Helmikuun vallankumous

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Venäjän vuoden 1917 vallankumousta. Ranskan vuoden 1848 vallankumouksesta on erillinen artikkeli.
Katusulku Pietarin keskustassa, kuvattu 12. maaliskuuta (27. helmikuuta) 1917.

Helmikuun vallankumous oli maaliskuussa 1917 Venäjällä tapahtunut vallankumous, jonka seurauksena keisarinvalta kukistui. Nikolai II luopui kruunusta veljensä Mikael Aleksandrovitš Romanovin hyväksi, joka luovutti vallan edelleen väliaikaiselle hallitukselle. Vallankumouksen tärkeimmät syyt olivat Venäjän huono menestys ensimmäisessä maailmansodassa sekä Nikolai II:n henkilökohtainen epäsuosio hallitsijana. Vallankumouksen tapahtumat sijoittuivat lähinnä valtakunnan pääkaupunkiin Pietariin. Helmikuun vallankumous nähdään osana laajempaa Venäjän vallankumousta, joka jatkui myöhemmin samana vuonna lokakuun vallankumouksessa.

Helmikuun vallankumous vaikutti olennaisesti Suomen suuriruhtinaskunnan kehitykseen käynnistämällä sen prosessin, joka saman vuoden joulukuussa johti Suomen itsenäistymiseen.[1] Ennen helmikuun vallankumousta Suomessa vallitsi toiseksi sortokaudeksi kutsuttu ajanjakso.

Vallankumous alkoi Venäjällä tuolloin käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan helmikuussa, minkä mukaan se nimettiin helmikuun vallankumoukseksi. Gregoriaanisen kalenterin mukaan tapahtumat ajoittuvat kokonaan maaliskuuhun. Tämän vuoksi Venäjän ulkopuolella on joskus käytetty myös nimeä maaliskuun vallankumous.

Helmikuun vallankumouksen tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tsaari Nikolai II ja kenraali Brusilov vuonna 1916.

Helmikuun vallankumoukseen oli monia syitä. Vanhempaa perua olivat tsaarin harjoittama itsevaltainen politiikka, ja maanomistuksen epätasaisuus maaseudulla. Venäjän tsaarit uudistivat maata hyvin hitaasti. Vuoden 1905 vallankumouksen ansiosta maahan oli perustettu kansanedustuslaitos valtakunnanduuma, mutta tsaari hajotti duuman aina halutessaan.[2] Lisäksi vaalilakeja muuttamalla duumasta tehtiin heikommin koko kansaa edustava eikä Nikolai II suostunut nimittämään duumalle vastuullista hallitusta.

Vallankumouksen laukaiseva tekijä oli hallituksen huono toiminta vuonna 1914 syttyneessä ensimmäisessä maailmansodassa, jossa Venäjä soti ympärysvaltojen puolella keskusvaltoja vastaan. Sodan aikana kävi selväksi, että Venäjä ei ollut enää samanlainen sotilasmahti kuin aiemmin. Sota sai myös Venäjän talouden romahtamaan.[2] Maan sotaonni kääntyi selkeästi vuonna 1915, jolloin sen päävihollinen Saksa valloitti käytännössä koko Puolan ja rintama työntyi Baltiaan saakka.

Vuonna 1915 Nikolai II nimitti itsensä armeijan ylipäälliköksi, vaikka lähes kaikki valtiojohdossa pitivät sitä hyvin huonona ideana ja kaikki ministerit kahta lukuun ottamatta vetosivat tsaariin, jotta tämä luopuisi ajatuksesta. Nikolai II ei ymmärtänyt sotilasstrategisista kysymyksistä juuri mitään, jokainen sotilaallinen vastoinkäyminen heijastui tästä alkaen suoraan hänen henkilökohtaiseen suosioonsa ja lisäksi hän joutui laiminlyömään Venäjän sisäiset asiat keskittyessään sodan johtamiseen.[3] Nikolain oleskellessa enimmäkseen stavkassa eli armeijan päämajassa Mogiljovissa valta Pietarissa siirtyi yhä enemmän itsevaltiutta puolustaneelle keisarinna Aleksandra Fjodorovnalle, jota tuki keisariperheen lähipiiriin mystisillä parantajankyvyillään kohonnut, poliittisena juonittelijana ja irstailijana tunnettu munkki Grigori Rasputin. Keisarinna nimitti ja erotti ministereitä Rasputinin neuvojen mukaan.[4] Lisäksi Venäjällä levisi sodan aikana hysteerinen pelko, että maan hallituksessa, armeijan johdossa tai hovissa olisi ollut saksalaismielisiä pettureita. Keisarinnan saksalainen syntyperä ei auttanut asiaa.[3]

