Siirry sisältöön

Johan Albrecht Ehrenström

Tämä on lupaava artikkeli.
Wikipediasta

Johan Albrecht Ehrenström
J. A. Ehrenström, Johan Erik Lindhin öljyvärimuotokuva vuodelta 1839.[1]
J. A. Ehrenström, Johan Erik Lindhin öljyvärimuotokuva vuodelta 1839.[1]
Henkilötiedot
Syntynyt28. elokuuta 1762[2]
Helsinki[2]
Kuollut15. huhtikuuta 1847 (84 vuotta)[2]
Helsinki[2]
Puoliso Hedvig Catharina Lagerborg

Johan Albrecht Ehrenström (myös Johan Albrekt tai Albert;[3] 28. elokuuta 1762 Helsinki – 15. huhtikuuta 1847 Helsinki) oli suomalainen valtioneuvos ja senaattori, joka muistetaan toiminnastaan Helsingin jälleenrakennuskomitean puheenjohtajana vuosina 1812–1825. Tuolloin hän yhdessä arkkitehti Carl Ludvig Engelin kanssa suunnitteli pääkaupungiksi kohotetulle Helsingille uuden ilmeen ja laati kaupungin ruutukaavaan perustuvan asemakaavan, joka on keskustan alueella pääosin edelleen käytössä. Ehrenström oli jo aiemmin ehtinyt luoda uran Ruotsissa kustavilaisena poliitikkona ja oli myöhemmin Suomen senaatin jäsenenä vuosina 1820–1825.

Varhaiset vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

J. A. Ehrenström kuului pieneen smålandilaistaustaiseen, 1600-luvun lopulla aateloituun Ehrenströmin aatelissukuun, joka oli suhteellisesti vähävarainen ja jonka edustajat olivat palvelleet alemmissa sotilas- ja siviilitehtävissä.[2] Ehrenströmin isä Nils Albrecht Ehrenström (s. 1723) muutti Helsinkiin vuonna 1750 ja palveli Viaporin linnoituksen tykistössä, jossa hän vuonna 1782 kohosi kapteeniksi ja lopulta vuonna 1794 everstiluutnantiksi. Hänelle kertyi kokemusta sodasta, sillä hän toimi ensin laivaston partiointitehtävissä hattujen sodassa vuonna 1743 ja vuosina 1757–1761 tykistöosaston adjutanttina Ruotsin Pommerissa osana seitsenvuotista sotaa.[4]

Helsinkiin muutettuaan Nils Albrecht Ehrenström avioitui tullivirkailija Christina Catharina Sederholmin (s. 1735) kanssa. Christina, josta on käytetty myös nimitystä Stina Caisa, oli tunnetun helsinkiläisen liikemiehen, kauppaneuvos Johan Sederholmin sisar. Hän työskenteli tullivirkailijana, eikä avioliittoa pidetty säädynmukaisena, sillä Sederholm ei ollut aatelinen. Johan Albrecht Ehrenström syntyi perheeseen kolmantena lapsena vuonna 1762. Viimeisen lapsen syntyessä vuonna 1770 Christina Catharina kuoli lapsivuoteeseen. Vuonna 1775 Nils Albrecht meni uusiin naimisiin sotamarsalkka B. O. Stackelbergin tyttären Christiana Sofia Magdalena Stackelbergin kanssa.[4] Koska isällä ei ollut varaa järjestää pojalleen akateemista koulutusta, tämä sai yksityisopetusta eri henkilöiltä, suunnitelmissa tykistö- tai insinööriupseerin ura.[3]

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehrenström sai sotilaallisen koulutuksen hyvin nuorena: hänet merkittiin 10-vuotiaana tykistön kadetiksi ja 14-vuotiaana armeijan laivaston kersantiksi.[2] Vuosina 1776–1785 hän toimi maastontiedustelu- ja kartoitustehtävissä, joista hänelle kehittyi hyvä piirustus- ja kirjoitustaito. 17-vuotiaana vuonna 1779 hänet nimettiin Suomen linnoitusväen konduktööriksi, joka vastasi useimpien muiden aselajien vänrikkiä tai aliluutnanttia.[5] Lisäksi upseerien kanssa toimiessaan hän oppi jo nuorena puhumaan ranskaa,[6] ja hän tutustui myös filosofiseen kirjallisuuteen.[3][7]

