Helmikuun vallankumous

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Venäjän vuoden 1917 vallankumousta. Ranskan vuoden 1848 vallankumouksesta on erillinen artikkeli.
Vallankumouksellisten sotilaiden kokous maaliskuussa 1917 Ahvenanmaalla

Helmikuun vallankumouksessa Venäjän tsaari Nikolai II luopui keisarinvallastaan veljensä hyväksi, joka luovutti vallan Venäjän väliaikaiselle hallitukselle. Venäjällä oli tuolloin käytössä juliaaninen kalenteri jossa tapahtumat sijoittuvat helmikuulle, minkä seurauksena vallankumous on nimetty helmikuun vallankumoukseksi. Gregoriaanisessa kalenterissa tapahtumat alkoivat 11. maaliskuuta 1917 ja väliaikaishallitus nousi valtaan 16. maaliskuuta.

Helmikuun vallankumouksen syitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun vallankumoukseen oli monia syitä. Vanhempaa perua olivat tsaarin harjoittama itsevaltainen politiikka, ja maanomistuksen epätasaisuus maaseudulla. Venäjän tsaarit uudistivat maata hyvin hitaasti. Vuoden 1905 vallankumouksen ansiosta maahan oli perustettu kansanedustuslaitos duuma, mutta tsaari hajotti duuman halutessaan.[1]

Vallankumouksen laukaiseva tekijä oli hallituksen huono toiminta ensimmäisessä maailmansodassa. Sodan aikana kävi selväksi, että Venäjä ei ollut enää samanlainen sotilasmahti kuin aiemmin. Sota sai myös Venäjän talouden romahtamaan.[1]

Vuonna 1915 Nikolai nimitti itsensä armeijan ylipäälliköksi, vaikka hallituskin vastusti tätä. Valta Pietarissa siirtyi yhä enemmän keisarinna Aleksandra Fjodorovnalle, joka puolusti itsevaltiutta, ja jota tuki poliittinen juonittelija ja irstailija, munkki Rasputin. Keisarinna nimitti ja erotti ministereitä Rasputinin neuvojen mukaan.[2]

Kun duuma lopulta kokoontui marraskuussa 1916, oppositio hyökkäsi kovemmin kuin koskaan hallitusta vastaan. Hallitus oli sen mielestä kyvytön, ja ministeri maankavaltaja. Myös Venäjän liittolaiset kehottivat keisaria saamaan maalle duuman luottamusta nauttivan hallituksen. Lakot ja vaatimukset sodan ja itsevaltiuden lopettamisesta lisääntyivät. Rasputin murhattiin vuoden 1916 lopussa.[3]

Nikolai II ei tehnyt liberaaleja myönnytyksiä, ja hallituksen kokoonpanoa muutettiin vielä itsevaltaisemmaksi. Niinpä kaikki oppositiopuolueet äärivasemmalta äärioikealle yhdistyivät vastustamaan tsaarinvaltaa.

Normaalia kylmempänä talvena 1916-1917 vaivasi Pietaria lämmityspolttoaineen ja ruokatavaroiden pula. Tammikuussa Pietarissa oli suuri lakko, ja parlamentin puhemies Rodzjanko varoitti vallankumouksesta kolmen kuukauden sisään. Lakot ja mielenosoitukset kiihtyivät 23. helmikuuta sekä yleislakko puhkesi 25. helmikuuta. 100 000 Pietarin työläistä marssi pitkin Pietarin katuja laulaen Marseljeesia ja Varšavjankaa.

