Inkeriläisten kansannousu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Inkeriläisten kansannousu
Osa Suomen heimosotia
Inkeri.png
Päivämäärä:

19181920

Paikka:

Inkerinmaa

Lopputulos:

Kansannousu kukistui, noin 7 000–8 000 inkeriläistä pakeni Suomeen

Vaikutukset:

Inkerinmaa joutui Neuvosto-Venäjän osaksi

Osapuolet

Ingrian people.svg Inkeriläiset
Flag of Finland.svg Suomalaiset vapaaehtoiset
Flag of Russia.svg Venäjän valkoinen armeija
Flag of Estonia.svg Viro

Flag RSFSR 1918.svg Puna-armeija

Komentajat

Aleksandr Rodzjanko
Georg Elfvengren

Lev Trotski

Vahvuudet

Inkerin Pataljoona:
241–2 200
Pohjois-Inkerin Rykmentti: 580–1 700

Inkeriläisten kansannousu tai Inkerin vapaustaistelu oli vuoden 1917 Venäjän vallankumouksen seurauksena Inkerissä syntynyt liike, joka pyrki saamaan alueelle taloudellisen ja sivistyksellisen itsehallinnon Venäjän yhteydessä. Liikkeen radikaaleimmat tavoittelivat myös alueen liittämistä Suomeen.[1]

Venäjän vallankumouksen jälkeen bolševikit olivat alkaneet pystyttää Inkeriin neuvostojärjestelmää ja tukahduttamaan kansallisia vapaushaaveita. Puna-armeijan kutsunnat, elintarvikkeiden pakko-otot, ylimääräiset verot, komissaarit ja neuvostot sekä sotakommunismin tyly arki johti inkeriläisten tyytymättömyyteen. Monet heidän johtohenkilöistään, kuten opettajat ja papit sekä muuta sivistyneistöä pakeni Suomeen.[1]

Suomen suhtautuminen inkeriläisten asiaan oli nihkeää. Esimerkiksi Mannerheim ei pitänyt Inkerinmaan liittämistä Suomeen realistisena ajatuksena, vaikka inkeriläisten auttaminen olikin periaatteessa suomalaisten moraalinen velvollisuus. Keskellä noin 140 000 inkeriläisen ja 10 000 suomensukuisen inkerikon ja vatjalaisten asuinaluetta sijaitsi Pietarin miljoonakaupunki.[1]

Inkerinsuomalaisten eduselimeksi perustettiin tammikuussa 1919 Inkerin väliaikainen hoitokunta. Apua lähdettiin hakemaan Virosta, joka kävi parhaillaan vapaussotaansa Neuvosto-Venäjää vastaan. Viron hallitusta kiehtoi ajatus Länsi-Inkeristä puskurivyöhykkeenä ja yhteinen vihollinen yhdisti heitä. Viro ja Inkerin Väliaikainen hoitokunta solmivat maaliskuun lopulla 1919 sopimuksen, jonka mukaan inkerinsuomalaisista perustettaisiin Viron armeijan joukko-osasto, Inkerin Pataljoona, jota käytettiin Länsi-Inkerissä.[1]

Toisaalta Pohjois-Inkerissä Kirjasalon kylistä muodostunut Kirjasalon tasavalta julistautui itsehallintoalueeksi, jonka tavoitteena oli liittyä Suomeen. Kansannousu alkoi kapinoina vuonna 1918 Suomen ja Venäjän sisällissodan aiheuttaman sekavan tilanteen aikana. Kapinoiden jälkeen Suomeen siirtyi joitakin tuhansia inkeriläisiä rankaisuretkien pelossa. Pohjois-Inkerin asiaa ajoi heinäkuussa 1919 perustettu Pohjois-Inkerin väliaikainen hoitokunta, mikä perusti Pohjois-Inkerin Rykmentin. Tarton rauhassa alue kuitenkin jäi Neuvosto-Venäjälle.

Länsi-Inkerin taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Inkerin Pataljoona

Viron ja Inkerin väliaikainen hoitokunta tekivät maaliskuussa 1919 sopimuksen inkeriläisistä vapaaehtoisista muodostettavan joukko-osaston perustamisesta. Joukko-osastoa käytettäisiin Länsi-Inkerissä osana Viron armeijaa. Inkerin pataljoona muodostettiin Tallinnassa keväällä 1919 taistelemaan Länsi-Inkerissä.[1] Se aloitti taistelunsa toukokuussa maihinnousulla Laukaanjoen suistoalueelle. Laukaanjoelta joukko eteni rannikkokylien kautta itään valloittaen Soikkolanniemen. Pataljoona kärsi merkittävänä tappion 19. toukokuuta kehnosti valmistellussa Kaprion valtausyrityksessä.[1]

