Katajanokka

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Katajanokka
Skatudden
Katajanokka aerial photo.jpg
Kaupungin kartta, jossa Katajanokka korostettuna. Helsingin kaupunginosat
Kaupungin kartta, jossa Katajanokka korostettuna.
Helsingin kaupunginosat
Kaupunki Helsinki
Suurpiiri Eteläinen suurpiiri
Koordinaatit 60°10′01″N, 024°58′06″E
Kaupunginosa nro 08
Pinta-ala 0,57[1] km² 
Väkiluku 4 491 (1.1.2013) 
Väestötiheys 7 879 as./km²
Osa-alueet
Postinumerot 00160
Lähialueet Kruununhaka, Kaartinkaupunki

Katajanokka (ruots. Skatudden) on kaupunginosa Helsingin kantakaupungin itärannalla. Se on alkujaan niemi, mutta nykyisin sen erottaa mantereesta Katajanokan kanava. Kanavan yli johtaa neljä siltaa, joiden mantereen puoleiset päät ovat Kauppatorin ja Aleksanterinkadun itäpään välisellä alueella. Katajanokalla sijaitsevat muun muassa entinen vankila "Nokka" (Hotelli Katajanokka), Uspenskin katedraali, Katajanokan Kasino, Wanha Satama, Stora Enson sekä Keskon pääkonttorit, ulkoasiainministeriö, sekä Viking Linen terminaali ja Kanavaterminaali. Katajanokalle pääsee raitiovaunuilla 4 ja 5.

Katajanokalla on 4 167 asukasta (2005) ja 5 865 työpaikkaa (2003). Katajanokka on Helsingin 8. kaupunginosa. Se kuuluu Vironniemen peruspiiriin ja Eteläiseen suurpiiriin. Katajanokan ja Kruununhaan raja kulkee kanavan luoteisrantaa pitkin.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katajanokan vanhaa puutaloasutusta 1860-luvulla. Taustalla vasta valmistunut Uspenskin katedraali. Valokuvannut E. Hoffers 1868.
Katajanokan lentosatama Helsingin ilmailupäivien aikana talvella 1928. Vasemmalla näkyy Lutikkalinnan pääty radiomastoineen. Rakennuksessa sijainneen Radiopataljoonan lähetysaseman kautta lähetettiin Suomen ensimmäiset yleisradio-ohjelmat 1920-luvulla.
Katajanokkaa nähtynä idästä.

Helsingin kaupunkiasutus laajeni nykyisen Senaatintorin tienoilta Katajanokalle jo 1700-luvulla. Niemelle syntynyt laitakaupunkiasutus jäi pääosin ennalleen vuosikymmeniksi sen jälkeenkin, kun Helsinki muilta osin oli 1800-luvun alkupuolella rakennettu Johan Albrecht Ehrenströmin laatiman asemakaavan mukaisesti kokonaan uudestaan. Asemakaavassa ehdotettu Katajanokan kanava, joka erotti niemen mantereesta ja yhdisti Helsingin Etelä- ja Pohjoissataman toisiinsa, rakennettiin vasta vuonna 1844.[2]

Rakentamishistoriaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1810–30-luvuilla Katajanokan itäiseen kärkeen rakennettiin Carl Ludvig Engelin ja A. F. Granstedtin suunnittelemia kasarmirakennuksia venäläisen sotaväen käyttöön. Vuonna 1831 kasarmialueelle sijoittui Ensimmäisen suomenmaalaisen meriekipaasi, minkä jälkeen kasarmin nimeksi vakiintui Merikasarmi Katajanokan kasarmin sijaan. 1880-luvulla joukko-osasto lakkautettiin, kun Suomen suuriruhtinaskunnassa siirryttiin asevelvolisuusarmeijaan. Alueesta tuli tämän jälkeen Venäjän Itämeren laivaston tukikohta.[3][4] Itsenäistymisen jälkeen varuskunta-alue siirtyi Suomen puolustusvoimien käyttöön. Siellä sijaitsivat Helsingin laivastoasema ja sotasatama (vuoteen 1958), radiopataljoonan lähetysasema (1920-luvulla) sekä Valtion telakka ja konepajat -yhtiön (vsta 1950 Valmet Oy) telakat 1970-luvun puoliväliin. Merivoimien esikunta toimi 1880-luvulla rakennetussa punatiilisessä esikuntarakennuksessa vuoteen 1983 ja Kaartin pataljoona majaili merikasarmilla 1960-luvulla. Rappiolle päässeet Merikasarmin rakennukset korjattiin ja restauroitiin ulkoasiainministeriön käyttöön vuosina 1984-1989. Samalla rakennettiin uudet siipirakennukset vanhan tykistöpihan molemmin puolin. Osaksi toista siipirakennusta jätettiin porttirakennelma vuodelta 1776. Kyseessä on osa tykkimakasiinia, joka oli rakennettu Suomenlinnan rakentamisen kanssa samaan aikaan. Lisäksi matruusikasarmin itäpuolelle rakennettiin kopio läntisestä upseerikasarmista Engelin alkuperäistä suunnitelmaa noudattaen.[5]

Suurin osa Katajanokan länsiosan rakennuskannasta oli 1800-luvulle saakka vanhoja 1700-luvulla rakennettuja, jo pahasti rappeutuneita puutaloja sekä varastoja. Poikkeuksena olivat vuonna 1868 rakennettu Uspenskin katedraali, Suomen Rahapajan rakennus (1836), varuskunnan läheisyydessä sijainnut Katajanokan vankila sekä muutama aivan vuosisadan lopulla rakennettu asuinkerrostalo. [6]

Katajanokan asemakaava vahvistettiin vuonna 1895. Sen mukaan niemimaan eteläinen ranta-alue varattiin satama-alueeksi ja sen pohjoispuolella oleva alue asuntoalueeksi. Niemen kärki jäi edelleen varuskunta-alueeksi. Satama-alueelle rakennettiin joukko tiilisiä makasiineja. Viereinen asuntoalue, Katajanokan "vanha puoli", rakennettiin pääosin 1900-luvun alussa yhden vuosikymmenen kuluessa. Alueen rakennuskanta muodostaa harvinaisen yhtenäisen jugend-arkkitehtuurin kokonaisuuden. Esimerkiksi arkkitehdit Gesellius, Lindgren ja Saarinen suunnittelivat taloista kolme: ensimmäisenä näistä valmistui Tallbergin talo, jonka suunnittelusta järjestetyn kilpailun voitto oli kolmikon ensimmäinen kilpailuvoitto.[7]

Parin toisessa maailmansodassa tuhoutuneen talon tai rakentamattoman tontin uudisrakentaminen on toteutettu historialliseen ympäristöön sopeuttaen.

Katajanokan länsireunalla kanavan äärellä on akateemikko Alvar Aallon suunnittelema Stora Enson pääkonttori (1962), valkoisella marmorilla päällystetty, italialaisista renessanssipalatseista innoituksensa saanut rakennus. Se näkyy Pohjoisesplanadin päätteenä Kauppatorin suunnasta, joskin rakennuksen erityispiirre on, ettei sillä ikään kuin ole etujulkisivua. Sen tieltä purettiin koristeellinen, punatiilinen Norrménin talo, joka oli rakennettu 1897. Aallon rakennuksen sopivuudesta Kauppatorin miljööseen ja Uspenskin katedraalin hallitsemaan kaupunkikuvaan on käyty vuosikymmenestä toiseen kärjekästä väittelyä. Kun Enson rakennuksen lähelle rakennettiin vuonna 1993 ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston valkoinen toimitalo, rakennusten on katsottu tasapainottavan toisiaan ja muodostavan yhdessä oman selvärajaisen arkkitehtonisen kokonaisuuden.[8]