Helmikuun vallankumouksen tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarissa vallankaappaushuhujen vallitessa ja elintarvikepulan vaivatessa puhkesi lakkoja ja mielenosoituksia 8. maaliskuuta 1917. Mielenosoittajien ja lakkolaisten määrä Pietarissa nousi 90 000:een. 11. maaliskuuta 1917 sotilaat määrättiin avaamaan tulen väkijoukkoja vastaan. Tsaari hajotti duuman. 12. maaliskuuta eräs Pietarin varuskunta alkoi tukea kapinoivaa työväestöä. Lisää rykmenttejä siirtyi mielenosoittajien puolelle, kaikkiaan 150 000 sotilasta.[4]

Nikolai lähti 13. maaliskuuta päämajastaan hovijunalla kohti Pietaria, mutta juna pysäytettiin Pihkovassa. Nikolai II luopui keisarinvallastaan 2.3./15.3.1917 siirtäen valtansa veljelleen, joka luovutti sen seuraavana päivänä edelleen Venäjän väliaikaiselle hallitukselle.[5] Tsaari vietiin vangiksi Tsarskoje Seloon lähelle pääkaupunkia.

Helmikuun vallankumouksessa valtaan päässyt väliaikainen hallitus oli lähes täysin porvareiden käsissä, kannatuspohjaltaan heikko ja jatkoi tsaarin ulkopolitiikkaa, sotaa Saksaa vastaan ensimmäisessä maailmansodassa. Sen lopullisena tavoitteena oli järjestää Venäjälle perustuslain säätävän kokouksen vaalit. Hallituksen jäsenet pelkäsivät tulevia vaaleja, joita sen vuoksi siirrettiin ja hallituksen vallan oikeutus ja suosio murenivat. Kun bolševikit lupasivat leipää, rauhaa Saksan kanssa ja maata kansalle, he saavuttivat viimein kannatuksen väliaikaisen hallituksen syrjäyttämiseksi lokakuun vallankumouksessa.

Vallankumous ja Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun vallankumous vaikutti olennaisesti Suomen suuriruhtinaskunnan kehitykseen käynnistämällä sen prosessin, joka saman vuoden joulukuussa johti Suomen itsenäistymiseen.[6]

Tieto Pietarin tapahtumista saapui Suomeen 13. maaliskuuta. Kenraalikuvernööri F.A.Seyn pidätettiin 15. päivä, ja seuraavina päivinä pidätettiin virantoimituksesta myös ministerivaltiosihteeri Vladimir Markov ja senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Mihail Borotinov. Uudeksi kenraalikuvernööriksi nimitettiin M.A.Stahovitš, joka oli jo aikaisemmin puolustanut Suomen oikeuksia duumassa.[7]

Väliaikaisessa hallituksessa nousi esiin kysymys yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, ja erityisesti siitä pitäisikö sen julistaa lakkautetuksi vain tilapäisesti vai lopullisesti. Pavel Miljukovin vaikuttamana päädyttiin antamaan maaliskuun manifesti, jonka nojalla yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö julistettiin lopullisesti lakkautetuksi.[8]

Maaliskuun manifesti oli eräänlainen käännekohta: kysymys siitä, oliko väliaikainen hallitus perinyt Venäjän suuriruhtinaalle kuuluneen vallan nousi esiin. Venäläisen kannan mukaan valta oli suoraan siirtynyt väliaikaiselle hallitukselle, ja tämän voisi muuttaa vasta perustuslakia säätävä kokous. Väliaikainen hallitus peruutti keisarilliset manifestit, joilla oli rajoitettu Suomen autonomiaa.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Russian revolution of 1917 Encyclopedia Britannica. Viitattu 7.2.2013.
  2. The beginnings of the revolution Bitesize. BBC. Viitattu 3.5.2012. (englanniksi)
  3. The Assassination of Rasputin, 29 December 1916 first world war. Viitattu 3.5.2012.
  4. Mar 8, 1917: February Revolution begins On This Day - History.com. A&E Television Networks, LLC.. Viitattu 7.2.2013.
  5. The February Revolution Bitesize. BBC. Viitattu 3.5.2012. (englanniksi)
  6. a b Ilkka Oramo: Artikkelisarjat: Kultakausi 1882-1919 Sibelius Akatemia. Viitattu 7.2.2013.
  7. Nousiainen & Vähä: Stahovitsh Suomi 80. Tampereen Yliopisto. Viitattu 3.5.2012.
  8. Julistuskirja Suomi 80. Tampereen yliopisto. Viitattu 3.5.2012.