Petsamon retket

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Petsamon retket olivat Suomen hallituksen johdolla vuosina 1918 ja 1920 Petsamoon tehtyjä sotaretkiä, joiden tarkoituksena oli edesauttaa Neuvosto-Venäjälle kuuluneen alueen liittämistä Suomeen. Ne olivat osa vuosina 1918–1922 käytyjä heimosotia. Venäjän sisällissodan vuoksi Petsamo ei vielä ollut bolševikkien hallussa, jolloin suomalaiset näkivät tilaisuuden sen miehittämiseen saadakseen etulyöntiaseman alueen omistuksesta myöhemmin käytäviin neuvotteluihin. Molemmat retket epäonnistuivat, eikä ei ollut toivottua vaikutusta Tarton rauhanneuvotteluihin. Petsamo liitettiin kuitenkin Suomeen joulukuussa 1920, kun Neuvosto-Venäjä suostui vaihtamaan sen Itä-Karjalassa sijainneisiin Repolan ja Porajärven pitäjiin.

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Aleksanteri II oli luvannut Petsamon Suomen suuriruhtinaskunnalle jo vuonna 1864 vastineena Rajajoen suulla sijainneesta Siestarjoen tehdasalueesta.[1] Alue kiinnosti erityisesti Suur-Suomi- ja heimoaatteiden innoittamia nationalisteja sekä liikemiehiä, joiden intressit liittyivät Petsamon luonnonvaroihin. Heidän lisäkseen myös Suomen kansanvaltuuskunta neuvotteli vuoden 1918 sisällissodan aikana bolševikkien kanssa alueen liittämisestä Suomeen. Punaisten kukistumisen jälkeen heidän Petsamosta tekemänsä sopimuksen katsottiin siirtyneen valkoiselle hallitukselle, mikä oikeutti alueen miehityksen.[2]

Ensimmäinen retkikunta Petsamoon lähetettiin Suomen sisällissodan loppuvaiheessa keväällä 1918. Tohtori Thorsten Renvallin ja lääkäri Onni Laitisen johtama puolisotilaallinen osasto eteni Petsamonvuonolle toukokuun alussa, mutta joutui perääntymään välittömästi Pohjois-Venäjän intervention johdosta alueella olleiden brittijoukkojen kanssa käydyn lyhyen taistelun jälkeen. Iso-Britannia ja muut ensimmäisen maailmansodan liittoutuneet eivät hyväksyneet Suomen toimia Petsamossa, koska pelkäsivät sen liittolaisen Saksan saavan alueelta tukikohtia.

Toinen retkikunta lähti matkaan muutama kuukausi liittoutuneiden vetäytymisen jälkeen tammikuussa 1920. Majuri K. M. Walleniuksen johtama sotilasosasto miehitti Petsamoa kuukauden, mutta joutui vetäytymään bolševikkien hyökätessä maaliskuun viimeisenä päivänä. Heidän rinnalla taisteli myös Neuvosto-Venäjälle paenneita suomalaisia punakaartilaisia. Molempien retkikuntien tehtävää vaikeutti myös olennaisesti, ettei niillä ollut käytännössä lainkaan paikallisten asukkaiden tukea, vaan suhtautuminen oli jopa vihamielistä. Myös Norjan viranomaiset vastustivat suomalaisten pyrkimyksiä rajaseudulla ja tekivät kaikkensa retkikuntien toiminnan vaikeuttamiseksi.

Renvallin ja Laitisen retkikunta 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petsamon retki 1918
Osa ensimmäistä maailmansotaa ja Suomen heimosotia
Päivämäärä:

huhti–heinäkuu 1918

Paikka:

Petsamo, Neuvosto-Venäjä

Lopputulos:

suomalaisten vetäytyminen

Osapuolet

Suomen lippu 1918 Suomi

Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Iso-Britannia
Venäjän lippu Venäjän valkoinen armeija

Komentajat

Thorsten Renvall
Onni Laitinen

Thomas Webster Kemp

Vahvuudet

189[3]

n. 180

Tappiot

5 kaatunutta
1 vankeudessa kuollut

2 kaatunutta

Hanke käynnistyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajatus Petsamoon lähetettävän retkikunnan kokoamisesta syntyi talvella 1918 useilla eri tahoilla. Kun sisällissodan Lapin taistelut olivat ohi, laati Peräpohjolan suojeluskuntapiirin päällikkö K. M. Wallenius suunnitelman Kantalahden ja Kuolan valtauksesta, jonka esitteli Seinäjoella toimineelle valkoisten päämajalle 11. maaliskuuta. Hänen tarkoituksenaan oli edetä Petsamoon itäisten metsäalueiden kautta, mitä varten hän lähetti eläinlääkäri Kaarlo Karhusen komentamaan kuuden suojeluskuntalaisen osaston jo etukäteen Ivaloon. Matkallaan Sodankylässä he laittoivat liikkeelle huhun valkoisen pataljoonan lähestymisestä, minkä johdosta parisataa työläistä pakeni rajan yli, ja Karhunen sai koko seudun vaivatta haltuunsa. Ivalossa hän perusti suojeluskunnan, ja kokosi siihen kymmeniä aseistettuja miestä jääden heidän kanssaan odottamaan käskyä Kuolaan tehtävästä hyökkäyksestä. Päämajaan kantautui kuitenkin tietoa rajan taakse paenneiden punakaartilaisten hyökkäyssuunnitelmista, jolloin Wallenius määrättiin laatimaan uusi sotasuunnitelma, josta Kuolan miehitys oli pyyhitty pois. Sen sijaan hyökättiin nyt Kuolajärven ja Kuusamon suunnilta Vienan Karjalan, jonne maaliskuun lopussa syntyi niin sanottu koillisrintama.[4]

Myös kaksi siviiliä oli samaan aikaan saanut ajatuksen Petsamon valtaamisesta. Sodankylän aluelääkäri Onni Laitinen oli kirjoittanut aiheesta sanomalehtiin jo edellisenä syksynä, ja helmikuun 1918 puolivälissä hän matkusti esittelemään suunnitelmiaan valkoisen Suomen pääkaupungissa Vaasassa istuneelle senaatille.[4] Tämän jälkeen hän toimi valkoisten Satakunnan rintaman kenttäsairaalan ylilääkärinä Kankaanpäässä, ja myöhemmin Siurossa Tampereen taistelun päättymiseen saakka.[5] Kun Vaasassa ei innostuttu Laitisen ajatuksista, neuvotteli hän Tampereella paikallisten liikemiesten kanssa, ja onnistui saamaan heidät retkensä rahoittajiksi. 7. huhtikuuta Laitinen matkusti jälleen Vaasaan, tällä kertaa kahden tehtailijan Rafael Haarlan ja Alfred Viljasen kanssa.[4]

Toinen asiasta kiinnostunut siviili oli turkulainen biologi Thorsten Renvall. Hän oli helmikuun alkupuolella osallistunut Vakka-Suomen suojeluskuntien Ahvenanmaan retkeen, jonka epäonnistuttua hän saapui kuun lopussa Ruotsin kautta Vaasaan. Renvall esitteli matkan aikana saamaansa ajatusta Petsamon retkikunnasta veljelleen senaattori Heikki Renvallille, ja kävi kertomassa suunnitelmastaan myös päämajassa Seinäjoella, jossa kenraali C. G. E. Mannerheim hyväksyi suunnitelman 16. maaliskuuta. Huhtikuun alussa myös Vaasan senaatti sekä maan korkein sotilasjohto asettuivat tukemaan retkikunnan lähettämistä, koska Neuvosto-Venäjän kanssa käydyissä neuvotteluissa ei päästy Suomea tyydyttävään ratkaisuun Petsamon kysymyksen suhteen.[6] Hankkeelle myönnettiin 250 000 markan rahoitus ja retkikunnalle annettiin toimiaikaa kolme kuukautta heinäkuun alkuun saakka, jonka piti riittää alueen valtaamiseen, miehittämiseen sekä hallinnon järjestämiseen.[4] Retkikunnan valvojaksi määrättiin Oulun läänin maaherra Matts von Nandelstadh.[7]

