Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta

Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta
1920/1923–1940 1956–1991
lippu	vaakuna
Karjalan ASNT:n sijainti Neuvostoliitossa
Valtiomuoto	autonominen sosialistinen neuvostotasavalta
osa	Neuvostoliittoa ja Venäjän neuvostotasavaltaa
Pääkaupunki	Petroskoi
Pinta-ala
– yhteensä	172 400 km², josta vettä 25 % km²
Väkiluku	790 150 (1989)
Viralliset kielet	venäjä, suomi (1920–1938, 1956–1991) karjala (1937–1940)
Valuutta	Neuvostoliiton rupla
Tunnuslause	Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!
Edeltäjä(t)	Karjalais-suomalainen SNT
Seuraaja(t)	Karjalan tasavalta
Infobox OK

Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta (ven. Каре́льская Автоно́мная Сове́тская Социалисти́ческая Респу́блика, Karelskaja Avtonomnaja Sovetskaja Sotsialistitšeskaja Respublika) eli Karjalan ASNT, yleiskielessä Itä-Karjala, Venäjän Karjala ja Neuvosto-Karjala, oli Venäjän neuvostotasavaltaan kuulunut itsehallinnollinen alue Neuvostoliitossa vuosina 1920–1940 ja 1956–1991.

Vuosina 1940–1956 alueella oli täysivaltainen neuvostotasavalta nimeltään Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta.

Työkommuuni

Pääartikkeli: Karjalan työkansan kommuuni

Vuonna 1917 Venäjästä itsenäistynyt Suomi lupasi luopua vaatimuksistaan suomalais-ugrilaisten kansojen, ennen kaikkea karjalaisten asuttamaan Itä-Karjalaan, jos bolševistinen Venäjä järjestää alueelle kansallisen hallinnon. Ennen kuin Venäjän ja Suomen väliset Tarton rauhanneuvottelut alkoivat, lakia säätänyt yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea päätti antaa asetuksen Karjalan työkommuunin perustamisesta Aunuksen ja Arkangelin kuvernementtien karjalaisten asuttamalle seudulle kesäkuussa 1920.

Kulttuuriautonominen valtiomuodostuma sopi bolševikkien kansallisuuspolitiikkaan pienten kansojen itsemääräämisoikeudesta, mistä ne kuitenkin luopuisivat "liittymällä vapaaehtoisesti suurempaan neuvostovaltioon turvallisuuden ja suuruuden ekonomian vuoksi". Käytännössä päätöksellä kuitenkin pyrittiin parantamaan Venäjän neuvotteluasemia ja torjumaan väitettyä Suur-Suomi-aatetta sekä antaa kuva siitä, että Venäjä ei sorra Itä-Karjalan väestöä.

Vaikka Karjalan työkansan kommuuni olikin osaksi Venäjän keskushallinnon ohjauksessa, se kuitenkin oli ensimmäinen nimenomaan Itä-Karjalan käsittänyt hallintoyksikkö Venäjän historiassa. Suomen kieli sai venäjän ohella virallisen kielen aseman kommuunissa ja alueen kouluissa opetusta annettiin suomeksi, jolla myös karjalaisväestön kulttuuritasoa kehitettiin.

Venäjänkielinen kartta Karjalan ASNT:n kihlakunnista vuonna 1927.

Ennen heinäkuussa 1920 Petroskoissa pidettyä työtätekevien karjalaisten yleiskarjalaista edustajakokousta järjesti Venäjä Itä-Karjalassa luotettavuudeltaan epäselväksi jääneen kansanäänestyksen, jonka mukaan asukkaista 88,3 prosenttia halusi jäädä Venäjän yhteyteen sekä 10,8 prosenttia toivoi itsenäisyyttä ja vain 0,9 prosenttia halusi liittymistä Suomeen. Edustajakokouksen sekä yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean ja Venäjän hallituksen päätöksellä kommuunin alueeksi määriteltiin 21 Aunuksen kuvernementin Petroskoin, Aunuksen ja Poventsan kihlakunnista 21 kuntaa, 2 yhteisöä^selvennä ja 1 kylä^selvennä; Arkangelin kuvernementin Kemin kihlakunnasta 19 kuntaa sekä Petroskoin, Aunuksen ja Kemin kaupungit. Kommuunissa asui runsaat 144 000 asukasta, joista noin 60 prosenttia oli karjalaisia ja 37 prosenttia venäläisiä pinta-alan ollessa 115 186 km².