Ehrenström oli aktiivisesti ja keskeisenä henkilönä mukana vuonna 1781 perustetussa Valhalla-seurana tunnetun Viaporin upseerien salaseuran toiminnassa.[3] Seura tuki monarkiaa ja kannatti kuningas Kustaa III:tta aikana, jolloin kuningasvastaisuus oli yleistä erityisesti nuorten upseerien keskuudessa.[8] Kirjeidensä ja muistelmiensa perusteella Ehrenström ei kuitenkaan jättänyt Kustaa III:tta täysin arvostelutta, vaan 1780-luvun alussa kuningas ei Ehrenströmin silmissä juuri täyttänyt filosofisesta kirjallisuudesta ammennettuja hallitsijan ihannevaatimuksia. Ihannehallitsijana pidettiin sen sijaan Fredrik Suurta, Kustaa III:n enoa.[9] Toisaalta Ranskan suuri vallankumous sai Ehrenströmin myöhemmin etääntymään aiemmin kannattamastaan modernista filosofiasta, ja kesällä 1789 hän enteili vallankumouksen johtavan katastrofiin.[10]

Muutto Ruotsiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska Ehrenström halusi tutustua ulkomaihin, hän vuoden 1785 alussa anoi pääsyä upseeriksi Georg Magnus Sprengtportenin alaisuuteen Alankomaihin. Ehrenströmin ystävä Carl Fredrik Nordenskiöld kuitenkin kannusti häntä hakeutumaan töihin kansliakollegion palvelukseen esimerkiksi Tukholmaan.[11] Hän päätti pyrkiä virkauralle ja tähdätä diplomaatiksi.[3] Suunnitelmien muuttumiseen Ehrenström kertoi vaikuttaneen monet tekijät, kuten ”kammo sotalaitosta kohtaan”.[11] Ruotsiin muuttamiseen kannustivat myös Ehrenströmin veli Nils Fredrik sekä Kustaa III:n hovissa palvellut Gustaf Mauritz Armfelt, joka ilmoitti ”kuninkaan tarvitsevan lahjakkaita henkilöitä”.[12]

Ehrenström muutti marraskuussa 1785 veljensä luokse Tukholmaan, ja seuraavan vuoden helmikuussa hän siirtyi kansliakollegion ylimääräiseksi kanslistiksi.[13] Muutto sai hänet jättämään samalla Valhalla-seuran toiminnan.[14] Kanslistin tehtävään Ehrenström oli kuitenkin tyytymätön, sillä työssä hän ei juuri nähnyt etenemismahdollisuuksia.[13]

Matka Venäjälle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1786 järjestetyillä Tukholman valtiopäivillä Ehrenström tutustui Alankomaista palanneeseen eversti Sprengtporteniin, joka tarjosi lomamatkaa laivalla Suomeen. He vierailivat muun muassa Turussa ja Porvoossa sekä Venäjällä Viipurissa ja Pietarissa. Seurueeseen kuuluivat Sprengtportenin 14-vuotias poika sekä rakastajatar neiti Hederskjöld.[15] Ehrenströmin suhtautumisesta 22 vuotta vanhempaan entiseen Savon prikaatin päällikköön tuli ihaileva ja oppipoikamainen,[16] ja muistelmissaan Ehrenström kertoi kiintyneensä Sprengtporteniin.[15]