Retkikunnan kokoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Renvall oli jo Vaasassa saanut kokoon 30 miehen esikuntansa, jonka kanssa hän saapui Rovaniemelle 6. huhtikuuta. Miehistön värväämisessä tuli vaikeuksia suojeluskuntapiirin johdon suhtautuessa retkikuntaan kielteisesti, koska valkoisten sodanjohdon sijaan se toimi Vaasan senaatin alaisuudessa. Suojeluskuntapiiri halusi saada retkikunnan omiin käsiiinsä, ja lisäksi hankkeen aloitteentekijänä itseään pitänyt Wallenius oli loukkaantunut alkuperäisen suunnitelmansa hyllyttämisestä. Renvall päätti jälleen kääntyä senaatin puoleen, ja lopulta 17. huhtikuuta Mannerheim määräsi Peräpohjolan suojeluskuntaa antamaan hänen käyttöönsä enintään 250 vapaaehtoista suojeluskuntalaista. Hallitus halusi pitää retkikunnan vapaaehtoisista siviileistä koostuvana joukkona, koska näin se pystyi tarvittaessa vetäytymään kaikesta vastuusta. Samasta syystä sen johdolle myönnettin mahdollisimmn laajat valtuudet. Petsamon alueelta muualle Kuolaan eteneminen oli kuitenki jyrkästi kielletty.[4][8]

Laitisen saavuttua uudelleen Vaasaan hänelle selvisi, että hallitus oli jo lähettänyt matkaan toisen retkikunnan, mikä sai Laitisen suunniltaan. Hallitus kehotti häntä ryhtymään yhteistyöhön Renvallin kanssa, minkä jälkeen Laitinen kiiruhti Rovaniemelle. Miesten tavattua Renvall päätti ryhtyä yhteistyöhön, koska hänen omasta retkikunnastaan puuttui lääkäri. Erimielisyyksiä aiheutti Laitisen vaatimus hänen nimeämisestään osaston toiseksi johtajaksi tasaveroisena Renvallin kanssa. Lopulta jonkinlaiseen sopimukseen päästiin, ja yhteinen retkikunta muodostettiin kahdesta joukkueesta, Renvallin komentamista ”Lapin jääkäreistä” ja Laitisen ”Lapin rakuunoista”. Renvallin tavoin myös Laitisella oli vaikeuksia miehestön värväämisessä, sillä hän onnistui saamaan mukaan vain yhdeksän miestä, jotka erästä Muoniosta kotosin ollutta kulkumiestä lukuunottamatta olivat hänen kotipaikkakunnaltaan Sodankylästä. Retkikunta lähti liikkeelle Rovaniemeltä 18. huhtikuuta ja saapui viisi päivää myöhemmin Ivaloon, jossa siihen oli tarkoitus liittää Kaarlo Karhusen kokoama 60 miehen osasto. Heidät jätettiin kuitenkin pois matkasta, kun Karhunen ryhtyi vaatimaan koko retkikunnan päällikkyyttä.[4]

24. huhtikuuta retkikunta kokoontui Paatsjoen varrella sijaitsevassa Virtaniemen majatalossa, jossa sitä alettiin järjestämään rajanylitystä varten. Mukaan liittyi vielä viitisenkymmentä seudulta värvättyä poromiestä, opasta ja koskenlaskijaa. Kun Oulusta matkaan lähetetyt 60 vapaaehtoista suojeluskuntalaista lasketaan mukaan oli ryhmän vahvuus nyt 189 henkilöä, joista kuusi oli naisia. Lähes kaikki olivat siviilejä ja heistä vain muutamalla oli sotakokemusta sisällissodan alkuvaiheen taisteluista. Yhtään upseeria ei joukkoon kuulunut, mutta mukana oli kolme yli 50-vuotiasta entistä vanhan väen aliupseeria. Kittilästä kotoisin olleesta vääpeli Aukusti Ylitalosta tehtiin retkikunnan sotilaallinen johtaja. Renvallin Vaasassa kokoamaan 36-miehiseen esikuntaan kuului toistakymmentä heimoaatteen innoittamaa taiteilijaa ja näyttelijää, joista tunnetuimmat olivat Jalmari Ruokokoski ja Eero Nelimarkka. Naisista viisi oli huoltotehtävissä toimineita Vaasan suojeluskunnan naisia, joiden lisäksi taistelujoukkoihin oli ilmoittautunut Jalmari Ruokokosken entinen puoliso italialaissyntyinen trapetsitaiteilija Elvira Bono.[4][9] Wallenius luonnehti muistelmissaan Renvallin esikuntaa halventavaan sävyyn ”erikoisuuksiksi”.[10]

Eteneminen Petsamoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkikunta lähti Virtaniemestä 26. huhtikuuta ylittäen rajan varhain seuraavana aamuyönä isänmaallisen tunnelman vallitessa.[11] Miehistö teki matkaa porokyydillä hevosten vetäessä kuormastoa. 200 poron ajomiehiksi oli palkattu 16 saamelaista.[12] Niiden hankkimisessa oli vaikeuksia, minkä vuoksi Renvall turvautui Inarin suojeluskunnan päällikön määräyksellä tehtyihin pakko-ottoihin, jättäen kuitenkin porot korvaamatta. Näin retkikunta sai erämaan asukkaiden vihat päälleen, mistä myös K. M. Wallenius joutui kärsimään omalla retkellään kaksi vuotta myöhemmin. Hän kirjoitti muistelmissaan jopa Renvallin retkikunnan suoranaisesta terrorista.[13]

Höyhenjärvelle saavuttuaan kylään ratsastaneet Laitisen rakuunat kuulustelivat asukkaita ja uhkasivat ampua kaikki punaiset. Seurujärven talossa surmattiin siellä majaillut työmies Matti Sivonen, joka oli yrittänyt pakoon pelästyttyään pihaan ilmestynyttä aseistettua joukkoa. Häntä ammuttiin selkään ja ruumis upotettiin järvessä olleeseen avantoon.[12] Sivonen ei kuulunut punakaartin, eikä häntä myöskään pidetty vallankumouksellisena.[14] Kaksi kyläläistä lähti hiihtäen Salmijärvelle varoittamaan lähestyvästä retkikunnasta ja koko Paatsjokilaakso tyhjeni nopeasti ihmisistä. Ryhmän saapuessa Salmijärvelle 1. toukokuuta, se oli jo lähes tyhjä. Paikalle oli jäänyt vain muutama piileskelevä asukas sekä venäläinen rajapartio, joka perääntyi pari laukausta ammuttuaan. Paetessaan kyläläiset olivat ottaneet mukaansa suurimman osan omaisuudestaan, lehmät oli joko teurastettu tai ajettu Norjan puolelle turvaan.[12]

Retkikunta viipyi Salmijärvellä viisi päivää kuluttaen aikaansa etsimällä asukkaiden kätkemiä ruokavarastoja ja ryöstelemällä heiltä jäänyttä omaisuutta. Oulusta vahvistukseksi lähetetyt suojeluskuntalaiset saapuivat paikalle 5. toukokuuta koko matkan hiihdettyään. Retkikunnan uudeksi sotilaalliseksi päälliköksi valittiin sisällissodan aikana konekiväärikurssin käynyt insinööri Hjalmar Mehring. Salmijärven etappipäälliköksi nimitettiin Jalmari Ruokokoski, joka jäi kylään pienen vartiojoukon kanssa. Myös suojeluskuntalaiset jäivät vielä Salmijärvelle lepäämään muun retkikunnan jatkaessa seuraavana päivänä Tölleviin.[11][12]

Liittoutuneiden vastatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkikunnan levätessä Salmijärvellä Pohjois-Venäjän interventiota ylläpitäneet liittoutuneet käynnistivät omat vastatoimensa saatuaan selville suomalaisten aikomukset.[12] Suomen hankkeita pidettiin uhkana, koska sisällissodassa Vaasan senaatin tueksi tulleet saksalaiset saattoivat hankkia Petsamosta sukellusvenetukikohdan. Sen avulla he voisivat häiritä ympärysvaltojen toimintaa Arkangelissa ja Murmanskíssa sekä uhata brittien meriliikennettä Pohjois-Atlantilla.lähde? Brittien Kuninkaallinen laivasto oli saanut retkikunnasta tiedon Salmijärveltä paenneilta venäläisiiltä rajavartioilta ja Petsamosta turvaa hakeneilta jokivarren asukkailta. Myös norjalaiset rajavartijat olivat seuranneet retkikunnan matkaa Paatsjoen länsirannalta käsin välittäen tietoja liittoutuneille ja varoittaen paikallisia asukkaita. Norja halusi säilyttää Venäjän rajanaapurinaan, jonka vuoksi se pyrki kaikin mahdollisin keinon vaikeuttamaan suomalaisten toimia. Tiedot heidän liikkeistään ehtivät Lontooseen saakka jo ennen retkikunnan saapumista Petsamonvuonolle.[12]