Suomalaisia punaisia oli Suomen sisällissodan myötä paennut Venäjälle yli 10 000 henkeä. Heistä monet nousivat johtaville paikoille Itä-Karjalassa, kuten Edvard Gylling. Hänestä tuli Itä-Karjalan vallankumouskomitean puheenjohtaja, käytännössä pääministeri. Muita keskeisiä suomalaisia olivat Jaakko Mäki ja Kustaa Rovio. Vuoden 1918 jälkeen Suomen rajanaapurina idässä oli suomalaisten emigranttikommunistien johtama niin sanottu punainen Suomi, vaikka suomalaisia olikin tasavallan väestöstä vain muutama prosentti. Kansalaissodan hävinneistä punaisista tuli toisella puolen rajaa sankareita ja voittajia.

Itä-Karjalan asema oli vielä vuosina 1921–1922 epävakaa, koska karjalaisten kansannousu, johon myös vapaaehtoiset Suomesta eli heimosoturit osallistuivat, oli epäonnistunut. Kansannousun takia Vienan kyläneuvostojen johtopaikoille asetettiin punasuomalaisia, joiden tehtäväksi asetettiin Gyllingin hahmotteleman kansallispolitiikan ja paikallisen talouden kehittäminen, koska karjalaisia ei enää katsottu luottamuksen arvoisiksi. Toisaalta kansannoususta ei ole haluttu neuvostohistoriankirjoituksessa syyttää itse karjalaisia, vaan suomen valkoisia.

Vuonna 1922 Aunuksen kuvernementista liitettiin Puudožin kihlakunta, jolloin kommuunin pinta-ala kasvoi 144 600 km²:iin ja asukasluku yli 200 000:n. Samalla venäläiset tulivat enemmistöksi.

Autonominen neuvostotasavalta

Neuvostoliiton perustamisen jälkeen Karjalan Työkommuunin nimi muutettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi heinäkuussa 1923 ja hallituksen virallinen nimi muuttui kansankomissaarien neuvostoksi. Yleisvenäläinen toimeenpanava keskuskomitea ratkaisi asian 25. heinäkuuta 1923. Karjalan ASNT säilyi edelleen osana Venäjän sosialistista federatiivista neuvostotasavaltaa. Ulkoasioiden hoito jäi Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissariaatille, mutta sota-asioiden hoitoa varten perustettiin Karjalan sota-asiain kansankomissariaatti. Se oli käytännössä Leningradin sotilaspiirin alainen.

Vuonna 1924 Itä-Karjalaan liitettiin Lotinapellon kihlakunnasta Latvan pitäjä ja suurin osa Soutjärven pitäjästä. Näissä oli 12 000 asukasta, joista 9 000 vepsäläisiä.

Tilanne neuvostovallan alkuaikoina Vienassa

Karjalan kapinan jälkeen Vienan kihlakuntien kyläneuvostojen ja toimeenpanevien komiteoiden johtoon saapuneet punasuomalaiset kohtasivat monia ongelmia. Valkoiseen Suomeen perääntyessään metsäsissit olivat vieneet mukanaan 11 000 pakolaista ja tuhonneet asuinrakennuksia, viljavarastoja ja vieneet karjaa sekä työhevosia mukanaan. Venäjän sisällissodan takia kärsittiin ruokapulasta, ja vanhat kauppayhteydet Suomen puolelle olivat katkenneet. Muutenkin liikenneyhteydet keskiseen Vienaan olivat heikot. Uhtuan kihlakunnan 4 000 kotitaloudesta oli Karjalan Kommuunin mukaan tyhjänä 1 400 ja karjakanta oli supistunut puoleen. Tilannetta pahensi 1923 kevään huono sato, jonka takia viljaa oli ostettava valkoisesta Suomesta. Karjalan keskushallinto jakoi viljaa pahimmille kriisialueille, jossa oli paikoitellen siirrytty pettuleivän syöntiin. Lukutaidottomuus oli yleistä aikuisväestön keskuudessa, joka haittasi tiedotusten ja sivistyksen levittämistä sanomalehtien kautta. Puolueelle vuonna 1925 tehdyn raportin mukaan Uhtuan kihlakunnassa oli 2 169 lukutaidotonta. Teollisuus ja kaupungistuminen olivat Karjalassa vähäistä. Vain 10 prosenttia väestöstä asui kaupungeissa, ja Edward Gyllingin vuoden 1921 laskelmien mukaan 146 000 asukkaasta vain noin 2300 ihmistä työskenteli teollisuudessa.

