Kirjasalon tasavalta

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kirjasalon tasavalta
1919–1920
Inkerin lippu.svg Ingria Coat-of-Arms 1919.svg
Kirjasalon tasavallan lippu Kirjasalon tasavallan vaakuna

Pohjois.inkeri.sijainti.png

Valtiomuoto Tasavalta
Johtaja Santeri Termonen (ensimmäinen)
Jukka Tirranen (viimeinen)
Pääkaupunki Kirjasalo
Väkiluku 400 (1919)
Kansallislaulu Nouse Inkeri
Edeltäjä(t) Flag of the Russian Soviet Federative Socialist Republic (1918–1937).svg Neuvosto-Venäjä
Seuraaja(t) Flag of the Russian Soviet Federative Socialist Republic (1918–1937).svg Neuvosto-Venäjä

Kirjasalon tasavalta oli lokakuun vallankumouksen jälkeen inkeriläisten kansannousussa Suomen tuella inkeriläisten joukkojen hallitsema alue Venäjän puolella Suomen rajan tuntumassa Karjalankannaksella vuosina 1919–1920, johon leikillisesti viitattiin myös tasavaltana. Inkeriläisten ja suomalaisten aktivistien tarkoituksena oli joko saavuttaa alueelle autonomia, tai liittää se osaksi Suomea. Kirjasalo sijaitsi Pohjois-Inkeriin lukeutuvassa Lempaalassa. Se muodosti ns. Kirjasalon kulmauksen, joka näkyi lovena Suomen vanhassa itärajassa Raudun ja Kivennavan välissä. Tarton rauhassa Suomi luovutti alueen Neuvosto-Venäjälle ja inkeriläiset joukot poistuivat Kirjasalosta Suomen puolelle 5. joulukuuta 1920.

Asutus ja tasavallan toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkeriläinen postimerkki.

Kirjasalo oli noin 30 km² laaja alue Lempaalan pitäjässä Karjalankannaksella Raudun ja Kivennavan kohdalla. Alueeseen kuului viisi kylää ja noin 400 vakinaista asukasta. Kirjasalo oli Repolan ja Porajärven ohella yksi kolmesta Suomen rajantakaisesta liitosalueesta ja leikillisesti siihen viitattiin tasavaltana.[1]

Kirjasalolla oli oma suojeluskunta, kunnanvaltuusto ja sanomalehti Kirjasalon Sanomat, jota julkaisi Pohjois-Inkerin Hoitokunta. Pohjois-Inkerin Hoitokunta julkaisi myös Pohjois-Inkerin postimerkkejä. Postimerkeillä kerättiin varoja Inkerin vapaustaistelun tukemiseksi. Aluetta puolusti Pohjois-Inkerin rykmentti, joka muuttui myöhemmin erikoispataljoonaksi. Tasavallan loppuaikoina Suomi maksoi joukkojen ylläpidosta ja niitä käytettiin rajavartiostona.[1]

Kapteeni E.J. Haapakosken suunnittelema Inkerin lippu vihittiin käyttöön Kirjasalossa 8. syyskuuta 1919. Haapakoski suunnitteli myös Inkerin vaakunan vanhemman vaakunan pohjalta. Pohjois-Inkerillä oli myös oma hymni (Nouse Inkeri) ja kunniamerkki (Inkerin Valkoisen Muurin risti).[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkerin lipun tervehtiminen Kirjasalon jäähyväisparaatissa.