3. toukokuuta Kuninkaallisen laivaston risteilijä HMS Cochrane purjehti Petsamonvuonoon amiraali Thomas Webster Kempin komennossa ja laski maihin 150 miestä, jotka asettuivat kapteeni Brownin johdolla Alaluostarin kasarmiin. Mukaan liittyi myös 40 Venäjän valkoisen armeijan risteilijä Askoldin matruusia sekä joukko rajan taakse paenneita suomalaisia punakaartilaisia. Liittoutuneiden suunnitelmana oli antaa retkikunnan edetä Petsamonvuonon kyliin ja ottaa se vangiksi. Kylien asukkaat olivat yksimielisesti suomalaisia vastaan ja alkoivat brittien suojeluksessa muodostamaan omia turvakaartejaan. Retkikuntaa vastaan lähetettiin Vuoremiin 40 miehen osasto, joka koostui 20 venäläisestä matruusista, kymmenestä suomalaisesta punakaartilaisesta, kahdeksasta britistä sekä parista venäläisestä miliisistä.[12]

Tunturimajan taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkikunnan saavuttua tyhjentyneeseen Tölleviin, osa ryhmästä poikkesi 7. toukokuuta Renvallin ja Laitisen johdolla pohjoiseen Kolttakönkäälle, josta asukkaat ja venäläinen varusväki olivat myös poistuneet. Keskellä kylää olleeseen lipputankoon nostettiin Suomen leijonalippu ja samalla alue julistettiin Suomen valtiolle kuuluvaksi. Paikalle jätettiin viisimiehinen vartio johtajanaan Kolttakönkään komendantiksi nimitetty lennätinvirkamies Felix Jungell, joka oli myös entinen muukalaislegioonalainen.[11][12]

Kaksi päivää myöhemmin retkikunta saapui autiolle Kuvernöörinkoskelle, jonne seurasivat myös Salmijärvellä levänneet Oulun suojeluskuntalaiset. Kuvernöörinkoskelta eteenpäin reitti kulki avoimessa tunturimaastossa, jossa hanki ei enää kantanut hevosia, vaan ne jouduttiin lähettämään takaisin Salmijärvelle. Ryhmän vahvuus oli enää 115 henkilöä, kun matkan varrelle oli jätetty vartiomiehiä, ja lisäksi osa miehistä oli jäänyt marssiessa jälkeen. Matka kohti Tunturimajaa jatkui heti puolenyön jälkeen taistelujärjestykseen ryhmitettynä. Etummaisena hiihti kaksi harvaan ketjuun levittäytynyttä komppaniaa, joiden tuntumassa tulivat Laitisen rakuunat perässään noin puolen kilometrin päässä kaksi Renvallin johtamaa komppaniaa. Joukon viimeisenä etenivät lääkintäosasto ja kuormasto, joka oli kasvanut sadalla paenneiden asukkaiden jättämällä porolla. Noin 10 kilometriä pääjoukon edellä kulki vielä ylioppilas Helge Aspelundin johtama tiedusteluosasto.[12]

Neljän aikaan aamulla etujoukon lähestyessä Tunturmajaa, sitä vastaan hiihti tiedusteluosaston miehiä, jotka kertoivat joutuneensa vihollisen yllättämiksi Vuoremissa. Brittien lähettämä osasto oli lähtenyt ajamaan takaa Aspelundin miehiä, jotka saivat nyt tuekseen retkikunnan pääjoukon. Laitinen ryhmitti puolustuksen Tunturimajan etumaastoon, jossa käytiin kaksi tuntia kestänyt taistelu. Konekivääreitä ei saatu pakkasessa toimimaan, kun sotilaallinen johtaja Mehring oli sairastunut ja jäänyt ambulanssiosaston hoidettavaksi. Osa retkikunnan miehistä ei osallistunut taisteluuun lainkaan, vaan piiloutui kivikon suojiin tai pakeni jopa kokonaan. Renvallin johtaman jälkijoukon ehtiessä paikalle retkikunta sai yliotteen, ja lopulta vastustaja irtaantui taistelusta poroilla ajaen. Vastapuoli menetti kaatuneena yhden venäläsen matruusin ja kaksi retkikunnan miestä haavoittui.[12]

Taistelun jälkeen puhkesi jälleen riita, kun Renvall syytti Laitista päällikkyyden anastamisesta ja vihollisen takaa-ajon laiminlyömisestä, Laitisen taas syyttäessä Revallia taistelun aikaisesta kyvyttömyydestä. Tunturimajan kämpässä pidetty esikunnan kokous kärjstyi solvauksiin ja uhkauksiin saakka, mutta lopulta Laitinen valittiin sotilaalliseksi johtajaksi, koska hän oli jo johtanut ensimmäisen taistelun. Seuraavaksi syntyi vielä riita hallitukselle ja sanomalehdille lähetettävien sähkeiden allekirjoituksista. Laitisen oli pakko taipua poistamaan allekirjoitukseksi sanelemansa ”rakuunapäällikkö”, mutta lähetetyssä sähkeessä hän sai kuitenkin pidettyä oman nimensä ensimmäisenä.[12]

Petsamon taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen Petsamon-retken esikuntaa Rovaniemellä. Thorsten Renvall (ed. vas.), Johan Bäckman, Julius Niemura, Jalmari Ruokokoski, Arvi Vinberg ja Hjalmar Mehring. Ellen Id (tak. vas.), Elvi Halleen, Helge Aspelund ja Ester Fogelberg.

Pääjoukko saapui Vuoremiin varhain aamulla 11. toukokuuta. Mieliala oli matkan edetessä laskenut, ja nyt miehistössä puhkesi kapina jakamatta jääneiden voiannosten vuoksi. Joukot suostuivat jatkamaan vasta kun annokset oli jaettu. Ruoka alkoi myös muutoin olemaan vähissä, kun kuormasto oli jouduttu jättämään tunturien taakse eikä kylistä saatu täydennyksiä. Retkikunta saavutti määränpäänsä seuraavana aamuna kello 5. Alhaalla kolmen kilometrin päässä näkyi nyt Petsamonvuonon pohjukka, jonka rannalla sijaitsivat Näsykän ja Parkkinan kylät. Kauempana vuonolla erottui risteilijä Cochranesta nousevia höyrypilviä, joihin ei kiinnitetty suurempaa huomiota.[15][16]

Laitinen laati nopeasti taistelusuunnitelman, vaikka oli kokonaan laiminlyönyt tiedustelun. Edellä hiihtänyt tiedusteluosasto oli yhtynyt pääjoukkoon jo Ahvenjärvellä, eikä hänellä ollut mitään tietoa vihollisesta. Mehringin ehdotuksesta huolimatta Laitinen ei lähettänyt tiedustelijoita alas vuonolle, vaan luuli kylien olevan yhtä tyhjiä kuin aikaisemmatkin. Todellisuudessa vuonolla oli retkikuntaan nähden moninkertainen määrä brittiläisiä, venäläisiä ja suomalaisia joukkoja, ja jopa tunturin rinteillä piilotteli etuvartio. Taistelukäskyn annettuaan Laitinen jäi ylhäällä tunturin rinteellä sijaitsevalle komentopaikalleen tähystämään. Renvall puolestaan oli jo tässä vaiheessa jättäytynyt kokonaan sivuun retkikunnan johtajuudesta ja seurasi tapahtumia sivummalta. Kuormasto ja kenttäkeittiö olivat leiriytyneet komentopaikan taakse Ahvenjärven solaan, ja ambulanssiosasto vielä muutamaa kilometriä kauemmaksi.[15]