Rauhallista sosialismin rakentamista 1920-luvulla

Väestöpula saatiin ratkaistua kun läskikapinan seurauksena Suomesta muutti 258 työläistä perheineen, ja kun neuvostohallitus keväästä 1923 asti alkoi myöntää armahduksia Suomen puolelle paenneille, jolloin omatoimisesti ja amnestian nojalla kotikyliin palasi eri arvioiden mukaan 6 700–8 200 karjalaista. Pakolaiset kykenivät palaamaan 1. tammikuuta 1926 asti, kunnes keskuskomitea päätti luovuttaa pakolaisten jäljelle jääneen omaisuuden kyläyhteisöille. Sen lisäksi Petroskoihin kerääntyneitä punasuomalaisia muutti alueelle töiden perässä. Neuvosto-Karjalassa oli puute koulutetuista insinööreistä ja asiantuntijoista, jonka takia hallitus pyrki houkuttelemaan Karjalaan ulkomaista korkeatasoista työvoimaa etenkin Ruotsista. Edward Gylling pyrki taloudelliseen läpimurtoon, ja Uhtualle tarvittiin infrastruktuuria: teitä, teollisuutta, sähkölaitoksia ja uusia asutuksia. Iso edistysaskel oli Uhtuan ensimmäisen sähkölaitoksen perustaminen syksyllä 1924. Hanketta johti ruotsalainen sähköinsinööri E. Moberg. Punainen Karjala kirjoitti laitoksen perustamisesta: ”arvaamaton hyöty tulee tästä olemaan Uhtualle, jossa on tähän saakka totuttu tekemään töitä päretikun varassa.” Uhtuan paikallista tavarantuotantoa varten perustettiin Uhtuan teollisuuskombinaatti, johon kuuluui muun muassa sahalaitos, metalliverstas ja puutyöverstas.

Punasuomalaisten johdolla Neuvosto-Karjalassa rakennettiin sosialismia suhteellisen rauhallisesti. Maataloutta ei välittömästi kollektivisoitu, vaan sitä edelsi Neuvostoliiton yleistä linjaa mukaileva NEP-politiikan kausi, jossa perinteinen talonpoikien maan yksityisomistus säilytettiin, mutta sitä pyrittiin ohjaamaan vapaaehtoisen yhteistyön suuntaan.

Puna-armeijan vallatessa Uhtuan vuonna 1922 valta oli aluksi vallankumouskomitealla eli Revkomilla, joka oli Puna-armeijan hallussa, mutta valta siirrettiin 1923 vastaperustetun Uhtuan kihlakunnan kyläneuvostoille ja toimeenpaneville komiteoille.

Ylin vallankumouksellinen sotaneuvosto antoi elokuussa 1925 päiväkäskyn, jolla määrättiin vuonna 1903 syntyneet nuorukaiset palvelukseen Karjalassa järjestettävään puna-armeijan joukko-osastoon. Karjalan ensimmäinen asevelvollisuuskutsunta järjestettiin lokakuussa 1925, ja marraskuussa astuivat ensimmäiset asevelvolliset palvelukseen. Palveluspaikka oli Petroskoi, missä ryhdyttiin muodostamaan pataljoonaa.

Suomalaiskansallinen politiikka

1930-luvun alussa vähintään 15 000 suomalaista loikkasi maahan aatteellisista syistä, mutta muuttoon vaikuttivat myös lamavuodet ja työttömyys.

Koska karjalan kirjakieltä ei ollut, vaihtoehtona oli venäläistyminen, ja siksi Itä-Karjalan hallitus pyrki tietoisesti juurruttamaan suomen kieltä. Käytännössä suomalaisten kommunistien kansallisuuspolitiikka painotti suomen kieltä ja suomalaisuutta karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin sijaan. Osana suomalaiskansallista ohjelmaa perustettiin vuonna 1925 neljästä komppaniasta koostunut Karjalan jääkäripataljoona, jonka ensimmäisenä komentajana toimi Ahvenanmaalta kotoisin ollut Eyolf Mattsson. Vuonna 1931 pataljoona laajennettiin Karjalan jääkäriprikaatiksi, joka lakkautettiin vuonna 1935. Alkeis- ja keskikouluja rakennettiin runsaasti eri puolille Neuvosto-Karjalaa. Vuonna 1932 ensimmäisen asteen kouluja oli 512 ja oppilaita 39 065. Suomenkielisiä kouluista oli 279 ja oppilaista 17 949. Suomenkieliset oppilaat olivat karjalaisia. Toisen asteen kouluissa, joita oli vuonna 1932 yhdeksän, opiskeli 4 523 oppilasta, joista karjalaisia oli 963.