Jännitteet Pohjois-Inkerissä olivat kasvaneet bolševikkien vallankumouksen ja Aunuksen retken myötä. Alue oli bolševikeille tärkeä Pietarin puolustamisen kannalta ja alueelle odotettiin suomalaisten hyökkäystä. Pohjois-Inkerissä oli syttynyt yhteenottoja, joiden aikana bolševikit oli karkotettu Kirjasalon sopukasta. Samaan aikaan inkeriläisiä pakolaisia oli siirtynyt Suomen puolelle. Heinäkuussa 1919 pakolaiset perustivat Suomen puolella Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan, jonka tavoitteena oli luoda autonominen Inkeri, tai jopa liittovaltio Suomen, Viron ja Karjalan kanssa. Suomi tarjosi pakolaisille aseistusta ja suomalaiset aktivistit antoivat joukoille koulutusta. Yrjö Elfvengrenistä tuli inkeriläisten komentaja. 26. heinäkuuta 1919 Elfvengren antoi joukoilleen hyökkäyskäskyn, jonka yhtenä tarkoituksena oli provosoida sota Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille. Hyökkäys tyrehtyi 10–15 kilometrin syvyyteen Suomen rajasta Suomen suljettua rajansa Inkeriin ja kiellettyä näiden avustamisen, koska hyökkäys oli toteutettu vastoin maan virallista tahtoa. Elfvengren joutui vetäytymään joukkoineen puolustusasemiin Kirjasalon tuntumaan elokuussa. Suomessa syttyneen arvostelun takia Elfvengren erotettiin muodollisesti, joskin Inkerin toimikunta antoi hänelle saman tien muita tehtäviä. Toimikunta muutettiin Pohjois-Inkerin hoitokunnaksi, jonka puheenjohtajana toimi Juho Kokko. Vapaajoukon johtoon nousi Elja Rihtniemi.[1]

Rihtiniemi aloitti linnoitustyöt Kirjasalon alueella ja sai myös aseita Suomesta, jossa Pohjois-Inkeriä oli alettu pitää hyödyllisenä puskurivyöhykkeenä. Lokakuussa Pohjois-Inkerin Hoitokunta kutsui kuitenkin rykmentin komentajaksi takaisin aiemmin erotetun Elfvengren. Elfvengren aloitti 21. lokakuuta 1919 uuden hyökkäyksen Venäjän valkoisten joukkojen kenraali Nikolai Judenitšin kanssa solmimansa sopimuksen mukaisesti. Valkoisilta oli saatu huomattava summa rahaa, jota käytettiin inkeriläisten varustamiseen. Hyökkäys eteni Lempaalan itäpuolella Grusinan eli Kuivaisten rautatieasemalle ja rajalta Tapparista Vuolejärvelle asti. Edellisen hyökkäyksen tapaan lopulta 25. lokakuuta inkeriläisten oli kuitenkin aloitettava jälleen vetäytyminen.Viikon taistelujen jälkeen oltiin jälleen lähtöasemissa. Hyökkäys oli herättänyt jälleen arvostelua ja monet suomalaiset aktivistit lopettivat yhteistyön inkeriläisten kanssa. Hoitokunnan puheenjohtaja Kokko ja sota-asianhoitaja Paavo Tapanainen erosivat. Inkeriläiset alkoivat saada helmikuussa 1920 määrärahaa Suomesta ja heistä tuli osa Suomen rajavalvontaa. Samalla Elfvengren erotettiin ja hänen tilalleen nousi Alfred Wansén. Inkeriläisten viimeisenä komentajana toimi syyskuussa 1920 nimitetty Jussi Sihvo. Suomessa ajatus Inkerin vapauttamisesta alkoi jäädä taka-alalle. Tarton rauhassa Suomi suostui luovuttamaan Kirjasalon Neuvosto-Venäjälle. Venäjä oli taannut inkeriläisille kulttuuriautonomian, jota ei kuitenkaan lopulta toteutettu.[1]

5. joulukuuta 1920 Kirjasalossa pidettiin surujuhlat, jossa laskettiin Inkerin lippu. Erik Heinrichs piti puheen, jonka jälkeen laulettiin Nouse Inkeri ja Porilaisten marssi. Lopuksi Sihvo antoi määräyksen Suomen puolelle siirtymisestä. Erikoispataljoona ylitti Suomen rajan kello 10.33.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, s. 192-209. 2. painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. ISBN 978-952-222-846-8.
  2. Inkerin tunnukset Suomen Inkeri-liitto. Viitattu 1.3.2019.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Engman, Max: RAJA, Karjalankannas 1918 - 1920, WSOY, Helsinki 2007, s. 202