Maailmansodan syttymisen ja helmikuun vallankumouksen välisenä kahden ja puolen vuoden aikana Venäjällä ehti olla neljä pääministeriä, joista kaikkia pidettiin täysin kyvyttöminä.[3] Duuman oppositiossa olleet liberaalit ja maltilliset konservatiivit muodostivat vuonna 1915 edistyksellisenä blokkina tunnetun liittouman, joka vaati parlamentaarista luottamusta nauttivan hallituksen nimittämistä. Edistyksellisen blokin johtoon kohosi perustuslaillisdemokraattien eli kadettipuolueen johtaja Pavel Miljukov. Kun vuonna 1912 valittu neljäs valtakunnanduuma kokoontui marraskuussa 1916 uudelle istuntokaudelle, oppositio hyökkäsi tuolloista Boris Stürmerin hallitusta vastaan kovemmin kuin koskaan. Miljukov piti duumassa kuuluisan puheen, jossa hän luetteli hallituksen ja sodanjohdon epäonnistumisia kysyen jokaisen kohdalla: ”Onko tämä typeryyttä vai maanpetosta?[5]

Venäjän liittolaisillakaan ei ollut enää luottamusta maan johdon kykyihin. Joukko vanhoillisia monarkian tukijoita salamurhasi vihatun Rasputinin joulukuussa 1916, mutta tämä ei palauttanut tsaarin tai hänen hallituksensa uskottavuutta.[3] Lopulta kaikki oppositiopuolueet äärivasemmalta äärioikealle yhdistyivät vastustamaan Nikolai II:n valtaa. Vuoden 1916 lopulla jopa pääesikunnan kenraalit alkoivat pohtia mahdollisuutta pakottaa epäsuosittu tsaari luopumaan kruunusta jonkun lähisukulaisensa hyväksi.[6]

Normaalia kylmempänä talvena 1916–1917 Pietaria vaivasi pula lämmityspolttoaineesta ja elintarvikkeista. Viljan hinnan romahtamisen ja muiden hyödykkeiden hintojen nousun vuoksi Venäjän talonpojat eivät olleet halukkaita myymään viljaansa kaupunkeihin, joten Pietariin ei saatu tarpeeksi leipää. Hallitus ilmoitti 4. maaliskuuta (J: 19. helmikuuta) ottavansa säännöstelyn käyttöön kymmenen päivän kuluttua, mikä johti Pietarissa paniikinomaiseen elintarvikkeiden hamstraukseen, kätkemiseen ja varasteluun. Varsinaista nälänhätää ei vielä vallinnut, mutta sitä pelättiin. Pietarissa oli myös suuri hallituksenvastainen lakko vuoden 1905 verisunnuntain muistopäivänä 22. tammikuuta (9. tammikuuta) ja sen jälkeen tiheään tahtiin toistuneita poliittisia lakkoja.[6] Duuman puhemies Mihail Rodzjanko varoitti, että kolmen kuukauden kuluessa olisi olemassa vallankumouksen vaara.

Helmikuun vallankumouksen tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lakot, mielenosoitukset ja sotilaskapina Pietarissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Putilovin tehtaan työläisten mielenosoituskulkue Pietarin Nevski prospekt -kadulla.