Hyökkäysosasto lähti matkaan kello 6. Vasemman siiven muodostivat kaksi komppaniaa, tiedusteluosasto sekä konekiväärijoukkue, joiden tehtävänä oli vallata Parkkina. Tämän jälkeen tiedusteluosaston piti vielä ottaa haltuunsa neljän kilometrin päässä sijaitseva Trifonan kylä. Oikeaan siipeen kuului kaksi komppaniaa sekä toinen konekivääri, joiden tehtävä oli vallata Näsykkä sekä sen eteläpuolella sijaitsevat kasarmi ja luostari. Aspelundin johtama kahdeksanmiehinen tiedusteluosasto hiihti nopeasti Parkkinan ohitse kohti Trifonaa, mutta muut vasemman siiven joukot joutuivat tulitukseen heti Parkkinan tuntumaan päästyään. Vihollinen oli havaittu, mutta heitä oli ensin luultu luostarin munkeiksi ja sen jälkeen omiksi oikean siiven joukoiksi. Kun ryhmää lähestyttiin kolmelta eri suunnalta alkoivat hajalleen lyötyjen osastojen miehet pakokauhussa perääntymään takaisin tuntureille joidenkin jäädessä paikoilleen vihollisen ristituleen. Suurin osa kuitenkin pakeni tunturisolaan jättäen jälkeensä ammuksia vetäneet poronsa. Oikea siipi taas ei milloinkaan päässyt kahta kilometriä lähemmäs tavoitettaan, vaan juuttui tulitaisteluun kasarmista purkautuneiden venäläismatruusien kanssa. Myös Cochrane ampui tykillään yhden laukauksen Ahvenjärven solaan.[15]

Taistelun aikana Laitinen ei tiennyt mitään vasemman siiven liikkeistä, eivätkä osastot myöskään olleet selvillä toistensa sijainnista. Kun Laitinen tähystyspaikaltaan huomasi oikean siiven olevan joutumassa saarroksiin, hän neuvotteli nopeasti adjutanttinsa rakennusmestari Valdemar Blombergin. Kello 9.30 Laitinen päätti vetää joukot puolustusasemiin, vaikka mitään yhteydenpitoa niihin ei oltu järjestetty. Lähettien lähdettyä toimittamaan perääntymiskäskyä taistelua siihen asti sivusta seurannut Renvall syytti Laitista pelkuruudesta. Kun myös muualta alkoi kuulua soraäänia, luopui Laitinen johdosta ja poistui rakuunoineen taistelupaikalta. Renvall otti nyt johdon käsiinsä ja yritti saada miehiä takaisin asemiin, mutta nämä jatkoivat pakenemistaan sekasorrossa. Myös kuormasto oli jo tässä vaiheessa kääntynyt takaisin ja hylännyt kiireessä osan tavaroistaan.[15][16]

Perääntyvät joukot jatkoivat Vuoremiin saakka, jossa ne pysähtyivät lepäämään. Pako jatkui pian kesken ruokailun, kun vartiomiehet havaitsivat etäistä liikettä usean kilometrin päässä. Takaa-ajoon lähteneen vihollisen sijasta kyseessä oli kuitenkin Helge Aspelundin johtama tiedusteluosasto. Se oli päässyt jo Trifonaan saakka, mutta huomattuaan vuonolla useita sotalaivoja, osasto kääntyi nopeasti takaisin taistelun äänet kuultuaan. Tiedusteluosasto hiihti takaisin Vuoremiin saamatta matkan aikana lainkaan kosketusta muuhun retkikuntaan tai vihollisiin. Miehet yöpyivät pääjoukon hylkäämässä leirissä, ja seuraavana aamuna Aspelund vielä päätti vielä hiihtää takaisin vuonolle ilmeisesti olettaessaan löytävänsä sieltä omia. Näsykän kasarmin tuntumassa hän törmäsi sotilasosastoon, joka yllättäen paljastuikin venäläisiksi matruuseiksi. Nämä kuitenkin antoivat Aspelundin kääntyä rauhassa takaisin ja tyytyivät ampumaan puolen kilometrin päähän ehtineiden miesten yli kaksi tykinlaukausta.[15]

Petsamon taistelussa kaatui kaksi retkikunnan miestä ja ainakin yksi haavoittui. Liittoutuneilta kaatui yksi brittiläinen matruusi ja lisäksi yksi kylässä asunut pikkupoika haavoittui harhaluodista.[15][17]

Paluu Virtaniemeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkikunta perääntyi vuorokauden aikana yli 60 kilometriä ja kokoontui Salmijärvellä 13. toukokuuta. Päämajalle lähetettiin sähke, jossa Renvall ja Laitinen kertoivat perääntymisestään ylivoimaisen vihollisen edessä ja ilmoittivat samalla, ettei miehitys ollut mahdollinen nykyisillä voimilla. Tämän jälkeen Laitinen rakuunoineen lähti paluumatkalle Suomeen, jolloin hänen mukaansa liittyi osa Renvallin päällystöstä. Kun retkikunnan muonavarat olivat jo lähes lopussa, päätti myös Renvall vetäytyä Suomen puolelle Virtaniemeen.[18][19]

Matkansa aikana molemmat lähettivät 15. toukokuuta sähkeen, jossa selitettiin Petsamossa tapahtunutta epäonnistumista. Laitinen oli tuolloin ehtinyt jo Ivaloon saakka, mutta Renvall miehineen oli vasta Höyhenjärvellä. Renvall syytti maaherra Nandelstadhille lähettämässään sähkeessä Laitista vallankaappauksesta ja väitti, että Petsamo olisi pystytty miehittämään, jollei Laitinen olisi määrännyt joukkoja perääntymään. Retkikunnan muonavarat ja ammukset olivat kuitenkin niin vähissä, ettei se todellisuudessa ollut mahdollista. Laitinen puolestaan ilmoitti senaatille lähettämässään sähkeessä eronneensa retkikunnasta erimielisyyksien johdosta. Selonteossaan hän liioitteli suuresti vihollisen vahvuutta. Laitisen mukaan vastapuolella oli 2 500 miestä ja kolme taistelulaivaa. Lisäksi hän väitti Norjan puolella ja Nuorttijärven pohjoispäässä Ristikentässä olleen suomalaisia punakaartilaisia asemissaan. Todellisuudessa liittoutuneet olivat laskeneet maihin vain parisataa miestä, eikä Laitinen myöskään voinut nähdä yhtään sotalaivaa, koska ne olivat piilossa Parkkinatunturin takana. Ainoa laivosta tehty silminnäkijähavainto oli Aspelundin ryhmältä, jota muu retkikunta ei sähkeiden lähettämisen aikaan ollut vielä tavannut. Myös Renvall liioitteli taistelutapahtumista väittäessään noin 20–30 ”punaryssän” kaatuneen. Väite ei pitänyt paikkaansa, vaan perustui ilmeisesti erään matruusiosaston maastoutumisesta tehtyyn havaintoon.[18][19]

Molemmat ehdottivat lisäksi uuden miehitysosaston lähettämistä. Laitinen suunnitteli tuhannen miehen sotilasosastoa Renvallin ehdottaessa 200 miehen täydennysjoukkoja, joiden piti olla sotilaallisesti kokeneempia kuin retkikunnan miehistö. Ehdotukset eivät kuitenkaan saaneet vastakaikua, sillä retkikunnan katsottiin täysin epäonnistuneen tehtävässään, eikä sillä ollut enää minkäänlaista tukea hallituksen tai sotilasjohdon piirissä. Sen sijaan retkikunta jätettiin täysin oman onnensa nojaan selviytymään kotiin.[18]

Retkikunnan pääjoukko saapui Renvallin johdolla Virtaniemeen 16. toukokuuta. Mukana olleiden saamelaisten lähdettyä kevätkalastukseen oli jäljellä enää noin 50 miestä, joiden uudeksi sotilaalliseksi johtajaksi nimitettiin vääpeli Ylitalo. Kun senaatin antamaa toiminta-aikaa oli jäljellä 5. heinäkuuta saakka, päätti Renvall keskittyä loppuajan retkikunnan ainoaksi saavutukseksi jääneen Kolttakönkään miehityksen turvaamiseen.[18] Komendatti Jungellille annettiin käsky asemien pitämisestä, ja paikalle luvattiin lähettää muonaa sekä uusia miehiä.[19]

Kolttakönkään menetys ja Töllevin taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virtaniemeen vetäydyttyään Renvall antoi Kolttakönkään komendantti Jungelille käskyn pitää asemat, luvaten samalla lisää muonaa ja uusia miehiä. Vartio-osasto oli jo nääntymäisillään nälkään, kun Norjan viranomaiset olivat pidättäneet heitä Kirkkoniemestä huoltaneen puutavarakauppiaan Lennart Halleenin. Kylän asukkaat olivat paenneet rajan yli ja kieltäytyivät jyrkästi auttamasta Jungellin miehistöä.[18]

