Venäjän historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Venäjän historia omana valtakuntanaan alkoi Nestorin kronikan mukaan, kun eräät slaavilaiset ja suomalais-ugrilaiset heimot kutsuivat varjagi Rurikin ruhtinaakseen. Rurik asettui Novgorodiin ja novgorodilaiset nimittivät maataan Russkaja zemljaksi 'Venäjän maaksi'. Tämän tarun todellisuuspohja on kuitenkin hyvin epäselvä.

Venäjä on Suomen itänaapuri, minkä vuoksi Suomella ja Venäjällä on pitkä yhteinen historia. Suomi oli Venäjän keisarikunnan autonominen osa vuosina 1809–1917.

Keisarikunta kaatui vuoden 1917 vallankumouksissa, ja pitkän sisällissodan jälkeen Venäjän johdolla muodostettiin 1922 Neuvostoliitto. Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991 Venäjästä tuli taas oma valtionsa.

Venäjän esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Venäjän esihistoria
Kampakeraamiselle kulttuurille oli ominaista saviastioiden koristelutyyli kampakuvioin.

Arkeologisten kaivausten perustella on saatu selville, että neandertalin ihmiset asuttivat Kaukasusta ja Uralia jo paleoliittisella kaudella, 100 000 vuotta sitten. Neandertalinihmiset kuolivat sukupuuttoon Itä-Euroopassa noin 40 000 vuotta sitten, ja samalla ajanjaksolla nykyihmiset alkoivat levittäytyä pohjoiseen, seuraten jääkauden lämpimänä jaksona sulavaa mannerjään reunaa. Jääkauden kylmetessä ihmiset joutuivat vetäytymään etelään ja mannerjään sulaminen kesti 10 000 vuotta. Tämän jälkeen ihmiset alkoivat jälleen levittäytyä pohjoiseen. Varhaiset asukkaat asuivat luolissa, mutta he osasivat myös pystyttää yksinkertaisia kotarakennelmia. He olivat metsästäjä-keräilijöitä, ja 15 000 vuotta sitten opittu jousen ja nuolen käyttö mahdollisti myös suurriistan, kuten mammuttien metsästyksen. Saviastioiden valmistustaito levisi lähi-idästä noin 5000 eaa. ja pian opittiin myös maanviljelytaito.[1]

Eteläisen Venäjän alueen aroilla asui indoiranilaisia kieliä puhuneita heimoja, Keski-Venäjällä suomalais-ugrilaisia kansoja ja pohjoisessa samojedeja. Eri ryhmien eroavaisuuksia on tutkittu heiltä jääneiden esineiden perusteella. Keski-Venäjän suomalais-ugrilaisille kansoille ominaista oli kampakeraaminen kulttuuri, jossa astiat koristeltiin kampaleimoin. Nykyisen Ukrainan alueella vaikutti Tripoljen kulttuuri, joka kehitti korkean maanviljelykulttuurin.[2] Pronssinvalutaito levisi Etelä-Venäjälle 2000-luvun puolivälissä eaa. Ensin metallia saatiin kauppavaihdon myötä, mutta pian kuparia ja tinaa opittiin jalostamaan myös itse. Tekninen kehitys, kuten myös uudisasukkaat, levisivät tehokkaasti vesireittejä pitkin.[3]

Historiallisen ajan voidaan katsoa alkaneen eteläisen Venäjän alueella paimentolaisheimojen vaelluksen myötä. Aasiasta vaelsi Euroopan puolelle indoiranilaisia paimentolaisheimoja, joista skyytit nousivat voimakkaimmaksi. Skyytit tunsivat raudanvalmistuksen ja tehokkaiden aseiden myötä he valtasivat Etelä-Venäjän 700-luvun alussa eaa. Skyyttien jälkeen alueelle vaelsivat sarmaatit, jotka vuorostaan valloittivat suuren osan Etelä-Venäjää. Merkittävä mahti alueella oli myös antiikin kreikkalainen Bosporoksen valtakunta, joka sijaitsi Mustanmeren pohjoisrannalla. Tällä oli merkittävä vaikutus varhaiseen venäläiseen kulttuurikehitykseen.[4]

Goottiheimojen muodostamat liittokunnat saapuivat 200-luvun alussa eaa. Mustanmeren rannikolle Veikseljoen suun tienoilta. Gootit alistivat valtaansa Bosporoksen ja alueelle muodostui laaja goottivaltio. Gootit kukistuivat vuonna 375 jaa. kun hunnit hyökkäsivät alueelle ja ajoi gootit länteen. Goottien kukistuminen johti voimasuhteiden uudelleenmuotoutumiseen alueella.[5] Merkittävimmäksi muutokseksi muotoutui slaavilaiskansojen levittäytyminen uusille asuinsijoille 300-luvulta 500-luvulle.[6][7]

Kiovan Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slaavien levittäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slaavilaisten kansojen liikkeellelähdön syistä on eri teorioita ja syitä vaikuttaa olevan monia.[6] Sysäyksen laajaan muuttoliikkeeseen on aiheuttanut hunnien hyökkäys länteen vuonna 375.[6][8] Lisävauhtia muutolle antoi avaarien tunkeutuminen idästä Mustanmeren pohjoispuolitse länttä kohti. Pian heidän jälkeensä saapuivat turkkilaistaustaiset bolgaarit, joista osa asettui Volga ja Kamajokien yhtymäkohdan tienoille, muodostaen voimakkaan Suur-Bolgarian valtion, joka kilpaili Mustanmeren alueen herruudesta Bysantin kanssa. Bolgaareja seurasivat Aasiasta vaeltaneet kasaarit, jotka pakenivat arabien valloituksia ja he asettuivat Kubanin aroille vuoden 660 tienoilla.[6]

Vuoteen 600 mennessä slaavit olivat jakaantuneet kielellisesti itäslaaveihin, länsislaaveihin ja eteläslaaveihin.[7] Dneprjoen varrella eläneet slaavilaiset heimot alkoivat muodostaa laajoja liittokuntia yhteisiä vihollisia vastaan. Heidän elinaluettaan turvasi Dnepin keskijuoksulle rakennettu Kiovan mäkilinnoitus. Heimoliitoista muodostui vähitellen Ukrainan kansa. Idempänä slaavilaisheimot elivät vielä hajallaan ja toisiaan vastaan kilpaillen. Heidän elinalueensa alkoi vähitellen laajeta pohjoista ja koillista kohti, ja suomalais-ugrilaiset merjalaiset ja muromalaiset joutuivat väistymään pohjoiseen tai sulautumaan tulokkaisiin. Itäslaavilaiset heimot alkoivat vähitellen solmia keskenään yhteyksiä, mitä helpotti kielisukulaisuus ja samankaltaiset elintavat. Elannokseen slaavit viljelivät etelässä maata ja pitivät karjaa. Pohjoisessa he harjoittivat erätaloutta ja kaskiviljelystä.[9]

Paimentolaisheimojen muuttoliikkeen rauhoittuminen ja Bysantin ja kasaarien vallan vakiintuminen Mustanmeren ympäristössä lisäsi kauppiaiden liikkumista Suomenlahdelta jokireittejä pitkin aina Bysanttiin ja arabimaailmaan asti. Tämä tehosti slaavilaisten yhteistoimintaa he alkoivat vaurastua. Tämän kehityksen myötä Kiovan ympärille alkoi muodostua hallinnollinen keskus.[9]

Venäjän valtion synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rurik ja hänen veljensä Sineus ja Truvor saapuvat Laatokankaupunkiin. Apollinari Vasnetsovin (1856–1933) maalaus.

Kaupankäyntiä Etelä-Venäjällä alkoi 800-luvulla häiritä turkkilaissukuisten petsenegien ryöstely. He vaanivat kauppasaattueita Kiovan eteläpuolella suurten koskien äärellä, missä kauppatavarat oli kuljetettava maitse koskien alapuolelle. Pelko petsenegien hyökkäyksistä hiljensi kaupankäynnin vähäksi aikaa kokonaan. Pohjoisempana viikingit olivat 700-luvulta lähtien tehneet ryöstöretkiä rannikolla ja jokireittejä pitkin sisämaassa. Viikinkejä houkutti idässä myös sen tarjoamat kaupankäyntimahdollisuudet. Viikingit käyttivät hyväkseen paikallisten heimopäälliköiden keskinäisiä kiistoja ja ottivat vallan tärkeimmissä keskuksissa. Venäjän varhaishistoriasta kertova tärkein kirjallinen lähde, Nestorin kronikka, esittää Venäjän valtion syntytavan tavalla, joka on aiheuttanut vuosisataisen kiistelyn viikinkien osuudesta Venäjän valtion syntymiseen. Kronikan mukaan maa oli epäjärjestyksessä ja alueella eläneet sloveenit, tšuudit, merjalaiset, vepsäläiset ja krivitšit kutsuivat kolme varjagi-, eli viikinkiveljestä hallitsemaan heitä ja pitämään yllä järjestystä. Heistä vanhin Rurik asettui hallitsemaan aluetta Novgorodin ruhtinaana. Kronikan kertomus korostaa Rurikin osuutta Venäjän syntyteoriassa, kun taas Neuvostoliiton aikana korostettiin slaavilaisuutta ja nostettiin esille että slaaveilla oli valtiomuodostelmia jo ennen viikinkiaikaa. Molemmat ääriteoriat ovat kuitenkin liioiteltuja. Varhaisin Venäjän valtio ei ollut viikinkivaltio, mutta viikinkien osuus sen kehitykseen oli suuri. Kronikka kaunistelee Rurikin valtaannousua, mutta oli Rurik noussut valtaan kutsuttuna tai miehityksellä, olivat alkuaikojen Venäjän monet ruhtinaat skandinaavista alkuperää. Varhaisin tieto Venäjää hallinneista viikingeistä on Annales Bertiniani -kronikassa, joka mainitsee frankkien kuninkaan Ludvig Hurskaan luo saapuneen venäläisen lähetystön jäsenten olleen russeja, mutta he eivät olleet alkujaan Venäjältä, vaan Ruotsista. Venäjää alettiin kutsua russien maaksi.[10]

Valta laajenee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoisten alueiden joutuessa viikinkien valtaan, valloittivat kaksi varjagipäällikköä Askold ja Dir Kiovan. He yrittivät hyökätä myös Konstantinopoliin, mutta hyökkäys torjuttiin.[10] Rurik kuoli vuonna 879 ja hänen seuraajansa Oleg ryhtyi laajentamaan Rurikin suvun valtapiiriä. Hän sai vuonna 882 hallintaansa Kiovan murhautettuaan Askoldin ja Dirin. Oleg teki Kiovasta pääkaupunkinsa ja kaupunki alkoi voimistua hallinnolliseksi ja kulttuuriseksi keskukseksi.[11][12] Kiovan Venäjästä muodostui menestyvä valtio, koska se hallitsi Itämeren ja Mustanmeren välisiä kauppareittejä.[7] Kiovan valtaan ei pystytty alistamaan Dneprin alajuoksun aroja, joilla paimentolaisheimot vaelsivat, mutta jokireittien viholliset petsenegit pystyttiin torjumaan.[11] Olegia seurasi vallassa Rurikin poika Igor. Tämä kukisti drevljaanien kapinan ja vakiinnutti Dneprin ja Tonavan suistojen välisen alueen valtansa alle.[11] Hänen merkittävin sotaretkensä oli hyökkäys Bysanttiin vuonna 941. Hyökkäys epäonnistui koska Igorin joukoilla ei ollut keinoa murtaa Konstantinopolin puolustusta, ja niin tehtiinkin rauhansopimus ja solmittiin kauppasuhteet vuonna 945.[11][12]

Venäjällä valtaa pitäneet varjagit alkoivat slaavilaistua hyvin nopeasti. He eivät pyrkineet valtiomallisen hallinnon rakentamiseen, vaan he pikemminkin olivat slaavilaisia hallitseva ruhtinasluokka, joka alkoi sulautua slaavilaiseen yhteiskuntaan. Igor antoi pojalleen slaavilaisen nimen Svjatoslav.[12] Drevljaanit surmasivat Igorin veronkantoretkellä ja hänen leskensä Olga hallitsi ruhtinaana kunnes Svjatoslavista tuli täysi-ikäinen.[11][12] Kristinusko levisi Venäjälle Bysantin kanssa avautuneen kauppareitin myötä. Olga suosi kristinuskon leviämistä, sillä se tuki olojen rauhoittumista ja siitä oli hyötyä suhteiden muodostamiseksi Bysanttiin.[11][12] Svjatoslav taas vastusti kristinuskoa ja hän oli kiinnostuneempi sotaretkistä ryöstösaaliiden toivossa. Hän kukisti Kasaarien kaanikunnan ja sen pääkaupunki Itil ja Sarkel Donin varrella hävitettiin. Hävityksen myötä kasaarien valtio luhistui kokonaan.[13] Svjatoslav liittoutui Bysantin keisari Nikeforos Fokasin kanssa voimistunutta Bulgarian valtakuntaa vastaan. Kun Bysantissa tapahtui keisarinvaihdos, Svjatoslavin ryöstöretki jatkui Bysantin puolelle, kunnes uusi keisari Johannes I Tzimiskes pakotti Svjatoslavin joukot perääntymään. Paluumatkalla Kiovaan petsenegit hyökkäsivät ja surmasivat ruhtinaan.[11][12]

Kiovan suurvalta-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svjatoslav oli jakanut valtakuntansa kolmen poikansa kesken. Vanhin Jaropolk sai pitää Kiovan ja Etelä-Venäjän, Oleg sai drevljaanien alueen ja nuorin Vladimir sai Novgorodin hallinnan. Tämä jako johti myöhemmin hajaannuksen aikaan. Jaropolkin ja Olegin keskinäiset välienselvittelyt johtivat Olegin surmaan. Vladimir pakeni Ruotsiin hankkimaan omaa viikinkiarmeijaa, jonka turvin hän palasi ja sai Novgorodin hallintaansa ja jatkoi sotaretkeään Kiovaan, missä hän murhautti Jaropolkin ja otti Kiovan haltuunsa.[13]

Vladimirin valtakauden merkittävä tapahtuma oli Venäjän kääntyminen kristinuskoon. Bysantin keisari Basileios II kääntyi Vladimirin puoleen kapinan kukistamiseksi ja lupasi tälle palkkioksi sisarensa Annan puolisoksi, mikäli Vladimir kääntyy kristinuskoon. Nestorin kronikan mukaan Vladimir lähetti edustajansa tutustumaan sekä lännen katoliseen, että idän ortodoksiseen kirkkoon ja juutalaisuuteen, ja valitsi sitten näistä parhaan uskonnon.[14] Tarina on suurelta osin legendaa,[14] mutta Vladimir katsoi, että Bysantin uskon ortodoksisuuden omaksuminen ja liittolaisuus Bysantin kanssa toisi hänelle arvokkaimmat edut.[15]

Jaroslav Viisas

Kiovan valta oli huipussaan 1000-luvun alkupuoliskolla Vladimirin ja hänen poikansa Jaroslavin hallintokausina.[16][7] Vladimirilla oli paljon perillisiä useiden vaimojen ja jalkavaimojen kanssa, ja perinteen mukaisesti Kiovan ruhtinaan aseman peri vanhin poika Svjatopolk. Veljesten kesken syntyi valtataistelu, jonka seurauksena Novgorodia hallinnut Jaroslav murhautti Svjatopolkin ja nousi Kiovan hallitsijaksi. Jaroslav osoittautui kyvykkääksi hallitsijaksi, hän onnistui yhdistämään hajoamassa olevan maan ja rauhoittamaan tilanteen. Kauaskantoisimpia saavutuksia hänen kaudellaan oli kirjoitetun lain ja oikeuden russkaja pravdan, järjestäminen.[17]

Jaroslavin aikana Kiovan Venäjä pyrki laajentumaan länteen ja etelään. Lännessä Kiovan valta laajeni Puolan kustannuksella ja nykyisen Viron alueelle perustettiin Jurjevin, eli Tarton kaupunki vuonna 1030. Etelässä tehtiin viimeinen sotaretki Bysanttiin vuonna 1043. Valtaansa hän vahvisti myös naimakauppojen avulla keski- ja pohjoiseurooppalaisten hallitsijoiden kanssa.[17]

