Itä-Karjala

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Itä-Karjala keltaisella merkittynä

Itä-Karjala (myös Venäjän Karjala, joskus myös Kauko-Karjala) on Tarton rauhan (1920) mukaisen Suomen itärajan takainen alue, joka vastaa suunnilleen Venäjän federaatioon kuuluvan Karjalan tasavallan aluetta.[1] Itä-Karjala on vanhastaan ollut karjalaisten kotiseutua. Itä-Karjala rajoittuu Suomen entiseen itärajaan, Laatokkaan, Syväriin, Ääniseen, Vienanmereen ja Imandrajärveen.[2] Itä-Karjala jakautuu Aunuksen ja Vienan historiallisiin maakuntiin.[1]

Nimitys Itä-Karjala vakiintui suomen kieleen Tarton rauhan jälkeen.[1] Venäjällä Itä-Karjalaksi kutsutaan Karjalan tasavallan itäisintä osaa (Puutoisten piiri) Äänisen itäpuolella. Suomessa tätä aluetta ei yleensä pidetä Karjalan osana.[3]

Joskus Itä-Karjalaa kutsutaan Venäjän Karjalaksi, mutta useimmiten tällä termillä viitataan nykyisin Karjalan tasavaltaan tai sitten kaikkiin Venäjälle nykyisin kuuluviin Karjalan alueisiin. Suomen toisen maailmansodan yhteydessä luovuttamat Laatokan Karjala ja Sallan–Kuusamon alueen eteläosa eivät ole Itä-Karjalaa, vaikka nykyisin kuuluvatkin Karjalan tasavaltaan.[2] Eräät Itä-Karjalan osat taas jäävät Karjalan tasavallan ulkopuolelle. Pohjoisin Viena, suunnilleen entiset Kantalahden ja Koudan kunnat, liitettiin 1930-luvun lopulla Murmanskin alueeseen.[2] Syväriin rajoittuva Itä-Karjalan eteläisin osa puolestaan kuuluu Leningradin alueeseen.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautakaudelta 1700-luvulle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä-Karjalaa asuttivat ajanlaskun alun tienoilla ja vielä kauan sen jälkeenkin saamelaiset metsästäjä-kalastajat. Kiinteä ja maata viljelevä asutus syntyi Aunuksen Karjalassa Laatokkaan virtaavien jokien varsille viikinkiajalla (noin 8001050).[4] Tuolloin Itä-Karjala joutui viikinkien idänretkien myötä skandinaavisen vaikutuksen piiriin.[4] Tämän asutuksen alkuperä oli luultavasti vepsäläinen, mutta myöhemmin Itä-Karjalaan levisi karjalaista asutusta Laatokan Karjalasta käsin. Seuraavien vuosisatojen kuluessa maata viljelevä asutus levisi hitaasti Itä-Karjalan muihinkin osiin, viimeisenä Vienan Karjalaan 1400- ja 1500-luvuilla.

Itä-Karjala joutui Novgorodin vaikutuspiiriin 1100- ja 1200-luvulla ja sai sieltä kristinuskon ortodoksisessa muodossa.[1] Kun Moskovan Venäjä valloitti Novgorodin 1478, siirtyi Novgorodin venäläisväestöä Itä-Karjalaan.[2] Ruotsin ja Venäjän sotien yhteydessä Viena ja Aunus joutuivat toistuvasti sota-alueeksi.[2] Stolbovan rauhassa (1617) Ruotsi sai Laatokan Karjalan, mutta Itä-Karjala jäi Venäjän puolelle.[1] Vuonna 1742 Ruotsi yritti hattujen sodassa saada Itä-Karjalan hallintaansa, mutta tämä yritys johti päinvastaiseen tulokseen Ruotsin ja Venäjän välisen rajan siirtyessä lännemmäksi.[2]

Suomalaiset kiinnostuvat Itä-Karjalasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän keisarikuntaan kuuluneessa Suomen suuriruhtinaskunnassa alettiin 1830- ja 1840-luvuilla puhua Suomen ja Itä-Karjalan kansallisesta yhteenkuuluvuudesta. Tätä käsitystä edesauttoivat Suomessa matkustelevat itäkarjalaiset laukkukauppiaat sekä suomalaiset runonkerääjät ja sukukielten tutkijat.[2] Yleiseurooppalainen kansallisuusaate ja suomalaisten kansallinen herääminen synnyttivät 1800-luvun lopulla käsityksen, että itäkarjalaisten asuinseudut olisi liitettävä Suomeen.[2] Tämän myötä tutkijat, kirjailijat ja taiteilijat tekivät tutkimusmatkoja Itä-Karjalaan. Levottomuudet Venäjällä vuonna 1905 lujittivat entisestään suomalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta itäkarjalaisiin.[2] Suomessa asuneet vienankarjalaiset perustivat Vienan Karjalaisten Liiton, joka pyrki pitämään itäkarjalaisten asiaa esillä.[2] Ensimmäisen maailmansodan myötä ajatus Itä-Karjalan liittämisestä riippumattomaan Suomeen sai vaikutusta varsinkin ylioppilaspiireissä.[2]

