Inkerin Väliaikainen Hoitokunta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Inkerin Väliaikainen hoitokunta tai Länsi-Inkerin väliaikainen hoitokunta oli Pohjois-Inkerin hoitokunnan ohella toinen Inkerin asiaa ajanut toimielin Inkeriläisten kansannousun ja Heimosotien yhteydessä.

Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hoitokunta perustettiin Helsingissä tammikuussa 1919. Sen johtajaksi valittiin yliopettaja, Pietari Toikka. Hoitokunnan alkuperäisenä tavoitteena oli saa­da lu­pa toi­mi­a Suo­mes­sa ja koo­ta jouk­ko­ja ta­voit­tee­na In­ke­rin­maan va­paut­ta­mi­nen bolše­vi­keil­ta.[1]

Inkerin pataljoona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Inkerin Pataljoona

Inkerin väliaikainen hoitokunta ja Viron valtio tekivät maaliskuussa 1919 sopimuksen perustaa inkeriläisistä vapaaehtoisista joukko-osasto, jota käytettäisiin Länsi-Inkerissä osana Viron armeijaa. Suomi salli asekuntoisten inkeriläisten kauttakulun Viroon, missä joukko perustettiin. Pataljoona muodostettiin 241 miehen vahvuisena Tallinnassa keväällä 1919. Yksikön oli määrä osallistua virolaisten ja Venäjän valkoisen armeijan Pihkovaa ja Pietaria kohti suuntaavaan hyökkäykseen.[2]

Hoitokuntien väliset erimielisyydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hoitokuntien sijainnista johtuen myös niiden tavoitteet Inkerin tulevaisuuden suhteen olivat eriäviä. Alueelliset erot johtivat myös erimielisyyksiin hoitokuntien välillä. Pohjois-Inkerin hoitokunta pyrki liittämään Inkerin Suomeen Inkerin hoitokunnan ollessa maltillisempi. Se ei uskonut Venäjän koskaan luopuvan Inkeristä ja tästä johtuen se tähtäsi Inkerin itsenäiseen hallintoon osana Venäjää.[3]

Erimielisyyksistä huolimatta hoitokunnat sopivat maisteri Kaapre Tynnin valtuuttamisesta edustamaan Inkeriä Tarton rauhanneuvotteluissa vuonna 1920.[3]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pohjois-Inkerin Tasavalta - Inkeri Klubi ry – Клуб Ингрия inkeri-klubi.radioviola.net. Viitattu 21.10.2020.
  2. Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, s. 186–191. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.
  3. a b Inkerin lippu | Inkerikeskus Ry inkerikeskus.fi. Viitattu 21.10.2020.