Matkan oli aluksi määrä olla lyhyt, ja Sprengtportenin oli kertomansa mukaan tarkoitus palata pian rykmenttiinsä Alankomaihin. Matka venyi kuitenkin lopulta yli vuoden mittaiseksi. Syksyllä 1786 Ehrenströmin ja Sprengtportenin ollessa Pietarissa Sprengtporten astui kenraalimajurina Venäjän keisarikunnan palvelukseen. Sprengtporten oli avoimesti kuningas Kustaa III:n vastustaja, ja hän kirjoitti oman perustuslakiehdotuksensa Suomelle, jonka hänen mukaansa tulisi irtautua Ruotsista. Hän yritti houkutella myös Ehrenströmiä hyvään virkaan Venäjällä, mutta tämä ilmoitti päätavoitteekseen siviiliuran Ruotsissa; Ehrenströmillä oli periaatteellinen kanta olla menemättä Venäjän palvelukseen, ja myös hänen isänsä vastusti vahvasti ajatusta. Sprengtporten alkoi kyseenalaistaa Ehrenströmin uskollisuutta ja epäili tätä Ruotsin vakoojaksi. Pian Ehrenströmin kirjeet ja muut paperit varastettiin, ja tilanne säikäytti Ehrenströmin; epäluuloisen Sprengtportenin pelossa ja rahavaikeuksien vuoksi hän joutui lykkäämään paluutaan Ruotsiin ja suostui Sprengtportenin seuraan matkalle Etelä-Venäjälle H’ersoniin asti, kunnes hän pääsi palaamaan Moskovan, Pietarin ja Haminan kautta isänsä luokse Helsinkiin heinäkuuhun 1787 mennessä. Syksyksi hän palasi Tukholmaan.[15] Ehrenström tapasi Sprengtportenin seuraavan kerran vasta 28 vuoden kuluttua Viipurissa, mutta heidän välinsä pysyivät edelleen viileinä.[16]

Toimet kuninkaan alaisena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjoitettuaan kuningas Kustaa III:lle selostuksen Venäjän-matkastaan Ehrenström kohosi kuninkaan suosioon. Raportissaan hän väitti lähteneensä alun alkaenkin vakoilemaan Sprengtportenia.[17] Nyt hän sai tehtäväkseen lähteä ulkomaille tiedustelemaan Baltian aatelin mielialoja ja tutkimaan sellaista tyytymättömyyttä ja venäläisvastaisuutta, josta voisi olla sodan uhatessa Ruotsille hyötyä: Kustaa III uskoi voivansa käyttää mahdollista sotaa hyödyksi suurvalta-aseman palauttamiseen. Marraskuussa 1787 Ehrenström matkusti Berliiniin ja joulukuussa edelleen Baltiaan. Vietettyään useita kuukausia Virossa hän palasi Helsingin kautta Tukholmaan toukokuussa 1788. Tiedustelumatka kokonaisuudessaan ei antanut Ruotsille optimistista kuvaa yhteistyöstä Baltian aatelin kanssa, eikä Ehrenströmin peiterooli ollut onnistunut, sillä venäläiset antoivat hänestä pidätysmääräyksen vakoilusta.[18]

Palattuaan Ruotsiin Ehrenström sai rahallisen palkkion ja korkeamman viran kansliakollegiossa – presidenttikonttorin toinen sihteeri ulkomaankirjeenvaihtoa varten – sekä kuninkaallisen sihteerin arvon.[2] Ehrenström oli sukunsa edustajana säätyvaltiopäivillä 1786, 1789 ja 1792.[3]

Vasemmalla Johan Fredrik Aminoff, keskellä Ehrenström ja oikealla Gustaf Mauritz Armfelt. Kolme kustaviaania pohtimassa tulevaisuuttaan, René Théodore Berthon, 1803.[19] Ehrenström pitää kädessään pohjapiirrosta Carlstenin linnoituksesta, jossa hän ja Aminoff olivat olleet vangittuina Armfeltin salaliitosta tuomittuina. Lisäksi pöydällä on Kustaa III:n rintakuva.[20]

Ehrenströmistä, joka oli kuninkaan läheinen avustaja ja kiihkeä kannattaja, tuli nopeasti yksi Kustaa III:n suosikeista. Aikalaiskirjeissä ja muistelmissa Ehrenströmiä luonnehdittiin usein kavaltajaksi ja vakoojaksi, jonka nopea suosioonnousu selittyi kuninkaan likaisten töiden hoitamisella. Hän ei kuitenkaan käyttänyt asemaansa hyväkseen esimerkiksi hankkimalla etuja itselleen tai sukulaisilleen.[21] Vuosina 1789–1791 hän oli vt. kabinettisihteerinä mukana kuninkaan ulkomaanmatkoilla ja Suomen-sotaretkellä, jolloin hänen erikoistehtävänään oli salakirjoitusviestien avaaminen. Hän toimi myös esimerkiksi Kustaa III:n kuriirina, laati artikkeleita ulkomaisiin lehtiin sekä kirjoitti puhtaaksi niin sotasuunnitelmia kuin hyökkäyskäskyjä.[22] Avustettuaan Gustaf Mauritz Armfeltia Värälän rauhanneuvotteluissa hän sai venäläisiltä tavanmukaisen rahalahjan, ja lahjan sekä saamiensa kenttärahojen turvin hän osti Djurönäsin tilan Värmdön saaresta läheltä Tukholmaa.[2][3] Kartanosta hän maksoi 6 000 riikintaaleria.[23]