Yhdysvalloista ja Kanadasta muutti neuvostotasavaltaan 1920–1930-luvulla noin 5 000–12 000 amerikansuomalaista ja kanadansuomalaista. Tästä luvusta noin 7 000 saapui maahan 1930-luvun alussa. Heidän motiivinsa olivat aatteellisia, ja Neuvostoliiton poliittinen johto tuki muuttoa. Amerikansuomalaisten perustamia kolhooseja olivat muun muassa Hiilisuo lähellä Petroskoita, Säde Aunuksessa ja Vonganperä Uhtualla. Pääosa amerikansuomalaista työskenteli Petroskoin piirissä. Tuon ajan edistyksellisiin työtapoihin ja koneisiin tottuneita amerikansuomalaisia pidettiin välttämättömänä apuvoimana takapajuiseksi jääneen tasavallan modernisoinnissa. Säde oli Neuvosto-Karjalan suurimpia ylpeydenaiheita, koska sen tuotantoluvut olivat Neuvostoliiton parhaita.

Suomalaisten ja karjalaisten vainoaminen

Vainojen taustaa

Ilmapiiri alkoi muuttua uhkaavaksi jo 1920-luvun viimeisinä vuosina. Vuonna 1932 Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirov muistutti lähettämässään selvityksessä Neuvosto-Karjalan innokkaita suomalaistajia siitä, ettei toistaiseksi ollut ratkaistu, minne amerikansuomalaiset maahanmuuttajat sijoitettaisiin. Selvityksen olivat allekirjoittaneet venäläiset Leningradin OGPU:n päällikkö Medved ja Leningradin sotilasläänin vallankumousneuvoston jäsen Slavin. Sotilaallisista ja turvallisuuspoliittisista syistä amerikansuomalaisia ei voinut heidän mielestään sijoittaa suureen osaan Karjalan piireistä. Kustaa Rovio protestoi esitettyjä rajoituksia vastaan ja kääntyi asiassa suoraan Stalinin puoleen, koska hän oletti noudattavansa Stalinin antamia ohjeita. Stalinin politiikka perustui kuitenkin puhtaasti neuvostovaltion turvallisuuden varmistamiseen: vuoden 1930 tammikuun julistuksesta lähtien itsenäisten talonpoikien eli kulakkien tuhoamiseen yhteiskuntaluokkana, vuosina 1933–1934 rautaista kuria tavoitteleviin puoluepuhdistuksiin ja vuosina 1937–1938 koko neuvostovaltion yhtenäistämiseen venäläisten hallitseman kommunistisen puolueen päätöksillä. Stalinin linjauksilla oli Neuvosto-Karjalan suomalaisten kannalta murheelliset seuraukset.

Hysteeriseksi ilmapiiri tiivistyi 1930-luvun puolivälissä sen jälkeen, kun Kirov oli murhattu Leningradissa. Suomalaisiin – samoin kuin muihin Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksiin – luotettiin yhä vähemmän ja vähemmän. Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD povasi sotaa ja tahtoi karkottaa vähemmistöt neuvostotasavallan raja-alueilta. Päämäärää edistettiin niin, että tšekistit ja muut turvallisuusviranomaiset levittivät uhkaavia huhuja, joissa oli totuutta vain nimeksi. Huhuissa esimerkiksi ”Suomen ohranan” agentit parveilivat Karjalan asutuskeskuksissa ja metsissä. Kirovin tilalle tuli Andrei Ždanov, joka lähetti Karjalaan puhdistusta suorittamaan apulaisensa Mihail Tšudovin ja latvialaissyntyisen Irglisin.

Ennen Stalinin vainoja yli puolet Neuvostoliittoon asettuneista Suomen kansalaisista tai entisistä kansalaisista asui Karjalassa. Vaikkei suomalaisten osuus tasavallan koko väestöstä ollut suuren suuri, heidän roolinsa poliittisessa elämässä, taloudessa, tieteessä ja kulttuurissa oli johtava.

