Valdainkarjalaiset
Valdainkarjalaiset olivat Valdain ylängöllä nykyisellä Novgorodin alueella asunut karjalaisryhmä. Alkuperältään he olivat 1600-luvulla Venäjälle paenneiden Käkisalmen läänin asukkaiden jälkeläisiä[1]. Paikallinen varsinaiskarjalan murre oli lähellä tverinkarjalaisten kielimuotoa.
Novgorodin seudulla karjalaisia asettui varsinkin Valdain lähellä sijainneen Iverskin luostarin maille. Vuonna 1661 luostarin mailta mainitaan 22 karjalaista kylää. Myöhemmin osa luostareiden ja tilanherrojen talonpojista pakeni verohelpotusten toivossa valtion omistamille maille.[2]
1800-luvun puolivälissä Novgorodin läänissä laskettiin olleen 27 076 karjalaista, joista suurin osa asui noin 90 kylässä Valdain kihlakunnassa ja sen lähiseuduilla Borovitšin, Demjanskin ja Kresttsyn kihlakunnissa. Valdain kihlakunnan Ivantejevon, Jedrovon, Novotroitsyn ja Zimogorjen volosteissa sekä Demjanskin kihlakunnan Robežin volostissa karjalaiset muodostivat suurimman osan väestöstä.[3]
Vanhauskoisiin tihvinänkarjalaisiin verrattuna hajallaan asuneet valdainkarjalaiset venäläistyivät varsin nopeasti. Jo 1850-luvulla monet heistä olivat kaksikielisiä, ja esimerkiksi Mstajoen varrella lapset puhuivat enää harvoin karjalaa.[4] Vuoden 1897 väestönlaskennan mukaan Novgorodin läänissä oli 9 980 karjalaa äidinkielenään puhuvaa. Heistä 5 808 asui Valdain, 1371 Tihvinän, 1076 Borovitšin, 571 Belozerskin, 525 Demjanskin ja 424 Kresttsyn kihlakunnissa.[5] Vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan karjalaisia oli Novgorodin läänissä yhteensä 858 henkeä, joista Valdain kihlakunnassa 494, Demjanskin 274, Borovitšin 47 ja Malaja Višeran kihlakunnassa 23[6]. Todellisuudessa heidän määränsä lienee ollut jonkin verran suurempi. Vuonna 1911 karjalaa puhuttiin vielä 62:ssa Valdain seudun kylässä, tosin osassa niistä lapset eivät enää osanneet kieltä.[7]
Suomalaisista kielen- ja kansanperinteen tutkijoista valdainkarjalaisten luona kävivät V. R. Petrelius vuonna 1892, Väinö Salminen vuonna 1906 ja Juho Kujola vuonna 1910. Petrelius ja Salminen kirjoittivat muistiin kansanrunoja, satuja, arvoituksia ja lauluja. Kujola keräsi 1150 sanastomuistiinpanoa ja laati Valdain karjalaiskylien luettelon.[8]
Virolaiset kielentutkijat aloittivat Valdain karjalaismurteen tutkimisen Paul Aristen ja Paula Palmeosin johdolla 1950-luvun alussa. Tuolloin karjalaa puhuttiin vielä kahdessatoista Valdain eteläpuolella sijainneessa kylässä.[9] Viimeiset valdainkarjalaiset asuivat 1980-luvulla nykyisen Jedrovon kunnan Markovon kylässä[10].
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Massinen, Henna: Venäläisperäisyys karjalaisissa lehmien ja hevosten nimissä ja nimityksissä, s. 10–11. Itä-Suomen yliopisto, Filosofinen tiedekunta, Suomen kieli ja kulttuuritieteet, Karjalan kieli ja kulttuuri, 2022.
- ↑ Žerbin, A.S.: Pereselenije karel v Rossiju v XVII veke, s. 66–67, 70–71. Petrozavodsk: Gosudarstvennoje izdatelstvo Karelo-Finskoi SSR, 1956.
- ↑ Fišman, O.M.: Žizn po vere: tihvinskije karely-staroobrjadtsy, s. 22. Moskva: Indrik, 2003. ISBN 5-85759-212-7.
- ↑ Fišman, O.M.: Žizn po vere: tihvinskije karely-staroobrjadtsy, s. 23. Moskva: Indrik, 2003. ISBN 5-85759-212-7.
- ↑ Pervaja vseobštšaja perepis naselenija Rossijskoi imperii, tom XXVI, tetrad 1, s. 66–69. Moskva: Tsentralnyi statistitšeski komitet ministerstva vnutrennih del, 1901.
- ↑ Karjalan kirja, s. 330–331. Porvoo–Helsinki: Werner Söderström, 1932.
- ↑ Karjalan kirja, s. 531–532. Porvoo–Helsinki: Werner Söderström, 1932.
- ↑ Virtaranta, Pertti: Juho Kujola: karjalan ja lyydin tutkija, s. 33–35. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1960.
- ↑ Palmeos, P.: Karjala Valdai murrak, s. 3–4. Tallinn: Eesti NSV teaduste akadeemia, 1962.
- ↑ Punžina, A.S. (sost.): Slušaju karelski govor, s. 6. Petrozavodsk: Periodika, 2001. ISBN 5-88170-071-6.
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||||||||