Kuninkaan kuoleman jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kustaa III murhattiin maaliskuussa 1792, ja valta siirtyi hänen poikansa Kustaa IV Aadolfin alaikäisyyden vuoksi Kaarle-herttualle. Kaarle puolestaan delegoi vallan ystävälleen Gustaf Adolf Reuterholmille, joka nousi holhoojahallituksen johtoon.[2] Reuterholm oli ollut Ehrenströmin ystävä, jolle tämä oli kertonut kirjeitse kuulumisiaan esimerkiksi vuosien 1786–1787 Venäjän-matkaltaan.[24]

Heinäkuussa 1792 Ehrenström erosi virastaan ja päätti vetäytyä tilalleen viettämään yksityiselämää.[25] Hänen oli vaikea päästä yli Kustaan kuolemasta, ja kesällä 1793 kreivitär Magdalena Rudenschöld kuvailikin Ehrenströmiä masentuneeksi. Kotiinsa Djurönäsiin Ehrenström rakennutti salongin, jonka seinälle hän asetti Kustaa III:n suuren muotokuvan sekä kaiverrukset Fredrik Suuresta ja Pietari Suuresta.[26]

Armfeltin salaliitto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesän 1793 aikana Ehrenström oli päättänyt avioitua lähikartanossa asuneen Vendla Charlottan kanssa. Avioliittoa hän piti taloudellisesti suorastaan välttämättömänä, ja lisäksi hän kertoi Armfeltille tylsistyneensä yksinoloon.[27] Naimisiin pari ei kuitenkaan ehtinyt, sillä vuoden 1793 lopulla Ehrenström vangittiin, kun häntä syytettiin osallisuudesta vanhojen kustavilaisten muodostamaan ”Armfeltin salaliittoon”: Ehrenström, kreivitär Rudenschöld ja eversti Johan Fredrik Aminoff olivat nimittäin käyneet ulkomaille lähetetyn Gustaf Mauritz Armfeltin kanssa kirjeenvaihtoa, jossa he olivat pohtineet Reuterholmin holhoojahallituksen syrjäyttämistä.[2] Armfelt neuvotteli jopa keisarinna Katariina II:n kanssa saadakseen venäläisiltä apua Ruotsin kuninkaanvallan tukemiseksi.[28] Ehrenströmin oma ehdotus oli ollut julistaa kuninkaaksi noussut 13-vuotias Kustaa IV Aadolf ennenaikaisesti täysi-ikäiseksi ja ympäröidä tämä kustavilaisilla neuvonantajilla sen sijaan, että valta olisi holhoojahallituksella. Varsinaista vallankaappausta ei siis suunniteltu, koska kuninkaan valta olisi pidetty ennallaan, vaikkakin Armfelt kirjoittikin kirjeessään ”vallankumoussuunnitelmasta”.[29] Kuulusteluissa Ehrenström perusteli, ettei näyttöä varsinaisesta salaliitosta ollut, ja että kirjeenvaihdossa oli kyse lähinnä poliittisten mielipiteiden ilmaisemisesta.[30]

Maaliskuun 1794 aikana Ehrenströmin vapautuminen alkoi vaikuttaa todennäköiseltä, kunnes Reuterholm sai käsiinsä yli 800 kirjettä useine salaliittoa muistuttavine suunnitelmineen.[31] Murskaavien todisteiden edessä Ehrenström myönsi suunnitelman kuninkaan täysi-ikäiseksi julistamisesta, vaikkakin selvensi motiivejaan selittämällä, että Ruotsia uhkasi Kustaa III:n murhannut aristokraattioppositio, joka pyrkisi kumoamaan voimassaolleen hallitusmuodon ja horjuttamaan koko ulkopoliittista järjestelmää liittoutumalla Ranskan ja Turkin kanssa Venäjää vastaan. Venäläisvastainen politiikka olisi luonut hänen mukaansa sodan uhan, sillä se olisi rikkonut vuonna 1791 solmitun Drottningholman sopimuksen eli Ruotsin ja Venäjän liiton. Ehrenström korosti, että yhteistyö Ranskan kanssa olisi ollut vaarallista myös siksi, että maa oli suuren vallankumouksen horjuttama, ja sen kautta ”jakobiinien tartunta” oli vaarassa levitä Ruotsiin ja näkyä levottomuuksina. Sen sijaan yhteistyöyritys Venäjän kanssa ei Ehrenströmin mukaan ollut maanpetoksellista, sillä maa oli Ruotsin liittolainen.[32]