Vallankumoukseen johtanut tapahtumaketju sai alkunsa Pietarin Putilovin tehtaalla käynnistyneestä lakosta. Kun tehtaanjohto vastasi lakkoon 7. maaliskuuta (22. helmikuuta) työsululla, työläiset siirtyivät kaduille ja ryhtyivät levittämään lakkoa muihin tehtaisiin.[6] Lakkoliike levisi alkuun varsinkin Pietarin pohjoisella ”Viipurin puolella” ja ensimmäisten joukossa mukaan liittyivät Parviaisen tehtaat.[7] Seuraava päivä sattui olemaan kansainvälinen naistenpäivä, jolloin tuhannet Pietarin tekstiilitehtaiden naistyöntekijät marssivat kaduille vaatimaan hallituksen vaihtamista, sodan lopettamista ja leipää. Lakot ja mielenosoitukset kiihtyivät ja 9.–10. maaliskuuta (24.–25. helmikuuta) Pietarissa puhkesi spontaani paikallinen yleislakko, johon liittyi noin puolet pääkaupungin työvoimasta.[6] Lakossa oli noin 305 000 työläistä ja 421 tehdasta. Mielenosoitukset siirtyivät kaupungin keskustaan, muun muassa Znamenskaja-aukiolle.[7] Jopa 100 000 työläistä marssi pitkin Pietarin katuja laulaen Marseljeesia ja Varšavjankaa.

Lakkoliikkeen puhjetessa pääkaupungin järjestyksestä vastasivat Pietarin sotilaspiirin komentaja, kenraalimajuri Sergei Habalov, Pietarin varuskunnan komendantti, kenraalimajuri Aleksandr Balk, sotaministeri, jalkaväenkenraali Mihail Beljajev, sekä sisäministeri Aleksandr Protopopov, jotka olivat kaikki aloitekyvyttömiä ja päässeet asemiinsa lähinnä keisariparin ja Rasputinin suosikkeina. Ensimmäisenä toimenpiteenä poliisi suoritti vallankumouksellisina tunnettujen henkilöiden joukkopidätyksiä.[6] Kasakkajoukkojen kieltäydyttyä hajottamasta mielenosoituksia Habalov määräsi reservissä olleet henkikaartin rykmentit turvaamaan pääkaupungin strategisia kohteita.[7] Kuultuaan Pietarin levottomuuksista Mogiljoviin kolme päivää aiemmin palannut Nikolai II määräsi illalla 10. maaliskuuta Habalovin tukahduttamaan mielenosoitukset armeijan avulla. Sotilaat avasivat tulen väkijoukkoja vastaan 11. maaliskuuta (26. helmikuuta), paikoin konekivääreillä, jolloin ainakin 50 ihmistä kuoli. Jopa eliittijoukkoina pidetyt keisarillisen henkikaartin joukot epäröivät käskyjen toteuttamista.[6] Henkikaartin Paavalin rykmentin neljäs komppania ryhtyikin tulittamaan poliiseja, jolloin se jouduttiin riisumaan aseista.[7]

Seuraavana päivänä eli 12. maaliskuuta (27. helmikuuta) 24 000 miestä käsittänyt Henkikaartin Volynian rykmentti siirtyi yllättäen mielenosoittajien puolelle.[6] Esimerkin innoittamina myös Preobraženskin rykmentti ja Liettuan rykmentti vaihtoivat puolta. Iltaan mennessä kapinaan oli liittynyt 67 000 sotilasta ja seuraavana päivänä jo 127 000.[7] Kapinalliset sotilaat ottivat haltuunsa asevarikkoja, polttivat salaisen poliisin Ohranan päämajan ja vapauttivat Pietarin vankiloista satoja poliittisia vankeja.[6] Muun muassa Krestyn vankilan, Špalernajan tutkintavankilan ja niin sanotun liettualaisen vankilan vangit vapautettiin.[7] Muutaman päivän sisällä kapinointi levisi myös Moskovan varuskuntaan ja Venäjän Itämeren-laivaston tukikohtiin.[6] Kronstadtin laivastotukikohdassa surmattiin 14. (1.) maaliskuuta lukuisia upseereita, muun muassa tukikohdan komentaja amiraali Robert Wirén.[7][8]

