Erillinen santarmikunta
Erillinen santarmikunta (ven. Отдельный корпус жандармов, Otdenlnyi korpus žandarmov, vuoteen 1875 pelkkä santarmikunta) oli Venäjän keisarikunnassa vuosina 1826–1917 toiminut sotilaallisesti järjestäytynyt poliittinen poliisi, jonka tehtäviin kuuluivat muun muassa vallankumouksellisen liikehdinnän paljastaminen ja torjunta, virkakunnan valvonta ja epäilyttävien henkilöiden salainen seuranta.[1][2] Santarmit olivat taustaltaan sotilaita. He käyttivät sinisiä univormuja ja kantoivat aseenaan sapelia.[1]
Historia ja toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäjän armeijaan sijoitettiin santarmeja valvomaan järjestystä sotajoukkojen selustassa ensi kerran vuonna 1815 sotamarsalkka Mihail Barclay de Tollyn aloitteesta. Tärkeimpiin kaupunkeihin muodostettiin santarmiosastoja vuodesta 1817 alkaen.[1][2] Ne olivat eräänlaisia sotilaspoliisiosastoja, joilta varsinainen poliisi saattoi pyytää apua esimerkiksi vankien kuljetuksessa, rikollisten kiinniotoissa ja järjestyksen valvonnassa.[3] Vastareaktiona vuoden 1825 dekabristikapinaan perustettiin vuonna 1826 keisarin kanslian III osasto, jonka päällikkö, kreivi Aleksandr von Benckendorff nimitettiin samana vuonna myös santarmikunnan päälliköksi.[3][1] Santarmikunta määrättiin virallisestikin III kanslian alaisuuteen vuonna 1839.[3]
Venäjä jaettiin vuonna 1827 viiteen santarmipiiriin,[1] joista jokaista johti divisioonankomentajaa vastannut kenraalin arvoinen santarmiupseeri. Piirit jakautuivat osastoihin, joita johtaneet esiupseerit vastasivat rykmentinkomentajia.[3] Yksi piiri käsitti yleensä viisi tai kuusi osastoa ja yksi osasto kaksi tai kolme kuvernementtia.[4] Piirien määrä kasvoi vuoteen 1837 mennessä kahdeksaan, mutta vuosina 1867–1871 muut piirit paitsi Siperia ja Puola korvattiin kuvernementtikohtaisilla osastoilla.[2][4] Venäjän rautateille luotiin oma santarmipoliisihallinto vuonna 1867.[1][2] Santarmikunnan päämaja sijaitsi Pietarissa, vuosina 1836–1869 Fontankan rantakadun numerossa 16 ja vuodesta 1869 osoitteessa Furštatskaja ulitsa 40.[2]
Santarmikunta oli pitkään puolittain salainen organisaatio, joka raportoi ja oli vastuullinen suoraan keisarille muiden viranomaisten ohi. Sen tehtäviin kuului valvoa virkamiehiä ja paljastaa näiden väärinkäytöksiä, jotta vääryyttä kärsineet kansalaiset saisivat oikeutta suoraan keisarilta. Etusijalla oli tiedonhankinta. Keisarin luottomiehinä santarmiupseerit katsoivat oikeudekseen antaa määräyksiä muille viranomaisille näiden virka-arvosta riippumatta. Keisari Nikolai I antoi santarmeille vuonna 1827 toimintaohjeet, mutta ne olivat salaiset ja ylimalkaiset eivätkä määritelleet selkeästi heidän toimivaltuuksiaan suhteessa kuvernööreihin ja kenraalikuvernööreihin. Eräät santarmipäälliköt hallitsivat piirejään kuin diktaattorit kuvernöörien yläpuolella.[3] Tavalliset kansalaiset suhtautuivat santarmeihin usein epäluuloisesti ja santarmeiksi ryhtyneitä upseereita hyljeksittiin.[1]
Santarmikunnan nimi muutettiin vuonna 1875 erilliseksi santarmikunnaksi. Keisarin kanslian III osaston lakkauttamisen jälkeen se oli vuodesta 1880 sisäministeriön poliisidepartementin alainen,[3][1] minkä lisäksi eräät sen osastot olivat sotaministeriön alaisia.[1] 1880-luvulta alkaen santarmilaitos suuntautui yhä enemmän poliittisten ilmiöiden tutkintaan ja santarmien määrää lisättiin 14 000:sta 40 000:een.[1]
Erillinen santarmikunta lakkautettiin väliaikaisen hallituksen päätöksellä välittömästi helmikuun vallankumouksen jälkeen 17. maaliskuuta (J: 4. maaliskuuta) 1917.[1]
Toiminta Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa oli venäläisiä santarmeja vuodesta 1817 alkaen.[1] Piirijaon käyttöönoton jälkeen Suomi muodosti yhden Pietarin santarmipiirin osastoista.[3] Vuonna 1867 perustettiin Suomen santarmihallitus ja vuonna 1870 Suomen rautateiden santarmipoliisihallitus, jotka olivat kumpikin osa valtakunnallista santarmikuntaa. Molemmat lakkautettiin vuonna 1917.[1]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Harry Halén: Santarmisto Suomessa: Suomenmaalainen santarmikunta 1817–1917, s. 5–6, 17. Unholan aitta 41. Helsinki 2013.
- ↑ a b c d e Y. A. Kuzmin: Gendarmerie (englanniksi) Saint Petersburg Encyclopaedia. Viitattu 31.8.2023.
- ↑ a b c d e f g Osmo Jussila: "Keisarikunnan moraalilääkärit: Poliittinen santarmivalvonta Suomessa 1800-luvulla", s. 8–12 teoksessa Ajankohta: Poliittisen historian vuosikirja 1994 (toim. Mikko Majander). Helsingin yliopiston poliittisen historian laitoksen julkaisuja. Tutkijaliitto, Helsinki 1993.
- ↑ a b Округа корпуса жандармов (venäjäksi) Путеводители по российским архивам (Internet Archive). Viitattu 31.8.2023.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Erillinen santarmikunta Wikimedia Commonsissa
- Отде́льный ко́рпус жанда́рмов (venäjäksi) Большая российская энциклопедия