Kiovan rappeutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jaroslav kuoli 1054, minkä jälkeen Kiovan valta alkoi rappeutua sisäisen hajaannuksen vuoksi. Jaroslav jakoi valtakunnan jälkeläistensä kesken, mikä lisäsi hajanaisuutta ja heikensi valtakunnan voimaa. Vanhin poika Izjaslav peri Kiovan ja Novgorodin hallinnan. Tämä joutui valtakaudellaan torjumaan Aasiasta tulleen kumaanien paimentolaiskansan ryöstöretkiä. Koettuaan tappion kumaaneja vastaan vuonna 1068, Kiovan asukkaat nousivat Izjaslavia vastaan ja syrjäyttivät hänet. Izjaslav palasi takaisin valtaan Puolan avulla, mutta hän lopulta tuli surmatuksi suvun keskinäisen valtataistelun vuoksi. Izjaslavin kuoltua Kiovan Venäjä ajautui veljessotiin, kumaanit jatkoivat ryöstelyään ja veljessotien aikana myös puolalaiset tekivät Kiovaan ryöstöretken vuonna 1096.[18]

Tilanne rauhoittui vasta kun vuosina 1113-1125 hallinnut ruhtinas Vladimir Monomah sai haltuunsa Venäjän pohjoisosat ja kykeni kukistamaan kumaanit. Hänen poikansa Mstislavin kuoltua 1132 ajauduttiin jälleen suvun valtataisteluun ja Kiovan voimat alkoivat ehtyä.[18][19] Kumaanit jatkoivat hyökkäyksiään ja vuonna 1160 yksinomaan Smolenskista ryöstettiin 10 000 orjaa. Kiovan väestö alkoi vähitellen paeta pohjoiseen, kun viholliset miehittivät Dneprin suistoa.[19] Kiovan Venäjä alkoi hajota useaan eri hallintokeskukseen sisäisten valtataistelujen ja ulkoisten uhkien vuoksi. Novgorodissa asukkaat karkottivat ruhtinaansa, perustivat oman Novgorodin valtionsa, ja ilmoittivat tästä lähtien valitsevansa hallitsijansa itse vetše-kokouksissa.[18]

Kiovan asema valtakunnan keskuksena siirtyi Suzdaliin, kun Vladimir-Suzdalin ruhtinas Andrei valloitti Kiovan ja asetti sen johtoon nuoremman veljensä, ja jatkoi itse hallintaa Suzdalista käsin.[18][7] Kiovan Venäjä lakkasi olemasta ja entisen valtakunnan pohjoisilla alueilla Vladimir-Suzdalista ja Novgorodista alkoi muodostua uuden Venäjän ydinalueita.[18] Kiovan Venäjän seuraajavaltioista merkittäviksi ruhtinaskunniksi nousivat myös Galitsian ja Volynian ruhtinaskunta ja Polotskin ruhtinaskunta lännessä, Tšernigov etelässä, ja Tverin Moskovan ruhtinaskunnat idässä.[20]

Hajaannuksen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hajanaiset ruhtinaskunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Novgorodiin muodostui varsin demokraattinen hallintomuoto, jossa vetše-kokouksiin saivat ottaa osaa kaikki vapaat miehet. Novgorodilla oli useita alakaupunkeja, joista Pihkova oli merkittävin. Sillä oli keskeinen sijainti Baltian kauppareiteillä, ja se vaurastui merkittävästi kaupankäynnin ansiosta.[20] Novgorod pyrki laajentamaan vaikutusvaltaansa pohjoiseen, missä se joutui kilpailemaan alueista Ruotsin kanssa. Nykyisen Viron alueella Novgorod joutui kilpailemaan alueista Saksalaisen ritarikunnan kanssa. Ruotsi yritti valloittaa Nevajoen suun vuonna 1240, mutta Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski torjui hyökkäyksen inkeriläisten ja karjalaisten tuella. Myöhemmin hän torjui myös Saksalaisen ritarikunnan hyökkäyksen Peipsijärven jäällä. Valtakuntien rajaseutuna Karjala joutui vähitellen Novgorodin vallan alle ja se vahvisti otettaan alueesta asettamalla Korelaan maaherransa. Ruotsi yritti saada valta-asemaa alueella perustamalla Viipurin linnan vuonna 1293, ja 1300 ruotsalaiset yrittivät valloittaa Nevan suun uudelleen. Karjala kärsi pahasti Ruotsin ja Novgorodin välisistä taisteluista, kunnes vuonna 1323 Karjala jaettiin Pähkinäsaaren rauhassa valtakuntien kesken.[21]

Novgorodin itäpuolella valtakunta joutui kilpailemaan Vladimir-Suzdalin kanssa. Suzdalin ruhtinas Andrei yritti valloittaa Novgorodin vuonna 1169, mutta hyökkäys torjuttiin.[21] Lounaassa Galitsia-Volynian ruhtinaskunta muodosti kehittyneet kauppasuhteet Puolan, Unkarin ja Liettuan suuntiin.[7] Merkittäväksi kilpailijaksi Novgorodille alkoi kasvaa itäinen Moskova. Suzdalin ruhtinas Juri Dolgoruki liitti Moskovan hallitsemiinsa alueisiin ja rakennutti sinne linnakkeen eli Kremlin vuonna 1147. Lännessä venäläisiä ruhtinaskuntia uhkasi Liettuan suuriruhtinaskunta, jonka ruhtinas Mindaugas oli 1200-luvun puolivälissä yhdistänyt voimakkaaksi suurvallaksi.[21] Vaarallisin uhka tuli kuitenkin idästä; Tšingis-kaani oli 1200-luvun lopulla yhdistänyt Mongolivaltakunnan tehokkaaksi sotajoukoksi.[21]

Mongolivalloitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mongolit hyökkäsivät Venäjälle vuonna 1223 hävittäen laajoja alueita.[21] Mongolit hyötyivät venäläisten ruhtinaskuntien hajanaisuudesta, sillä entisen Kiovan Venäjän seuraajavaltiot olivat hajanaisia, eikä yhteistä mongolivastaista rintamaa syntynyt. Mongolit olivat myös paljon voimakkaampi uhka, kuin mitä Euroopassa oli koskaan nähty.[22]

Tšingis-kaanin kuoltua hänen poikansa Batu-kaani jatkoi hyökkäystä Venäjälle 1237.[21] Mongolit tuhosivat keskisellä Venäjällä sijainneen Volgan Bulgarian, surmaten kymmeniä tuhansia bolgaareja.[22] Tämän jälkeen he jatkoivat valloituksiaan länteen, tuhoten Vladimir–Suzdalin kaupungit, sekä Tšernihivin ja Kiovan, joka tuhottiin maan tasalle vuonna 1240.[21] Mongolit perustivat vuonna 1242 pääkaupunkinsa Saraihin, mistä käsin Kultaisen ordan mongolivaltio ryhtyi hallitsemaan Venäjää ja keräämään ruhtinaskunnilta vuosittaiset pakkoverot.[23][24]

Mongolivallan vaikutus Venäjän kehitykseen oli hyvin haitallinen. Mongolivallan aikana Venäjän yhteydet Eurooppaan ja Bysanttiin katkesivat. Kaupunkeja tuhoutui ja kulttuurinen ja valtiollinen kehitys pysähtyi.[23][24][7] Mongolivallan vaikutus Kiovan Venäjän seuraajavaltioihin oli epätasainen. Novgorod tunnusti Kultaisen ordan ylivallan, mutta alueella voitiin edelleen käydä kauppaa Itämeren suuntaan.[24][7] On arvioitu että Venäjä oli 1000-luvulla täysin samalla tasolla Länsi-Euroopan kanssa, mutta 1400-luvulla se oli jäänyt kauas jälkeen.[24] On myös esitetty että Venäjä oli ennen mongolivalloituksia niin hajanainen, että mongolit vain nopeuttivat jo alkanutta pirstoutumista.[7] Historioitsijat ovat kuitenkin laajalti tunnustaneet sen näkökulman, että mongolivallan aika vahvisti venäläisten yhtenäisyyttä.[23][24]

Moskovan ruhtinaskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Moskovan ruhtinaskunta

Moskovan nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mongolien hyökätessä Venäjälle, sijaitsi Moskovan pieni kauppapaikka vielä syrjässä metsäisellä alueella.[25] Sen etuna oli jokien muodostama verkosto, minkä kautta alueelta oli yhteys Itämerelle ja Kaspianmerelle.[25][26] Alue tarjosi turvapaikan muualta paenneille venäläisille, ja sen koko kaksinkertaistui.[26] 1200-luvun puolivälissä Moskovan luoteispuolelle syntyi Tverin ruhtinaskunta, joka vahvistui siinä määrin, että se pyrki yhdistämään koko Venäjän Tverin alaisuudessa.[21] Moskovan varhaisvaiheita hallitsi kamppailu Tverin kanssa, mutta Moskovan kuuliaisuus Kultaisen ordan ylivaltaa kohtaan toi mongolien tuen Moskovalle, ja ruhtinas Iivana Kalita sai luvan Tverin kukistamiseen. Palkkioksi mongolit myönsivät hänelle koko Venäjänmaan suuriruhtinaan arvonimen ja oikeuden kerätä alueelta veroja Kultaisen ordan puolesta.[26] Iivana Kalitan kuoltua muut venäläiset ruhtinaat eivät enää tunnustaneet Moskovan suuriruhtinasta. Liettuan kanssa liittoutunut Tver yritti tuloksetta kukistaa Moskovan, mutta Moskovan ruhtinas Dmitri Donskoi onnistui torjumaan hyökkäyksen ja alistamaan Tverin jälleen Moskovan valtaan.[26][27]

Kultaisen ordan voima alkoi heikentyä 1300-luvulla sisäisten valtataistelujen vuoksi siinä määrin, että Dimitri Donskoi lopetti verojen maksun mongoleille. Tämä sai Mamai-kaanin ryhtymään sotatoimiin Moskovaa vastaan, mutta Dmitri Donskoi liittoutui useimpien venäläisruhtinaiden kanssa mongoleja vastaan. Vuonna 1378 käydyssä Vožajoen taistelussa venäläiset torjuivat mongolien hyökkäyksen. Kultainen orda liittoutui Liettuan kanssa, mutta venäläiset katkaisivat yhteydet Liettuan ja Kultaisen ordan välillä ja Donjoen varrella vuonna 1380 käydyssä Kulikovon taistelussa Dmitri Donskoin joukot löivät kaanin armeijan.[27] Sotamenestys on tehnyt Dmitri Donskoista myyttisen hahmon, vaikka voitto mongoleista jäi lyhytaikaiseksi.[28] Mamain seuraaja Tohtamyš lähti kostoretkelle vuonna 1382, hyökkäsi Moskovaan ja pakkoverojen maksu palautettiin.[27] Moskova joutui maksamaan mongoleille pakkoveroja vielä sata vuotta, mutta mongolivalta Venäjällä oli jo heikentymässä. Kultaisen ordan valtaa heikensi erityisesti Timur Lenk armeijoineen vuonna 1395.[28] Dmitrin seuraaja Vasili I yritti hänkin irtautua mongolien otteesta kieltäytyen veronmakusta, mutta joutui alistumaan ordan joukkojen hyökätessä Moskovaan 1408.[27] Vasili I:n ja hänen seuraajansa Vasili II:n aikana Moskovan valta kuitenkin vahvistui. Diplomatian keinoin ja myös pakkoliitoksin Moskovan valta laajeni muiden venäläisten ruhtinaskuntien kustannuksella. Viimeisimpänä Moskovan valtaa vastustettiin Novgorodissa, jonka joukot kärsivät vuonna 1470 Šelonin taistelussa ratkaisevan tappion Moskovalle. Rauhansopimuksessa Novgorod joutui tunnustamaan Moskovan ylivallan.[27][29] 1400-luvun aikana suuri osa Venäjää oli alistettu Moskovan johtoon, mutta sen voimavarat eivät riittäneet vielä lopulliseen irtautumiseen Kultaisen ordan ylivallasta.[29]

Iivana III:n pitkällä valtakaudella vuosina 1462-1505 Moskovan valtio otti ratkaisevan askeleen vallan lujittamisessa.[30] Hänen aikanaan Moskova saavutti täyden suvereniteetin etnisesti venäläisillä alueilla.[25] Merkittävintä kuitenkin oli, että Iivana III päätti muodollisestikin Moskovan vasallisuhteen Kultaiseen ordaan vuonna 1480.[30] Kultainen orda hajosi 1500-luvulle tultaessa useaan pienempään kaanikuntaan. Lopullisesti entisen suurvallan tuhosi Krimin kaanikunta vuonna 1502.[31] Krimin tataarit muodostuivat uhaksi myös Moskovalle, jonne he myös tekivät ryöstöretkiä.[32]

Moskovassa alkoi saada 1500-luvulla jalansijaa käsitys Moskovasta kolmantena Roomana, sillä katsottiin että Moskovassa oli ainoana säilynyt puhdasoppinen ortodoksisuus.[32] Tämä ajattelutapa voimistui, kun näytti ilmeiseltä että Konstantinopoli tulee jäämään pysyvästi Osmanien valtakunnan haltuun.[33] Tähän liittyy myös tsaari-tittelin käyttöönotto, jota nimeä Venäjällä oli käytetty Bysantin keisarista. Iivana III otti ensimmäisenä venäläisenä hallitsijana tämän arvonimen käyttöön ja tapaa jatkoi hänen seuraajansa Vasili III.[32] Tähän katsantokantaan liittyen Moskovan hallitsijat katsoivat että he olivat oikeutettuja hallitsemaan Liettuan haltuun joutuneita alueita Länsi-Venäjällä. Länsi-Venäjän alue oli ortodoksinen, kun taas Liettua oli roomalaiskatolinen, minkä vuoksi venäläisväestö alkoi vierastaa liettualaista hallintoa.[32][30] Moskovan ja Liettuan välillä käytiin useita sotia Länsi-Venäjän hallinnasta 1400-luvun lopulla ja 1500-luvulla. Moskovan laajentumispyrkimykset saivat Liettuan liittoutumaan Puolan kanssa, mikä lopulta johti Puola-Liettuan kaksoisvaltakunnan muodostumiseen.[32]

Käsitys Moskovasta Itä-Rooman perillisenä ja puhdasoppisen ortodoksisuuden keskuksena vakiintui, kun Iivana IV kruunattiin tsaariksi vuonna 1547 ja ortodoksinen kirkko tunnusti hänet keisariksi.[33][25] Iivana nousi valtaan vain 3-vuotiaana isänsä Vasili III:n kuoltua vuonna 1533. Iivanan ollessa alaikäinen, vaikutusvaltaansa hovissa kasvattivat aatelissukuiset pajarit. Todellisen vallan Iivana sai käsiinsä vuonna 1547.[34][25] Iivanan on jälkikäteen arvioitu olleen vakavasti mielenvikainen, mutta tämä on myös suhteutettava hänen aikakauteensa.[35] Hänen valtakaudellaan tsaarin itsevaltius saavutti huippukautensa, mutta tämä aika oli täynnä äärimmäistä väkivaltaa, minkä vuoksi hänet on opittu tuntemaan nimellä Iivana Julma.[25]

Iivanan aikana muodostettiin tuliasein varustetut jalkaväkiosastot eli streltsit, joiden myötä Moskova saavutti sotamenestystä idän kaanikuntia vastaan. Kazanin kaanikuntaa vastaan suunnattiin sotaretki vuonna 1552 ja tataarien pääkaupunki Kazan vallattiin pitkän piirityksen jälkeen. Kazanin kukistumisen jälkeen Moskovan valtaa laajennettiin Volgajoen alajuoksulle, missä sijainnut Astrahanin kaanikunta kukistettiin vuonna 1556.[34] Volgan varrella sijanneiden kaanikuntien valloituksen jälkeen Moskovassa suunniteltiin jo seuraavana vuorossa olevaa Krimin kaanikunnan valloitusta, mutta tälle tielle Iivana ei lähtenyt, vaan suuntasi katseensa Baltiaan.[34][36]

Moskovan vallan laajentumisessa itään oli merkittävässä asemassa Stroganovin kauppiassuku. He saivat vuonna 1558 tsaarilta hallittavakseen laajoja maa-alueita Uralin länsirinteiltä, vastineeksi siitä että he ylläpitivät vuorisuolakaivoksia, viljelivät maata ja ylläpitivät pientä armeijaa. Armeijaksi värvättiin kasakoita, joita johti Jermak Timofejevitš.[37][38] Tämän johdolla tehtiin sotaretki itään Siperian tataarien hallitsemaa Siperian kaanikuntaa vastaan. Tsaari lähetti Jermakin armeijan tueksi omat joukkonsa ja Siperian pääkaupunki Sibir vallattiin.[38] Moskovan vallan levittäytyminen itään muodostui merkittäväksi maan tulevaisuuden kannalta. Ensimmäisiä uusille alueille levittäytyneitä venäläisiä olivat turkisten metsästäjät. Heidän etenemistään helpotti Siperian suurten jokien Obin, Jenisein ja Lenan itä-länsi-suuntaiset sivujoet.[37]