Heimosodat 1918 - 1920[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen julistauduttua itsenäiseksi 1917 tuli Itä-Karjalan kysymys osaksi uuden valtion ulkopolitiikkaa.[1] Itä-Karjalan liittämistä pyrittiin ajamaan ensin poliittisin keinoin, mm. Saksan tuella.[2] Suomen sisällissodan aikana 23. helmikuuta 1918 Mannerheim antoi päiväkäskyn, jossa luvattiin vapauttaa Itä-Karjala.[2] Venäjän sisällissodan aikana suomalaisia joukkoja osallistui Itä-Karjalan vapauttamisyrityksiin.[1] Näitä taisteluita kutsutaan heimosodiksi. Maaliskuussa 1918 Mannerheim antoi käskyn retkikuntien lähettämisestä Itä-Karjalaan. Nämä Vienan retkien nimellä tunnetut tapahtumat estivät Vienaan paenneiden punaisten suomalaisten hyökkäyksen Suomeen. Sen sijaan retkikuntia vastaan taistelleet punaiset ja englantilaiset sekä englantilaisten propagandan tuloksena myös osa karjalaisista tekivät näiden retkikuntien pyrkimykset tyhjiksi. Seuraavana vuonna aunuksenkarjalaiset ilmaisivat halunsa liittyä Suomeen, jonka johdosta Suomesta lähti joukkoja Aunukseen. Suomalaisten Aunuksen retkikunta eteni lähelle Petroskoita, mutta joutui venäläisten vastustuksen ja aunuslaisten taisteluhaluttomuuden vuoksi vetäytymään takaisin. Vain Aunuksen Karjalaan kuuluneet Repolan ja Porajärven kunnat olivat Suomen hallussa.[2] Repola oli äänestänyt Suomeen liittymisestä syksyllä 1918 ja Porajärvi 7. tammikuuta 1919. Myös Vienan Karjalan kunnat olivat eräin ehdoin päättäneet liittyä Suomeen Uhtualla 1918 pidetyn kokouksen myötä,[1] mutta Vienaa ei pystytty saattamaan Suomen hallinnon alle.

Itä-Karjalan kansannousu 1921 - 1922[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjän hallitus perusti 7. kesäkuuta 1920 suunnilleen Itä-Karjalan alueen käsittävän Karjalan työkansan kommuunin. Tarton rauhanneuvotteluissa Suomi pyrki ratkaisuun, jossa itäkarjalaiset saisivat kansanäänestyksellä päättää kumpaan valtioon tulisivat kuulumaan.[2] Venäjän vastustuksen vuoksi Suomen oli luovuttava tästä tavoitteesta samoin kuin Repolasta ja Porajärvesta. Vastineeksi Suomi sai Petsamon ja Venäjän lupauksen Itä-Karjalan kansallisesta autonomiasta.[2] Autonomia ei kuitenkaan toteutunut ja itäkarjalaiset nousivat kapinaan 1921. Tähän Itä-Karjalan kansannousuun osallistui myös suomalaisia vapaaehtoisia.[1] Neuvosto-Venäjä kuitenkin kukisti kapinan seuraavana vuonna. Virallinen Suomi vetosi asiassa Kansainliittoon ja Haagin pysyvään kansainväliseen tuomioistuimeen, ilman tuloksia.[1] Tämän jälkeen Itä-Karjalan kysymys jäi Suomen virallisesta politiikasta syrjään. Se säilyi Akateemisen Karjala-Seuran ohjelmassa 1930-luvulla.[1]

Suomalaiset Itä-Karjalaa miehittämässä 1941 - 1944[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan aikana Itä-Karjalan kysymys nousi uudestaan esille. Suomi oli Saksan kanssa käydyissä neuvotteluissa tuonut ilmi mielenkiintonsa eräitä Itä-Karjalan alueita kohtaan.[2] Jatkosodan alkaessa Mannerheim antoi päiväkäskyn, jossa luvattiin vapauttaa Itä-Karjala ja luoda Suur-Suomi.[2] Jatkosodan aikana 1941-1944 suurin osa Itä-Karjalaa oli Suomen miehittämä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k Toim. Kuosmanen Riitta-Liisa, Halinen Ari: Facta Tietosanakirja, s. 455-456. Helsinki: WSOY (Porvoo: WS Bookwell), 2006. ISBN 951-0-31930-9.
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Päätoim. Hakala Matti: Suomalainen tietosanakirja 3 (HIL-KANAN), s. 297-298. Espoo: Weilin+Göös, 1990. ISBN 951-35-4647-0.
  3. Karjala – kieli, murre ja paikka (Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 129) Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 10. heinäkuuta 2007.
  4. a b Facta 2001 osa 7 (ITÄ-KARR), s. 3. Porvoo: WSOY, 1983. ISBN 951-0-10228-8.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]