Ehrenström perusteli kirjeenvaihtoaan isänmaallisuudella ja uskollisuudella kuningasta kohtaan,[33] eikä syyttäjä kyennyt osoittamaan salaliittoa tai yllyttämistä kapinaan.[34] Hovioikeus piti kirjeenvaihtoa joka tapauksessa pyrkimyksenä muuttaa laillista hallitusta. Heinäkuussa 1794 hovioikeus tuomitsi Armfeltin, Rudenschöldin ja Ehrenströmin kuolemaan sekä menettämään omaisuutensa ja kunniansa. Johan Christopher Toll sen sijaan sai vankeusrangaistuksen ja Johan Fredrik Aminoff vapautettiin todisteiden puutteessa kokonaan.[35] Tuomioita pidettiin jo hovioikeusvaiheessa oikeusmurhana, ja Reuterholmin tiedetään painostaneen hovioikeuden jäseniä.[36]

Syyskuun 22. päivänä 1794 järjestetyssä viimeisessä oikeusvaiheessa langetettiin korkeimman oikeuden tuomio, jonka mukaan kuolemaan tuomittiin Armfelt ja Ehrenström, kun taas Rudenschöld, Toll ja Aminoff saivat vankeusrangaistuksen.[37] Seuraavana päivänä Ehrenström ja Rudenschöld laitettiin tunniksi seisomaan häpeäpaaluun.[38] Jo tässä vaiheessa Reuterholm armahti Ehrenströmin mestaukselta, vaikkakin armahduksesta tämä sai kuulla vasta 7. lokakuuta ja joutui vielä seuraavana päivänä piipahtamaan mestauslavalla teloitusta odottavan yleisön edessä. Tuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi Carlstenin linnoituksessa.[39] Poissaolevana kuolemaan tuomitun Armfeltin tuomio säilyi toistaiseksi.[40]

Rudenschöld ja Aminoff armahdettiin kokonaan jo vuoden 1796 aikana, mutta Ehrenström vain siirrettiin Vaxholman linnaan, jonka komentajana toimi Ehrenströmin isä. Hänellä oli tosin oikeus oleskella tilallaan Roslagenissa.[41] Hänet vapautettiin viimein vuonna 1799, ja aatelisarvonsa hän sai takaisin seuraavan vuoden kesäkuussa, itsensä Armfeltinkin jälkeen.[2] Ehrenströmin isä kuoli 75-vuotiaana vuonna 1799.[42] Ystävänsä Armfeltin Ehrenström tapasi Tukholmassa vuonna 1801 Armfeltin saatua kuninkaalta luvan palata Ruotsiin.[43]

Vankeuden jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehrenström ei päässyt kuningas Kustaa IV Aadolfin suosioon ja oli syrjässä julkisista toimista lukuun ottamatta eräitä diplomaattitehtäviä Wienissä ja Pietarissa vuonna 1803.[2] Wienissä hän tapasi Aminoffin ja Armfeltin, ja ranskalainen taidemaalari René Théodore Berthon teki heistä tunnetun ryhmämuotokuvan Kolme kustaviaania pohtimassa tulevaisuuttaan.[20] Armfelt kuvaili Ehrenströmin muuttuneen aiempaa melankolisemmaksi, ”kykenemättömäksi hetkeksikään unohtamaan onnettomuuksiaan”.[44]

Ruotsissa Ehrenström yritti turhaan päästä kuninkaan suosioon.[45] Kun Ehrenström ei vuoden 1809 vallanvaihdoksen jälkeenkään saanut uusia tehtäviä – pelkästään hallitusneuvoksen arvonimen – ja siirtyi vuonna 1811 Armfeltin ja Aminoffin pyynnöstä näiden tavoin Suomen suuriruhtinaskuntaan ja sai sen alamaisuuden seuraavana vuonna.[2] Haminan rauhan mahdollistama kahden vuoden valinta-aika oli tuolloin juuri päättymässä.[46]

Helsingin jälleenrakennus ja asemakaava

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Anders Kocken ehdotus Helsingin asemakaavaksi vuodelta 1810. Uusi katuverkko on piirretty himmeällä kartan päälle.