Siperian valloitus edisti Venäjän kaupan kasvua Eurooppaan. Siperian turkisten lisäksi vientituotteita olivat pellava, hamppu, tali ja vaha. Venäjälle kauppa oli selvästi ylijäämäistä. Kauppasuhteet solmittiin myös Englantiin, kun englantilainen kapteeni Richard Chancellor purjehti Vienanmerellä etsien koillisväylää Kiinaan, mutta päätyikin Vienanjoen suulle, ja jatkoi jokireittejä pitkin Moskovaan. Harharetken tuloksena solmittiin kauppasuhteet Englannin kuningattaren ja tsaarin välille.[37]

Laajentuminen luoteeseen Itämeren rannikolle osoittautui paljon vaikeammaksi. Vuonna 1558 alkoi Liivinmaan sota, kun Iivanan armeija valtasi Narvaan ja yritti alistaa valtansa alle koko Baltian, mikä vei Venäjän 25 vuotta kestäneeseen sotaan Puola-Liettuaa, Ruotsia ja Tanskaa vastaan.[25][39] Baltia oli sisäisesti hajanaista aluetta, mutta sen kaupallinen merkitys Eurooppaan suuntautuvassa kaupassa oli kasvanut 1500-luvulla.[39] Satunnaisesta menestyksestä huolimatta Iivanan armeija ei onnistunut valloittamaan Baltiaa, sen eri osien haettua turvaa muilta Itämeren rannikkovaltioilta.[25][39] Käänne sodassa tapahtui 1570-luvulla, kun Ruotsin armeijan johtoon nimettiin Pontus de la Gardie ja Puolan kuninkaaksi valittiin Stefan Batory. Näiden johdolla Ruotsi ja Puola karkottivat tsaarin armeijan Baltiasta ja lisäksi krimin tataarit uhkasivat jälleen Moskovaa, mikä sitoi venäläisjoukkoja muualle. Ruotsin joukot etenivät Inkerinmaalle ja valloittivat Narvan takaisin venäläisiltä vuonna 1581. Puolan ja Venäjän välillä solmittiin Jam-Zapolskin rauha vuonna 1582. Ruotsin ja Venäjän välillä solmittiin välirauha, mutta maiden välillä jatkui edelleen pitkä viha venäläisjoukkojen hyökättyä hävittämään Pohjois-Pohjanmaan suomalaista uudisasutusta, sillä he katsoivat Pähkinäsaaren rauhan mukaan alueen kuuluvan itselleen. Vastatoimina suomalaiset hyökkäsivät Pekka Vesaisen johdolla Vienanmeren rannalla sijainneeseen Kantalahteen. Pitkä viha päättyi Ruotsin ja Venäjän väliseen Täyssinän rauhaan vuonna 1595. Sen mukaan maiden välinen rajalinjan sovittiin kulkevan Jäämereltä Suomenlahdelle. Suomenlahden eteläpuolella Narva säilyi ruotsalaisten hallinnassa, kun maiden väliseksi rajaksi muodostui Narvajoki.[39]

Iivana Julman aikana saavutettiin sotamenestystä, mutta tämä ei tehnyt hänestä pajarineuvoston silmissä suosittua hallitsijaa. Iivanan kaudella koettiin Moskovan valtion ajan synkkä, opritšninaksi kutsuttu jakso. Opritšninat olivat Iivanan perustamia erikoistuomioistuimia, jotka langettivat mielivaltaisia kuolemantuomioita kaikille, jotka katsottiin hallinnon vastustajiksi.[40] Väkivallan kohteeksi joutuivat erityisesti pajarit. Iivanan hirmuvallan aikana tuhottiin ikään kuin vihollisina omiakin kaupunkeja, kun opritšnikit hävittivät Pihkovaa ja Novgorodia 1570.[40][41] Iivanan hirmuvalta merkitsi valtakunnan keskusosien rappeutumista, mutta siitä kärsivät myös reuna-alueet.[41] Myös menestys sotatoimissa kääntyi Liivinmaan tappioiden myötä.[42] Iivana IV kuoli vuonna 1584.[41]

Sekasorron aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iivanan jälkeen valtaan nousi hänen poikansa Fjodor. Tämä oli valtaan noustessaan alaikäinen, ja todellista valtaa käytti uuden tsaarin lanko Boris Godunov. Tämä oli edennyt korkeaan asemaan oprtšninan aikana, eikä hän näin ollen ollut pajarien suosiossa. Godunovin nousu maan tosiasialliseksi johtajaksi sai pajarit ryhtymään toistuviin salaliittoihin ja kapinoihin Godunovia vastaan. Aikakautta kutsutaan Venäjän historiassa sekasorron ajaksi.[43][44]

Fjodorin hallintokauden merkittävin tapahtuma oli Moskovan julistaminen patriarkaatiksi, mikä johti Venäjän ortodoksisen kirkon itsenäiseen kehitykseen.[25] Tämä oli seurausta siitä että Konstantinopolissa sijainnut viimeinen merkittävä patriarkanistuin jäi islamin valtapiiriin.[43] Fjodor kuoli ilman elossa olevaa perillistä vuonna 1598. Zemski sobor-neuvosto, joka koostui pajareista, papiston edustajista ja maallikkojäsenistä, kutsuttiin koolle valitsemaan uutta hallitsijaa. Kokouksessa patriarkka, joka sai kiittää asemastaan Godunovia, sai zemski soborin valitsemaan Godunovin virallisesti tsaariksi.[25][43]

Boris Godunov oli Iivana Julmaa taitavampi diplomaatti ulkomaanpolitiikassa. Hän pyrki lähentymään ulkomaisia hallituksia, ja hänen aikanaan kauppa voimistui ja valtion talous koheni. Hän ymmärsi myös maanviljelyn tärkeyden ja talonpojat pakotettiin pakkolaein pysymään aloillaan. Muutto-oikeuden rajoittaminen ja talonpojilta vaaditut pakkotyösuoritukset herättivät talonpojissa tyytymättömyyttä ja monet karkasivat Uralin taakse.[43][44]

Vuosina 1601-1603 koettiin kolme perättäistä katovuotta, jotka aiheuttivat maassa nälänhätää.[25][43] Nälänhädän ja sitä seuranneen tyytymättömyyden aikana kuvioihin tuli mukaan Puolan ja pajariston tukema Vale-Dmitri, joka väitti olevansa Iivana Julman vuonna 1591 kuollut poika. Hän sai kerättyä tuekseen pienen puolalaisista, talonpojista ja kasakoista koostuneen armeijan, mutta hänen taistelunsa eivät tuoneet asiaan ratkaisua, sillä Boris Godunov kuoli yllättäen 1605.[25][45] Pajarit päättivät väliaikaisesti alistua Vale-Dmitrin valtaan, jotta koko Godunovien suvusta päästäisiin eroon. Uusi hallitsija ei täyttänyt kenenkään kannattajansa toiveita. Hänen tärkein tukensa tuli Puolasta, mutta Vale-Dmitri ei tehnyt mitään käännyttääkseen venäläisiä roomalaiskatolisuuteen.[45] Venäjällä jatkui edelleen Puolan ja Ruotsin suunnalta tullut ulkoinen paine, ja sisäistä levottomutta aiheuttivat pajarien sisäiset valtataistelut ja kansan tyytymättömyys.[25] Pajarit yllyttivät väestön kapinaan, jossa Vale-Dmitri sai surmansa vuonna 1606. Uudeksi tsaariksi julistettiin pajareihin kuulunut Vasili Šuiski.[25][45]

Kaikki pajarit eivät Šuiskia hyväksyneet hallitsijaksi ja kapinointi jatkui nyt toisen Vale-Dmitrin johtamana, mutta kapina kukistettiin. Suuremman uhan Šuiskille muodostivat puolalaiset, joiden vaikutusvalta alkoi levitä Venäjälle.[45] Šuiski liittoutui Ruotsin Kaarle IX:n kanssa ja tämä tarjosi apua korvausta vastaan. Šuiski ja Kaarle IX laativat Viipurin sopimuksen, jonka mukaan Ruotsi saisi Käkisalmen läänin korvaukseksi 5000 miehen sotajoukon avusta. Ruotsin apujoukko, joka muodostui pääasiassa Jakob De la Gardien johtamista suomalaisista sotilaista, marssi Moskovaan 1610.[45][46] Puolan kuningas Sigismund III lähetti vastineeksi oman sotajoukkonsa Venäjälle. Puolalaiset valtasivat Smolenskin[46] ja kukistivat de la Gardien johtamat joukot. De la Gardien sotaretki päättyi vetäytymiseen kohti Suomea.[45] Osa pajareista oli puolalaisten puolella, ja heidän tuellaan Vasili Šuiski syrjäytettiin vallasta ja tsaariksi nostettiin Sigismundin poika Vladislav IV Vaasa.[46]

Tapahtumien käänteiden johdosta oli selvää, ettei Käkisalmen lääniä vapaaehtoisesti enää luovutettaisi Ruotsille, minkä vuoksi Ruotsi ryhtyi valloittamaan sille luvattua aluetta sotatoimin ja Inkerin sota sai alkunsa. Ruotsi valloitti Käkisalmen 1611, ja de la Gardien joukot miehittivät myös Novgorodin ja Ruotsissa alettiin suunnitella että alueesta muodostetaan oma valtio, jonka johtoon asetetaan Ruotsin hovin jäsen. Ruotsalaiset onnistuivat hyödyntämään Moskovan sekavaa tilannetta, sillä Sigismund halusi liittää Moskovan valtakunnan Puolaan.[45] Tätä pyrkimystä vastustettiin ortodoksisen kirkon johdolla ja tukea he saivat kaikista yhteiskuntaluokista. Sekasorron ajan lopetti vuonna 1913 kokoontunut Zemski sobor. Neuvosto päätti syrjäyttää Vladislavin tsaarin paikalta ja nimittää hänen paikalleen Romanov-sukuun kuuluneen nuoren Mikael Romanovin.[47]

Sekasorron ajan jälkeen Moskovan valtakunnalle oli ensiarvoisen tärkeää lopettaa ulkovaltojen puuttuminen maan asioihin. Sota Ruotsia ja Puolaa vastaan jatkui edelleen.[47][48] Vuonna 1617 Ruotsin kanssa solmittiin Stolbovan rauha, jossa Venäjä joutui luopumaan enemmästä kuin se Viipurin sopimuksessa oli sitoutunut. Ruotsille luovutettiin Käkisalmen läänin lisäksi Suomenlahden rannikon läänit, jolloin Venäjä joutui eristyksiin koko Itämerestä.[47] Puola taas ei suostunut luopumaan vaatimuksestaan Venäjän tsaarin kruunuun. Puola yritti valloittaa Moskovan 1618, mutta yritys epäonnistui. Aseleposopimuksessa vuonna 1618 maat solmivat neljäntoista ja puolen vuoden aselevon, jonka mukaan Smolenskin ja Severskin alueiden kaupungit jäivät Puolan haltuun.[47] Sigismudin kuoleman jälkeen maat solmivat vuonna 1634 ikuisen rauhan, joka vahvisti että Puola sai pitää valtaamansa alueet ja Vladislav lakkasi tavoittelemasta tsaarin kruunua.[49]

Romanovit valtaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset Romanov-dynastian hallitsijat eivät olleet voimakkaita hallitsijoita, eikä heitä nostanut valtaan suvun ylivertaisuus muihin merkittäviin sukuihin verrattuna. Kyseessä oli ennemminkin kompromissiratkaisu, joka oli harvalle täysin epämieluinen, ja nuoren tsaarin uskottiin olevan muiden ohjailtavissa.[25][50] Nuorten tsaarien sarja jatkui myös Mikaelin jälkeen, kun sekä hänen seuraajansa Aleksei, että tämän seuraaja Fjodor nousivat valtaan alaikäisinä.[50] Mikaelin seuraaja Aleksei Mihailovitšin valtakauden alussa 1645 todellisen vallan sai hänen uskottunsa, pajari Boris Morozov. Tämän harjoittama politiikka aiheutti kansassa tyytymättömyyttä ja Moskovassa syntyi vuonna 1648 suolakapina, mikä sai tsaarin erottamaan Morozovin ja zemski sobor kutsuttiin jälleen koolle. Se laati maalle uuden lakikokoelman joka julkaistiin 1649.[50] Se korosti tsaarin asemaa valtakunnan johdossa, maaseudun aatelisille ja kaupunkilaisille myönnettiin etuisuuksia kirkon ja pajarien kustannuksella.[50] Talonpoikaisväestön asema taas heikkeni tuntuvasti. Maassa oli suuri ongelma talonpoikien karkaaminen aatelisten mailta lisääntyviä rasituksia pakoon. Uusi laki teki talonpojista käytönnössä kruunun työvelvollisia, jotka suorittivat velvollisuutensa aatelisten mailla. Laki teki talonpojista käytännössä maaorjia. Samalla maaorjuuden erot varsinaiseen orjuuteen alkoivat hävitä, ja orjuus varsinaisessa merkityksessään alkoi kadota Venäjällä.[51][25]

Maaorjuuden laillistuminen ja talonpoikien riiston lisääntyminen aiheutti vastarintaa. Vakavimman selkkausen aiheuttivat Donin kasakat, joiden suojiin monet talonpojat pakenivat. Kasakoiden johtoon nousi vuonna 1667 Stenka Razin. Tämän joukkoihin liittyi myös streltsejä ja joukot ryöstelivät Persian hallinnassa ollutta Kaspianmeren rannikkoa ja Volgan varren kaupunkeja. Razinin Volgaa pitkin edenneet joukot uhkasivat jopa Moskovaa, mutta tsaarin joukot pystyivät lopulta kukistamaan kapinan 1671 ja Razin teloitettiin. Tsaarin joukot jatkoivat puhdistuksia ja lähes 100 000 ihmistä sai surmansa.[52][25]

Ulkopolitiikassaan Moskovan valtakunta pyrki saamaan itselleen takaisin Ruotsille ja Puolalle menettämänsä alueet.[49] Puolan ja Venäjän välinen ikuinen rauha rikkoutui, kun Puolan valtaa vastustaneet Ukrainan kasakat, ja suuri osa ukrainalaisesta yhteiskunnasta kasakoiden mukana, liittyi tukemaan Venäjää Puolan hallinnon poliittisen, sosiaalisen, uskonnollisen ja etnisen sorron vuoksi.[25][53] Puolan ja Venäjän välinen sota alkoi vuonna 1654, kun Boris Šeremetevin johtamat venäläisjoukot ja kasakat hyökkäsivät Liettuaan. Tällöin Ruotsi liittyi mukaan sotaan ja Pohjan sota sai alkunsa, sillä kuningas Kaarle X Kustaa halusi torjua Venäjän pääsyn Itämerelle ja päätti valloittaa Venäjän havittelemat alueet ennen sitä. Ruotsi miehitti Puolan 1655, minkä jälkeen Puola ja Venäjä solmivat välirauhan suunnatakseen voimansa Ruotsia vastaan. Liittouma oli kuitenkin eripurainen ja Puolan ja Venäjän välejä hiersivät Ukrainan tapahtumat. Ruotsin yliote Venäjään nähden säilyi ja maat solmivat Kardisin rauhan 1661, mikä palautti rajat samoiksi kuin ennen sotaa.[49] Puolan ja Venäjän välinen sota jatkui vuoteen 1667 saakka solmittuun Andrusovon rauhaan, jossa Venäjä sai Ukrainan itäosat.[25][49]

Aasian puolella Moskovan vallan laajentuminen saavutettiin vähemmin vaivoin. Venäläisväestö levittäytyi Itä-Siperiaan ja kaukoitään 1600-luvulla. Venäläiset olivat alueella vähemmistönä, pääosaa alueesta asuttivat tunguusit, jotka asuivat laajalla alueella harjoittaen metsästystä ja poronhoitoa. Baikaljärven seutua asuttivat burjaatit ja Lenajoen keskijuoksulla jakuutit. Muita kuin venäläisiä suunnattoman suurella alueella asui yhteensä noin 100 000 ihmistä. Heillä ei ollut käytössään tuliaseita, eikä heillä ollut mahdollisuutta vastustaa venäläisten levittäytymistä itään. Huomattavimmin venäläisvaltaa vastustivat burjaatit, mutta heidät kukistettiin lyhyen sodan jälkeen. Venäläisten levittäytyminen itään oli huomattavan nopeaa. Viimeisimpänä Venäjään liitettiin 1600-luvun lopussa Kamtšatkan niemimaa. Alkuperäiskansoille langetettiin jasak-vero, joka maksettiin turkikisilla. Myös pieniä teollisuuslaitoksia perustettiin ja alueen maanviljelystä alettiin kehittää. Toisin kuin Euroopan puoleisen Venäjän talonpojat, Siperiassa talonpojat yleensä säilyttivät vapautensa. Venäjän levittäytymisellä itään oli kolonialistisia piirteitä ja sitä voidaan verrata eurooppalaisten siirtomaavaltojen levittäytymiseen Pohjois-Amerikkaan.[54]