Duuman väliaikaisen komitean ja Pietarin neuvoston perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai Golitsynin johtama hallitus päätti 11. maaliskuuta hajottaa duuman ja Nikolai II antoi tarvittavan keisarillisen määräyksen. Reilut 50 duuman kaikkiaan 420:stä edustajasta kokoontui 12. maaliskuuta omin päin Taurian palatsissa ja päätti perustaa omasta keskuudestaan duuman väliaikaisen komitean, jonka puheenjohtajaksi valittiin puhemies Rodzjanko. Samana päivänä joukko vasemmistopuolueiden edustajia perusti samassa rakennuksessa Pietarin työläisten ja sotilaiden neuvoston, jonka esikuvana oli vuoden 1905 Pietarin neuvosto. Koska Venäjän hallitus oli selvästi menettänyt luottamuksensa, ministerit jättivät eronpyyntönsä, joita tsaari ei hyväksynyt. Kapinalliset alkoivat kuitenkin pian pidättää ministereitä. Pietarin neuvosto antoi 14. (1.) maaliskuuta sittemmin pysyväksi muodostuneen niin sanotun määräyksen nro 1, jonka nojalla rivisotilaiden vaaleilla valitsemat sotilasneuvostot tulivat osaksi armeijan virallista komentoketjua.[6][7]

Nikolai II:n ja suuriruhtinas Mikaelin kruunustaluopuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Habalovin ilmoitettua suurimman osan Pietarista olevan kapinallisten sotilaiden ja työläisten hallussa Nikolai II määräsi 12. maaliskuuta kenraali Nikolai Ivanovin komentamaan rintamalta erotettavaa erikoisjoukkoa, joka rauhoittaisi Pietarin. Nikolai II lähti itse Mogiljovin päämajastaan hovijunalla kohti Pietarin liepeillä sijainnutta palatsiaan Tsarskoje Seloa, mutta rautatietyöläisten lakkoilun vuoksi juna seisoi lähes kaksi päivää ja pysähtyi lopulta 14. maaliskuuta Pihkovassa, johon tsaari jäi kenraali Nikolai Ruzskin komentaman luoteisrintaman esikunnan vieraaksi.[6] Pietarissa Habalovin komentamat viimeiset tsaarille uskolliset joukot olivat linnoittautuneet Amiraliteettiin, mutta joutuivat antautumaan 13. maaliskuuta (28. helmikuuta), jolloin koko kaupunki oli kapinallisten hallussa.[7] Pääesikunnan päällikkö, kenraali Mihail Aleksejev määräsi kenraali Ivanovin pysähtymään Tsarskoje Seloon ja ryhtyi Ruzskin kanssa painostamaan Nikolai II:a nimittämään duumalle vastuullisen parlamentaarisen hallituksen yleisen luottamuksen palauttamiseksi. Nikolai II taipui, määräsi illalla 14. maaliskuuta Ivanovin luopumaan etenemisestä Pietariin ja valmistautui nimittämään duuman puhemiehen Rodzjankon pääministeriksi. Rodzjanko kuitenkin sähkötti seuraavana yönä Pihkovaan, että pääkaupungissa ei enää tyydyttäisi vähempään kuin Nikolai II:n eroon.[6]

Nikolai II:n kruunustaluopumista esittävä tuntemattoman tekijän historiamaalaus. Kuvassa vasemmalta hoviministeri Freedericksz, kenraali Ruzski, duuman edustajat Šulgin ja Gutškov, kenraalimajuri Vojeikov sekä Nikolai II.