Vuonna 1913 Uspenskin katedraalin tontille rakennettiin ”Rauhan kappeli” (Haminan rauhan 100-vuotismuistoksi). Se koettiin venäläisen sorron symbolina ja vuonna 1919 ilmeisesti kiihkokansalliset ylioppilaat tervasivat sen. Tervaa oli mahdoton puhdistaa vuolukivestä, mistä syystä rakennus purettiin.[9]

Merikasarmia ympäröivän itäisen kärjen, nykyisen "uuden puolen", rakennuskanta muodostui jo 1920-luvulla monenlaisista varasto-, työpaja-sekä telakkatoimintaan liittyvistä rakennuksista.[10] Alueen eteläisellä rannalla sijaitsi myös Aeron (nyk. Finnair) lentosatama, mistä käsin reittilentoliikennettä harjoitettiin vuodesta 1924 vuoteen 1936.[11] Kun merivoimien varuskunta ja sotasatama olivat siirtyneet Upinniemeen ja Valmetin telakka muuttanut Vuosaareen, pääosa vanhoista varasto- ja teollisuusrakennuksista purettiin. Arkkitehtikolmikko Vilhelm Helander, Pekka Pakkala ja Mikael Sundmanin suunnittelema asemakaava vahvistettiin vuonna 1977 ja vuosina 1977–1986 alueelle nousi 21 uutta asuinkerrostaloa.[12] Viimeiset vapaat tontit rakennettiin vuosina 2006–2009. Alueen kaavoituksessa pyrittiin takaisin umpikorttelimaiseen tiiviiseen kaupunkitilaan vastakohtana aiemmalle lähiörakentamiselle, mitä on pidetty käännekohtana suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa. Lisäksi suunnitelmaa kiitettiin ympäröivän vanhan alueen rakennus- ja kulttuurihistoriallisten arvojen huomioonottamisesta.[13] Aukiotilat pyrittiin mitoittamaan todellisen käyttäjämäärän mukaan sopivan kokoisiksi. Suunnittelunormien vuoksi rakennustehokkuus jäi kuitenkin vanhaa osaa alhaisemmaksi. Punatiiliset julkisivut määrättiin paikalla muurattaviksi, vaikka elettiin elementtirakentamisen kulta-aikaa. Suuri osa taloista kaavoitettiin vuokra- tai hitas-taloiksi, mistä syystä kustannustasosta piti tinkiä. Esimerkiksi pysäköinti piti järjestää maantasoisena. Viimeisimpinä 2007 valmistuneissa taloissa sen sijaan pysäköinti on maan alla.

Suunnitelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikasarmi, jossa sijaitsee nykyään ulkoasiainministeriö (2008).

Katajanokalle oli tarkoitus rakentaa arkkitehtuurin ja muotoilun talo (Armi), jonka suunnittelusta järjestettiin arkkitehtikilpailu vuonna 2001. Rakennus olisi sijoittunut Enso Gutzeitin pääkonttorin viereen, Kanavaterminaalin paikalle. Hankkeelle ei saatu järjestettyä rahoitusta ja sen takana olleiden järjestöjen tiet erkanivat, joten hanke haudattiin lopulta vuonna 2006. Vuonna 2007 esiteltiin ajatus samalla paikalle rakennettavasta Alvar Aallon nimellä ja maineella ratsastavasta hotellista, jonka suunnittelijoiksi toivottiin sveitsiläisarkkitehteja Herzogia ja de Meuronia.

Vuonna 2006 esiteltiin suunnitelma sillan rakentamiseksi Katajanokalta Laajasaloon. Silta olisi tullut raitiovaunujen ja kevyen liikenteen käyttöön. Myöhemmissä versioissa osa sillasta korvattiin tunnelilla ja vaihtoehtoiseksi reitiksi keksittiin Tervasaaren ja Sompasaaren kautta kulkeva linjaus. Silta päätettiin vuonna 2008 toteuttaa tätä reittiä.