Venäjän keisarikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietari Suuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietari Suuri

Tsaari Fjodor III kuoli 20-vuotiaana vuonna 1682, mikä ajoi valtakunnan perimyskriisiin, sillä tämän lähin seuraaja oli hänen heikkolahjaisena pidetty nuorempi veljensä Iivana. Pajareiden ja patriarkan suosikki uudeksi tsaariksi taas oli Iivanan ja Fjodorin puoliveli Pietari.[55] Vallanperimyskiista johti siihen että streltsijoukkojen vaatimuksesta valtaistuimelle nostettiin Pietari ja Iivana yhdessä. Todellinen valta jäi heidän alaikäisyytensä vuoksi kuitenkin heidän sisarensa, sijaishallitsijana toimineen Sofian käsiin.[55][56] Sofia oli ensimmäinen Venäjää hallinnut nainen ja hänen epäiltiin suunnittelevan kahden veljensä syrjäyttämistä ja valtaistuimen ottamista virallisestikin haltuunsa. Venäjä ei ollut kuitenkaan vielä valmis hyväksymään keisarinnaa.[57] Pietarin alaikäisyys päättyi vuonna 1689, mutta Sofia ei ollut halukas luopumaan vallasta. Streltsien tuella Pietarin valtaan nostaminen toteutettiin ja Sofia lähetettiin loppuiäkseen luostariin.[55][57] Kun Iivana kuoli vuonna 1696, Pietarista tuli yksinvaltias.[58]

Sofian sijaishallitsijakaudella oli alkanut sota osmaneja vastaan.[58] Sota vaikutti siihen, että Pietari ryhtyi kehittämään niitä aloja, joita hän katsoi valtakunnan tarvitsevan. Erityisesti hän panosti laivaston kehittämiseen ja laivanrakennustaitoon. Hän kävi henkilökohtaisesti tutustumassa laivanrakennusalaan Englannissa ja Hollannissa 1697.[55][58][56] Osmanivaltakuntaa vastaan käydyssä sodassa oli keskeisenä asiana kiista Asovan hallinnasta ja siten Venäjän pääsystä Mustallemerelle. Pietarin ensimmäinen sotaretki Asovaan epäonnistui vuonna 1695, mutta seuraavana vuonna venäläiset piirittivät osmanien hallitsemaa linnoitusta kolmen kuukauden ajan sekä maalta että mereltä, kunnes linnoitus lopulta antautui. Konstantinopolin rauhassa vuonna 1700 vahvistettiin Venäjän valta Asovanmerellä.[59]

Pietari Suuren hallituskauden merkittävin tapahtuma oli Suuri Pohjan sota vuosina 1700-1721.[60] Sota oli pohjimmiltaan Liivinmaalla syttynyt kapina, Ruotsin peruutettua aatelin läänitykset. Ruotsin kuningasta Kaarle XII:tä vastaan suunnattuun liittoon liittyi myös Venäjä, joka liittyi sotaan vuonna 1700 hyökäten Inkerinmaalle.[61] Seuranneessa Narvan taistelussa 10 000 ruotsalaissotilaan armeija kykeni tykistönsä tukemana kukistamaan Narvaa piirittäneen 32 000 hengen venäläisarmeijan.[61][60] Pietarin onnistui koota joukkonsa uudelleen Kaarle XII:n joukkojen keskittyessä sotaan Puolassa.[56][61] Venäläiset onnistuivat saamaan valtaansa Pähkinälinnan 1702 ja vuonna 1703 vallattiin Nevajoen suulla sijainnut pieni Nevanlinna. Valloitusten myötä Venäjällä oli jälleen yhteys Itämerelle.[61]

Nevanlinnan valloituksesta tuli merkittävä askel maan historiassa. Pietari alkoi rakennuttaa alueelle Pietarin kaupunkia.[61] Rakennustyöt maksoivat kymmenien tuhansien ihmisten hengen.[62] Suuri pohjan sota jatkui edelleen, ja keväällä 1709 Kaarlen joukot piirittivät strategiselta merkitykseltään vähäistä Pultavan kaupunkia. Kylmä talvi oli verottanut Ruotsin armeijaa siinä määrin, että venäläisillä oli selvä ylivoima. Pultavan taistelu muodostui sodan käännekohdaksi. Kaarle XII pelastautui Turkin alueelle, missä hän yritti koota liittoumaa Venäjää vastaan ja sai aikaan Venäjän ja Turkin välisen sodan.[61][63]

Pietarin joukot miehittivät vuonna 1710 koko Baltian, mutta Turkkia vastaan syttynyt sota hidasti venäläisjoukkojen etenemistä pohjoisessa. Suomi saatiin miehitettyä vuonna 1713. Ruotsi ja Venäjä solmivat vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhan, jonka mukaan Ruotsi joutui luovuttamaan Venäjälle sen sata vuotta sitten menettämät Inkerin ja Laatokan Karjalan. Lisäksi Venäjälle luovutettiin Liivinmaa, Viro ja Viipurin seutu. Merkittävin Suuren pohjan sodan voitto Venäjälle oli, että sillä oli jälleen pääsy Itämerelle. Sotamenestyksen myötä Pietari otti itselleen arvonimen keisari, ja Moskovan Venäjästä tuli virallisesti Venäjän keisarikunta.[61]

Pietari halusi tehdä Venäjästä eurooppalaisen suurvallan, ja tähän tavoitteeseen päästäkseen hän aloitti maan hallinnon uudistustoimet. Pajariduuma lakkautettiin ja koko pajari-nimitys lakkasi olemasta. Näiden sijasta maahan muodostettiin kollegioita, jotka ryhtyivät hoitamaan omien alojensa asioita. Hallintojärjestelyiden myötä kasvoi koulutettujen virkamiesten tarve, jotka alkoivat syrjäyttää aatelistoa.[64] Myös maan teollisuutta alettiin kehittää ja erityisesti niitä aloja, jotka palvelivat maan armeijaa. Maan metalliteollisuus ja tekstiiliteollisuus kasvoivat nopeasti. Näitä taas seurasi kaupan nopea kasvu, mitä edisti Venäjän laajentuminen Itämeren rannalle, kun Arkangelin sataman kautta kulkenut kauppareitti voitiin korvata Itämeren satamilla.[65] Erityisesti sota, mutta myös nopeat uudistukset vaativat valtavasti varoja, mistä seurasi tuntuva veroasteen nousu. Tämä rasitti etenkin talonpoikaisväestöä.[66] Pietarin uudistuksille löytyi myös vastustajansa, ja selvimmin häntä vastustivat papisto ja aatelisto, joiden vaikutusvalta väheni.[67]

Palatsivallankumousten aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietari Suuri kuoli vuonna 1725. Pietari oli muuttanut kruununperimyssääntöä siten, että keisari sai itse valita seuraajansa. Pietari ei tätä ehtinyt ennen kuolemaansa tehdä, vaan Venäjä jäi ilman hallitsijaa ja tilanne oli altis hovijuonitteluille seuraavien vuosikymmenien aikana.[56] Pietarin jälkeen hallitsijaksi tuli hänen leskensä Katariina. Tämä ei kuitenkaan hallintotoimiin osallistunut ja valta valui Pietarin ratsuväen komentajalle Aleksandr Menšikoville.[68] Katariina kuoli vuonna 1727 ja pian tämän jälkeen hovi karkotti Menšikovin Siperiaan.[69] Uudeksi tsaariksi nimetty Pietari II oli valtaan noustessaan vasta 12-vuotias, mutta hän kuoli isorokkoon ennen täysi-ikäisyyttään.[68][56]

Katariina I:n ja Pietari II:n lyhytaikaisten hallituskausien jälkeen Iivana V:n tytär Anna Ivanovna, nousi valtaistuimelle. Hän sai vallan ylimystön tuella, mutta joutui suostumaan moniin myönnytyksiin. Keisarinna Anna kuoli 1740, minkä jälkeen valtaan nostettiin vasta yksivuotias Iivana VI, joten taas tarvittiin sijaishallitsijaa.[70] Maan armeijassa ei hyväksytty tätä järjestelyä, ja kaartin tuella Pietari Suuren tytär Jelizaveta Petrovna, joka oli aiemmin syrjäytetty hallitsijan valinnassa, kaappasi vallan nousi hallitsijaksi nimellä Elisabet vuonna 1741. Elisabet ei hallitsijana ollut kiinnostunut valtkion asioista, vaan valtaa käyttivät hänen uskottunsa. Elisabet oli lapseton, mutta hän halusi turvata Pietari Suuren sukulinjan jatkumisen. Ainoa joka täytti nämä kriteerit oli Elisabetin sisaren poika Karl Peter Ulrich, josta tuli Elisabetin kuoltua vuonna 1761 keisari Pietari III.[68]

Pietari III:lla oli lyhyt ja epäsuosittu valtakausi. Katariinan I:n tyttären Anna Petrovnan ja saksalaisen Holstein-Gottorpin Karl Friedrichin poikana hän oli saanut luterilaisen kasvatuksen ja venäläiset pitivät häntä ulkomaalaisena.[56] Venäjä oli Pietari III:n edeltäjien aikana liittynyt Itävallan liittolaisena seitsenvuotiseen sotaan ja Preussin vastustajaksi. Preussi oli sodassa pahasti alakynnessä, mutta valtaan päästyään Pietari III lopetti sodan, luopuen samalla kaikista Venäjän valloituksista. Tätä Venäjän asevoimat eivät voineet hyväksyä, ja tyytymättömyys vain kasvoi, kun keisari nimitti johtaviin virkoihin saksalaisia.[68]

Pietari III:n vastaisen opposition johtohahmoiksi nousivat kaartin upseerit Aleksei ja Grigori Orlov.[68] Keisarinna Elisabet oli valinnut Pietari III:n puolisoksi Anhalt-Zerbstin ruhtinaan tyttären, joka nimettiin ortodoksiksi käännyttyään venäläisittäin Katariinaksi.[68] Heidän avioliittonsa ei ollut onnistunut ja Pietari III suosi enemmän rakastajatartaan. Rakkaussuhteen Katariina loi miehensä sijaan kaartinupseeri Grigori Orloviin.[71] Orlovit lupasivat Katariinalle kaartin tuen, mikäli tämä suostuisi syrjäyttämään Pietari III:n vallasta. Salaliiton seurauksena Pietari III pidätettiin ja hän menehtyi pian hämärissä olosuhteissa. Uudeksi hallitsijaksi nostettiin hänen vaimonsa Katariina II, vuonna 1762.[72][73]

Katariina Suuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katariina II Suuri

Katariina II:n valtakaudella Venäjä laajentui merkittävästi. Osmaneja vastaan käytiin jälleen sota. Vuoden 1774 rauhansopimuksessa Venäjä sai sataman Mustallemerelle, ja Krimin kaanikunta otettiin Venäjän suojelukseen. Katariina liitti Krimin Venäjään 1783, mitä osmanit eivät hyväksyneet ja maiden väillä alkoi jälleen sota 1787. Sodan jälkeen somitussa Jassyn rauhassa 1792 Venäjä laajeni Dnestrille.[56][74][75] Katariina ei saavuttanut sodassa koko tavoitettaan, mutta Osmanit eivät kuitenkaan enää muodostaneet merkittävää vaaraa, vaikka Balkan jäikin heidän alaisuuteensa.[56]

Katariinan kauden ensimmäisen osmaneja vastaan käydyn sodan aikana hän joutui tukahduttamaan kapinoita myös kotimaassa. Venäjän maaorjuudessa eläneet talonpojat eivät olleet tyytyväisiä elinoloihinsa ja aika ajoin nousi pieniä talonpoikaiskapinoita. Vakavin kapina syttyi 1773, kun Donin kasakka Jemeljan Pugatšev johti hallinnon vastaista talonpoikaiskapinaa. Kapina kukistettiin, mutta se sitoi valtavasti maan armeijan voimavaroja, ja osmanit selviytyivät sodasta suhteellisen vähällä.[75][76]

Puola pyrki käyttämään Venäjän ja osmanien välistä sotaa hyväkseen irtautuakseen venäläisten ylivallasta. Venäjä vapautui kuitenkin nopeasti sodasta ja ryhtyi voimatoimin paluttamaan tilannetta Puolassa ennalleen. Heikentyneen puolan alueita havittelivat itselleen myös Preussi ja Itävalta, ja tilanne johti Puolan jakoon sen naapureiden välillä.[77][56] Uusien alueiden liittäminen johti myös epävakauteen. Katoliset puolalaiset osoittautuivat hankaliksi kansalaisiksi. Venäjä oli karkottanut kaikki juutalaiset 1742 ja uuden väestön johdosta säädettiin laki, joka määräsi juutalaiset pysymään keisarikunnan länsiosissa. Katariina aloitti venäläistämis- ja yhtenäistämistoimet, joita myös hänen seuraajansa harjoittivat lakkauttamalla Dneprin itäpuolisen Ukrainan, Baltian ja kasakoiden itsenäisyyden.[56]

Katariina oli vaikuttunut eurooppalaisten valistusfilosofien aatteista ja hän katsoi että myös Venäjällä hallintoa ja lakeja oli uudistettava. Hän antoi kansalle oikeuden valita itse edustajansa, mutta vaalit sujuivat laimeasti. Perustettu valiokunta oli liian suuri ja hajanainen, jotta se olisi kyennyt päätöksentekoon. Lopulta Katariina hajoitti valiokunnan.[78] Katariinan aikana Venäjä laajeni merkittävästi, mutta imperiumi kärsi perusongelmista. Sitä hallitsi pieni eurooppalainen eliitti, joka oli vieraantunut tavallisten venäläisten arjesta. Suurin ongelma oli maaorjuus, jonka korjaamiseksi ei tehty mitään edes toistuvien kapinoiden rauhoittamiseksi.[56][79]

Ranskan vallankumous ja Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katariina II kuoli 1796 ja hänen poikansa Paavali I (1796–1801) seurasi häntä valtaistuimella. Venäjä vastusti Länsi-Euroopassa herännyttä liberalismia, mikä aiheutti sen että Ranskan vallankumous kosketti suoraan Venäjää ja maa joutui osaksi Napoleonin sotia. Paavali liittyi Iso-Britannian ja Itävallan rinnalla sotaan Ranskaa vastaan. Vuosina 1798–1799 venäläisjoukot Aleksandr Suvorovin johdolla sotivat loisteliaasti Italiassa ja Sveitsissä, mutta Venäjä ajautui kiistaan liittolaisensa Itävallan kanssa valloitettujen maiden hallinnasta. Napoleon käytti tilannetta hyväkseen ja liittoutui nyt Paavalin kanssa. Tämä johti sisäpoliittisiin ongelmiin ja Paavali salamurhattiin maaliskuussa 1801. Uudeksi hallitsijaksi noussut Aleksanteri I liittoutui uudelleen Itävallan ja Iso-Britannian kanssa Ranskaa vastaan.[80][81]

Napoleon löi koalition Austerlitzin taistelussa 1805 ja löylytti venäläiset uudelleen Friedlandissa 1807. Aleksanteri joutui taipumaan rauhaan, ja 1807 solmitulla Tilsitin sopimuksella hänestä tuli Napoleonin liittolainen. Pakottaakseen Ruotsin Britannian saartoon, hän valloitti Suomen Suomen sodassa 1809 ja hyökkäsi vielä 1812 Turkkia vastaan vallaten Bessarabian.[80][81]

Venäjän ja Ranskan liitto alkoi pian rakoilla. Mannermaasulkemus ei palvellut Venäjän taloudellisia etuja, ja Aleksanteri sanoutui irti siitä 1810. Kesäkuussa 1812 Napoleonin 600 000 sotilaan Grande Armée hyökkäsi Venäjälle. Joukot marssivat Moskovaan asti, mutta Napoleon ei saavuttanut ratkaisevaa voittoa.[80][81] Talven tultua ranskalaisjoukot joutuivat perääntymään. Tällöin Napoleonin armeijassa oli enää 30 000 miestä.[81][82]

