Inkeriläisten kansannousu

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Inkeriläisten kansannousu
Osa Suomen heimosotia
Päivämäärä:

19181920

Paikka:

Inkerinmaa

Lopputulos:

Kansannousu kukistui, noin 7 000–8 000 inkeriläistä pakeni Suomeen

Vaikutukset:

Inkerinmaa joutui Neuvosto-Venäjän osaksi

Osapuolet

Ingrian people.svgInkeriläiset
Flag of Finland.svg Suomalaiset vapaaehtoiset

Flag of the Russian Soviet Federative Socialist Republic (1918-1920).svgpuna-armeija

Komentajat

Georg Elfvengren

Lev Trotski

Vahvuudet

580- 1 700

Inkeriläisten kansannousu oli sarja kapinoita vuosina 19181920 ja Inkerinmaan yritys saavuttaa itsenäisyys. Kirjasalon kylistä muodostunut Kirjasalon tasavalta julistautui itsehallintoalueeksi, jonka oli tarkoitus liittyä Suomeen. Tarton rauhassa alue kuitenkin jäi Neuvosto-Venäjälle.

Kansannousu alkoi kapinoina 1918 Suomen ja Venäjän sisällissodan aiheuttaman sekavan tilanteen aikana. Kapinoiden jälkeen Suomeen siirtyi joitakin tuhansia inkeriläisiä rankaisuretkien pelossa. Suomeen perustettu Inkerin Väliaikainen Hoitokunta johti vapaustaisteluita, joita käytiin sekä Karjalankannakselta käsin Pohjois-Inkeriin ja Virosta Länsi-Inkeriin.

Suomalaisen Georg Elfvengrenin johtama Pohjois-Inkerin rykmentti piti vuoteen 1920 hallussaan muutamia kyliä Pohjois-Inkerissä. Kesäkuussa 1919 Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan lähetystö tuli pyytämään Elfvengreniä Pohjois-Inkerin rykmentin komentajaksi, mihin hän suostui. Toimikunta piti hallussaan Kirjasalon aluetta. Tuolloin rykmentissä oli 580 henkeä. Heinäkuussa 1919 Pohjois-Inkeri rykmentti valloitti rajavyöhykkeen, mutta joutui kärsimään tappion sekä perääntymään.

Seuraava hyökkäys tehtiin 21. lokakuuta 1919 1 700 sotilaan voimin yhteistyössä Judenitšin kanssa. Hyökkääjät onnistuivat valtaamaan Kuivosin aseman, Lempaalan ja Miikkulaisin Laatokan rannalla. Neuvostovenäläisten hyökkäys kuitenkin pakotti perääntymään ja Pohjois-Inkerin rykmentti vetäytyi takaisin Kirjasaloon. Rykmentin haltuun jäi myös Raasulin asema. Tämän jälkeen Elfvengren valittiin Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan puheenjohtajaksi.

Elfvengrenin tultua hallituksen johtajaksi vahvistettiin Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan ja Luoteis-Venäjän armeijan välisiä suhteita. Perustettiin myös sotasairaala ja Kirjasalon Sanomat -niminen lehti.

Helmikuussa 1920 Suomen painostuksesta Elfvengren joutui eroamaan Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan puheenjohtajuudesta. [1]

Inkerille toivottiin kulttuuriautonomiaa, ja inkeriläiset lähettivät Suomen hallitukselle tästä ehdotuksen. Suomi otti asian esille Tartossa 1920. Tarton rauhansopimus lopetti taistelut, mutta Inkeristä siinä ei mainittu sanaakaan. Erillisessä paperissa Neuvostoliitto kuitenkin totesi, että inkeriläisille eli Pietarin kuvernementin suomalaisille taattaisiin samat edut kuin muillekin maan vähemmistökansoille eli he saisivat hoitaa omat kansanvalistukseen, oikeudenkäyntiin ja paikalliseen hallintoon kuuluvat asiansa omalla kielellään. Kulttuuriautonomiaa ei kuitenkaan tullut.

Suomeen jäi noin 7 000–8 000 inkeriläistä, joista osa muutti takaisin Inkeriin muutaman vuoden kuluttua.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.