Ehrenström saapui Ruotsista Suomeen lokakuun alussa 1811[3] ja siirtyi asumaan sisarensa luo Huopalahden kartanoon. Hänelle ehdotettiin aluksi muun muassa tullijohtokunnan päällikön virkaa,[47] kunnes hän sai Armfeltilta tehtäväkseen antaa lausunnon Anders Kocken laatimasta Helsingin asemakaavaehdotuksesta maaherra Gustaf Fredrik Stjernvallin johtamalle Helsingin jälleenrakennuskomitealle.[2] Komitea oli perustettu keisarin käskystä,[48] ja sillä oli varsin vapaat kädet, sillä noin 70 tonttia eli noin neljäsosa kaupungista oli tuhoutunut vahingossa syttyneessä marraskuun 1808 tulipalossa.[49] Armfelt kävi parhaillaan Suomen suuriruhtinaan eli keisari Aleksanteri I:n kanssa keskusteluja pääkaupungin siirtämiseksi Turusta Helsinkiin.[50]

Ehrenström laati vuoden 1811 lopulla[51] suunnitelmista muistion ”Strödda Anmärkningar vid Plan ritningen till den projecterade Nybyggnaden af Helsingforss Stad” (suom. Hajanaisia huomautuksia suunnitellun Helsingin kaupungin jälleenrakentamisen asemakaavasta), jossa hän esitti kunnianhimoisen visionsa Helsingin kehittämisestä.[52] Hän pyrki suoristamaan korttelit ja kadut säännönmukaisemmiksi ja halusi estää puurakentamisen keskusta-alueella. Lisäksi hän esitti Helsinkiin kaupan ja elinkeinon vapautta, mikä aloitettaisiin muuttamalla kaupunki vapaasatamaksi. Vaikka hän laati muistion hätäisesti,[53] se teki vaikutuksen Stjernvalliin, ja tammikuun 1812 lopulla Ehrenströmiä pyydettiin laatimaan Helsingille asemakaavaehdotus.[54] Stjernvall ja kauppaneuvos Carl Lindholm toimittivat sekä muistion että asemakaavaehdotuksen molemmat Pietariin,[50] jossa keisari määräsi huhtikuussa 1812 kahdessa eri käskykirjeessään Helsingin Suomen uudeksi pääkaupungiksi ja rakennettavaksi Ehrenströmin suunnitelman mukaisesti. Samassa yhteydessä Ehrenström määrättiin jälleenrakennustoimikunnan johtoon eroa pyytäneen Stjernvallin seuraajaksi.[2] Tehtävässä hän oli suoraan keisarin alainen ja muista Suomen viranomaisista riippumaton.[55] Keisarin tärkeäksi neuvonantajaksi kohonnut Armfelt ajoi nimitystä, ja hänen on arveltu käyttäneen Ehrenströmiä ja tämän lahjakkaasti kirjoitettua muistiota saadakseen keisarin myönteiseksi pääkaupungin siirtämiselle.[50] Sekä Armfelt että keisari turvautuivat Ehrenströmiin kaupunkisuunnittelun ohella myös valtiollisissa ja valtio-opillisissa kysymyksissä.[50]