19. toukokuuta Renvall lähetti Költtakönkäälle Aleksanteri Jääskön johtaman 10 miehen täydennysjoukon, joka pääsi perille vasta 25. toukokuuta. Jungnellin osasto oli kuitenkin jo 20. toukokuuta elintarvikkeiden loppuessa siirtynyt Norjan puolelle, jossa heidät vangittiin saksalaisten vakoojina. Lähtiessään he olivat laskeneet lipun alosta ja kätkeneet aseensa. Jääskön jälkeen paikalle saapui vielä uudeksi komendantiksi määrätty Martti Elers, joka oli kevätjäiden seassa tehdyn raskaan matkan jälkeen lähes toimintakunnoton. Kun ruoka ei edelleenkään riittänyt, lähetti Elers 2. kesäkuuta miehistönsä Virtaniemeen jääden paikalle kahdestaan Jääskön kanssa. Ruuan loputtua molemmat antautuivat norjalaisille pari päivää myöhemmin. Ennen Elersin miehistön paluuta Renvall ehti lähettämään Költtakönkäälle saamelaisen Uula Saijetsin viemään muonatäydennyksiä. Häneltä kesti viikon päästä Salmijärvelle, jonka jälkeen jäät tukkivat tien täysin. Laskeuduttuaan takaisin Pitkäjärvelle Saijets jätti viestin, jossa hän kertoi vielä kerran yrittävänsä perille. Tämän jälkeen Saijetsista ei enää kuultu, mutta hänen huhuttiin lopulta jääneen brittien vangiksi.[18][20]

Saatuaan tiedon Elersin ja Jääskön poistumisesta Renvall teki 13. kesäkuuta viimeisen yrityksen Kolttakönkään valtaamiseksi. Matkalle lähti Helge Aspelundin johdolla 16 miestä kolmella ATIF-yhtiön veneellä. Saavuttuaan seuraavana päivänä Salmijärvelle osasto kuuli seudulla liikkuneista punakaartilaisista, mutta kun edessä ei tietojen mukaan ollut vihollisia, jatkettiin matkaa samana iltana Valasjärveä pitkin. Salmijärveltä oli kuitenkin ilmoitettu osastosta briteille, jotka asettivat väijytyksen Töllevin Pahtaniemeen. Brittiupseerin johtama punakaartilaisten osasto asettui rantatörmälle ja avasi tulen veneiden saavuttua lähietäisyydelle. Kolme Aspelundin veneessä ollutta miestä sai surmansa ja kolme haavoittui muiden onnistuessa pääsemään rantakallioiden suojaan, josta he vastasivat tuleen. Taistelua omalta puoleltaan seuranneet norjalaiset rajavartijat pidättivät laukausten tauottua retkikunnan miehet ja takavarikoivat veneet lasteineen. Veden varaan joutunut Aspelund pelastautui haavoittuneena Norjan puolelle jääden myös vangiksi. Punakaartilaisten poistuttua paikalle jäänyt brittiupseeri hautasi kaatuneet Jorovin tunturin rinteeseen. Myöhemmin 1920-luvulla paikalle rakennettiin hakaristillä koristeltu muistomerkki.[21]

Renvall ei saanut heti tietoa miestensä kohtalosta, vaan uskoi heidän päässeen perille, ja lähti 20. kesäkuuta Kolttakönkäälle viemään täydennyksiä. Yksi veneistään kaatui Hevoskoskessa vieden mukanaan kaikki lisämuonat ja ammukset, jolloin Renvallin oli pakko keskeyttää matka. Hän sai tiedon Töllevin taistelusta vasta 22. kesäkuuta Höyhenjärvellä, ja pakeni lähes pakokauhun vallassa takaisin Virtaniemeen.[21]

Retkikunnan viimeiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tieto Pahtaniemen tapahtumista oli Renvallin epäonnisen matkan aikana kiirinyt myös Ivaloon, josta paikallinen suojeluskunta lähetti retkikunnan kenttäpappina toimineen Jalmari Telan johdolla 40 miestä Virtaniemeen. Heidän tehtävänään oli torjua punaisten mahdollinen rajan yli tekemä hyökkäys. Renvall puolestaan käytti jäljellä olleen ajan sähkeiden lähettämiseen vaatien edelleen lisävoimia Kolttakönkään valtaamiseksi. Kun miltään taholta ei kuulunut vastauksia, ryhtyi Renvall lähestymään sanomalehdistöä. Pian tämän jälkeen saapui K. M. Walleniuksen sähke, jossa häntä kiellettiin enää lähettämästä mitään tietoja retkikunnasta lehdille. Senaatin määräämänä ajankohtana 5. heinäkuuta Renvall luovutti jäljellä olleiden 30 miehensä komennon vääpeli Ylitalolle ja matkusti kotiinsa Turkuun. Hedän lisäkseen Virtaniemeen jäi rajavartijoiksi myös kymmenkunta Inarin suojeluskuntalaista.[21]

Elokuussa Sääksmäen huvilallaan kirjoittamassaan loppuraportissa Renvall kritisoi erityisesti Laitisen toimintaa, jota hän piti epäonnistumisen pääasiallisena syynä. Renvall uskoi, että ilman Laitista hän olisi pystynyt valtaamaan Petsamonvuonon ja pitämään sen hallussaan saksalaisten sukellusveneiden huoltamana.[20]

Harstadin lähistöllä Norjassa toimineella vankileirillä olleet 18 miestä vapautettiin yhtä lukuun ottamatta syyskuun lopussa. Martti Elers ehti kuolemaan hieman aikaisemmin espanjantautiin, ja hänet haudattiin leirille Kolttakönkäällä liehuneeseen leijonalippuun käärittynä.[18][21]

Diplomaattiset seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

27. kesäkuuta Suomen hallitus jätti Iso-Britannialle nootin, jossa todettiin sen laivaston estäneen suomalaista vapaajoukkoa ottamasta haltuunsa Petsamon aluetta, jonka Suomi katsoi oikeudellisesti kuuluvan itselleen. Kömpelösti muotoiltu jyrkkäsanainen nootti uhkasi aiheuttaa jopa sodanjulistuksen, mutta lopulta elokuussa saapuneessa vastauksessa Britannia totesi, ettei Suomen vaatimuksia vastusteta. Sodan aikana ei kuitenkaan voitu sallia Petsamon joutumista Suomen käsiin, koska Saksa saattoi käyttää sitä tukikohtanaan.[22] Suomi oli jo huhtikuun lopussa joutunut lopettamaan Vienan Karjalassa käydyt Koillisrintaman taistelut Iso-Britannian vaatimuksesta.[23]

Petsamon miehitys 1920[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petsamon retki 1920
Osa Suomen heimosotia ja Venäjän sisällissotaa
Päivämäärä:

tammi–huhtikuu 1920

Paikka:

Petsamo, Neuvosto-Venäjä

Lopputulos:

suomalaisten vetäytyminen

Osapuolet

Suomen lippu Suomi

Flag of the Russian Soviet Federative Socialist Republic (1918–1937).svg Neuvosto-Venäjä

Komentajat

K. M. Wallenius

Vahvuudet

196[24]

n. 400[25]

Tappiot

4 kaatunutta[26]

ei tietoa

Päätös retkikunnan lähettämisestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen Petsamon retkikunnan suunnittelu käynnistyi syksyllä 1919, kun liittoutuneet olivat lokakuun alussa vetäytyneet Muurmannin alueelta. Se heikensi olennaisesti Pohjois-Venäjää halussaan pitäneen valkoisen kenraalin Jevgeni Millerin asemaa, ja oli vain ajan kysymys, milloin bolševikit etenisivät myös Muurmanniin. Suomalaiset näkivät näin tilaisuuden ottaa Petsamon alue haltuunsa bolševikkien kanssa käytäviä rauhanneuvotteluja silmälläpitäen. Aleksanteri II oli luvannut Petsamon Suomen suuriruhtinaskunnalle jo 1864, ja samoin bolševikkihallitus sisällissodan aikana Suomen kansanvaltuuskunnalle. Hankkeen toteuttamisesta oli kuitenkin erimielisyyksiä. Aluksi tarkoituksena oli Petsamon huollon turvaamiseksi miehittää myös Kuolanvuono ja Kantalahti. Yleisesikuntapäällikkö Oscar Enckell taas vastusti pohjoisen operaatioita, koska bolševikkien hyökkäystä pelätessään hän halusi keskittää joukot Karjalan kannakselle. Lopulta Kuolanvuonon ja Kantalahden miehityksistä luovuttiin, kun Milleriä ei haluttu turhaan ärsyttää, ja lisäksi Kuolanvuono olisi ollut ylivoimainen haaste.[27][28]