Liittolaisten tuella Napoleonin joukot kukistettiin kansojen taistelussa 1813. Liittokunnan joukot marssivat Pariisiin 1814 ja Napoleon syöstiin vallasta. Voiton jälkeen Aleksanteri sai maineen Euroopan pelastajana, ja hänen osuutensa oli merkittävä Wienin kongressissa 1815 piirrettäessä Euroopan rajat uudelleen. Samana vuonna hän perusti Pyhän allianssin Itävallan ja Preussin kanssa, joiden kanssa hän julisti ylläpitävänsä kristillisiä arvoja Euroopassa.[80][81] Wienin kongressissa Venäjä vahvisti asemaansa läntisillä rajoillaan. Kongressissa perustettiin Venäjän keisarin alainen Puolan kuningaskunta, jolle Aleksanteri myönsi perustuslain. Aleksanterista tehtiin Venäjän itsevaltainen keisari ja vuonna 1809 Venäjän alueisiin liitetyn Suomen suuriruhtinas. Lisäksi Venäjä laajentui Kaukasiassa. Vuonna 1813 Venäjä valloitti Bakun Persialta. Myös Alaska oli jo tiukasti keisarikunnan hallussa.[80]

Dekabristit ja Nikolai I:n valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri I:n aikana syntyivät ensimmäiset vallankumoukselliset liikkeet. Ranskasta palaavat upseerit toivat mukanaan ideat ihmisoikeuksista, edustuksellisesta hallituksesta ja demokratiasta. Itsevaltaisuuden vastustus ja vaatimukset maaorjuuden ja itsevaltiuden lopettamisesta alkoivat lisääntyä. Kummastus siitä, että Kongressi-Puolalle oli sallittu lakiasäätävä parlamentti, mutta Venäjällä oli itsevaltius ilman perustuslakeja, herätti tyytymättömyyttä. Useat ryhmät olivat valmistautumassa kapinaan, mutta keisari Aleksanteri yllättäen kuoli vuonna 1825.[80] Valtaistuimelle nousi hänen toinen veljensä Nikolai I. Upseeriryhmä, jolla oli komennossaan 3000 miehen joukot kieltäytyi tunnustamasta uutta hallitsijaa ja vaativat sen sijaan perustuslakia. Dekabristikapinaksi kutsutussa kapinassa dekabristit vaativat Aleksanterin veljen Konstantinin ympärille muodostettavaa perustuslaillista monarkiaa. Konstantinin kieltäydyttyä kruunusta armeija murskasi kapinan. Sen johtajat teloitettiin ja loput karkotettiin Siperiaan.[80]

Nikolai I nousi valtaan sotilaiden tuella ja hän käytti heitä myös hallinnossaan. Näiden tuella hän pyrki pönkittämään valtaansa itsevaltiaana tarpeellisin keinoin.[83][80] Maahan luotiin santarmisto, joka pyrki estämään vallankumouksellisten liikkeiden synnyn.[84] Maan hallinnon pääperiaatteiksi otettiin ortodoksisuus, itsevaltius ja kansallismielisyys.[85][80] Nämä periaatteet tarkoittivat monesti tukahduttamispolitiikkaa muita kuin venäläisiä kansallisuuksia kohtaan.[80] Puolassa noussut kapina venäläisvaltaa vastaan kukistettiin verisesti, Puolan parlamentti hajotettiin ja maasta tehtiin Venäjän maakunta.[86][80]

Yleisestä ilmapiiristä huolimatta Venäjän kulttuuri nousi silti kukoistukseen, Aleksandr Puškin, Nikolai Gogol ja Ivan Turgenev toivat Venäjälle kansainvälistä mainetta ja kunniaa. Kansallisuusaatteen myötä filosofit jakaantuivat kahteen koulukuntaan, toiset pitivät Venäjää edelleen takaperoisena ja primitiivisenä, ja pyrkivät edistämään länsimaistumista. Toiset taas keskittyivät slaavilaiseen kulttuuriin ja väheksyivät länsimaisia vaikutteita.[80]

Nikolain aikakaudella käytiin jälleen sota Turkin osmaneja vastaan. Sota johti siihen että Ranska ja Iso-Britannia pelkäsivät Venäjän vallan kasvua Turkin kustannuksella. Maiden väliset jännitteet puhkesivat Krimin sodaksi vuonna 1853.[84] Nikolai I kuoli ennen sodan päättymistä, vuonna 1855. Myöhemmin samana vuonna liittoutuneet valtasivat Sevastopolin. Uuden keisari Aleksanteri II:n johdolla aloitettiin rauhanneuvottelut ja sota päättyi Pariisin rauhaan vuonna 1856.

Aleksanteri II:n valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ivan Kramskoin maalaus Aleksanterista.

Aleksanteri II noustua valtaan, oli Krimin sotaakin vakavampi ongelma maaorjien tilanne. Talonpoikaiskapinat olivat Krimin sodan aikana lisääntyneet ja Aleksanteri II lakkautti maaorjuuden vuonna 1861.[87] Täydellinen vapaus ei kuitenkaan vielä toteutunut. Maaorjat eivät enää olleet isäntiensä omaisuutta, mutta heidän oli lunastettava heille luovutettu maa. Tätä he eivät kyenneet tekemään, ja valtio takasi talonpojille lainan, jonka maksuajaksi määritettiin 49 vuotta. Tästä lainasta tuli maaorjuuden sijasta talonpojille suuri rasite.[88][87] Näennäisesti aatelisto hyötyi maaorjuuden lakkauttamisesta, mutta aikaa myöten aateli alkoi taantua, sillä se oli elänyt maaorjien päivätyön varassa, eikä ollut omaksunut kapitalistista maataloutta, mitä uusi tilanne siltä nyt vaati.[88][89] Paikallishallinnon uudelleenjärjestely seurasi orjien vapautusta. Maa järjestettiin maakuntiin ja piireihin eli semstvoihin, joiden hallintaan osallistuivat kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajat. Semstvot jotka olivat vastuussa kouluista, terveydenhuollosta, teistä, vankiloista ja ruuan jakelusta. Vuonna 1870 perustettiin kaupunkien neuvostot, eli duumat. Hallinto oli usein entisen yläluokan hallussa.[90]

Aleksanteri II:n aikana Venäjän valta laajeni Keski-Aasiassa Buharan ja Hivan kaanikuntien kustannuksella.[91] Myös kaukoidässä Venäjän vaikutusvalta laajeni, kun Tyynen valtameren rannikon asutus alkoi päästä vauhtiin Venäjän saadessa Ranskan ja Iso-Britannian vanavedessä Kiinalta myönnytyksiä Toisen oopiumisodan seurauksena.[91]

Ulkosuhteet Euroopan suurvaltoihin kärsivät, kun Balkanin kriisi johti jälleen sotaan Turkkia vastaan. Venäjä puolusti sodassa turkkilaisvaltaa vastaan kapinoineita Balkanin maita. Venäjä oli sodassa voitokas, mutta Itävalta-Unkari ja Iso-Britannia eivät hyväksyneet Venäjän vaikutusvallan liian voimakasta laajentumista Balkanilla. Sodan päättäneessä Berliinin kongressissa vuonna 1878 Venäjä joutui tyytymään vaikutusvaltansa rajoittamiseen Balkanilla, kun taas Itävalta-Unkarin valta alueella lisääntyi.[91][90] Itävalta-Unkaria pidettiin Venäjällä petollisena liittolaisena, ja sen mahdollista liittoa yhdistyneen Saksan kanssa pelättiin. Liittolaisen Venäjä sai Ranskasta, kun venäjä kääntyi Ranskan puoleen lainaa saadakseen. Tämä johti suoraan maiden väliseen liittoon.[92][90]

Aleksanteri II sai surmansa pommi-iskussa 1881. Salamurhan takana oli Narodnaja volja -järjestö.[93][94] Valtaan noussut Aleksanteri III tiukensi valtion valvontaa perustamalla salaisen poliisin, Ohranan, joka pyrki urkkimaan kansalaisten ajatuksia ja tukahduttamaan vallankumoukselliset liikkeet.[90][95] Narodnaja voljan salamurhaajia jahdattiin säälimättä ja heidän johtohenkilönsä teloitettiin.[96]

Elinkeinoelämä ja oppositioliikkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teollistuminen oli Aleksanteri III:n valtakautta leimannut piirre, joskaan ansiot tästä eivät kuuluneet hallitsijalle. Rahaministerit, erityisesti Sergei Witte, johtivat maan ajanmukaistamista. Sotia ei käyty, jolloin talous alkoi elpyä. Teollistumiseen tarvittavasta pääomasta suuri osa saatiin Ranskan myöntämistä lainoista.[97]

Teollinen kasvu oli merkittävää, mutta epävakaata eikä kovin laajaa. Teollistuneimmat alueet olivat Venäjän Euroopan puoleiset keskeiset alueet, kuten Moskova, Pietari, Baltian kaupungit ja Puola.[90] Maa säilyi maatalousvaltaisena pitkälle 1900-luvulle. Taloudellista kehitystä hidasti nopea väestönkasvu, vuosien 1850 ja 1900 välillä väkiluku kaksinkertaistui.[98][90] Teollistuminen vaikutti osaltaan vanhojen säätyrajojen murtumiseen. Valtaapitäneet eivät halunneet luopua vaikutusvallastaan tai varallisuudestaan alempisäätyisten vuoksi. Eriarvoisuus nostatti tyytymättömyyttä, joka kasvoi koko 1890-luvun ajan.[99]

1900-luvun taitteessa alkoi muodostua organisoituja oppositioliikkeitä. Ensimmäiset poliittiset puolueet syntyivät työläisten toimesta, sillä ylempi luokka oli poliittisesti arka.[90] 1800-luvun lopulla Venäjälle levisi marxilainen vallankumouksellinen ideologia. Tämän aatteen kannattajat jakaantuivat vuonna 1903 V.I Leninin johtamiin bolševikkeihin ja Georgi Plehanovin mensevikkeihin. Bolševikkien näkemyksen mukaan oli ryhdyttävä vallankumoukseen teollisuuden proletariaatin ja talonpoikaisväestön voimin. Menševikit kannattivat maltillisempaa linjaa.[99]

Kohti vallankumousta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai II:n valtaannousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri III:n kuoltua 1894, vallan peri hänen poikansa Nikolai II. Nikolai piti tiukasti kiinni itsevaltiudesta ja keisarinna Aleksandra tuki ja yllytti Nikolain pyrkimystä. 1900-luvun vaihteessa Venäjän laajentumispyrkimykset suuntautuivat Kaukoitään. Kiina oli kärsi tappion sodassa Japania vastaan 1894-1895, minkä jälkeen Venäjä oli Ranskan ja Saksan ohella pakottanut Japanin luopumaan liioista valloituksistaan. Venäjä miehitti Port Arthurin Kiinan rannikolla, josta Japani oli joutunut perääntymään. Japani ei hyväksynyt Port Arthurin valtausta, vaan Japani hyökkäsi vuonna 1904 Port Arthurin satamaan tuhoten Venäjän Tyynenmeren laivaston ja Venäjän–Japanin sota alkoi.[100] Seuraavana vuonna Japani valloitti Port Arthurin kahdeksan kuukautta kestäneen saarron jälkeen. Apuun lähetetyllä Itämeren laivastolla kesti kahdeksan kuukautta saapua Kaukoitään. Tsushiman taistelussa japanilaiset tuhosivat apuun lähetetyn venäläislaivaston.[90] Intoa sodan jatkamiseen Venäjällä ei enää ollut. Maiden välillä solmittiin rauha syyskuussa 1905.[101]

Ensimmäinen vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanin vastaisen sodan vaikutukset nostattivat tyytymättömyyttä maan pääkaupungissa Pietarissa. Tammikuussa 1905 joukko pietarilaisia marssi talvipalatsille viedäkseen vetoomusta keisarille olojen parantamiseksi. Sotilaat avasivat tulen väkijoukkoon ja virallisten tietojen mukaan pari sataa ihmistä sai surmansa. Kansan luottamus keisariin horjui ja mellakat ja lakot levisivät joka puolelle valtakuntaa.[102]

Verinen sunnuntai 1905.

Tilanteen edelleen kärjistyessä Nikolai II joutui tekemään myönnytyksiä ja julisti Lokakuun manifestin, joka takasi kansalaisvapaudet ja vaaleilla valittavan duuman. Maasta tuli osittain perustuslaillinen monarkia.[103] Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen seurauksena poliittiset puolueet sallittiin ja ensimmäinen kansallinen duuma valittiin maaliskuussa 1906.[104] Ensimmäinen duuma pysyi koossa vain 73 päivää. Se esitti hallitukselle liian radikaaleja uudistuksia, kuten poliittisen armahduksen ja yleisen äänioikeuden. Nikolai julisti nämä uudistukset mahdottomiksi hyväksyä.[105] Keisari nimitti pääministeriksi ja duuman vastavoimaksi vuonna 1906 Pjotr Stolypinin.[106] Stolypinin ja duuman välit olivat alkujaankin vihamieliset, ja duuman ehdottamat uudistukset olivat umpikujassa. Duuma hajotettiin ja opposition jäsenet joutuivat vainon ja Stolypinin rankaisuretkikuntien kohteeksi, useat hirtettiin kenttäoikeudenkäyntien jälkeen.[104][107] Stolypin joutui lopulta oman järjestelmänsä uhriksi. Hänet murhattiin vuonna 1911. Murhaaja teloitettiin heti, eikä koskaan selvinnyt mikä järjestö oli salamurhan takana.[108]

Kohti sotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjä oli Keski-Aasian edennyt Keski-Aasian valloitusten myötä jo Brittiläisen Intian rajoille ja maa ajautui brittien kanssa suureksi peliksi kutsuttuun kiistaan Keski-Aasian herrudesta. Maat sopivat vuonna 1907, että Afganistan jäisi maiden väliseksi puskurivyöhykkeeksi ja Persia jaettiin kahtia suurvaltojen etupiireihin ja väliin jätettiin puolueeton vyöhyke.[109] Samalla Venäjä liittyi Ranskan ja Iso-Britannian aiemmin muodostaman sopimuksen osapuoleksi, ja näin syntynyt kolmoisentente, muodosti vastavoiman Saksan, Itävalta-Unkarin ja Italian solmimalle Kolmiliitolle.[106]

Venäjä oli erityisen huolissaan Itävalta-Unkarin laajentumisesta Balkanilla. Itävalta-Unkari oli liittänyt Bosnian ja Hertsegovinan alueisiinsa 1908, mitä Venäjällä ei sulatettu.[109] Balkanin maiden liittouma kukisti osmanit ensimmäisessä Balkanin sodassa, mutta 1913 liitto murtui ja entiset liittolaiset ajautuivat keskenään toiseen Balkanin sotaan. Venäjä antoi tukensa Serbialle, Itävalta-Unkari taas ei hyväksynyt Serbian mahdollista laajenemista ja antoi tukensa Bulgarialle. Monimutkaiset liittolaissuhteet tekivät tilanteesta hyvin epävakaan.[104]

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 1914 serbiterroristi Gavrilo Princip salamurhasi Itävallan arkkiherttua Frans Ferdinandin Sarajevossa. Itävalta-Unkari katsoi Serbian olevan vastuullinen murhasta ja uhkavaatimuksen jälkeen Itävalta-Unkari julisti Serbialle sodan.[110][104] Tämän jälkeen monimutkainen liittoumajärjestelmä alkoi toimia.[104] Venäjä antoi Serbialle tukensa ja alkoi siirtää joukkojaan Itävalta-Unkarin ja Saksan vastaisille rajoille. Saksa reagoi tähän julistamalla sodan Venäjälle ja tämän liittolaiselle Ranskalle. Saksan hyökättyä Ranskaan Belgian läpi, sota laajeni maailmansodaksi. Tällöin myös Iso-Britannia liittyi sotaan Venäjän ja Ranskan rinnalle.[110][104]

Venäjän suuri väkiluku salli sen varustaa enemmän joukkoja kuin Saksa ja Itävalta-Unkari yhteensä. Joukot olivat kuitenkin yhtä huonosti aseistettuja kuin Itävallan, ja Saksalle Venäjän armeija ei pärjännyt kuin joukkojen lukumäärässä. Alkuvaiheessa hyökkäys Itä-Preussiin sitoi sen verran Saksan joukkoja, että länsiliittoutuneet saivat pysäytettyä Saksan hyökkäyksen. Venäjän armeija kuitenkin tuhoutui lähes täysin Tannenbergin taistelussa, mikä pakotti joukot vetäytymään. Tämän jälkeen Venäjä oli koko lopun sodan puolustuskannalla Saksaa vastaan.[104]

Sodan kärsimysten myötä sisäpoliittinen tilanne Venäjällä alkoi kiristyä. Maan talous kärsi vakavasti sodasta. Raaka-aineista ja työvoimasta tuli pulaa, mikä näkyi elintarvikkeiden puutteena. Myöskään keisariin ei luotettu. Nikolai otti ylipäällikkyyden itselleen syksyllä 1915. Rintamalla ollut keisari oli syrjässä Pietarin tapahtumista ja keisarinna Aleksandran ja tämän suosikin Grigori Rasputinin vaikutusvalta kasvoi maan hallinnossa ja myös sotilasasioiden hoidossa. Lakkoilu lisääntyi ja maassa vaadittiin sekä sodan lopettamista, että itsevaltiuden lakkauttamista. Oppositiovoimat murhasivat Rasputinin vuonna 1916.[110]

Helmikuun vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tappiot rintamalla, sekä elintarvike ja polttoainepula teollisuuskeskuksissa ajoivat työläiset barrikadeille vuoden 1917 alussa. Lakkoilu ja mielenosoitukset huipentuivat yleislakoksi helmikuun lopulla.[111] Nikolai II määräsi Pietarin sotilaspiirin päällikön kaikin käytettävissä olevin keinoin lopettamaan levottomuudet. Kasakat karauttivat päin mielenosoittajia, kansanjoukkoja kohti avattiin tuli ja tilanne näyttikin rauhoittuvan, mistä rohkaistuneena Nikolai hajotti duuman seuraavana päivänä.[111][112] Järjestyksen palauttaminen osoittautui harhaksi. Pietarin varuskunta siirtyi kapinoivan työväestön puolelle. Duuma kieltäytyi hajaantumasta pyrkien järjestäytymään kokoavaksi voimaksi kaaoksen keskellä. Toiseksi erilliseksi vallantavoittelijaryhmäksi nousi työväen- ja sotilasedustajien neuvosto. Sen johdossa olivat puheenjohtaja Nikolai Tšheidze ja varapuheenjohtaja Aleksandr Kerenski.[111][112] Nikolai II luopui painostuksen alla vallasta, luovuttaen vallan veljelleen Mihail Aleksandrovitšille, mutta tämä kieltäytyi ottamasta valtaa vastaan.[112] Duuma perusti väliaikaisen toimeenpanevan komitean, joka järjestettiin väliaikaishallitukseksi. Hallituksen pääministeriksi tuli ruhtinas Georgi Lvov. Duuman komitea päätti myös perustuslakia säätävän kansalliskokouksen perustamisesta.[112] Helmikuun vallankumous oli päättänyt Venäjällä keisarinvallan ajan ja maa muuttui Venäjän tasavallaksi.[111][112]

Neuvostovaltion synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasavallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Venäjän tasavalta

Bolševikkien nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai II:n luovuttua vallasta maahan perustetun väliaikaishallituksen, johdossa oli virallisesti Georgi Lvov, mutta todellinen johto oli kuitenkin Aleksandr Kerenskin käsissä. Vallankumouksen myötä Venäjä muuttui Venäjän tasavallaksi, mutta vallankumous jätti jälkeensä kaksi kilpailevaa poliittista instituutiota, väliaikaisen hallituksen ja Pietarin neuvoston.[111][112] Ensimmäinen maailmansota jatkui edelleen, mikä aiheutti suuria sotilaallisia ja taloudellisia tappioita. Väliaikainen hallitus ei kuitenkaan halunnut vetäytyä sodasta, jolloin Venäjän liittolaiset Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska ja Italia tunnustivat väliaikaishallituksen laillisuuden pitääkseen Venäjän edelleen sodassa. Neuvostot taas vaativat sotatoimien lopettamista.[111]

Helmikuun vallankumous mahdollisti myös bolševikkien laillisen toiminnan.[113] Bolševikkien johtaja Vladimir Lenin oli ollut maanpaossa vuodesta 1907 saakka, mutta helmikuun vallankumouksen jälkeen hän palasi Pietariin. Hänen johdollaan bolševikit vaativat sodan lopettamista, yksityisen maan takavarikointia ja pankkien sosialisointia.[113][114] Bolševikeiltä puuttui kuitenkin vielä laajojen kansanjoukkojen tuki.[113]

Väliaikainen hallitus pyrki nostattamaan suosiotaan hyvällä sotamenestyksellä ja Itävalta-Unkarin rintamalla suoritettiin Kerenskin offensiivi. Tilanne kehittyi kuitenkin keskusvaltojen eduksi.[113] Väliaikaisen hallituksen epäonnistuneet sotatoimet ja bolševikkien radikalisoitunut suuntaus kasvatti Leninin suosiota. Tämä johti vallankaappausyritykseen heinäkuussa 1917.[113][112] Väliaikaisen hallituksen joukot saivat kuitenkin tilanteen hallintaansa. Bolševikkien johtajia pidätettiin, mutta Leninin onnistui paeta Suomeen.[113][115]

Bolševikkien kapina kukistettiin, mutta uutta offensiivia väliaikaista hallitusta vastaan nousi kenraali Lavr Kornilov. Hänen johtamansa vallankaappaushanke pyrki luomaan sotilasdiktatuurin. Kun Kornilovin joukot marssivat kohti Pietaria, Kerenski joutui kääntymään juuri kukistettujen bolševikkien puoleen tukea saadakseen.[113] Kornilovin kapina kukistettiin, mutta väliaikainen hallitus joutui toteamaan, että vallassa pysyäkseen sen pitää liittotua jommankumman äärisiiven kanssa.[113][112] Kun Kerenski joutui pyytämään bolševikit apuun, ei heidän suosionsa kasvua enää voinut pysäyttää.[113]

Lokakuun vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lokakuun vallankumous

Bolševikkien aseman vahvistuminen näkyi välittömästi siinä, että Leninin vaatimukset kovenivat. Vaatimus “kaikki valta neuvostoille”, tarkoitti nyt vallan siirtämistä bolševikeille. Syksyllä 1917 he saivat enemmistön tärkeiden kaupunkien neuvostoissa. Lenin totesi maanpaosta Suomesta, että nyt oli aika ottaa valtiovalta neuvostojen haltuun bolševikkien johtaman aseellisen kapinan avulla. Bolševikit perustivat sotilaallisen vallankumouskomitean, jonka johtoon asetettiin Lev Trotski.[116]

Väliaikaisen hallituksen joukot tekivät vastaiskun miehittämällä bolševikkien puoluejulkaisun kirjapainon. Tämä antoi Trotskin komitealle syyn tarttua aseisiin. Trotskin johtamat bolševikit miehittivät Pietarin strategisesti merkittävät kohteet, kohdaten vain vähän vastarintaa.[116] Kerenski ehti paeta maasta Yhdysvaltain lähetystön tuella.[116][117] Bolševikit saivat hallintaansa Pietarin ja Moskovan, mutta muualla maassa sillä ei vielä ollut valtaa. Lenin torjui demokraattiset periaatteet, jolloin myös bolševikkien mahdolliset liittolaiset kaikkosivat.[117]

Valtansa vahvistamiseksi vastavallankumouksellisten paljastamiseksi perustettiiin erikoiskomissio, Tšeka. Se harjoitti väkivaltaa ja terroria ja pytki kitkemään bolševikkeja vastustaneet ainekset.[116][117] Neuvostohallituksen ensimmäisiä toimia oli lehdistön vapauden rajoittaminen. Marraskuussa 1917 lähes kaikki ei-bolševistiset lehdet lakkautettiin. Suuri ongelma oli saada maan talous jälleen jaloilleen siitä jamasta, johon yhä jatkuva ensimmäinen maailmansota oli sen ajanut. [116]

Lopulliseksi ratkaisuksi muodostui perustuslakia säätävä kansalliskokous, jonka koollekutsumisesta jo väliaikainen hallitus oli päättänyt. Marraskuussa 1917 pidettyjen vaalien tulos oli bolševikille epäedullinen, he saivat vain neljänneksen kansalliskokouksen paikoista.[118][112] Leniniä tukeneiden sotilaiden tuella bolševikit estivät kansalliskokousta kokoontumasta tammikuussa 1918.[118] Samana päivänä kansankomissaarien neuvosto antoi dekreetin perustavan kokouksen hajottamisesta. Lenin tähdensi, että “perustuslakia säätävän kansalliskokouksen hajottaminen merkitsee demokratian ajatuksen täydellistä ja avointa syrjäyttämistä diktatuurin ajatuksen tieltä”. Leninin dekreetin perusteella Venäjä julistettiin työläisten, sotilaiden ja talonpoikien edustajien neuvostojen tasavallaksi. Korkeinta valtaa Neuvosto-Venäjällä käytti neuvostojen yleisvenäläinen edustajakokous.[118]

Neuvostokongressi pyrki irroittamaan maan ensimmäisestä maailmansodasta. Brest-Litovskin rauhanehdot olivat Neuvosto-Venäjälle raskaat, se menetti rauhansopimuksella Baltian maat ja Puolan, joutui vetämään joukkonsa Suomesta ja tunnustamaan Ukrainan irtautumisen Neuvosto-Venäjästä. Aluemenetysten myötä se menetti 70 prosenttia raskaasta teollisuudestaan ja neljänneksen väestöstään ja viljelyskelpoisesta maa-alastaan.[119] Lenin kuitenkin tiedosti, että mikään muu vaihtoehto ei olisi taannut neuvostojen maan säilymistä.[112]

Neuvosto-Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Neuvosto-Venäjä

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjän bolševikkihallinnon taipuminen ankariin rauhanehtoihin sai monet radikaalit elementit perustamaan vastarintakeskuksia Siperiaan ja Etelä-Venäjälle. Nämä järjestäytyivät valkokaarteiksi, joiden tavoitteena oli kaataa Leninin hallitus. Sisäisiä ja ulkoisia uhkia torjumaan bolševikit perustivat puna-armeijan.[120][112] Tämä joutui pian toimiin, sille Iso-Britannian ja Ranskan etujen mukaista oli kaataa Leninin hallitus. Venäjän irtautuminen sodasta lisäsi näiden rasitusta, eikä Leninin hallitus katsonut olevansa vastuussa keisarinvallan aikaisista ulkomaisista lainoista.[120] Iso-Britannia, Ranska ja Yhdysvallat antoivat tukensa bolševikkeja vastustaneille valkokaarteille.Maa alkoi ajautua kohti sisällissotaa.[112] Valkokaartit hallitsivat kesään 1918 tultaessa koko Siperiaa. Lisäksi bolševikkeja uhkasivat pohjoisesta ja etelästä lähestyneet ranskalaiset ja brittijoukot, jolloin Moskovaa lähestyivät vihollisjoukot joka suunnasta. Valkoisten lähestyessä Jekaterinburgia, bolševikit surmasivat siellä vangittuna olleen Nikolai II:n ja tämän perheen heinäkuussa 1918. Merkittävän käänteen Venäjän sisällissotaan aiheutti Saksan vallankumous, minkä jälkeen saksalaiset vetäytyivät Baltiasta ja Ukrainasta. Tämän jälkeen Venäjä irtisanoutui Brest-Litovskin rauhansopimuksesta ja puna-armeija alkoi edetä saksalaisilta jääneille alueille. Myös Ranskan ja Iso-Britannian kiinnostus Venäjällä käytävään sotaan lopahti, mutta ne jatkoivat bolševikkeja vastustaneiden valkokaartien tukemista. Syksyllä 1919 Venäjän sisällissota kääntyi bolševikkien eduksi. Vuoden loppuun mennessä puna-armeija oli onnistunut kukistamaan valkoisten vastarinnan. Sota vaati miljoonia uhreja, autioitti laajoja alueita ja romahdutti maan talouden.[120]

Neuvostotasavaltojen liiton synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarivallan loppuvuosina Venäjän imperiumiin kuului noin 130 miljoonaa alamaista, joista noin 75 miljoonaa oli muita kansallisuuksia kuin venäläisiä. Näiden keskuudessa ilmeni nationalismia, mutta ne pyrkivät vain oman kielensä ja asemansa parantamiseen, eivätkä ne pyrkineet irtautumaan Venäjän vallasta vielä ennen vuotta 1917. Vasta lokakuun vallankumous sai aikaan vaatimukset Venäjän vallasta irtautumisesta. Bolševikit puhuivat kansojen itsemääräämisoikeuden puolesta, minkä nojalla niillä oli oikeus vapaasti erota Venäjästä. Tämä ei kuitenkaan ollut separatismia laukaiseva tekijä, vaan vähemmistökansat halusivat eroon bolševikkien muut poliittiset puolueet tukahduttavasta terrorista. Suurin vähemmistökansa oli 20 miljoonan asukkaan Ukraina, jonka johdolla vähemmistökansat vaativat Venäjän muuttamista liittovaltioksi, joka koostuisi autonomisista tasavalloista. Puola ja Suomi eivät olleet vaatimuksessa mukana, sillä niiden asema oli toisenlainen kuin muiden. Bolševikkihallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden joulukuussa 1917. Viro ja Liettua irtautuivat venäjästä helmikuussa ja Latvia marraskuussa 1918. Puola sai itsenäisyytensä sodan jälkeen Saksan romahdettua. [121]

Ukrainan itsenäistymisvaatimukset sen sijaan olivat bolševikeille hankalampi kysymys, sillä Ukrainassa, ei tunnustettu Leninin hallitusta. Ukraina kääntyi itsenäistymispyrkimyksissään keskusvaltojen puoleen, eikä bolševikkihallitus voinut hyväksyä sitä että porvarillinen Ukraina irtautuisi Neuvosto-Venäjästä.[121] Saksan tuella Ukraina julistautui itsenäiseksi tammikuussa 1918. Tämän jälkeen itsenäisiksi julistautuivat myös Valko-Venäjä ja Transkaukasia, joka pian tämän jälkeen hajaantui Georgian, Armenian ja Azerbaidžanin demokraattisiksi tasavalloiksi. Neuvosto-Venäjän länsipuolelle oli näin syntynyt kymmenen Venäjästä irtautunutta valtiota. Imu takaisin kohti Neuvosto-Venäjää oli kuitenkin jo alkamassa.[121]

Saksan vetäydyttyä Baltiasta Neuvosto-Venäjä aloitti hyökkäyksen hyökkäyksen Viroa, Latviaa ja Liettuaa vastaan, liittääkseen alueet takaisin Neuvosto-Venäjään. Hyökkäys epäonnistui ja Neuvosto-Venäjä tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden vuonna 1920.[121] Myös Valko-Venäjä jäi Saksan vetäydyttyä ilman vahvaa tukijaa. Bolševikit olivat saaneet maassa jalansijaa jo ennen maan itsenäistymistä, ja tammikuussa 1919 siitä muodostettiin Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta. Bolševikit perustivat hallituksen myös Kiovaan. Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisen sodan aikana Ukrainan kansantasavallan joukot onnistuivat Puolan tuella karkottamaan bolševikit, mutta Puolan ja Neuvosto-Venäjän solmittua rauhan, Puola vetäytyi Ukrainasta ja neuvostohallitus pääsi uudelleen valtaan. Maasta tehtiin Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta, joka solmi Neuvosto-Venäjän kanssa joulukuussa 1920 taloudellis-sotilaallisen sopimuksen, joka käytännössä liitti sen Neuvosto-Venäjään. Viimeisimpänä Neuvosto-Venäjä valloitti Transkaukasian tasavallat vuosina 1920-1921. Valloitetuille alueille perustettiin Azerbaidžanin, Armenian ja Georgian sosialistiset neuvostotasavallat.[121]

Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan, eli Neuvosto-Venäjän ympärille oli näin syntynyt viisi muuta neuvostotasavaltaa. Nämä muodostivat niin kutsutut alkuperäiset neuvostotasavallat. Leninin johdolla kutsuttiin koolle sosialististen neuvostotasavaltojen liiton ensimmäinen edustajakokous. Kokous hyväksyi joulukuussa 1922 sopimuksen uuden liittovaltion muodostamisesta. Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustuslaki tuli voimaan 1923. Liittovaltion yhteisiä asioita perustuslain mukaan olivat ulkosuhteet, taloussuunnittelu, maanpuolustus ja oikeudenhoito. Muut asiat olivat ensisijaisesti osavaltioiden hoidossa, mutta käytännössä valta oli keskitetty Moskovaan.[122]

Neuvostoliiton aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gulagin vankeja 1936–1937.
Pääartikkeli: Neuvostoliiton historia
Katso myös: Neuvostoliitto

Sosiaaliset levottomuudet, kyllästyneisyys autoritaariseen keisarin hallintoon, ensimmäisen maailmansodan aiheuttama taisteluväsymys ja jo pitkään kytenyt vallankumouksellisuus johti viimein 1917 Venäjän keisarikunnan luhistumiseen. Vallan otti ensin lähinnä duuman johtama väliaikaishallitus, joka kuitenkin kaatui vuoden sisällä bolševistisen puolueen ottaessa hallitsevan aseman johtajansa Vladimir Iljitš Leninin johdolla. 7. marraskuuta 1917 vallankaappauksella alkanut lokakuun vallankumouksen nimellä tunnettu tapahtumasarja johti sisällissotaan, jossa vastakkaisina osapuolina olivat sosialistiset punaiset ja (vastavallankumoukselliset), ulkovaltojen tukemat valkoiset. Sisällissota päättyi puna-armeijan voittoon, minkä jälkeen olot rauhoittuivat niin paljon, että oli mahdollista perustaa uusi valtio, Neuvostoliitto.

Vuoden 1917 tapahtumien yhteydessä ja niiden jälkeen Puola, Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Ukraina itsenäistyivät Keisarillisesta Venäjästä. Kansankomissaarit tunnustivat Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian kanssa 3. maaliskuuta 1918 tehdyllä Brest-Litovskin rauhansopimuksella Ukrainan. Vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjää hallitsivat bolševikkipuolue, joka alkoi kutsua itseään kommunistiseksi maaliskuussa 1918.

Sisällissodan aikaisen sotakommunismin jälkeen hallitus alkoi sallia yksityisyritteliäisyyttä kansallistetun teollisuuden rinnalla. Satojen takavarikointi maaseuduilla korvattiin verolla. Uuden talouspolitiikan (NEP) aikana Neuvostoliitto nousi maailman suurimmaksi viljan tuottajaksi. Teollisuustuotannon kehittymättömyys johti kuitenkin vakavaan inflaatioon ja markkinaspekulointiin, josta seurasi ruuan puutetta kaupungeissa.

Leninin kuoleman jälkeen 1924 puolueessa käytiin valtataistelu Lev Trotski, Nikolai Buharinin ja Josif Stalinin välillä. Stalin voitti Trotskin, hänen karkotuksensa jälkeen hän kääntyi kuitenkin maltillisia vastaan ottaakseen vallan puolueessa ja hallinnossa. Buharin teloitettiin osana Stalinin puhdistuksia 1938. Trotski pakeni maasta aluksi Turkkiin, ja sitten Meksikoon, jossa hänet murhattiin 1940.

Stalinin johdolla teollisesti kehittämätöntä Neuvostoliittoa lähdettiin modernisoimaan stalinismin kautta. Vaurastunut talonpoikaluokka, kulakit saivat kokea vainon. Stalin voimisti Neuvostoliiton totalitarismia voimistamalla valtiollista poliisia (GPU, OGPU ja NKVD). 1930-luvulla Stalin toteutti puhdistukset, joissa lähes koko entinen johtajakaarti syrjäytettiin ja teloitettiin. Tästä lähtenyt terrori johti laajoihin vangitsemisiin, joiden aikana miljoonia, joidenkin lukujen mukaan kymmeniä miljoonia ihmisiä lähetettiin vankileirien saaristoon (GULAG), likvidoitiin tai yksinkertaisesti katosi. Huolimatta tästä, Neuvostoliitto kehittyi sotaa edeltävinä vuosina voimakkaaksi teollisuusmahdiksi.

23. elokuuta 1939 Neuvostoliitto ja Saksa yllättäen solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, jossa he jakoivat keskenään Puolan ja liittivät Suomen ja Baltian maat Neuvostoliiton etupiiriin. Sopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto miehitti pian tämän jälkeen Baltian maat ja kävi talvella 1939–1940 Suomea vastaan talvisodan.

22. kesäkuuta 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Neuvostoliitto onnistui voittamaan vain tekemällä suuria uhrauksia, ja menetti enemmän ihmishenkiä kuin mikään toinen maa sodassa. Neuvostoliitto valloitti toisen maailmansodan loppuun mennessä kaikki keisarikunnan aikaiset alueet Suomea lukuun ottamatta. Neuvostoliitto asetti myös moniin Itä-Euroopan valtioihin mieleiset hallitukset sotilaallisella voimalla.

Maailmansodan ja erityisesti ydinaseen kehittämisen jälkeen (1949) Stalinin Neuvostoliitto oli kohonnut toiseksi maailman supervalloista.

Stalinin kuoltua 1953 seuranneen valtataistelun voittajaksi nousi Nikita Hruštšov. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kamppailivat hegemonia-asemasta kylmän sodan aikana. Suoraa sotaa ei kuitenkaan koskaan käyty, johtuen mahdollisesti molempien kookkaista ydinasereserveistä.

Maaliskuussa 1985 Mihail Gorbatšovista tuli maan johtaja. Hän aloitti uudistuspolitiikan, joka tuli tunnetuksi nimillä ”perestroika” (uudistuspolitiikka) ja ”glasnost” (avoimuus) nimillä. Vuonna 1989 uudistuksia vaativat poliitikot menestyivät kansanedustajien kongressin vaaleissa. Kaivostyöläiset menivät lakkoon. Eri puolilla Neuvostoliittoa syntyi kansallisuuksien välisiä kiistoja. Talous ajautui syvään kriisiin kilpavarustelukierteen takia. Berliinin muuri murtui.

Heinäkuussa 1991 Boris Jeltsin valittiin Venäjän presidentiksi. Lokakuussa Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan johtajat päättivät, että Neuvostoliitto lakkautetaan ja perustetaan löyhä liitto nimeltään Itsenäisten valtioiden yhteisö.

Neuvostoliiton jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Venäjän federaation historia

Venäjän federaatio syntyi Neuvostoliiton hajottua 25.12.1991. Vuosina 1992–1999 maata johti presidentti Boris Jeltsin, jonka jälkeen virkaan nousi Vladimir Putin. Putinin suosikki Dmitri Medvedev voitti vuoden 2008 presidentinvaalit.

Jeltsin pyrki luomaan maahan demokratian ja markkinatalouden aloittamalla talousuudistuksen vapauttamalla hinnat ja ulkomaankaupan. Jeltsin kannatti lehdistön ja puolueiden toiminnan vapautta, ja antoi alueille suuren vallan. Toisaalta hän johti maata säätämillään asetuksilla. Talousuudistusten alkaessa tammikuussa 1992 alkoi nopea inflaatio, joka aiheutti laajaa köyhtymistä ennestään köyhässä maassa. Tämä vei presidentti Jeltsinin kansansuosiota. Gorbatshovin aikana valitun parlamentin kommunistit juonittelivat Jeltsiniä vastaan. 1990-luvun alkupuolella epävakaassa, köyhtyvässä Venäjässä pelättiin jopa sisällissotaa ja äärioikeistolaisen Vladimir Žirinovskin johtaman liberaalidemokraattisen puolueen nousua. Vuonna 1993 "punaruskeat" kommunistit ja äärioikeistolaiset yrittivät aseellista vallankaappausta epäonnistuen, ja uusi perustuslaki keskitti valtaa Jeltsinille.

Hallitus ei saanut kerättyä tarpeeksi veroja, kun veronkierto yleistyi. Rahapula ajoi hallituksen sille tappiolliseen jättimäiseen yksityistämiseen, jossa jo aiemmin rikastuneet keinottelivat itselleen lisää omaisuutta. Talousuudistuksessa yksityistettävä valtion omaisuus kasautui nopeasti suurliikemiesten käsiin muun muassa sen takia että kansalaiset myivät yksityistämiskuponkinsa pois. Rikkaat veivät pääomia ulkomaille.

Venäjällä ei maksettu kuukausiin ja vuosiin palkkoja hallituksen rahapulan takia. Järjestäytynyt rikollisuus levisi. Armeija oli huonossa jamassa rahanpuutteen takia.

Maassa murhattiin jonkin verran liikemiehiä ja poliitikkoja. 1994 alkoi sota itsenäiseksi julistautunutta Tšetšeniaa vastaan, mikä teki presidentti Jeltsinistä epäsuositun ja mustasi Venäjän mainetta ulkomailla. Alkoholismista kärsivän ikääntyvän Jeltsinin terveys reistaili. Valtaa piti Jeltsinin "perheeksi" kutsuttu sisäpiiri, joka jakautui talousuudistajiksi kutsuttuihin liikemiehiin ja turvallisuuspalvelun, armeijan yms. "haukkoihin".

Jeltsin valittiin toisen kerran presidentiksi 1996. Presidenttiä tukivat vaaleissa suurliikemiehet, oligarkit, jotka pelkäsivät vallan luisuvan kommunisteille. Samoihin aikoihin turvallisuuspalvelun silovikit alkoivat vallata virkoja Pietarissa. Jeltsin solmi rauhan Tšetšeniaan kenraali Lebedin myötävaikutuksella ja erotti sotahaukat hallinnostaan. 1990-luvun jälkipuoliskolla Venäjän politiikassa alkoi näkyä yhä selvemmin huippurikkaiden liikemiesten, oligarkkien välinen valtataistelu. Vuonna 1998 Venäjällä tapahtui pankkikriisi joka kaatoi monia pankkeja ja monet pankkitoimintaan luottaneet oligarkit menettivät varallisuutensa. Jeltsinin politiikkaa arvosteltiin epävakautta ja hajaantuneisuutta luovaksi, ja häntä syytettiin korruptiosta. Vuonna 1999 Moskovassa räjähteli pommeja ja turvallisuuspalvelutaustainen nuorehko pääministeri Vladimir Putin aloitti toisen Tšetšenian sodan. Jeltsin jäi vuoden lopussa pois presidentin virasta ja suositteli tulevaksi presidentiksi pääministeri Putinia.

Venäjän lähihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Putinin valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Putinin harjoittamaa politiikkaa on kutsuttu putinismiksi. Putin on kannattanut valtion harjoittamaa lujaa ohjausta sisäpolitiikassa. Putin raivasi 2000-luvun alussa sivuun poliittiset kilpailijansa, Jeltsinin ryhmittymän, oligarkit ja alueiden johtajat pois politiikasta.lähde?

Näin Putinin johtamat voimaministeriöiden, turvallisuuspalvelun, armeijan ja sisäministeriön edustajat eli silovikit voittivat Venäjän valtataistelun. Tällöin Venäjä siirtyi pääosin turvallisuuspalvelu FSB:n hallintaan. Jeltsinin aikana yleiset puheet Venäjän hajoamisesta loppuivat.lähde?

Putin pyrki melko suoraviivaisesti, mutta peitetysti estämään opposition mielenilmauksia kaventamalla demokratiaa ja sananvapautta.lähde? Putin hankki valtion hallintaan häntä arvostelleet TV-asemat.lähde? Jotkut erimieliset oligarkit lähtivät Putinin painostuksesta maanpakoon. Putinin tukipuolue oli oikeistokonservatiivinen Kremlin ohjaaman Yhtenäinen Venäjä, josta tuli duuman suurin puolue. Putin vastusti poliittisia ääriliikkeitä kuten fasismia ja myös innokkaimpia länsimielisiä. Toisaalta Putin palautti joitain neuvostotunnuksia ja -tapoja käyttöön.lähde? Putinin hallitus suosi ortodoksista kirkkoa, josta kehittyi Venäjän valtionideologia.

Silovikit vastustivat länsityyppistä poliittista parlamentarismia ja kannattivat vahvaa Venäjää.lähde? He pyrkivät hankkimaan suoraan tai välilliseen omistukseensa talouden avainaloja kuten energiasektorin. Näin turvallisuuspoliisin avulla valtaa pitävillä silovikeilla oli myös rahavalta käsissään.lähde?

Toisaalta Putin kannatti kannatti myös talousuudistuksia ja ei uhannut pidätyksillä niitä oligarkkeja, jotka eivät asettuneet oppositioon häntä vastaan.

Putinin tarkoituksena oli valvoa yhtenäistä Venäjää kohti nopeaa talouskasvua.kenen mukaan? Maa vakautui poliittisesti Jeltsinin ajoista ja sen talous oli nousussa, veroja kerättiin tehokkaammin kuin Jeltsinin aikana ja palkat ja eläkkeet saatiin pääosin maksettua. Moskovan rikollisten väliset taistelut hiljenivät. Kansa oli tähän tyytyväinen. Talouden kasvu johtui osittain öljyn hinnan noususta, ja uudentyyppistä kansainvälisesti kilpailukykyistä teollisuutta on syntynyt vain vähän.lähde? Näin ollen pelättiin ettei talouskasvu ollut varmalla pohjalla. Innovaatiot ja infrastruktuurin kohentaminen olivat yhä taka-alalla.

Maassa vallitsi yhä räikeä taloudellinen epätasa-arvo. Korruptio paheni ja rikollisuus rehotti yhä, vaikka murhia tapahtui vähemmän. Putinin tai hänen avustajiensa epäillään käyttäneen myös laittomia keinoja vastustajiensa vaientamiseksi: Esimerkkinä tästä pidetään Litvinenkon murhaa.lähde? Monia muita oppositiohahmojen murhia tapahtui Putinin valtakaudella, tekijä usein epäselvä. Armeija oli edelleen heikko uudistuksista huolimatta ja korruptio alkoi yleistyä siellä.lähde? Fasismi ja muihin kansallisuuksiin kohdistuva viha nosti päätään joillain alueilla Putinin aikana.lähde?

Ulkopolitiikassa Venäjän johto pelkäsi lännestä tulevia "värivallankumouksia", joita oli tapahtunut mm Ukrainassa. Ne näyttivät Putinin mielestä uhkaavan myös Venäjää. Tämä ajoi Venäjän aikaa myöten yhä enemmän länttä vastaan[123].

Putinin jälkeen tuli presidentiksi vuonna 2008 hänen tukemansa Dmitri Medvedev, joka voitti vaalit odotetusti.kenen mukaan? Medvedev on niin sanottu teknokraatti, joka ei kannata niin kovia otteita kuin Putin muttei hänkään usko länsityylisen demokratian mahdollisuuksiin Venäjällä. Vuoden 2010 alussa Putin näytti olevan pääministerinä ollessaan yhä merkittävässä asemassa Venäjän politiikassa.kenen mukaan?

Syksyllä 2011 Putin ilmoitti haluavansa presidentiksi, ja hänen uskottiin voittavan vaalit. Yhtenäinen Venäjä menetti paikkojaan vilpillisinä pidetyissä duuman vaaleissa muille suurille puolueille. Maassa oli pitkästä aikaa melko suuria mielenosituksia vaalituloksen tultua julki. Muun muassa Mironov ja Prohorov aikoivat haastaa Putinin, mutta näiden ei uskottu voittavan vaaleja. Maaliskuussa 2012 Putin valittiin presidentiksi 63 % ääniosuudella.[124]

Kun Putin palasi presidentiksi toukokuussa 2012, Venäjän hallinto siirtyi yhä autoritaarisemmalle linjalle. Protestien aikaansaama poliittinen liberalisointi valjastettiin nopeasti osaksi Kremlin manipulatiivisia hallintamenetelmiä, joita kutsutaan Venäjällä »poliittiseksi teknologiaksi.»Uusien puolueiden rekisteröintiä helpotettiin, minkä ansiosta presidentinhallinto on voinut hyödyntää pseudopuolueita opposition äänten hajottamiseen. Ehdokkaiden rekisteröinnissä hallinto on sen sijaan säilyttänyt monopolin, jonka avulla liian vaaralliset ehdokkaat voidaan sulkea pois vaaleista. Toimenpiteet ovat osaltaan marginalisoineet poliittisen kilpailun minimiin valtapuolue Yhtenäisen Venäjän hyväksi. Kremlin vaikeudet kuitenkin jatkuivat ja presidentin kannatus laski loppuvuoteen 2013 saakka. Vasta Krimin valtaus helmi-maaliskuussa 2014 muutti asetelmat tyystin.[125]

Oppositio toi internetissä esille Venäjän eliitin korruptiota.[126][127]

Vuonna 2014 Ukrainan vallankumousta seuranneina päivinä Venäjä teki sotilaallisen intervention venäläisenemmistöiselle Krimin niemimaalle. ja liitti sen itseensä. Sotilasmiehityksen aikana tehdyn alueliitoksen perusteluja ja liitoksen juridista oikeutusta ei juurikaan ole hyväksytty kansainvälisessä yhteisössä. Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous piti Venäjän alueella järjestämää kansanäänestystä oikeudellisesti mitättömänä selkein numeroin ja monet maat asettivat talouspakotteet Venäjälle joka asetti puolestaan vastapakotteita.[124]

Venäjä on ollut keskeinen sotilaallinen toimija Syyriassa syyskuusta 2015, jolloin se lähetti joukkojaan Syyrian presidentin Bashar al-Assadin tueksi Syyrian sisällissodassa. Se oli tukenut Assadia jo aiemmin, mutta Venäjän pommitukset käänsivät sodan suunnan al-Assadin eduksi.[128]

Vladimir Putin valittiin jälleen presidentiksi vuoden 2018 vaaleissa 76,69% kannatuksella.[129] [124]Kesällä 2018 hallitus esitti eläkeiän nostamista asteittain useilla vuosilla. Taktiikka oli perinteinen: uutinen kerrottiin jalkapallon MM-kisojen avauspäivänä, Putin pysyi erossa epäsuositusta uudistuksesta, vastuu oli hallituksella ja tämän jälkeen presidentti selitti televisioidussa puheessa uudistuksen välttämättömyyttä.[125] Kansan elintason vuosia kestänyt aiheutti Putinin suosion vähenemistä.