Etninen puhdistus

Taloudellinen ja poliittinen itsehallinto tosiasiallisesti lopetettiin vuonna 1935, jolloin Itä-Karjalan puoluejohtaja Roviota ja pääministeri Gyllingiä syytettiin suomalaisten suosimisesta ja nationalistisesta sovinismista ja heidät syrjäytettiin. Tilalle tulivat Neuvostoliiton keskushallinnolle uskolliset venäläiset johtajat. Rovio ja Gylling siirrettiin Moskovaan muodollisesti toisiin tehtäviin, mutta heidät Jaakko Mäen tavoin tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin vuonna 1938.

Suomalaisjohtajien syrjäyttäminen oli alkusoitto suomalaisiin kohdistuneelle systemaattiselle puhdistukselle Itä-Karjalassa Stalinin vainojen yhteydessä. Punaisessa Karjalassa alkoi eri laitosten johtajien arvostelu. Kymmeniä tuhansia suomalaisia teloitettiin ampumalla tai siirrettiin pakkotyöhön vankileireille Siperiaan. Suomen kieli korvattiin vuonna 1937 professori Dmitri Bubrihin kehittämällä karjalan kirjakielellä, jota kirjoitettiin kyrillisillä aakkosilla ja joka runsaiden venäläisten lainasanojen vuoksi oli karjalaisille vaikea ymmärtää. Suomen kielen ja karjalan puhekielen käyttö kiellettiin, minkä seurauksena venäjästä tuli käytetyin kieli.

NKP(b):n aluekomitean ensimmäiseksi sihteeriksi tuli vuonna 1938 Gennadi Kuprijanov, joka lupasi virkaanastujaispuheessaan karkottaa suomalaiset Petroskoista. Johtavissa tehtävissä olleet suomalaiset ja karjalaiset korvattiin venäläisillä. Vieläkään ei tiedetä täsmällisesti, kuinka paljon suomalaisia teloitettiin ja tuomittiin vankileireille. Korkeimmat arviot kipuavat yli 30 000:n tai jopa 40­ 000:n ammuttuun suomalaiseen. Erilaisia tuomioita sai vähintään 11 100 suomalaista. Kuolemantuomio langetettiin vähintään 9 100 suomalaiselle loppujen saadessa pidempiä tai lyhyempiä leirituomiota.

Suomalaiskansallisen politiikan vastainen toiminta kuitenkin lopetettiin ennen talvisodan alkamista vuonna 1939, sillä Neuvostoliitto tarvitsi suomen kieltä osaavaa väestöä asettamansa Terijoen hallituksen palvelukseen.

Talous

Karjalan työkansan kommuunin ja Venäjän neuvostotasavallan välisen sopimuksen mukaan jäi 25 pronsenttia Karjalassa valmistetuista vientituotteista Karjalan hallinnon omaan käyttöön. Niillä voitiin tehdä vaihtokauppaa ulkomaiden kanssa. Sahalaitoksia oli syntynyt nopeassa tahdissa, ja puutavaraa oli viety ulkomaille, pääasiassa Englantiin. Vientituloilla oli ostettu koneita ja perustettu uusia teollisuuslaitoksia. Vuosi vuodelta prosenttiosuutta kuitenkin pienennettiin, ja vuonna 1930 Venäjä käytti jo kaiken Karjalan alueelta viedystä puutavarasta saadun valuutan. Korvauksena Karjala sai muilta Neuvostoliittoon kuuluneilta alueilta viljaa ja koneita. Raha-asiainministeri Urho Usenius tuomittiin alkuvuonna 1937 kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen.

Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta

Pääartikkeli: Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta

Talvisodan aikana Neuvostoliiton oli vähin äänin luovuttava Terijoen hallituksesta ja oltava yhteydessä oikeaan Suomen hallitukseen. Kuitenkin kasvojensa säilyttämiseksi neuvostohallinto liitti pian sodan jälkeen 1940 suurimman osan Moskovan rauhassa Suomen luovuttamista alueista Karjalan autonomiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan ja samalla muutti sen Karjalais-suomalaiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi.

Uudelleen autonominen neuvostotasavalta

Vuonna 1960 Neuvostoliiton postilaitos julkaisi merkin Petroskoista, Karjalan autonomisen sosialistisen tasavallan pääkaupungista.