Poliittisesti tilanne ratkesi, kun Miller pyysi Suomen hallitusta kunnostamaan Rovaniemen ja Aleksandrovskin välisen lennätinlinjan Suomen puoleisen osuuden päästäkseen yhteyteen ulkomaailman kanssa. Hallitus ilmoitti suostuvansa, mikäli Suomi saisi vastineeksi ottaa haltuunsa kaikki liikenneyhteydet, jotka suuriruhtinaskunta oli omilla varoillaan Petsamoon rakentanut. 20. joulukuuta hallitus päätti varustaa retkikunnan, jonka tehtäväksi virallisesti tuli ”Suomen valtion omaisuuden suojeleminen ja Muurmannin rannikolla olevien Suomen kansalaisten etujen turvaaminen.” Millerin alaisia virkamiehiä ja sotilaita kiellettiin häiritsemästä ja myös paikalliseen väestöön piti säilyttää hyvät suhteet.[27] Esimerkiksi Renvallin retkikunnan tekemät pakko-otot olivat nyt jyrkästi kiellettyjä.[28]

Osaston päälliköksi nimitettiin 5. tammikuuta 1920 majuri K. M. Wallenius, joka sai alaisuuteensa kuusi upseeria ja 60 Vaasan jääkäriprikaatin miestä. Upseerit ja aliupseerit olivat kaikki armeijan vakinaista henkilökuntaa, mutta miehistöllä ei ollut sotakokemusta, eikä suurimmalla osalla myöskään minkäänlaisia erämiestaitoja. Wallenius piti joukkoja täysin riittämättöminä ja vaati retkikunnan kokonaisvahvuudeksi 300 miestä. Vahvistuksia ei annettu, koska suuremman joukon huoltoa pidettiin mahdottomana, eikä bolševikkien myöskään uskottu lähettävän Petsamoon suuria joukkoja. Lisäksi Millerin kanssa ei haluttu joutua selkkaukseen lähettämällä selkeitä miehitysjoukkoja, vaan tarkoitus oli tunkeutua huomaamattomasti vieraan vallan alueelle.[27][28]

Marssi Petsamoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Walleniuksen osasto lähti liikkeelle Rovaniemeltä 7. tammikuuta 1920 kolmena marssiosastona, ja oli Virtaniemessä kymmenen päivää myöhemmin. Rajan ylittäminen kuitenkin viivästyi, kun ulkoministeriö kävi edelleen neuvotteluja Millerin kanssa, ja lisäksi ongelmia aiheutti Norja, jolla oli omat intessinsä Petsamon suhteen. Norjalaiset suunnittelivat jopa kansanäänestystä selvittääkseen raja-alueen asukkaiden halukkuuden liittyä Norjaan. Lopulta Wallenius lähetti ulkoministeri Rudolf Holstille sähkeen, jossa hän ilmoitti ylittävänsä rajan oma-aloitteisesti, ja näin joukot marssivat Venäjän puolelle 28. tammikuuta.[27]

Jo Ivalossa paikalliset suhtautuivat Walleniuksen retkikuntaaan kielteisesti, joten porojen sekä hevosten heinien hankkiminen oli vaikeaa. Taustalla olivat Renvallin kaksi vuotta aikaisemmin suorittamat pakko-otot, eivätkä asukkaat myöskään halunneet vaarantaa toimivia kauppasuhteitaan Norjaan.[29] Lisäks pitäjässä riehui espanjantautiepidemia, joka talven aikana surmasi yli 10 prosenttia väestöstä. Wallenius palkkasi kuljetuksia järjestämään poroisäntä Lauli Jokelan sekä jo aikaisemmilta sotaretkiltään tuntemansa pahamaineisen Aleksi ”Mosku” Hihnavaaran.[30] Lopulta paikallinen kauppamies Matti Sarre neuvotteli muiden saamelaisten kanssa ja apuun saatiin myös nälänhädästä kärsineitä kolttia. Myös rajan toisella puolella Petsamossa suhtautuminen oli kielteistä. Seudulla jo pitempään asustelleen jääkäriluutnantti E. N. Mannisen mukaan matkan varrella oli ainoastaan kaksi myötämielistä taloa, joista oli luvassa apua. Musta asunnosta suurimmasta osasta asukkaat olivat paenneet pakokauhun vallassa ja jättäneet asuntonsa tyhjilleen. Nautsin majatalon ovet ja ikkunat oli hajotettu, ja Salmijärvellä vain viidessä talossa oli asukkaita paikalla, kun kaikki muut olivat paenneet Norjaan. Seudulla kiertävät huhut kertoivat, että heille kävisi kuten sisällissodan aikana punaisille.[29] Asioitsijana kylässä toiminut entinen Petšora-puutavarayhtiön kirjuri K. J. Henriksson oli suunnitellut kylässä kansanäänestystä Norjaan liittymisestä, mutta se ei ehtinyt toteutumaan ennen asukkaiden pakoa.[31]

3. helmikuuta retkikunta sai avattua lennätinyhteyden Salmijärveltä Petsamoon, jonne samana iltana lähetettiin kolme miestä tiedustelijoiksi linjankorjaajiksi tekeytyneinä. Suurin osa Walleniuksen miehistä oli jäänyt matkan varrelle turvaamaan 520 kilometrin pituista reittiä, joten retkikunta miehitti Petsamonvuonon 7. helmikuuta vain 18 miehen voimin. Aluetta hallussaan pitäneellä kasakkakapteeni Sokolovskilla oli ainoastaan puolenkymmentä miestä, joten vastarintaa ei ollut.[29]

Miehitysaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun jälkipuoliskolla Venäjän valkoisten valta Muurmannin alueella alkoi bolševikkien edetessä lähestymään loppuaan. Murmanskista saapui Petsamoon satoja pakolaisia, joiden joukossa oli myös bolševikkien kannattajia. Wallenius oli tarkoituksella antanut retkikunnasta heihin myönteisesti suhtautuvan kuvan, minkä johdosta pakolaisten joukossa olleet bolševikit muodostivat Petsamoon oman punakaartinsa Walleniuksen luvalla. Hän antoi sen johtoon jopa kaksi omaa miestään kapteeni Pietari Autin sekä vääpeli Kurt Teiran. Punakaarti oli jo aikaisemmin vanginnut Petsamon miliisin ja muutaman päivän kuluttua se otti vangiksi 11 valkoista, joiden joukossa oli myös kapteeni Sokolovski.[29]

Kun bolševikit helmikuun lopussa vihdoin pääsivät valtaan Muurmannin alueella, Walleniukselle vihdoin luvattiin hänen pitään pyytämiään lisävoimia. Hallitus lähetti matkaan sadan miehen joukon Kajaanin sissipataljoonasta sekä muonalaivan, jonka mukana matkusti myös Petsamon ylimmäksi asiainhoitajaksi konsulin tittelillä nimitetty Eero Lampio adjutanttinsa Sulo-Veikko Pekkolan kanssa. Koska vahvistusten saapuminen venyi pitkään maaliskuun puolelle, lähetti Wallenius aikaa voittaakseen jääkäriluutnantti Yrjö Koiviston ja vääpeli Teiran Murmanskiin neuvottelemaan bolševikkien kanssa. Hän vaati myös hallitukselta jopa tuhannen miehen lisävoimia sekä tykistöä, mutta vastaukset olivat kielteisiä. 8. maaliskuuta hallitus käski Walleniusta vetäytymään, mutta tämä päätti pysyä aloillaan vaatien edelleen tuhannen miehen vahvistusta. Kaksi päivää myöhemmin lennätinyhteys Aleksandrovskiin katkesi, ja Petsamoon saapuneet kolttaaamelaiset toivat mukanaan bolševikkien uhkavaatimuksen, jonka mukaan retkikunnan on poistuttava Petamosta viimeistään 20. maaliskuuta. Koivisto ja Teira palasivat neuvotteluistaan pari päivää myöhemmin, ja kertoivat että bolševikeilla oli Murmanskissa noin 1 000 miestä, joista puolet oli suomalaisia entisiä Muurmannin legioonan miehiä.[29]

