Tämä on lupaava artikkeli.

Gennadi Kuprijanov

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Gennadi Nikolajevitš Kuprijanov (ven. Генна́дий Никола́евич Куприя́нов; 21. marraskuuta 1905 Soligalitšin kihlakunta[1]28. helmikuuta 1979 Puškin[2]) oli neuvostoliittolainen poliitikko.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gennadi Kuprijanov syntyi talonpojan perheeseen Rylon kylässä, Kostroman läänin Soligalitšin kihlakunnassa. Hän kävi neljä luokkaa koulua ja työskenteli kirvesmiehenä. Vuosina 1925–1927 hän opiskeli Kostroman neuvostopuoluekoulussa ja liittyi vuonna 1926 NKP(b):hen. Vuosina 1927–1932 Kuprijanov työskenteli opettajana, Soligalitšin piirin kansanvalistusosaston johtajana ja NKP(b):n piirikomitean osastonjohtajana. Vuosina 1932–1935 hän opiskeli Leningradin Kommunistisessa yliopistossa. Vuosina 1935–1938 Kuprijanov toimi puoluetehtävissä Leningradissa: aluksi Džeržinskin piirikomitean kouluttajana ja osastonjohtajana ja myöhemmin Kuibyševin piirikomitean ensimmäisenä sihteerinä.[1]

Vuonna 1938 Kuprijanov komennettiin Neuvosto-Karjalaan, jossa hänet valittiin NKP(b):n aluekomitean ensimmäiseksi sihteeriksi.[1] Hän kuului Karjalan tasavallan NKVD:n erikoiskolmikkoon,[3] jonka tehtävänä oli tarkastaa vangittujen vähemmistökansojen edustajien tuomiot.[4] Vuosina 1940–1950 hän toimi Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan kommunistipuolueen keskuskomitean ensimmäisenä sihteerinä.[3] Jatkosodan aikana Kuprijanov osallistui kenraalimajurina Karjalan rintaman sotaneuvoston työhön.[1] Ennen työläisten ja talonpoikien puna-armeijan henkilökohtaisten sotilasarvojen palauttamista Kuprijanov oli toiminut prikaati- ja divisioonakomissaarina. Sodan jälkeen hän vaikutti siihen, että Leningradin alueelta karkotetut inkerinsuomalaiset saivat vuonna 1949 luvan muuttaa Karjalan tasavaltaan.[5]

Kuprijanov vangittiin vuoden 1950 alussa muiden Karjalais-suomalaisen tasavallan johtohenkilöiden kanssa[5] osana niin sanottua Leningradin juttua.[6] Hänet armahdettiin vuonna 1956[6] ja julistettiin seuraavana vuonna syyttömäksi.[1] Vankilassa Kuprijanov tutustui kertomansa mukaan Raoul Wallenbergiin, jonka hän tapasi vankikuljetuksissa vuosina 1953 ja 1955 ja hammaslääkärissä vuonna 1956.[6][7][8]

Vuosina 1957–1966 Kuprijanov työskenteli Puškinin palatsi- ja puistoalueen johtajana. Hänet on palkittu Leninin kunniamerkillä (kahdesti) sekä Punaisen lipun, Isänmaallisen sodan ja Työn punaisen lipun kunniamerkeillä.[1]

Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuprijanov julkaisi ainakin kaksi kirjaa, jotka käsittelivät hänen sota-ajan kokemuksiaan:

  • От Баренцова моря до Ладоги. Leningrad: ЛенИздат, 1972.
  • За линией Карельского фронта. Petroskoi: Карелия, 1979.
  • Во имя великой Победы. Petroskoi: Карелия, 1985.

Hänen käsikirjoituksiaan säilytetään Karjalan tasavallan kansallisarkistossa.[9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Karelija: entsiklopedija – Osa 2, s. 125. Petrozavodsk: Petropress, 2009. ISBN 978-5-8430-0125-4. (venäjäksi)
  2. Vladimir Zaitsev: Карелия отметит 100-летие бывшего руководителя республики Геннадия Куприянова 2005. Karelinform. Viitattu 12.8.2009. (venäjäksi)
  3. a b Tunnettu valtiomies vain osasyyllinen rikoksiin?. Karjalan sanomat, 26.04.2006. Artikkelin verkkoversio Viitattu 12.8.2009.
  4. Markku Kangaspuro: Poliittinen suunna muutos ja Stalinin vainot mv.helsinki.fi. Viitattu 12.8.2009.
  5. a b Inkerin historiaa – Inkerinmaan suomalaiset Venäjän Karjalassa Inkerin Kulttuuriseura ry. Viitattu 12.8.2009.
  6. a b c Harvey Rosenfeld: Raoul Wallenberg: The Mystery Lives on, s. 179–180. iUniverse, 2005. ISBN 0595355447. Google Books (viitattu 12.8.2009).
  7. Göran Rydeberg: Raoul Wallenberg – Historik och nya forskningsfält, s. 80. Julkaistu verkossa, 2002. Teoksen verkkoversio (PDF).
  8. Abraham Kalinski: The Mystery of Raoul Wallenberg. Новое русское слово (New Russian Word), 19.1.1979. New York: lähde tarkemmin?
  9. Куприянов Г.Н. – Печать Фонды личного происхождения Karjalan kansallisarkisto. Viitattu 12.8.2009.