Helsingin hätäkeskukselle oli tarkoitus rakentaa tilat Katajanokalle (linkki). Myöhemmin tilojen vuokraa pidettiin liian kalliina, ja hätäkeskus päätettiin siirtää Keravalle. Luolille löydettiin kuitenkin uusi käyttäjä, jota ei kuitenkaan ole kerrottu julkisesti. Luolia louhittaessa räjäytykset aiheuttivat vaurioita muun muassa Luotsikadun varrella olevissa kiinteistöissä.

Jäänmurtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen jäänmurtajat ovat monitoimimurtajia lukuun ottamatta edelleen kesälevossa Katajanokan rannassa. Monitoimimurtajat tarvitsevat laituritilaa vain varusteiden asennukseen ja varastointiin. Tällaista palvelua niille tarjoaa Kotkan satama.[14] Valmetin Katajanokan telakan toiminnan siirryttyä vähitellen Vuosaareen telakan entinen varustelulaituri vuokrattiin jäänmurtajien käyttöön 24. maaliskuuta 1975. Viimeinen telakalta vesille laskettu alus oli tuotesäiliöalus MT Tebostar 26. huhtikuuta 1974. Aiemminkin yksittäisiä jäänmurtajia oli kesäisin Katajanokan rannoilla. Jäänmurtajat olivat kesäisin hajallaan Helsingin satamissa ennen kuin ne saivat oman jäänmurtajasataman. Esimerkiksi kesällä 1971 jatkettiin vanhaa väliaikaista järjestelyä, jossa kaksi murtajaa oli Jätkäsaaressa, kolme Hietalahdessa ja kolme Valmetin telakan lähellä Katajanokalla.[15] Murtajat kytkettiin kaupungin kaukolämpöverkkoon 10. joulukuuta 1979. Siihen saakka ne olivat tuottaneet itse tarvitsemansa lämmön ja lämpimän veden.[16] Nykyiset jäänmurtajat ovat Kontio, Otso, Voima, Urho ja Sisu. Kesäaikaan laiturissa olevia jäänmurtajia on mahdollista vuokrata myös yksityistilaisuuksiin.

Suomen jäänmurtajia kesällä 2004 Katajanokan laiturissa: Sisu ja Urho, Kontio ja Otso sekä Apu ja Voima (Apu myytiin Venäjälle jokimurtajaksi 2006).

Satama[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katajanokan eteläinen ranta rakennettiin 1800-luvun lopulla tavaraliikennesatamaksi, joka oli samalla osa Eteläsatamaa. Sinne johti Töölönlahden eteläpuolella sijainneelta ratapihalta alkanut, kaupungin rantoja kiertänyt Helsingin satamarata, joka valmistui 1894. Nykyisin satama on muutettu matkustajaliikennesatamaksi.

Rautatieliikenne Eteläsatamaan ja Katajanokalle päättyi 30. huhtikuuta 1980. Tavarankuljetukseen käytetyn satamaradan liikenne väheni, kun Eteläsatama muuttui pääosin autolauttasatamaksi. Autolauttaliikenteen aloitti 9. heinäkuuta 1974 Tukholmaan lähtenyt M/S Viking 5.[17] Sataman entisen ratapihan paikalla on nykyisin leveä puistokatu, Katajanokanlaituri, jonka varrella sijaitsevia vanhoja makasiinirakennuksia on muutettu muun muassa hotelleiksi ja kongressikeskuksiksi.