Pelastaakseen monarkian Aleksejev, Ruzski ja Rodzjanko päättivät vaatia Nikolaita luopumaan kruunusta 12-vuotiaan poikansa Aleksein hyväksi. Kun Aleksejev ilmoitti kaikkien rintamakomentajien tukevan vaatimusta, Nikolai II päätti vastentahtoisesti suostua ja allekirjoitti manifestin kruunusta luopumisestaan iltapäivällä 15. (2.) maaliskuuta Pihkovassa. Koska kruununprinssi Aleksei sairasti parantumatonta hemofiliaa eli verenvuototautia, Nikolai ei halunnut jättää poikaansa ilman vanhempiaan, mitä alkuperäinen suunnitelma olisi edellyttänyt. Hän päätti siksi luopua kruunusta myös Aleksein nimissä ja luovuttaa sen nuoremmalle veljelleen, suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitšille. Venäjän vuoden 1797 kruununperimyslain mukaan hallitsija tosin saattoi luovuttaa kruunun vain ensisijaiselle kruununperilliselleen, mutta tähän muotoseikkaan ei vallankumouksen keskellä halunnut kukaan takertua. Keisarinna Aleksandra sai kuulla tapahtuneesta vasta jälkeenpäin.[6]

Suuriruhtinas Mikael oleskeli Pietarissa ruhtinas Putjatinin talossa, kun tieto Nikolai II:n kruunustaluopumisesta saapui. Mikaelin luo ilmaantui 16. (3.) maaliskuuta joukko duuman väliaikaista komiteaa edustaneita oppositiopoliitikkoja, jotka esittivät hänelle näkemyksensä vallankumouksellisesta tilanteesta. Pavel Miljukov kannatti monarkian säilyttämistä, kun taas sosialistivallankumouksellisten kansanedustaja Aleksandr Kerenski ehdotti sen kumoamista. Heitä kuultuaan Mikael ilmoitti luopuvansa hänelle tarjotusta kruunusta ja ottavansa sen vastaan vain, mikäli mahdollinen tuleva perustuslakia säätävä kansalliskokous niin tahtoisi. Paikalle kutsutut juristit Vladimir Nabokov ja Boris Nolde laativat asiakirjan, jolla Mikael luovutti ylimmän vallan uudelle väliaikaiselle hallitukselle. Tämäkään menettely ei luonnollisesti perustunut mihinkään lakiin.[6]

Väliaikainen hallitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väliaikainen hallitus istunnossaan.

Duuman väliaikainen komitea oli asettanut väliaikaisen hallituksen jo 15. (2.) maaliskuuta eli päivää ennen kuin Mikael virallisesti luovutti valtansa sille.[7] Oppositiojohtaja Miljukov pääsi sanelemaan väliaikaisen hallituksen yksitoista henkilöä käsittäneen ministerilistan, joka koostui komitean jäsenistä. Pääministeriksi tuli Zemgorin puheenjohtaja ruhtinas Georgi Lvov, mutta hallituksen vahvat miehet olivat Miljukov itse ulkoministerinä ja oktobristien johtaja Aleksandr Gutškov sotaministerinä. Kerenski sai ainoana sosialistivallankumouksellisten edustajana oikeusministerin salkun. Miljukovin ehdotuksesta epäedustavien vaalilakien avulla valittua vanhaa duumaa ei enää kutsuttu uudelleen koolle eikä puhemies Rodzjankolle annettu mitään asemaa uudessa hallinnossa. Kun myös parlamentin ylähuoneena toiminut valtakunnanneuvosto sekä vanha ministerineuvosto saman tien lakkautettiin, väliaikainen hallitus otti itselleen sekä keisarin, hallituksen että parlamentin valtaoikeudet. Perustuslakia säätävä kansalliskokous luvattiin kutsua koolle mahdollisimman pian. Ensitöikseen väliaikainen hallitus lakkautti vihatun Ohranan 17. (4.) maaliskuuta ja erotti kaikki maakuntien kuvernöörit 18. (5.) maaliskuuta.[6]

Helmikuun vallankumouksen yhteydessä vangittiin noin 4 000 ja surmattiin ainakin 169 vanhan hallinnon edustajaa. Väliaikaisen hallituksen määräyksestä Nikolai II ja myöhemmin myös suuriruhtinas Mikael vangittiin.[9] Helmikuun vallankumouksen yhteenotoissa sai surmansa mahdollisesti yli 300 ihmistä. Uhreista 184 haudattiin juhlallisesti Pietarin Mars-kentälle 5. huhtikuuta (23. maaliskuuta) 1917.[7]