Kesäkuussa pataljoonaa vahvistettiin ja se laajennettiin rykmentiksi. Vahvistettu vapaaehtoisjoukko aloitti taas etenemisen rannikkoa pitkin kohti itää. Rykmentti valoitti alueita Yhinmäelle saakka ja valtasiYhinmäen linnakkeen, jota se ei kuitenkaan pystynyt puolustamaan puna-armeijaa vastaan.[2]

Samaan aikaan rykmentin sisäiset ristiriidat kärjistyivät. Inkeriläiset kokivat käyvänsä vapaustaistelua autonomisen Inkerinmaan puolesta, mutta valkoisten venäläisten näkemyksen mukaan itsenäiselle Inkerille ei ollut sijaa. Joukon suomalaiset upseerit taas eivät puolestaan halunneet toimia "ryssien" alaisuudessa. Rykmentin sisäiset ristiriidat johtivat lopulta sen hajoamiseen kesäkuun lopulla.[3]

Rykmentti koottiin uudelleen Virossa ja se osallistui taisteluihin heinä-elokuun vaihteessa Länsi-Inkerissä, Soikkolan suunnalla. Lokakuussa joukko osallistui Venäjän valkoisen armeijan uuteen Pietarin valloitusyritykseen saavuttaen Pietarhovin. Pietarin valtausyritys kuitenkin epäonnistui ja rykmentti asetettiin vartioimaan rajaa Narva-Jõesuun pohjoispuolelle. Inkerin rykmentti hajotettiin lopullisesti kesäkuussa 1920.[4]

Pohjois-Inkerin kansannousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Georg Elfvengrenin johtama Pohjois-Inkerin rykmentti piti vuoteen 1920 hallussaan Kirjasalon tasavallaksi kutsuttua aluetta Pohjois-Inkerissä. Kesäkuussa 1919 Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan lähetystö tuli pyytämään Elfvengreniä Pohjois-Inkerin rykmentin komentajaksi, mihin hän suostui. Toimikunta piti hallussaan Kirjasalon aluetta. Tuolloin rykmentissä oli 580 taistelijaa. Heinäkuussa 1919 Pohjois-Inkeri rykmentti valloitti rajavyöhykkeen, mutta kärsi tappion ja joutui perääntymään.

Seuraava hyökkäys tehtiin 1 700 sotilaan voimin 21. lokakuuta 1919 yhteistyössä Nikolai Judenitšin kanssa. Hyökkääjät onnistuivat valtaamaan Kuivosin aseman, Lempaalan ja Miikkulaisen Laatokan rannalla. Neuvostovenäläisten hyökkäys kuitenkin pakotti perääntymään ja Pohjois-Inkerin rykmentti vetäytyi takaisin Kirjasaloon. Rykmentin haltuun jäi myös Raasulin asema. Tämän jälkeen Elfvengren valittiin Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan puheenjohtajaksi.

Inkeriläisiä pakolaisia Raudun Raasulin tulliasemalla vuonna 1921.[5]

Elfvengrenin tultua hallituksen johtajaksi vahvistettiin Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan ja Luoteis-Venäjän armeijan välisiä suhteita. Perustettiin myös sotasairaala ja Kirjasalon Sanomat -niminen lehti.

Helmikuussa 1920 Suomen painostuksesta Elfvengren joutui eroamaan Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan puheenjohtajuudesta.[6] Inkerille toivottiin kulttuuriautonomiaa, ja inkeriläiset lähettivät Suomen hallitukselle tästä ehdotuksen. Suomi otti asian esille Tartossa 1920. Tarton rauhansopimus lopetti taistelut, mutta Inkeristä siinä ei mainittu sanaakaan. Erillisessä paperissa Neuvostoliitto kuitenkin totesi, että inkeriläisille eli Pietarin kuvernementin suomalaisille taattaisiin samat edut kuin muillekin maan vähemmistökansoille eli he saisivat hoitaa omat kansanvalistukseen, oikeudenkäyntiin ja paikalliseen hallintoon kuuluvat asiansa omalla kielellään. Kulttuuriautonomiaa ei kuitenkaan tullut.

Suomeen jäi noin 7 000–8 000 inkeriläistä, joista osa muutti takaisin Inkeriin muutaman vuoden kuluttua.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, s. 184–191. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.
  2. Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, s. 186–191. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.
  3. Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, s. 186–191. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.
  4. Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, s. 186–191. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.
  5. Inkerin pakolaisia Raudun Raasulissa www.finna.fi. Viitattu 20.10.2020.
  6. --http://web.archive.org/web/20050113125747/http://karjala.dyndns.org/metsapirtti/artikkelit/penttiahtiainen/penaht05.htm