Ehrenströmillä oli näkemys edustavasta pääkaupungista, jossa kadut olisivat leveitä ja aukiot avaria,[56] sillä Suomen uuden pääkaupungin oli oltava ennen kaikkea näyttävä[57]. Ranta-alueiden muotoiluun Ehrenströmin oletetaan saaneen vaikutteita vuosien 1786–1787 Pietarin-matkaltaan.[54] Kaupunkisuunnittelijana Ehrenström oli lähinnä valistunut harrastelija mutta oli kuitenkin hankkinut hyvät piirustustaidot nuoruudessaan linnoitusjoukkojen maastokarttojen piirtäjänä.[52] Aiempi Kocken suunnitelma Helsingin uudelleenrakentamisesta perustui kustannussyistä pääosin vuoden 1808 tulipaloa edeltäneiden katulinjojen ja palosta selvinneiden rakennusten säilyttämiseen kaupungin vanhalla alueella, ja siinä hankalimmat maastonkohdat olisi jätetty rakentamatta.[52][58] Sen sijaan Ehrenströmin suunnitelmassa koko kaupunkiin oli piirretty klassisen kaupunkisuunnittelun mukaiset uudet suorat kadut maastonmuodoista piittaamatta. Mittakaava oli laadittu pääkaupungin arvolle sopivaksi aiemman pikkukaupungin sijaan. Suorien katulinjojen raivaaminen Kruununhaan kallioiseen maastoon tuotti aikanaan jossain määrin vaikeuksia, mutta ne toteutettiin silti pääosin suunnitelman mukaan.[52]

Ehrenströmin suunnittelema Helsingin asemakaava; lopullinen, keisarin hyväksymä versio vuodelta 1817. Eteläisessä Uudenmaan esikaupungissa sekä Kruununhaan pohjoisosassa punaisella rajatut kadut oli tuolloin jo rakennettu maastoon.[59]

Ehrenström täydensi suunnitelmaansa vuonna 1815 ja se valmistui lopullisesti vuonna 1817.[60] Alkuperäisen suunnitelman mukaan Helsinki oli tarkoitus jakaa ”varsinaiseen kaupunkiin”, jonne rakennettaisiin vain kivitaloja, sekä puutalovaltaiseen Uudenmaan esikaupunkiin. Näitä kahta erotti toisistaan Esplanadin puisto. Vuoden 1814 kaavassa esikaupunkialuetta laajennettiin vielä kauemmas, Bulevardin ympäristöön.[61] Ehrenströmin suunnitelman keskeiset osat toteutuivat, tosin esimerkiksi Kluuvinlahden ruoppaaminen kanavaksi jäi tekemättä ja lopulta lahti täytettiin kokonaan. Myös nykyisen Meritullintorin pohjoislaidalle suunniteltu keisarillinen palatsi puutarhoineen jäi rakentamatta,[62] ja keisarilliseksi hallintorakennukseksi valikoitui 1840-luvun muutostöiden jälkeen nykyinen Presidentinlinna. Suunnitelman keskukseksi muodostui Senaatintorin aukio, jonka ympärille keskeiset julkiset rakennukset sijoittuivat. Ehrenström otti tässä vaikutteita Tukholman Kustaa Aadolfin torista, jota ympäröivät samantyyppiset rakennusryhmät.[52]

Ongelmana suunnitelman toteuttamisessa oli aluksi pätevien arkkitehtien puute, mutta vuonna 1814 saksalainen Carl Ludvig Engel tarjoutui tehtävään.[2] Suomen kenraalikuvernööri Fabian Steinheil oli tavannut Engelin Turussa ja lähettänyt tämän Helsinkiin, jossa Ehrenström heti vakuuttui tämän kyvyistä. Ehrenström järjesti Engelille vuonna 1816 kiinnityksen Helsingin jälleenrakennuskomitean arkkitehdiksi. Engel suunnitteli sitten rakennukset Ehrenströmin kaavailemaan monumentaalikeskustaan, varsinkin Senaatintorin ympäristöön.[63][2] Ehrenström ja Engel muodostivat toimivan työparin.[52] Ehrenström oli tänä aikana Helsingin kenties vaikutusvaltaisin henkilö.[64] Vuonna 1819 keisari Aleksanteri I määräsi Ehrenströmin yhdessä Steinheilin kanssa myös antamaan nimet Helsingin kaduille, sillä uuden asemakaavan mukaisista kaduista vain kaksi oli siihen mennessä nimetty.[65]

Kun Oulun kaupunki oli palanut lähes kokonaan maan tasalle vuoden 1822 palossa, sai Ehrenström keisarin määräyksestä tehtäväkseen asemakaavan laatimisen myös Ouluun. Asemakaava valmistui vuonna 1824, mutta virallisesti sen vahvisti keisari helmikuussa 1825. Kaavan laatijana on joskus pidetty Engeliä, mutta hänen osuutensa lienee ollut vain piirtää kaavakartta Ehrenströmin ohjeiden mukaan.[66]

