Itäkarjalaisten kansannousu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Itäkarjalaisten kansannousu
Osa Suomen heimosotia
Karjalainen ja suomalainen heimosoturi taistelevat rinta rinnan venäläisiä bolševikkeja vastaan 9. tammikuuta 1922 Rukajärven länsipuolella Tšolmossa.
Karjalainen ja suomalainen heimosoturi taistelevat rinta rinnan venäläisiä bolševikkeja vastaan 9. tammikuuta 1922 Rukajärven länsipuolella Tšolmossa.
Päivämäärä:

6.11.1921 – 21.3.1922

Paikka:

Itä-Karjala

Lopputulos:

Kansannousun häviö

Vaikutukset:

Lähes 30 000 karjalaista pakeni Suomeen. Juuri solmittu Tarton rauhansopimus koki kolauksen.

Osapuolet

Flag of Karel.svgKarjalaiset:
War flag of East Karelia (1920-1922).svgmetsäsissit
talonpojat
SuomiSuomalaiset:
heimosoturit
jääkärit
Suojeluskunta.svgsuojeluskuntalaiset

Flag RSFSR 1918.svg Puna-armeija

Komentajat

SuomiJalmari Takkinen
Flag of Karel.svgUkki Väinämöinen
Flag of Karel.svgOssippa Borissainen

Flag RSFSR 1918.svgMeževyh (marraskuuhun 1921 asti)[1]
Flag RSFSR 1918.svgAleksandr Sedjakin (joulukuussa 1921)[2]

Vahvuudet

Suomi 550
Itä-Karjala 2500

Yhteensä: 3050

Neuvosto-Venäjä 13 000[3]

Tappiot

50 kaatunutta
150 haavoittunutta
500 paleltunutta

1506 kaatunutta
200 haavoittunutta
noin 10 vangittua

Itä-Karjalan kansannousu tai Itäkarjalaisten kansannousu oli osa heimosotia ja Venäjän sisällissotaa. Se kesti loka–marraskuusta 1921 tammi–helmikuuhun 1922. Tarkoituksena oli vähintään kiinnittää kansainvälistä huomiota Itä-Karjalan tilanteeseen, mutta kaikkein tärkeimpänä tavoitteena oli vapaa ja kansallinen, Neuvosto-Venäjästä riippumaton Itä-Karjala.[4] Suomi yritti siirtää Itä-Karjalan Kansainliiton ratkaistavaksi, mutta se ei ottanut tapausta käsiteltäväkseen.[5]

Kansannousun syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansannousun ylipäällikkö Ilmarinen eli Jalmari Takkinen työpöytänsä ääressä talvella 1921–1922.[6]

Kesällä 1920 Neuvosto-Venäjä otti itäkarjalaiset komentoonsa perustamalla Karjalan Työkansan Kommuunin (KTK). Vuodessa olot kommunistien komennossa kävivät niin kurjiksi, että itäkarjalaiset oma-aloitteisesti ryhtyivät vapaustaisteluun neuvostohallintoa vastaan. Metsäsissien johtajana oli Vasili Levonen, jota soturit kutsuivat Ukki Väinämöiseksi. He pyysivät heimosoturi, alikersantti Jalmari Takkiselta tukea jo maaliskuussa 1921.[7]

Kansannousun syinä olivat itäkarjalaisten vuoden mittainen kokemus bolševikkien vallasta ja elintarvikepulasta, heimoaktivistien halu korjata ”häpeärauhan” eli Tarton rauhan tuloksia ja Suomessa maanpaossa olevien itäkarjalaisten kaipuu kotiin. Suomalaiset heimoaktivistit, muun muassa edesmenneen Repolan nimismiehen Bobi Sivénin apulainen Jalmari Takkinen, olivat käyneet kesällä 1921 Itä-Karjalassa nostattamassa kansaa. Itäkarjalaiset talonpojat kutsuivat itseään metsäsisseiksi, ja syksyllä 1921 merkittävä osa Vienan Karjalaa oli heidän hallussaan.[8]

Kansannousun johto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansannousun ratkaiseva hetki oli Karjalan Metsäsissijärjestön edustajainkokous lokakuun puolivälissä. Kokouksessa päätettiin irrottaa Itä-Karjala Neuvosto-Venäjästä.[8]

Kansannousun johtoryhmän muodostivat henkinen johtaja Ukki Väinämöinen eli Vaseli Levonen, aseellinen johtaja Ilmarinen eli Jalmari Takkinen sekä Ossippa Borissainen (Borissof).[8] Kansannousuun osallistui itäkarjalaisten lisäksi 500 suomalaista.[9]

Kansa nousee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisia vapaaehtoisia Karjalan kansannousussa Tšolmossa Rukajärvellä talvella 1921-1922.[10]

Kansannousu oli heimosotien joukossa sikäli poikkeuksellinen, että tällä kertaa spontaani toiminta nousi itäkarjalaisten eikä suomalaisten puolelta. Koko kansannousu oli itäkarjalaisten käsissä ja viimeiset taistelevat osastot olivat itäkarjalaisia.[11] Kansannousu käynnistyi itäkarjalaisten surmatessa kaikki paikalliset kommunistit. Varsinaiset sotatoimet alkoivat loka–marraskuussa 1921. Noin 2 500 metsäsissin menestys oli alussa hyvä puutteellisesta varustuksesta huolimatta.[12] Itäkarjalaiset saivat ulkomailla haluamaansa julkisuutta. He myös uskoivat saavansa Suomesta apua, mutta he eivät tätä kuitenkaan saaneet. Virallinen Suomi ei antanut järjestää värväystä, mutta ei myöskään estänyt yksittäisten heimoaktivistien rajanylityksiä. Humanitääristä apua itäkarjalaisille päätettiin antaa.[13]