Vuonna 1959 pystytettiin viimeiset Katajanokan 14 uudesta 3-jalkaisesta nosturista. Sen jälkeen Katajanokallakin pystyttiin parhaassa tapauksessa käyttämään kahta nosturia laivan jokaista luukkua kohden.[18] Yksi uusista nostureista oli purkamassa S/S Nioben lastia, kun tavaravaunuletka törmäsi nosturin jalkaan paikassa, jossa nosturin ja rautatien kiskot kulkivat ristiin. Nosturi kaatui ja romuttui täysin, mutta onneksi nosturinkuljettaja selviytyi vammoitta.[19] Katajanokan neljä viimeistä satamanosturia purettiin tammikuussa 1986.

Katajanokan satama-alueen vartiointia tehostettiin 3. toukokuuta 1994 lähtien passintarkastuksen ja tullitoiminnan tehostamiseksi. Satama-alueella asioivilla tuli olla mukanaan valokuvallinen henkilökortti. Toukokuun alussa 1997 koko Eteläsataman porttivartiointi siirtyi vartiointiliikkeen hoidettavaksi.

Satamatoimintaan liittyi aikoinaan myös lieveilmiöitä. Katajanokka oli 1800-luvulta 1900-luvun puoliväliin huonomaineista aluetta, jossa harjoitettiin viinan salakauppaa ja prostituutiota. Katajanokan Pohjoisrannan ilmettä määrittivät pitkään huolintaliikkeiden suuret makasiinit, jotka on uusittu muun muassa ravintoloiden ja kahviloiden käyttöön. Pohjoisrannalla oli aikoinaan myös jätelaituri, jossa käymälätuotteet lastattiin proomuihin, joilla ne vietiin maalle peltoja lannoittamaan. Tosin jätteiden kuljettajat kaatoivat välillä lastinsa suoraan mereenkin.[20]

Nähtävyyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entinen lääninvankila on muutettu hotelliksi.
Vanhat konepaja- ja asevarikkorakennukset on saneerattu Katajanokan ala-asteen koulun käyttöön.

Katajanokan jugendtaloja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jugend-arkkitehtuuria Kauppiaankadulla.
Asunto-osakeyhtiö Koiton talo Luotsi- ja Vyökatujen kulmassa.

Numeroinnit viittaavat Helsingin kaupungin kokousjärjestäjien virallisen sivuston kiertokäyntikartan kohdenumeroihin.[21]

Kuvia Katajanokalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Helsinki alueittain 2013 2014. Helsingin kaupunkgin tietokeskus. Viitattu 19.10.2014.
  2. Carina Jaatinen & Tommi Lindh & Hannu Lunkka: Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi. Helsingin kaupunginmuseon tutkimuksia ja raportteja 2/1998. Helsingin kaupunginmuseo. ISBN 951-718-174-4.
  3. Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 38.
  4. Kaija Ollila, Kirsti Toppari: Puhvelista Punatulkkuun, Helsingin vanhoja kortteleita, s. 308–309. Sanoma Oy, 1981 (4. p.). ISBN 951-9134-69-7.
  5. Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 38–39.
  6. Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 28.
  7. Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 29–35.
  8. Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 45–46.
  9. Puhvelista Punatulkkuun, s. 303.
  10. Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 38.
  11. Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 9.
  12. Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 36–37.
  13. Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 21–24.
  14. Navigator 2004:5 s. 9
  15. Uusi Suomi 27.4.1971 s. 14
  16. Ilta-Sanomat 10.12.1979 s. 4
  17. Uusi Suomi 9.7.1974 s. 1
  18. Helsingin Sanomat 3.6.1959 s. 7 ja 25
  19. Uusi Suomi 15.10.1957 s. 1 ja 16
  20. Toppari, Kirsti: Vanha kauppahalli. Helsinki 1979 s. 21
  21. a b c d e f g h i j k l m n o p Kävellen Helsingissä, 5 reittiä kaupunkiin, reitti 1 (PDF) (Numerot viittaavat esitteen karttaan) 2011. Helsingin kaupunki. Viitattu 19.10.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Halonen, Tero: Olofsborg. Katajanokan jugendlinnan vuosisata. Jyväskylä 2002. ISBN 952-5429-03-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]