Neuvostoliiton diktaattorin Josif Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen XX edustajakokouksen jälkeen 1956 Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta muutettiin jälleen Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi ja samalla osaksi Venäjää. Vaikka virallisesti syynä olivat "Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan työtätekevien toivomukset, väestön kansallinen rakenne, talouden yhtenäisyys, Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan tiiviit taloudelliset ja kulttuurisuhteet Venäjän SFNT:aan", Neuvostoliiton valtionpäämiehen Kliment Vorošilovin mukaan statuksen alentaminen tehtiin Suomen ylimmän valtiojohdon toivomuksesta ja valtioiden ystävällisten suhteiden kehittämiseksi.

Venäläisten osuus Itä-Karjalan asukkaista kasvoi huomattavasti neuvostovallan aikana: suomalaisen ja karjalaisen väestön osuus koko väestöstä oli loppuaikoina laskenut noin kymmeneen prosenttiin. Suomen kielen asema oli heikentynyt, karjalan kielelle ei ollut kyetty luomaan yhtenäistä kirjakieltä, ja karjalaa taitavien lasten ja nuorten määrä oli romahtanut jopa karjalaisuuden vahvimmilla alueilla Aunuksen kaupungin ympäristössä.

Neuvostoliiton hajoamisen aikana 1991 Itä-Karjalasta tuli virallisesti Karjalan tasavalta.

Väestö

Karjalan autonomisen neuvostotasavallan väkiluvussa näkyi melko selvästi ensimmäisiin viisivuotissuunnitelmiin liittyvä raskas teollistaminen, Karjalais-suomalaisessa neuvostotasavallassa puolestaan toisen maailmansodan aiheuttamat henkilötappiot sekä sodan jälkeinen muuttoliike pahasti tuhoutuneista Ukrainan ja Valko-Venäjän neuvostotasavalloista sekä Venäjältä.

Vuosi	Asukasluku
1926	261 000
1939	469 000
1950	445 000 (Karjalais-suomalainen snt, ei virallinen väestönlaskenta)
1959	651 000
1970	713 000
1979	736 000
1989	790 150

Kirjallisuutta

• Hakamies, Pekka & Fišman, Olga: Unelma uudesta Karjalasta: Neuvosto-Karjala valokuvissa 1920- ja 1930-luvulla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Pietari: Venäjän etnografinen museo, 2007. ISBN 978-951-746-811-4
• Kolomainen, Robert: Kahdeksankymmentä vuotta kansallis-valtiollista kehitystä. Carelia 6/2000.
• Kilin, Juri: Suurvallan rajamaa: Neuvosto-Karjala Neuvostovaltion politiikassa 1920–1941. (suom. Robert Kolomainen ja Ari Hepoaho) Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 2001. ISBN 952-9888-18-X
• Tuominen, Arvo: Kremlin kellot. Tammi 1956, Helsinki.
• Ylärakkola, Arvo: Edvard Gylling – Itä-Karjalan suomalainen rakentaja. Otava 1976, Helsinki. ISBN 951-1-04043-X.

Aiheesta muualla

• Kangaspuro, Markku: Karjalan Työkansan Kommuunin perustaminen
• Millaista on nykyisin Neuvosto-Karjalassa? Rajaloikkari kertoo, Hakkapeliitta, 14.1.1936, nro 2, s. 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Ruotsalaisen sanomalehtimiehen Knut Stubbendorffin matkakirjeitä Neuvosto-Karjalasta vuodelta 1929:

• Pikakuvia Neuvosto-Karjalasta. Edward Gylling ja hänen seuralaisensa. Karjalan diktaattori esittää suunnitelmiaan, Helsingin Sanomat, 13.7.1929, nro 185, s. 3, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Pikakuvia Neuvosto-Karjalasta. "Kiireeseen ei Suomen mies oo luotu." Kuinka Gyllingin maassa eletään ja toimitaan. Neuvostokokous Petroskoissa, Helsingin Sanomat, 14.7.1929, nro 186, s. 5, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Pikakuvia Neuvosto-Karjalasta. Yritykset luoda omaa teollisuutta. Kieltolaki ja valtion verotulot. Kommunistista suurteollisuutta, Helsingin Sanomat, 16.7.1929, nro 188, s. 3, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Pikakuvia Neuvosto-Karjalasta. Uudisviljelytyö keskeisimpänä kysymyksenä. Suomalainen uudisviljelytyö Aunuksessa, Helsingin Sanomat, 17.7.1929, nro 189, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot