Palestiinan historia

Palestiinan historialla tarkoitetaan Palestiinan alueen historiaa. Alueella on ollut asutusta jo 8 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Tuolloin paikalliset ihmiset harjoittivat viljelyä ja heillä oli kotieläimiä.

Seemiläinen väestö, kanaanilaiset, asutti seudun 3. vuosituhannella eaa. Egyptiläiset valloittivat alueen 1500-luvulla eaa. Indoeurooppalainen heimo, filistealaiset (peleset), asettui alueelle 1200-luvun tienoilla eaa. Ensimmäinen maininta Israelista löytyy egyptiläisestä Merenptahin steelasta 1200-luvulta eaa. Juutalaisen perimätiedon mukaan noin 1000-luvulla eaa. heprealaiset perustivat alueelle Israelin kuningaskunnan. Arkeologia vahvistaa tuolla alueella olleen kuninkaan nimeltä Daavid. Damaskuksen kuningas pystytti 800-luvulla eaa. monumentin, josta säilyneessä palassa oleva kirjoitus mainitsee taistelut ja voitot "Israelin kuninkaasta" sekä "Daavidin huoneen kuninkaasta". Raamatun mukaan kuningas Daavid valloitti filistealaisten maan. Israel hajosi noin 931 eaa. Israeliksi ja Juudaksi. Israel liitettiin 721 eaa. Assyrian valtakuntaan. Babylonia valloitti alueen 586 eaa. tehden lopun Juudean itsenäisyydestä, ja Persia liitti Babylonian itseensä. Aleksanteri Suuri valloitti Gazan tienoon 330-luvulla eaa., jonka jälkeen se jaettiin diadokkien kesken. 160-luvun eaa. puolesta välistä lähtien suurta osaa Palestiinasta hallitsi uusi juutalaisvaltio, kunnes Rooma valloitti rannikon 63 eaa. Alueesta tehtiin Rooman Judaean provinssi vuonna 6 jaa. Sen pääkaupunki oli Caesarea Maritima. Suuri juutalaiskapina ja Jerusalemin temppelin tuho tapahtui 70. Vuoden 132 Bar Kokhban kapinan jälkeen keisari Hadrianus nimesi maan Palestiinaksi kukistettuaan kapinan äärimmäisen verisesti, jossa noin 580 000 juutalaista menetti henkensä.

Roomalaisten kukistettua Juudean juutalaiskapinan vuonna 135 alueesta tuli Syria Palaestinan provinssi. Jerusalem nimettiin uudelleen Aelia Capitolinaksi. Juutalaisia kiellettiin asumassa maassa kuolemanrangaistuksen uhalla. Suurin osa juutalaisista karkotettiin diasporaan Palestiinasta juutalaiskapinan jälkeen.

Vuonna 638 paimentolaisheimot valloittivat Palestiinan Bysantin valtakunnalta, minkä jälkeen alue siirtyi umaijadien haltuun. Fatimidien kalifaatin aikana 900-luvulla juutalaisista tuli alueella vähemmistö. 1000-luvulla seldžukkiturkkilaiset valloittivat Anatolian ja Palestiinan.

Ristiretkien aikana alueelle hyökkäsivät paavin käskystä ristiretkeläiset, jotka pyrkivät valloittamaan kristinuskon historiallisesti merkittävät paikat muslimeilta. Ristiretkeläisvaltiot, Jerusalemin kuningaskunta ja Antiokian ruhtinaskunta, pitivät Palestiinaa hallussaan liki 200 vuoden ajan. Jerusalem kuitenkin menetettiin ensimmäisen kerran Hattinin taistelun 1187 jälkeen ja lopullisesti 1244. Mamelukit valloittivat Egyptin aijubidien sulttaanilta 1250, ja sulttaani Baibarsin ja hänen seuraajiensa aikana he tuhosivat Jerusalemin kuningaskunnan. Frankkien viimeinen tukikohta, Acre, kukistui 1291. Mamelukkisulttaanikunta puolestaan tuhoutui Salamiyetin taistelussa 1517 ja uudeksi isännäksi tuli Osmanien valtakunta. Palestiina kuului pääosin turkkilaisten osmanien alaisuuteen ennen brittien tuloa. Osmanivaltaa kesti tasan 400 vuotta, vuoteen 1917, jolloin kenraali Sir Edmund Allenbyn joukot valloittivat Jerusalemin.

Palestiinan väestökehitys 1880–1948

1880-luvun alussa Palestiinan alueella asui noin 450 000 ihmistä, joista juutalaisia oli 13 000–20 000. Venäjän keisarin Aleksanteri II:n murhan 1881 takia juutalaiset joutuivat vainon eli pogromin kohteeksi ja useita tuhansia pakolaisia muutti seuraavina vuosina Palestiinaan. Alun perin juutalaisten ja keisarien välinen konflikti johtui siitä, että keisarit eivät sallineet juutalaisten käydä kauppaa ja harjoittaa muuta liiketoimintaa. Siksi monet juutalaiset asettuivat keisarin vastaiseen oppositioon. Toinen vaino koettiin vuoden 1904 jälkeen vallankumouksen orastaessa ja tyytymättömyyden lisääntyessä keisarin valtaan. Muuttoliike jatkui koko ajan kiihtyen osittain myös Theodor Herzlin isännöimän Baselin siionistisen valtion muodostamiseen tähtäävän maailmankongressin 1897 päätösten innoittamana. Kongressi loi otollisen ilmapiirin juutalaisten keskuudessa oman juutalaisvaltion mahdollistamiseksi.

Iso-Britannia otti hankkeen vakavasti ja ehdotti muodostettavan juutalaisvaltion paikaksi Ugandaa. Tämä ehdotus kuitenkin hylättiin ja Palestiinan alue todettiin ainoaksi mahdolliseksi. Herzlin kuoltua ajatus eli voimakkaana ja varsinkin Venäjältä kasvava muuttoliike antoi toivoa hankkeen onnistumisesta. 1910-luvulla Lordi Rotchild pystyi vaikuttamaan myös Turkin sulttaaniin, joka antoi taivuttelun jälkeen muuttoliikkeen jatkua.

Brittiläinen mandaatti

Pääartikkeli: Palestiinan brittiläinen mandaatti

Balfourin julistuksessa vuonna 1917 britit antoivat tukea juutalaisten pyrkimykselle luoda oma valtio Palestiinaan. Ensimmäinen maailmansota mullisti sultanaatin alueen myös arabivallankumouksen voimin, jossa T. E. Lawrence näytteli brittien puolelta merkittävää osaa. Osmanien valtakunta hajosi. Vuonna 1920 San Remossa liittoutuneet jakoivat keskenään osmanien Lähi-idän alueet. Syyria joutui Ranskan alaisuuteen, Irakista muodostettiin kuningaskunta, joka aluksi kuitenkin oli Ison-Britannian vallan alainen Kansainliiton mandaattialueena. Myös Palestiinasta muodostettiin brittiläinen mandaattialue. Nämä muutokset saivat Kansainliiton hyväksynnän. Sunnuntaina huhtikuun 25. päivänä 1920 liittoutuneiden valtioiden Ylin Neuvosto (Iso-Britannian, Ranska, Italia, Japani ja Yhdysvallat tämän ollessa tarkkailijana) hyväksyi San Remo Päätöksen - 500:n sanan pituisen asiakirjan, joka määritteli poliittisen kartan Lähi-idässä Ottomaanien Valtakunnan luhistuttua. Päätös johti kolmen Mandaatin perustamiseen, kuten Kansainliiton vuoden 1919 Peruskirjan Artiklassa 22 määriteltiin. Tulevaisuuden valtiot Syyria-Libanon ja Iraq syntyivät kahdesta mandaatista ja niistä tuli Arabivaltioita. Mutta kolmannesta mandaatista Liittoutuneiden maiden Ylin Neuvosto tunnusti: "juutalaisten historiallisen siteen Palestiinaan ja perusteet heidän kansankodin perustamiselle tuohon maahan" samaan aikaan turvaten ei-juutalaisten asukkaiden "siviili ja uskonnolliset oikeudet ". San Remo Päätöksen ehdot sisältyivät Sèvres Sopimukseen säilyen muuttumattomina Lausannen Sopimuksen vuonna 1923 tapahtuneeseen lopulliseen ratifioitiin asti. Arabit saivat yhtäläiset kansalliset oikeudet kaikkialla muilla Lähi-idän alueilla, siis – yli 96 %:in Ottomaanien aikaisemmin hallitsemasta alueesta.

Britit rajoittivat kuitenkin juutalaisen kansankodin maantieteellisen alueen Palestiinassa Jordanjoesta länteen ja antoivat itäisen osan Palestiinasta asteittain Hasemiittien hallittavaksi. Alueen laajentuminen itään mahdollisti tuolloin Trans-Jordanian Kuningaskunnan synnyn, ja myöhemmin uudelleen nimetyn Jordanian synnyn vuonna 1950.

Brittiläiseen Palestiinan mandaattialueeseen kuului aluksi myös Transjordania, nykyinen Jordania, josta kuitenkin jo vuonna 1922 tuli autonominen emiirikunta ja toisen maailmansodan jälkeen itsenäinen kuningaskunta.

Churchillin White Paper julkaistiin 1922.^selvennä Brittihallinnon Command Paperin 1922 mukaan Palestiinan 1880-luvun alun juutalaisten asukkaiden määrä oli kohonnut 80 000:een. Tulokkaat olivat lähinnä venäjänjuutalaisia. Alueelle asetettiin maahantulokiintiöt, mutta jännitys johti usein väkivaltaan. Suurin osa siirtolaisuudesta tapahtui ilman lupapapereita ja muuttovirta kasvoi massamuutoksi 1920–1930-luvuilla. Pääosa laillisista ja laittomista maahanmuuttajista tuli Venäjältä, mutta David Grunin myöhemmän Ben-Gurionin innoittamana myös Puolasta muutettiin Palestiinaan jonkin verran. Muista maista siirtolaisuus oli suhteellisen vähäistä.

Vuonna 1929 tapahtui niin suuria mellakoita ja yhteenottoja, että brittihallinto määräsi Hope-Simpsonin komission tutkimaan syyt. Tuloksena oli lordi Passfieldin White Paper 1930, jossa muuttovirtaa pyrittiin radikaalisti rajoittamaan. Suurimmaksi osaksi laittomat maahanmuuttajat olivat muuttumassa akuutiksi ongelmaksi. Maan- ja kiinteistöjen ostajat aiheuttivat yhä enemmän yhteenottoja käyttämiensä usein brutaalienkin menetelmien takia. Uusi hallinnon terrorijärjestöksi luokittama Irgun erosi Haganahista 1931. Nämä järjestöt joutuivat keinojensa takia brittiläisten terrorilistalle, mutta maanalaisina ne jatkoivat toimintaansa Israelin itsenäistymiseen saakka. Ne taistelivat myös puoliavoimesti brittihallintoa vastaan, koska britit halusivat pitää Palestiinan alueella järjestysvallan käsissään.^lähde?

Massamuuton aiheuttamat epäkohdat kasvoivat niin suuriksi, että brittihallinto otti varovaisesti kantaa siirtolaisuudesta kärsivän arabiväestön puolesta White Paperissa 1939, jossa estellään juutalaisten intoa oman valtion perustamiseen. Mutta Ben-Gurion totesi, että juutalaiset jatkavat ponnisteluja oman valtion muodostamiseksi brittien ja arabien kannasta huolimatta. Juutalaisten lukumäärä oli kohonnut jo 400 000:een, joista suurin osa^lähde? laittomasti maahan tulleita. Juutalaisasutuksia suojelemaan perustettiin kolme järjestöä: Haganah, Irgun ja Sterns Gang, joka irtaantui Irgunista 1942. Arabit ryhtyivät myös ajamaan oikeuksiaan kovemmin keinoin. Tilanne meni laittoman siirtolaisuuden vuoksi niin vakavaksi, että toisen maailmansodan aikana britit kielsivät Euroopan juutalaispakolaisilta maahanmuuton kokonaan.^lähde?

Toisen maailmansodan Euroopan vainojen jäljiltä Palestiina vastaanotti 100 000 juutalaista laivapakolaista lisää. Vuonna 1946 juutalaisten lukumäärä Palestiinassa oli jo 600 000. Suurin osa uusista maahanmuuttajista tai heidän jälkeläisistään oli saapunut Palestiinaan laittomasti eli ilman laillisia muuttopapereita, viisumia tai pätevää passia.^lähde?

Tilanteen ollessa riistäytymässä käsistä britit ilmoittivat halunsa luopua mandaatistaan. Marraskuussa 1947 YK äänesti Brittiläisen Palestiinan mandaatin jakamisesta juutalaisten ja arabien valtioon, jonka ehdotuksen arabit hylkäsivät. Brittien ei onnistunut hillitä väkivaltaisuuksia vähäisten aseiden ja rajallisten miesresurssien vuoksi. Kaksi palestiinalaisten puolisotilaallista vapaaehtoisarmeijaa, joita johtivat Haj Amin El Husseini Jerusalemin alueella ja Fawzi El Kaukji Galileassa tekivät hyökkäyksiä juutalaisiin siirtokuntiin ja kaupunkeihin. Näitä joukkoja vastaan taisteli juutalaisten maanalainen armeija Haganah ja siitä eronneet radikaalimmat ryhmittymät kuten Irgun ja Lehi. Palestiinalaisjoukot saartoivat myös Jerusalemin kaupungin.^lähde?

Jerusalemissa puhkesi mellakoita 30. marraskuuta ja 1. joulukuuta 1947, jotka pian levisivät koko alueelle. Palestiinalaiset suorittivat joukkomurhan Gush Etzionin kaupungissa ja juutalaiset Deir Yassinissä. Irgun räjäytti brittiläisen hallinnon suosiman King David Hotellin autopommilla ilmaan 92 kuolonuhria ja toistasataa vakavasti loukkaantunutta seurauksena. Brittihallinto lupasi 10 000 kultapuntaa Irgunin johtajasta Menachem Beginistä elävänä tai kuolleena.^lähde?

Israelin valtion perustaminen

Väkivallan ja terrorismin aallon jälkeen brittiarmeija vetäytyi alueelta ja juutalaiset julistivat 14. toukokuuta 1948 alueelle perustetuksi Israelin valtion. Alueella jo edellisestä vuodesta lähtien velloneet väkivaltaisuudet kärjistyivät täysmittaiseksi Israelin itsenäisyyssodaksi, kun arabimaat hyökkäsivät itsenäisyysjulistuksen jälkeisenä päivänä estääkseen juutalaisvaltion synnyn. Israelin puolustusvoimat kukistivat arabiliiton ja valtasivat lisäalueita. Samassa yhteydessä alueelta pakeni suuri määrä arabipakolaisia. Seuraus oli se, että Israelin alue laajeni.

Kartoissa esiintyvät rajat perustuvat suurimmalta osalta vuoden 1949 aselevon rintamalinjoihin, joita nimitetään vihreäksi linjaksi (Green Line). Näiden alueiden katsotaan yleisesti kuuluvan Israelin valtioon. Nämä vuoden 1949 rajat ovat Israel ilman Gazan kaistaa, Golania ja Länsirantaa. Jordania otti haltuunsa 1948 Länsirannan ja Egypti Gazan, mutta Israel valloitti nämä alueet 1967. Monet arabit pitävät Israelin valtiota laittomana ja katsovat koko alueen kuuluvan palestiinalaisille eli Palestiinan arabeille. Osa Israelin naapurimaista on kuitenkin tunnustanut sen. Kiistaa on erityisesti Gazan ja Länsirannan asemasta. Erimielisyyksiä on myös pakolaisten paluun sallimisessa ja jälkeenjääneen omaisuuden korvaamisessa.

Lukuisten sotien jälkeen Palestiinan mandaatista on jäljellä kaksi aluetta, jotka eivät kuulu Israelin valtioon eivätkä muihinkaan yleisesti tunnustettuihin valtioihin. Nämä ovat Gazan kaista Egyptin vastaisella rajalla ja Länsiranta Jordanian vastaisella rajalla. Alueet ovat osittain palestiinalaishallinnon ja osittain Israelin valvonnassa.

Kuuden päivän sota

Israel valloitti vuoden 1967 kuuden päivän sodassa Golanin kukkulat Syyrialta, Siinain ja Gazan kaistan Egyptiltä ja Länsirannan Jordanialta. Se ei ole kuitenkaan näitä alueita suoraan liittänyt itseensä (maita ei voida liittää Israeliin jo pelkästään siksi, koska tällöin juutalaiset olisivat vaarassa tulla vähemmistöksi omassa maassaan). Egypti luopui vaatimuksistaan Gazaan 1979 osana rauhansopimusta, jossa Israel perääntyi Siinailta, ja Jordania luovutti vuonna 1988 vaatimuksensa Länsirantaan, koska sillä ei ollut laillista yhteyttä^selvennä siihen. YK:n turvallisuusneuvoston päätökset #242 (1967) ja #338 (1973) vaativat Israelia vetäytymään näiltä alueilta ja neuvottelemaan niiden asemasta sodan valtio-osapuolien kanssa.

Israel valloitti myös Jerusalemin kaupungin itäosan, joka on liitetty Israeliin ja se on julistettu Israelin pääkaupungiksi. Useat maat eivät hyväksy Israelin vaatimusta kaupungista eivätkä siten Israelin julistusta, jonka mukaan koko Jerusalem on Israelin pääkaupunki. Jerusalem on kolmen uskonnon pyhä kaupunki, ja tärkeä myös kristityille ja muslimeille. Vuoteen 2018 asti yksikään toinen valtio ei kuitenkaan tunnustanut Jerusalemia Israelin pääkaupungiksi, eikä pitänyt lähetystöään siellä. Yhdysvallat siirsi 14. toukokuuta 2018 lähetystönsä virallisesti Jerusalemiin, mikä aiheutti palestiinalaisten laajoja protesteja. Juutalaisille kaupunki oli Israelin kuninkaiden Daavidin ja Salomon aikainen pääkaupunki. Kaupunki on jakautunut osiltaan juutalaisten ja arabien asuttamiin osiin. Palestiinan hallinto on vaatinut itselleen kaupungin itäosaa oman valtionsa pääkaupungiksi.

Nykytilanne

Pääartikkeli: Israelin–Palestiinan konflikti

Palestiinan kartta nykyisin. Tummemmalla värillä Länsiranta, Gazan kaista ja Israelin miehittämä Golan

Israel on rakentanut turva-aidan, jonka tarkoituksena on torjua palestiinalaisterroristien iskut juutalaissiirtokuntia ja kaupunkeja vastaan. Turva-aita on vähentänyt terroristi-iskuja radikaalisti 2000-luvun aikana. Turva-aita erottaa palestiinalaisten alueet ja israelilaisten siirtokuntien alueet toisistaan ja erottaa suuren osan Länsirannasta erilleen. Se ei noudata vuoden 1949 aselepolinjaa vaan menee Länsirannan puolelle Palestiinalaisten mukaan Israelin turva-aidalla siirtokunnilleen erottamat alueet ovat Länsirannan kaikkien hedelmällisimmät, ja niillä on muun muassa suurin osa alueen vesivaroista. Turva-aitahanke on tuomittu laajasti. YK:n alainen kansainvälinen tuomioistuin antoi vuonna 2004 ei-sitovan määräyksen, jonka mukaan turva-aidan rakentaminen palestiinalaispuolella oli kansainvälisen oikeuden vastaista. Israel ei hyväksynyt päätöstä.

Israel on lisäksi asuttanut kansalaisiaan laajoille alueille Länsirannalla juutalaissiirtokuntiin. Kansainvälinen yhteisö on tuominnut siirtokuntien laajentamisen laajasti sekä kansainvälisen oikeuden että alueen rauhanprosessin edistämisen vastaisina.

Katso myös

• Palestiina (valtio)