Kajaanin sissipataljoonan täydennysjoukot saapuivat luutnantti Feliks Tuiskun johdolla 18. maaliskuuta, minkä jälkeen joukkojen kokonaisvahvuus kasvoi 196 mieheen. Petsamossa toiminut punkaaarti riisuttiin välittömästi aseista, sillä se oli jo muodostanut retkikunnalle todellisen uhan. Saamistaan vahvistuksista huolimatta Wallenius päätti vetää joukkonsa Petsamonvuonon rannalta sisämaahan, koska alue oli erittäin huonosti puolustettavissa. Murmanskista pääsi laivalla kuudessa tunnissa, ja mahdollisista maihinnospaikoista pystyi helposti katkaisemaan joukkojen perääntymistien. Wallenius ei myöskään luottanut lukumäärältään vähäisten ja sotakokemusta vailla olleiden miestensä taistelutahtoon. Hallitus oli samaan aikaan päättänyt lähettää Oulusta 500 miehen vahvuisen Pohjanmaan jääkäripataljoonan, mutta sen saapuminen vei ainakin 3–4 viikkoa. Wallenius valitsi uudeksi keskuspaikaksi Vuoremin, ja aikoi perustaa puolustuksen linjalle Vuoremi–Petsamo–YläluostariMoskova. Noin puolet joukoista oli Vuoremissa ja toinen puoli Yläluostarissa sekä Petsamossa, joita niiden oli hyökkäyksen tullessa määrä vetäytyä taistellen.[29]

Bolševikkien hyökkäys ja retkikunnan vetäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wallenius ei ehtinyt toteuttamaan joukkojensa uudelleenjärjestelyjä, sillä bolševikit hyökkäsivät Petsamonvuonolle jo 22. maaliskuuta. Aamulla kello 10 Yläluostarin vartio-osasto ilmoitti vuonoon saapuneen kaksi miehiä täynnä olevaa laivaa punaliput liehuen. Alukset ankkuroivat jään reunaan ja laskivat joukot maihin. Laivojen tykit tulittivat samalla tunturin rinteillä olleita suomalaisia. Maihinnousujoukkojen lisäsi Muotkan talvitietä pitkin saapui hiihto-osasto, ja suomalaiset olivat pian saarroksissa. Illalla vartioryhmä onnistui murtautumaan saartorenkaan läpi, mutta samalla sen miehet hajosivat eri suuntiin. Jotkut eksyivät Norjan puolelle ja osa harhaili tunturissa päiväkausien ajan. Suomalaisten punaisten hyökättyä vielä samana iltana Moskovan kylään, päätti Wallenius kello 20 vetää joukkonsa pelätessään punaisten etenevän retkikunnan muona- ja ammusvarastona toimineelle Salmijärvelle. Puolenyön aikaan joukot olivat Vuoremissa, josta ne jatkoivat aamukahdeksalta lumimyrskyssä kohti Salmijärveä.[29]

Suomesta lähetetty muonalaiva oli saapunut Petsamonvuonolle päivää ennen bolševikkien hyökkäystä, jonka alta konsuli Lampio joutui pakenemaan tuntureita pitkin Salmijärvelle. 25. maaliskuuta Lampio lähti Norjan kautta paluumatkalle Helsinkiin. Wallenius puolestaan sähkötti hallitukselle jäävänsä Salmijärvelle ja pitävänsä puoliaan niin kauan kuin ammuksia riittää. Molempien suunnitelmissa oli Petsamon miehittäminen uudelleen, kunhan Oulusta lähetetyt vahvistukset ehtivät paikalle. Niiden viipyessä ongelmaksi muodostui aikaisen kevään mukanaan tuoma kelirikko, minkä vuoksi retkikuntaa ei enää voitu huoltaa. Muonavarat olivat lopussa, niin että porojakin jouduttiin jo teurastamaan, ja kyytimiehinä olleet saamelaiset veivät pian loputkin pois. Wallenius oli tässä vaiheessa jo valmis vetäytymään takaisin Suomen puolelle, mutta ulkoministeri Holsti käski häntä edelleen pitämään asemansa Salmijärvellä.[29]

Salmijärven taistelu ja pako Norjaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkikunnan tilanne Salmijärvellä kävi pian hankalaksi. Kotimaahan ei voinut palata ilman ulkoministeriön lupaa, Petsamon suunnalla oli vastassa huomattavasti suurempilukuinen vihollinen, jonka joukoissa oli paljon vuoden 1918 tapahtumista kostonhimoisia suomalaisia punakaartilaisia, ja myös Norjan puolella retkikuntaan suhtauduttiin avoimen vihamielisesti. Esimerkiksi pastori Arvi Järventaus uhattiin ampua hänen ilmoittaessaan tulevansa saarnaamaan Norjan suomalaisille. ”Puolivälissä rajajokea on kuula otsassa”, kuului Järventauksen saama vastaus. Lisäsi muutamia miehiä oli karannut vihollisen puolelle, joten Walleniuksen joukkojen sijoittuminen tiedettiin tarkkaan.[32]

31. maaliskuuta bolševikit alkoivat lähestymään Salmijärveä kahdelta suunnalta. Noin 150 venäläistä eteni jalan Kuvernöörinkoskelle ja Töllevin, ja Salmijärven itäpuolelle kiersi Petsamon tunturien kautta 250 suomalaisen ja aunuksenkarjalaisen muodostama hiihto-osasto, joka jatkoi saarrostamaan retkikuntaa etelästä käsin. Wallenius oli varautunut hyökkäykseen huonosti, sillä hän luotti saamaansa viestiin, jonka mukaan 1. huhtikuuta alkaisi Suomen ja bolševikkihallituksen välinen aselepo. Todellisuudessa mitään rauhaa ei kuitenkaan oltu solmimassa. Wallenius ei myöskään uskonut venäläisten tekevän laajamittaista hyökkäystä aikaisen kevään synnyttämän kelirikon aikana.[32]

Hallitus kehoitti sähkeessään Walleniusta myös lähettämään miehitysosaston Kuvernöörinkoskelle, jotta se välirauhan alkaessa olisi suomalaisten hallussa. Wallenius lähetti paikalle luutnantti Feliks Tuiskun johdolla 20 miestä, jotka kuitenkin törmäsivät paikalle saapuneisiin venäläisiin ja joutuivat perääntymään konekivääritulessa Tölleviin. Illalla myös Tölleviä lähestyi suuri joukko venäläisiä ja Tuisku vetäytyi Ahmalahden kenttävartiolle. Myöhään illalla vartiot ilmoittivat vihollisen liikkeistä myös Kuotsjärven itäpuolella Muotkan talvitieltä. Myöhään illalla Wallenius veti Tuiskun partion takaisin Salmijärvelle, ja jätti Ahmajärvelle ainoastaan pienen kenttävartion. Salmijärven kylässä oli nyt noin 70 miestä, ja lisäksi järven pohjoispuolella oli noin 40 miestä. Loput 156 olivat vartio-ja partiointitehtävissä kauempana kylästä.[32]

Puoli yhdeltä yöllä vartiot ilmoittivat valoraketeillaan suurista vihollispartioista Kuotsjärven eteläpäässä. Yöllä saapui lisähavaintoja vihollisen liikkeistä lähes joka puolelta, ja jopa Salmijärven kylän laitamilla havaittiin pienempien hiihtopartioiden suhinaa. Puhelinyhteys Pitkäjärvelle katkesi ja kolmelta yöllä Ahmalahden kenttävartio ilmoitti Töllevin suunnasta saapuneen vihollisen olevan 400 metrin päässä heidän asemistaan. Samaan aikaan tuli ilmoitus, että vihollinen oli kaivamassa asemia vain 250 metriä Salmijärven kansakoulun eteläpuolella, mikä taroitti Suomeen johtavan tieyhteyden katkeamista. Kello 3.15 kansakoululle majoittuneita jääkäriluutnantti Yrjö Koiviston miehiä alettiin tulittamaan konekivääreillä, jolloin kaksi miestä haavoittui välittömästi. Miehiä alkoi karkaamaan Salmijärven jäälle ja kohti Norjan rajaa, mutta Koivisto sai estettyä joukkopaon, ja lopulta ainoastaan kaksi mietä pääsi rajan yli. Ahmajärveä lähestynyt osasto aloitti oman hyökkäyksensä kuultuaan Salmijärven taistelun äänet, ja kello neljään mennessä suomalaisten kenttävartio oli joutunut perääntymään noin kilometrin päähän. Luutnantti Tuiskun johdolla alettiin nyt perustamaan puolustusta Portinvaaraan tarkoituksena pitää Salmijärven pohjoisrannalla olevat asemat.[32]