Väliaikainen hallitus antoi tsaarinvallan vastustajille yleisen armahduksen, jonka seurauksena sosiaalidemokraattien johtajat saattoivat palata maanpaosta Venäjälle. Sveitsissä asunut bolševikkien johtaja Vladimir Lenin palasi Pietariin 16. (3.) huhtikuuta ja tunnetuimmat menševikkien johtajat hieman myöhemmin.[10]

Lokakuun vallankumoukseen johtaneita syitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väliaikaisen hallituksen valta ei muodollisesti koskaan perustunut muuhun kuin suuriruhtinas Mikaelin kruunustaluopumisilmoitukseen. Duuman hajottamisen vuoksi hallituksella ei ollut parlamentin tukea eikä minkäänlaista mandaattia kansalta. Varsinaisen parlamentin puuttuessa Pietarin työläisneuvosto omaksui epävirallisen parlamentin roolin ja hallituksen oli pakko kuunnella sitä.[6] Lisäksi väliaikainen hallitus oli kannatuspohjaltaan heikko ja jatkoi tsaarin epäsuosittua ulko- ja sotapolitiikkaa eli sotaa keskusvaltoja vastaan. Hallituksen jäsenet pelkäsivät tulevia perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleja, joita sen vuoksi siirrettiin ja hallituksen vallan oikeutus ja suosio murenivat. Kun bolševikit lupasivat leipää, rauhaa ja maata kansalle, he saavuttivat viimein kannatuksen väliaikaisen hallituksen syrjäyttämiseksi lokakuun vallankumouksessa.

Helmikuun vallankumous ja Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallankumouksellisten sotilaiden kokous maaliskuussa 1917 Ahvenanmaalla.

Pietarin levottomuuksien vaikutus Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen venäläisen hallinnon ja Suomeen sijoitettujen sotajoukkojen ylin johto sai tietää Pietarin tapahtumista 13. maaliskuuta, mutta onnistui tilapäisesti estämään tiedon leviämisen. Helsingissä olleet Venäjän Itämeren-laivaston tukikohdat julistettiin piiritystilaan. Päämaja määräsi lähettämään Viipurista linnoitustykistöpataljoonan kukistamaan Pietarin vallankumousta kenraali Ivanovin komennuskunnan mukana, mutta käsky peruttiin jo seuraavana yönä.[11]

Suomalaiset kalterijääkärit eli kiinni jääneet jääkäriliikkeen tukijat pääsivät vapaiksi, kun vallankumouksellinen väkijoukko vapautti Pietarissa kaikki Špalernajan tutkintavankilan vangit. Suomalaisten separatistien vapauttaminen ei ollut Venäjän väliaikaisen hallituksen tarkoitus, mutta uuden vangitsemismääräyksen antamiseen mennessä asianomaiset olivat jo ehtineet livahtaa Suomeen ja painua maan alle.

Suomen hallinnon vaihtuminen ja maaliskuun manifesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen venäläinen ministerivaltiosihteeri Vladimir Markov vangittiin Pietarissa 13. maaliskuuta. Duuman väliaikainen komitea nimitti 15. maaliskuuta hänen tilalleen ”Suomen asiain komissaariksi” kadettipuolueen poliitikon Fjodor Roditševin ja hänen apulaisekseen Suomea tunteneen Dmitri Protopopovin. Pietarin suomalaisten toiveesta Protopopov määräsi Itämeren-laivaston komentajan vara-amiraali Adrian Nepeninin pidättämään Helsingissä Suomen kenraalikuvernööri F. A. Seynin ja Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Mihail Borovitinovin. Duuman komitean toistettua käskyn Nepenin määräsi pidätykset 16. maaliskuuta vastaisena yönä. Seyn ja Borovitinov vietiin seuraavana iltana vankeina Pietariin. Seynin apulainen Adam Lipski toimi vt. kenraalikuvernöörinä kunnes uudeksi kenraalikuvernööriksi nimitettiin oktobristi Mihail Stahovitš, joka oli jo aikaisemmin puolustanut Suomen oikeuksia duumassa. Nepenin ja Lipski ilmoittivat suomalaisille puoluejohtajille vallankumouksesta 16. maaliskuuta Itämeren-laivaston lippulaivan Kretšetin kannella.[11]