Ensimmäinen isompi taistelu oli 28.10.1921. Takkinen auttoi valmisteluissa, mutta parhaimmillaankin metsäsisseissä oli vain 3 000 karjalaista ja 500 suomalaista. Takkisenkaan sotilaalliset taidot eivät riittäneet, joten hän pyysi Paavo Talvelan avuksi. Talvela otti vuosiloman ja alkoi johtaa sotaa joulukuun puolivälissä 1921. Akseli Gallen-Kallela suunnitteli itäkarjalaisten käyttämän sotalipun.[7]

Kansannousun kukistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harjoitus Kiimasjärvellä talvella 1921–1922.[14]

Kapinallisilla oli kansan tuki, ja voitettujen taisteluiden jälkeen joulukuussa 1921 vapautettu alue oli laajimmillaan. Koska Suomesta ei saatu kunnon apua, puna-armeijan keskitettyä voimiaan sota hävittiin pian. Osa suomalaisvapaaehtoisista pakeni ratkaisevien tappioiden jälkeen, mutta Paavo Talvela ja muu päällystö jäivät auttamaan siviilejä pakenemaan. Puna-armeijan yrityksistä huolimatta he onnistuivat auttamaan metsäsissit ja 11 000 siviiliä Suomen puolelle 20.2.1922 mennessä.[7]

Se, että suomalaiset tukivat itäkarjalaisia Tarton rauhansopimuksesta huolimatta, viilensi huomattavasti Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä.kenen mukaan? Puna-armeijan komentaja Lev Trotski ilmoitti, että hän voisi marssia Helsinkiin. Neuvosto-Venäjän joukot iskivät 20 000 miehen voimalla Muurmannin radalta itäkarjalais-suomalaisia joukkoja vastaan.[15] Metsäsissien vastarinta romahti täysin vihollisen ylivoiman, nälän ja pakkasen takia. Itäkarjalaiset joutuivat pakokauhun valtaan, ja joukot alkoivat vetäytyä Suomen rajaa kohti. Varmaksi käyneestä tappiosta huolimatta sotaa yritettiin vielä pitkittää. Kansannousun loppuvaiheessa Suomessa tapahtui kommunistinen läskikapina ja heimosoturit toivoivat, että tämä saisi virallisen Suomen puuttumaan Neuvosto-Venäjän toimiin. Näin ei käynyt, vaan sisäministeri Heikki Ritavuori tiukensi rajavalvontaa ja esti elin- ja ampumatarvikkeiden sekä vapaaehtoisten kulun rajan yli. Ritavuoren murha 14. helmikuuta 1922 ei muuttanut tilannetta. Kansannousun johdosta 1. kesäkuuta 1922 Suomi ja Neuvosto-Venäjä sopivat Moskovassa rajarauhasta. Sopimuksessa osapuolet sitoutuivat supistamaan rajavartijoiden määrää ja pitämään alueella vakituisesti asumattoman väestön pois toisen alueelta.[16] Kansannousun loppuvaiheessa Suomeen saapui noin 30 000 karjalaista pakolaista.[17]

Vuonna 1923 KTK:sta tehtiin Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta.[7]

Itä-Karjalan kansannousu oli viimeinen heimosota. Seuraavan kerran Itä-Karjalassa sodittiin jatkosodassa.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kuussaari, Eero: Vapaustaistelujen teillä – Sotahistoriallinen katsaus Suomen rajantakaisilla heimoalueilla 1900-luvun alkupuoliskolla käytyihin sotatoimiin. Loviisan uusi kirjapaino, 1957.
  • Takkinen, Jalmari: Metsäsissipäällikön muistelmat I-II. WSOY, 1927.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Harjula, Mirko: Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922 – maailmansota, vallankumous, ulkomaiden interventio ja sisällissota. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-916-6.
  • Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918–1922. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-687-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Harjula 2007, s. 229.
  2. Harjula 2007, s. 245.
  3. Paavo Talvela, Sotilaan elämä, sivu 46, Kirjayhtymä 1976
  4. Niinistö 2005, s. 225.
  5. ”Turvallisuus − yksin, yhdessä, kenen kanssa”, Suomen historian pikkujättiläinen, s. 633. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
  6. kuvaaja Pälsi Sakari: ylipäällikkö Ilmarinen työpöytänsä ääressä; Itäkarjalaisten kansannousu www.finna.fi. Viitattu 18.1.2020.
  7. a b c d SUUR-SUOMEN LOPPU (SK22/2021, sivut 40-45) Suomen Kuvalehti. 4.6.2021.
  8. a b c Niinistö 2005, s. 239.
  9. Niinistö 2005, s. 248.
  10. Sakari Pälsi: suomalaisia vapaaehtoisia ryhmänä pöydän ääressä Samulisen tuvassa www.finna.fi. Viitattu 25.2.2021.
  11. Niinistö 2005, s. 260.
  12. Niinistö 2005, s. 244.
  13. Niinistö 2005, s. 246.
  14. kuvaaja Pälsi Sakari: harjoitus Kiimasjärvellä; Itäkarjalaisten kansannousu www.finna.fi. Viitattu 18.1.2020.
  15. Niinistö 2005, s. 250.
  16. Blomstedt, Yrjö ym.: Suomen historia: Osa 7, s. 133. Espoo: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5.
  17. Toivo Nygård: Itä-Karjalasta Suomeen 1917-1922 tulleet pakolaiset, Suomen Sukututkimusseura www.genealogia.fi. Luettu 8.11.2006.