Hyökkäyksen alettua Walleniuksen ensimmäisenä ajatuksena oli lyödä ensin Salmijärven eteläpuolella olleet suomalaiskomppania ja käydä sen jälkeen Ahmajärvelle edenneiden venäläisten kimppuun. Tilanne kuitenkin muuttui, kun selvisi että kansakoululle hyökännyt osasto oli paljon ennakoitua vahvempi. Puhelinyhteys Koivistoon katkesi, ja kello viiden aikaan Wallenius päätti kouata omien miestensä kanssa vihollisen oikeaan sivustaan. Hän tiedotti asiasta Koivistolle lähetin välityksellä, mutta tämän päästyä perille puoli viiden aikaan oli Koivisto jo haavoittuneena kaatunut. Ennen kuolemaansa hän oli ehtinyt jättämään komennon vääpeli Teiralle. Kuudelta Wallenius lähti osastonsa kanssa etenemään kohti kansakoulua. Pikkujärven itäpuolelle edettyään hän totesi kiertämisen vievän liikaa aikaa, ja luopi suunnitelmastaan. Teira ei tiennyt tilanteen muuttumisesta, vaan alkoi tekemään Walleniuksen määräämiä hämäykseksi tarkoitettuja hyökkäyksiä ylivoimaista vihollista vastaan. Walleniuksen arviosta huolimatta aikaa kiertämiseen olisi ollut, sillä vielä kello seitsemän aikaan Ahmajärveltä etenevä venäläisten pääjoukko oli vasta viiden kilometrin päässä. Kuotsjärven itäpuolelta kohti Salmijärveä edennyt aunuslaisten komppania sen sijaan oli yön aikana perääntynyt useita kilometrejä havaittuaan suomalaispartion valoraketit.[32]

Hyökkäyksestä luovuttuaan Wallniukselle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin perääntyä Salmijärveltä Norjan kautta, vaikka ulkoministeriö oli jyrkästi kieltänyt ylittämästä rajaa. Wallenius kokosi osastonsa kansakoululle, jonne hän määräsi myös esikuntana toimineelle majatalolle jätetyt reservit sekä luutnantti Tuiskun osaston. Tuisku ylitti Salmijärven puoli yhdeksän jälkeen havaiten samalla Kuotsjärven taakse ehtineen aunuslaisten hiihto-osaston, josta ei aikaisemmin ollut mitään tietoa. Retkikunta perääntyi sekasortoisesti Paatsjoen yli Norjan puolelle saaden peräänsä kansakoululle iskeneen suomalaiskomppanian kiivasta tulitusta. Rajan ylitettyään osa miehistä kääntyi välittömästi etelään kohti Suomen puolella sijaitsevaa Kaskamavaaraa osan jäädessä norjalaisten rajavartijoiden internoitavaksi.[32]

Viime vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen rajan ylitettyään retkikunta suuntasi Virtaniemeen, jonne se joutui tekemään matkaa virtaavia keväisiä puroja ja vetisiä soita ylittäen. Pahin taipale oli 18 kilometrin levyisen suon halki jääkylmässä vedessä kahlaten. Ensimmäiset miehet saapuivat Virtaniemeen 3. huhtikuuta ja koko retkikunnan rippeet olivat koossa seuraavana päivänä. Wallenius palasi nopeasti Rovaniemelle jättäen osaston luutnantti Alfred Sippuksen johdettavaksi. Matkalla hän vastaan tuli Oulusta lähetetty 500 miehen vahvistus, joka vietti tyhjän panttina Virtaniemen erämaissa koko loppukevään marssien kesähelteillä takaisin Ouluun. Retki oli vaatinut neljä kaatunutta ja neljä haavoittunutta. Lisäksi 29 miestä oli jäänyt norjalaisten vangeiksi ja kolme siirtynyt vihollisen puolelle.[32]

Retkikunta oli epäonnistunut tavoitteissaan täydellisesti, sillä sen toimista ei ollut mitään hyötyä Tarton rauhanneuvotteluihin. Syylliseksi löydettin Wallenius, vakka epäonnistumnen suurmmaksi osaksi johtui poliitikkojen, sotilasjohdon ja virkamiesten jahkailuista ja virhearvioinneista. Lopulta Suomi kuitenkin sai Petsamon itselleen, kun Neuvosto-Venäjä halusi itselleen Muurmannin radan turvaamiseksi Repolan ja Porajärven pitäjät suostuen vaihtamaan Petsamon niihin.[32]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lehtola, Veli-Pekka: Wallenius : kirjailijakenraali Kurt Martti Walleniuksen elämä ja tuotanto. Inari: Kustannus-Puntsi, 2012. ISBN 981-952-53434-4-1. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Niinikangas, Kari: ”Petsamo Suomelle!”, Tervapääskyn siivellä : Thorsten Renvallin ja hänen huvilansa tarina. Jyväskylä: Lighthouse Consulting, 2013. ISBN 978-951-98614-2-5. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  • Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918–1922. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 978-952-22284-6-8.
  • Paasilinna, Erno: Kaukana maailmasta : historiaa ja muistoja Petsamosta. Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-10604-2-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Polvinen, Tuomo: Venäjän Vallankumous ja Suomi 1917–1920 I, s. 24. Helsinki: WSOY, 1971.
  2. Paasilinna 1980, s. 181.
  3. Niinikangas 2012, s. 34.
  4. a b c d e f g Paasilinna 1980, s. 175–183.
  5. Tri Onni Laitinen kuollut. Helsingin Sanomat, 13.2.1935, s. 3. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 11.2.2019.
  6. Niinikangas 2013, s. 23–26.
  7. Paasilinna 1980, s. 197.
  8. Niinikangas 2013, s. 27, 31.
  9. Niinikangas 2013, s. 31–34.
  10. Lehtola 2012, s. 83.
  11. a b c Niinikangas 2013, s. 34–35.
  12. a b c d e f g h i j k Paasilinna 1980, s. 185–190.
  13. Lehtola 2012, s. 83, 96–97.
  14. Paasilinna 1980, s. 211.
  15. a b c d e f Paasilinna 1980, s. 191–196.
  16. a b Niinikangas 2013, s. 38–40.
  17. Paasilinna 1980, s. 198.
  18. a b c d e f g Paasilinna 1980, s. 197–203.
  19. a b c Niinikangas 2013, s. 41–42.
  20. a b Niinikangas 2013, s. 43–44.
  21. a b c d Paasilinna 1980, s. 204–206.
  22. Niinikangas 2013, s. 45–46.
  23. Aatsinki 2009, s. 198–199.
  24. Lehtola 2012, s. 101.
  25. Lehtola 2012, s. 104.
  26. Lehtola 2012, s. 107.
  27. a b c d Lehtola 2012, s. 90–96.
  28. a b c Paasilinna 1980, s. 225–244.
  29. a b c d e f g h Lehtola 2012, s. 96–103.
  30. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; viitettä paasikivi 1980f ei löytynyt
  31. Paasilinna 1980, s. 212, 230.
  32. a b c d e f g h Lehtola 2012, s. 104–107.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kuussaari, Eero: Heimosodat 1918–1922 I. Taistelu Petsamosta. Helsinki: Suomen Heimosoturien Liitto, 1939.
  • Nyyssönen, Jukka: Kaksi historiaa Petsamosta : muutos ja jatkuvuus historiankirjoituksessa. Oulu: Osuuskunta Jyväs-Ainola, 2008. ISBN 978-952-53533-6-5.
  • Vahtola, Jouko: ”Petsamo Suomen tieteellisen tutkimuksen kohteena”, Turjanmeren maa : Petsamon historia 1920–1944. Rovaniemi: Petsamo-seura, 1999. ISBN 952-91087-3-7.