Väliaikaisessa hallituksessa nousi esiin kysymys yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä ja erityisesti siitä pitäisikö sen julistaa lakkautetuksi vain tilapäisesti vai lopullisesti. Pavel Miljukovin vaikutuksesta päädyttiin antamaan maaliskuun manifesti, jonka nojalla yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö julistettiin lopullisesti lakkautetuksi.[12] Manifestin sisältö perustui esitykseen, jonka Suomen eduskunnan Pietariin lähettämä valtuuskunta valmisteli väliaikaisen hallituksen edustajien ja Dmitri Protopopovin kanssa 18.–20. maaliskuuta.[11] Maaliskuun manifesti oli eräänlainen käännekohta: kysymys siitä, oliko väliaikainen hallitus perinyt Venäjän suuriruhtinaalle kuuluneen vallan nousi esiin. Venäläisen kannan mukaan valta oli suoraan siirtynyt väliaikaiselle hallitukselle, ja tämän voisi muuttaa vasta Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous. Väliaikainen hallitus peruutti keisarilliset manifestit, joilla oli rajoitettu Suomen autonomiaa.[1]

Helsingin upseerisurmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallankumouksen lietsomina Itämeren-laivaston merisotilaat surmasivat Helsingissä 16. ja 17. maaliskuuta noin 50–100 venäläistä upseeria. Sotilasneuvoston tehtävistään erottama vara-amiraali Nepenin ammuttiin Katajanokalla kun hän oli menossa vastaanottamaan Helsinkiin saapunutta Roditševia ja Pietarin neuvoston edustajaa Matvei Skobelevia. Muita korkea-arvoisia surmattuja olivat kontra-amiraali Arkadi Nebolsin, Viaporin sotasataman komentaja kenraaliluutnantti Veniamin Protopopov sekä 128. jalkaväkidivisioonan ja 116. jalkaväkidivisioonan esikuntapäälliköt, kenraaliluutnantti Pjotr Tihonovitš ja kenraalimajuri Mikael von Kothen, jotka ammuttiin mellakassa Rautatientorilla.[8][13][11]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Helmikuun vallankumous.
  • Stephen Kotkin: Stalin – Volume I: Paradoxes of Power, 1878–1928. Penguin Books 2014.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Ilkka Oramo: Artikkelisarjat: Kultakausi 1882-1919 Sibelius Akatemia. Viitattu 7.2.2013.
  2. a b Russian revolution of 1917 Encyclopedia Britannica. Viitattu 7.2.2013.
  3. a b c d Kotkin 2014, s. 157–163.
  4. The beginnings of the revolution Bitesize. BBC. Viitattu 3.5.2012. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  5. Siobhan Peeling: Duma (englanniksi) 1914-1918-online. International Encyclopedia of the First World War. Viitattu 7.12.2016.
  6. a b c d e f g h i j k l m n o p Kotkin 2014, s. 164–173, 178–182, 761–764.
  7. a b c d e f g h i j k A. M. Kulegin: February Revolution of 1917 (englanniksi) Saint Petersburg Ecyclopaedia. Viitattu 2.12.2016.
  8. a b Jari Eerola: Helmikuun vallankumous ja upseerisurmat Helsingissä 1917 Viitattu 2.12.2016.
  9. Kotkin 2014, s. 182, 764.
  10. Kotkin 2014, s. 187–188.
  11. a b c d Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 I: helmikuu 1917–toukokuu 1918, s. 9–26. WSOY, Porvoo–Helsinki 1967.
  12. Julistuskirja Suomi 80. Tampereen yliopisto. Viitattu 3.5.2012.
  13. Harry Halén: Venäjän vallankumouksessa Helsingissä murhatut Viitattu 3.12.2016.