Tammikuussa 2020 Venäjän uudeksi pääministeriksi tuli Mihail Vladimirovitš Mišustin, joka seurasi pääministerinä vuodesta 2012 toiminutta Dmitri Medvedeviä.[130]

Kun koronavirus levisi Venäjälle, Putin ei ottanut näkyvästi tilanteen johtoa käsiinsä. Kesällä äänestetty uusi parustuslaki hajautti jonkin verran valtaa. Elokuussa 2020 tapahtui näkyvän oppositiohahmon Navalnyin myrkytys, jonka tekijästä ei ollut tietoa. Kreml asettui tukemaan Valko-Venäjän poliittisessa kriisissä maan johtajaa Lukashenkaan, joka oli perinteisesti horjunut Venäjän ja lännen välimaastossa.

Vuoden 2020 lopussa Venäjän turvallisuuspalvelu FSB yhdistettiin Bellingcat-järjestön tutkimuksessa oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin myrkytykseen novitšok-ryhmän hermomyrkyllä. Hoidon jälkeen Saksassa Navalnyi palasi Venäjälle, jossa hänet pidätettiin tammikuussa 2021. Pidätyksen jälkeen julkaistiin miljoonia katselukertoja kerännyt video, jossa Putinia syytettiin korruptiosta liittyen Mustanemren rannalle rakennettuun palatsimaiseen rakennukseen. Putin itse kiisti syytteet, mutta Navalnyin pidätys ja video johtivat mielenosoituksiin.[131]

Ukraina 2014[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Putin käynnisti Krimin kriisin, kun hän lähetti Venäjän armeijan erikoisjoukkoja Ukrainan itsenäisen valtion alueelle Krimille maaliskuussa 2014.[132] Tätä oli edeltänyt Kiovassa tapahtunut kansannousu, jonka seurauksena venäläismielinen presidentti Viktor Janukovytš joutui pakenemaan Ukrainan pääkaupungista 22. helmikuuta 2014.[133] Venäjän valtiollisen mielipidetiedustelulaitoksen 24. helmikuuta 2014 julkaiseman tutkimuksen mukaan 73 prosenttia venäläisistä oli sitä mieltä, että Venäjän ei pitäisi reagoida Ukrainassa tapahtuneeseen vallankumoukseen.[134] Venäjän armeija kuitenkin otti hallintaansa Krimin alueen ja korvasi aluehallinnon 27. helmikuuta 2014 venäläismielisellä hallinnolla, jota johti Krimin uusi pääministeri Sergei Aksjonov. Tämä uusi hallinto järjesti kansanäänestyksen 16. maaliskuuta 2014 liittymisestä Venäjään miehitysoloissa, jossa ei ollut todellista vaihtoehtoa säilyä osana Ukrainaa.[135] [136] Putin ja Venäjän johto valehtelivat kriisin aikana, että tunnuksettomat sotajoukot eivät ole Venäjän erikoisjoukkoja, vaan "Krimin alueen itsepuolustusjoukkoja". Vasta kun Krim oli liitetty Venäjään myönsi Putin Venäjän sotavoimien iskukykyä ylistäneessä puheessaan 28. maaliskuuta 2014, että Venäjän armeija valtasi sotilaallisesti Krimin.[137]

Sananvapaus ja propaganda[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska Venäjällä pelättiin läntisten tahojen johtamaa vallankumousta, kontrolli kiristyi. Venäjä rajoitti vuodesta 2012 ulkomaisten agenttien toimintaa ja vuodesta 2015 ei-toivottujen järjestöjen toimintaa. Toisaalta hallitus tuki isänmaallisia järjestöjä, mm kasakoita ja moottoripyöräkerho Yön susia. Sananvapautta ajavan säätiön edustajan mukaan Venäjä oli luisumassa kohti sota-ajan sensuuria ja uskoi Venäjän sananvapaustilanteen heikkenevän entisestään. Venäjän kanavilla näytettiin näyttelijöiden esittämiä haastatteluja, joissa esimerkiksi kerrottiin Yhdysvaltojen, Saksan ja muiden maiden tappavan Ukrainassa siviilejä. Länsimailla ei ollut kriisin aikana lainkaan sotilaita Ukrainassa.

Venäläisten käsitystä tilanteesta muokkasivat erityisesti tv-kanavat. Merkittävimmän kriittisen radiokanavan Eho Moskvyn pitkäaikainen pääjohtaja erotettiin.[138] [139] [140] [141]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kirkinen, Heikki (toim.): Venäjän historia. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-15799-X.
  • Neville, Peter: Matkaopas historiaan - Venäjä. Suomentanut Juntunen, Alpo. Gloucestershire: WSOY, 1998. ISBN 951-579-080-8.
  • Curtis, Glenn E.: Russia. Washington: GPO for the Library of Congress, 1996. Country Studies. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Venäjän historia, s.19–21
  2. Venäjän historia, s.21–24
  3. Venäjän historia, s.24–26
  4. Venäjän historia, s.26–28
  5. Venäjän historia, s.28–29
  6. a b c d Venäjän historia, s.30–32
  7. a b c d e f g h i History U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  8. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.15-16
  9. a b Venäjän historia, s.32–34
  10. a b Venäjän historia, s.34–38
  11. a b c d e f g Venäjän historia, s.38–40
  12. a b c d e f Matkaopas historiaan - Venäjä, s.16-18
  13. a b Venäjän historia, s.40–41
  14. a b Venäjän historia, s.43–44
  15. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.18-20
  16. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.20-21
  17. a b Venäjän historia, s.44-49
  18. a b c d e Venäjän historia, s.49-51
  19. a b Matkaopas historiaan - Venäjä, s.21-22
  20. a b Venäjän historia, s.55-57
  21. a b c d e f g h Venäjän historia, s.57-60
  22. a b Matkaopas historiaan - Venäjä, s.23-24
  23. a b c Matkaopas historiaan - Venäjä, s.30-34
  24. a b c d e Venäjän historia, s.60-63
  25. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Muscovy U.S. Library of Congress. Viitattu 25.12.2020. (englanniksi)
  26. a b c d Matkaopas historiaan - Venäjä, s.37-38
  27. a b c d e Venäjän historia, s.63-65
  28. a b Matkaopas historiaan - Venäjä, s.38-40
  29. a b Venäjän historia, s.65-68
  30. a b c Matkaopas historiaan - Venäjä, s.43-45
  31. Golden Horde Encyclopaedia Britannica. Viitattu 25.12.2020. (englanniksi)
  32. a b c d e Venäjän historia, s.81-82
  33. a b Venäjän historia, s.82-84
  34. a b c Venäjän historia, s.85-88
  35. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.45-46
  36. Khanate of Crimea Encyclopaedia Britannica. Viitattu 25.12.2020. (englanniksi)
  37. a b c Venäjän historia, s.88-90
  38. a b Matkaopas historiaan - Venäjä, s.51-52
  39. a b c d Venäjän historia, s.92-94
  40. a b Matkaopas historiaan - Venäjä, s.47-49
  41. a b c Venäjän historia, s.94-97
  42. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.52-55
  43. a b c d e Venäjän historia, s.98-99
  44. a b Matkaopas historiaan - Venäjä, s.57-59
  45. a b c d e f g Venäjän historia, s.100-104
  46. a b c Matkaopas historiaan - Venäjä, s.62-64
  47. a b c d Venäjän historia, s.104-106
  48. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.77-79
  49. a b c d Venäjän historia, s.124-127
  50. a b c d Venäjän historia, s.107-110
  51. Venäjän historia, s.117-119
  52. Venäjän historia, s.119-121
  53. Venäjän historia, s.127-129
  54. Venäjän historia, s.129-131
  55. a b c d Venäjän historia, s.132-134
  56. a b c d e f g h i j k Early Imperial Russia U.S. Library of Congress. Viitattu 15.4.2021. (englanniksi)
  57. a b Matkaopas historiaan - Venäjä, s.81-82
  58. a b c Matkaopas historiaan - Venäjä, s.83-86
  59. Venäjän historia, s.138-139
  60. a b Matkaopas historiaan - Venäjä, s.89-91
  61. a b c d e f g Venäjän historia, s.140-142
  62. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.93-95
  63. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.91-93
  64. Venäjän historia, s.143-147
  65. Venäjän historia, s.147-148
  66. Venäjän historia, s.149-150
  67. Venäjän historia, s.153-155
  68. a b c d e f Venäjän historia, s.156-159
  69. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.104-106
  70. The Russian Monarchy Tzarskoje Selo Museum. Viitattu 15.4.2021. (englanniksi)
  71. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.110-112
  72. Venäjän historia, s.159-161
  73. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.112-114
  74. Venäjän historia, s.192-195
  75. a b Matkaopas historiaan - Venäjä, s.132-134
  76. Venäjän historia, s.169-173
  77. Venäjän historia, s.188-192
  78. Venäjän historia, s.163-166
  79. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.126-127
  80. a b c d e f g h i j k l Ruling the Empire Julkaisija = U.S. Library of Congress countrystudies.us. Viitattu 20.5.2021. (englanniksi)
  81. a b c d e Venäjän historia, s.195-204
  82. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.143-144
  83. Venäjän historia, s.214-216
  84. a b Venäjän historia, s.217
  85. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.153
  86. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.154-155
  87. a b Matkaopas historiaan - Venäjä, s.162-163
  88. a b Venäjän historia, s.239-241
  89. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.163-165
  90. a b c d e f g h Transformation of Russia in the Nineteenth Century U.S. Library of Congress. Viitattu 25.12.2020. (englanniksi)
  91. a b c Venäjän historia, s.257-260
  92. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.181-182
  93. Venäjän historia, s.249-256
  94. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.169-173
  95. Venäjän historia, s.263-264
  96. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.177-178
  97. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.180-181
  98. Venäjän historia, s.269-272
  99. a b Venäjän historia, s.282-286
  100. Venäjän historia, s.289-291
  101. Venäjän historia, s.295
  102. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.192-193
  103. Venäjän historia, s.299-301
  104. a b c d e f g The Last Years of the Autocracy U.S. Library of Congress. Viitattu 20.5.2021. (englanniksi)
  105. Matkaopas historiaan - Venäjä, s.199
  106. a b Matkaopas historiaan - Venäjä, s.200-201
  107. Venäjän historia, s.304-305
  108. Venäjän historia, s.308-312
  109. a b Venäjän historia, s.323-324
  110. a b c Venäjän historia, s.327-333
  111. a b c d e f Venäjän historia, s.334-337
  112. a b c d e f g h i j k l Revolutions and Civil War U.S. Library of Congress. Viitattu 20.5.2021. (englanniksi)
  113. a b c d e f g h i Venäjän historia, s. 337-344
  114. Matkaopas historiaan - Venäjä, s. 208-209
  115. Matkaopas historiaan - Venäjä, s. 210-211
  116. a b c d e Venäjän historia, s. 344-348
  117. a b c Matkaopas historiaan - Venäjä, s. 212-213
  118. a b c Venäjän historia, s. 348-351
  119. Venäjän historia, s. 351-355
  120. a b c Venäjän historia, s. 356-362
  121. a b c d e Venäjän historia, s. 363-369
  122. Venäjän historia, s. 370-371
  123. Totuus Putinista paljastui – näin kertovat ihmiset, jotka näkivät historialliset tapahtumat läheltä Ilta Sanomat. 31.12.2019. Viitattu 31.12.2019.
  124. a b c Russia profile BBC News. 26.4.2019. Viitattu 4.3.2020. (englanniksi)
  125. a b Kajoaako Putin perustuslakiin? Ulkopolitiikka. 7.3.2019. Viitattu 4.3.2020.
  126. Venäjän oppositiojohtaja Navalnyihin ja tämän lähipiiriin jouluna kohdistuneiden viranomaisiskujen taustalla on Medvedevistä tehty nettivideo Helsingin Sanomat. 26.12.2019. Viitattu 17.9.2020.
  127. Oppositio on herännyt Venäjällä The Ulkopolitist. 16.6.2017. Viitattu 17.9.2020.
  128. Venäjän sotilaat muuttivat Syyrian sodan kulun ja partioivat nyt myös kurdialueella: Mitä Venäjän operaatiosta tiedetään? Helsingin Sanomat. 18.10.2019. Viitattu 4.3.2020.
  129. [https://www.interfax.ru/elections2018/604908 ��� �������� ����� ������� ���������� ��] Interfax.ru. Viitattu 4.3.2020. (venäjäksi)
  130. Venäjän uusi pääministeri Mihail Mišustin on intohimoinen jääkiekkoilija, joka sai venäläiset maksamaan enemmän veroja Yle Uutiset. Viitattu 4.3.2020.
  131. Simo Ortamo: Putin kiistää Navalnyin väitteet korruptiosta: Palatsi ei kuulu minulle tai perheelleni Yle uutiset. Yleisradio. Viitattu 26.1.2021.
  132. Ilta-Sanomat: "Suomalaisasiantuntija löysi todisteen: Krimillä on venäläisten erikoisjoukkoja". Julkaistu: 7.3.2014 Viitattu: 19.3.2014
  133. Helsingin Sanomat: "Ukrainan presidentin tilat vallattu, Janukovytš jätti Kiovan" Julkaistu: 22.2.2014 Luettu: 19.3.2014
  134. Helsingin Sanomat: Asiantuntija: Sotatoimet Ukrainassa eivät nauti laajaa kannatusta Venäjällä. Julkaistu: 3.3.2014 Viitattu: 19.3.2014
  135. Helsingin Sanomat: "Krimin uusi johto valmistelee jo Venäjään liittymistä käytännön järjestelyin". Julkaistu: 10.3.2014 Viitattu: 19.3.2014
  136. Helsingin Sanomat: "Venäjää ikävöivä kansa täytti äänestyspaikat Krimillä" Julkaistu: 16.3.2014 Viitattu: 19.3.2014
  137. Yle: "Putin: Krimin valtaus osoitus Venäjän armeijan kyvystä" Julkaistu: 28.3.2014 Viitattu: 31.3.2014
  138. Yle: "Sanna Ukkola: Pravdan lapset" Julkaistu: 4.3.2014 Viitattu: 31.3.2014
  139. Uusi Suomi: "Mediapimennys alkoi Venäjällä: ”En muista vastaavaa Neuvostoliiton jälkeen” Julkaistu 14.3.2014 Viitattu: 31.3.2014
  140. Iltalehti: "Venäjä maalaa itsestään kuvaa Ukrainan pelastajana" Julkaistu: 2.3.2014 Viitattu: 31.3.2014
  141. Yle: "Sananvapaus heikkenee entisestään Venäjällä" Julkaistu: 24.3.2014 Viitattu: 7.4.2014

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kirkinen, Heikki (toim.): Venäjän historia. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-15799-X.
  • Luukkanen, Arto: Hajoaako Venäjä? Venäjän valtiollisuuden kehitys vuosina 862–2000. Kleio. Helsinki: Edita, 2001. ISBN 951-37-3300-9.
  • Luukkanen, Arto: Muutosten Venäjä: Venäjän historia 862–2009. Pohjautuu tekijän teoksiin Hajoaako Venäjä? ja Neuvostojen maa. Kleio. Helsinki: Edita, 2009. ISBN 978-951-37-5438-9.
  • Oittinen, Vesa (toim.): Venäjä ja Eurooppa: Venäjän idea 1800-luvulla. Suomentajat: Anita Mitroshin ym. Tampere: Vastapaino: Aleksanteri-instituutti, 2007. ISBN 978-951-768-199-5.
  • Pursiainen, Christer: Venäjän idea, utopia ja missio. Ulkopoliittisen instituutin julkaisuja nro 6. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-759-5.
  • Pyykkö, Riitta: Maa jossa kaikki on mahdollista: Kirjoituksia Venäjästä. Turku: Kirja-Aurora, 2002. ISBN 951-29-2294-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Venäjän historia.