaston tykistötulta vastaan, vaan joutui lopulta perääntymään.[1]

Samaan aikaan rykmentin sisäiset ristiriidat joukkoja komentaneen Rodzjankon ja Venäjän valkoisen armeijan joukkojen kanssa kärjistyivät. Inkeriläiset kokivat käyvänsä vapaustaistelua autonomisen Inkerinmaan puolesta, mutta valkoisten venäläisten komentaja Rodzjankolle Venäjä oli jakamaton ja itsenäiselle Inkerille ei ollut sijaa. Suomalaiset upseerit eivät puolestaan halunneet toimia "ryssien" alaisuudessa. Tämän johdosta Rodzjanko yritti ilmapiirin kiristyttyä jopa vangita heitä. Hän kertoi myöhemmin toimiensa motiiviksi kostaa ne loukkaukset, joita hän henkilökohtaisesti, ja venäläiset, olivat saaneet kokea Pohjan Poikien taholta. Rykmentin sisäiset ristiriidat johtivat lopulta sen hajoamiseen kesäkuun lopulla.[1]

Viimeiset taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viroon palanneista inkerinsuomalaisista muodostettiin uudelleen Inkerin Rykmentti. Sen komentajaksi tuli entinen Pohjan Poika, inkerissä syntynyt kapteeni Emil Pekkanen. Uuden, 1600 miehen vahvuisen joukon harvoja suomalaisupseereita oli pataljoonan komentajana toiminut entinen Pohjan Poika, Oskar Meriluoto. Rykmentti osallistui taisteluihin heinä-elokuun vaihteessa Länsi-Inkerissä, Soikkolan suunnalla. Lokakuussa joukko osallistui Venäjän valkoisen armeijan uuteen Pietarin valloitusyritykseen saavuttaen Pietarhovin. Sisäisiä ristiriitoja oli tällä kertaa vähemmän, koska englantilaisten painostuksesta valkoisten venäläisten yhdyselimeksi perustettu Luoteis-Venäjän hallitus tunnusti Viron itsenäisyyden ja lupaili Inkerillekin itsehallintoa. Pietarin valtausyritys kuitenkin epäonnistui ja perääntymisen jälkeen rykmentti asetettiin vartioimaan rajaa Narva-Jõesuun pohjoispuolelle. Inkerin rykmentti hajotettiin lopullisesti kesäkuussa 1920.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, s. 186–191. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.
  2. Pohjois-Inkerin Tasavalta - Inkeri Klubi ry – Клуб Ингрия inkeri-klubi.radioviola.net. Viitattu 21.10.2020.