Vaikuttajana Suomen suuriruhtinaskunnassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehrenström sai Suomeen tultuaan kykyjensä avulla nopeasti osakseen keisari Aleksanteri I:n luottamuksen. Keisaria miellyttivät myös Ehrenströmin avoimesti ilmaisemat Napoleonin vastaiset mielipiteet.[50] Ehrenström tapasi Aleksanterin henkilökohtaisesti ensi kertaa elokuussa 1812 Helsingissä, kun keisari oli matkalla Turkuun neuvotteluihin Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhanan kanssa.[55] Aleksanterin hyväksynnällä Ehrenström julkaisi pian tämän jälkeen lehdissä suomalaisille osoitetun vetoomuksen ”Till Finlands innevånare af en finsk medborgare” (”Suomen asukkaille Suomen kansalaiselta”), jossa kehotettiin lojaaliuteen tsaaria kohtaan Ranskan ja Venäjän välisen sodan aikana.[3] Hän sai 1812 valtioneuvoksen ja 1814 todellisen valtioneuvoksen arvonimen sekä 1818 Pyhän Annan 1. luokan ritarimerkin.[2]

Suomen asiain komitean puheenjohtajaksi tullut[40] Armfelt turvautui Ehrenströmin taitoihin muistioiden kirjoittamisessa. Esimerkiksi vuonna 1812 Ehrenström laati Suomen keskushallinnon uudistamista koskeneen suunnitelman, jossa hallituskonselji olisi korvattu neljällä erillisellä viranomaisella. Suunnitelma kuitenkin raukesi Armfeltin kuollessa kaksi vuotta myöhemmin. Tämä toteutumaton suunnitelma on joskus nähty vanhojen kustavilaisten pyrkimyksenä korvata Suomen suuriruhtinaskunnan vuosina 1808–1809 muotoutunut keskushallinto uudella, Kustaa III:n ajan Ruotsia muistuttavalla hallinnolla. Jälkeenpäin on arveltu, että keskitetyn hallituskonseljin hajottaminen olisi toteutuessaan saattanut heikentää Suomen autonomiaa. Vuonna 1820 Ehrenström nimitettiin itse keisarillisen senaatin (ent. hallituskonselji) talousosastoon, jossa hän toimi salkuttomana senaattorina ja vuodesta 1822 alkaen varapuheenjohtajan sijaisena. Hänen on kuitenkin arvioitu olleen senaatissa vaikutusvallaltaan melko heikko ja keskittyneen vähemmän tärkeisiin asioihin. Senaattorius kohensi kuitenkin hänen taloudellista asemaansa, sillä tuhannen hopearuplan vuotuisen virkaeläkkeensä takia hänelle ei ollut maksettu erikseen palkkaa Helsingin jälleenrakennuskomitean johtamisesta.[2]

Ehrenström Felix Nylundin suunnittelemassa, 1941 paljastetussa reliefissä.

Ehrenström johti jälleenrakennuskomiteaa, kunnes se hänen ehdotuksestaan lakkautettiin keisarin päätöksellä lokakuun 1825 alusta. Samassa yhteydessä hän erosi myös senaatista, josta oli pyytänyt eroa jo tammikuussa. Elämänsä viimeiset 20 vuotta hän vietti synnyinkaupungissaan Helsingissä eräänlaisena kaupungin kunniavanhuksena.[2] Vuosien 1827 ja 1830 välillä[3] hän kirjoitti myös muistelmansa, joiden käsikirjoitus talletettiin Uppsalan yliopiston kirjastoon. Ehrenström kuoli 84-vuotiaana vuonna 1847.[2] Hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle ja hautajaiskulkueeseen osallistui lähes koko Helsingin porvaristo.[52] Muistelmakäsikirjoitus julkaistiin vuosina 1882–1883 kahdessa osassa nimellä Statsrådet Joh. Alb. Ehrenströms Efterlemnade Historiska Anteckningar. Muistelmissaan Ehrenström liioitellen korosti olleensa nuoruudessaan tiukasti oppositiossa kuningas Kustaa III:n hallintoa vastaan.[2]

Ehrenström meni vuonna 1820 naimisiin Hedvig Catharina Lagerborgin kanssa. Heidän ainoa lapsensa oli majuri Alexander Heribert Ehrenström.[2] Tämän kuoltua naimattomana vuonna 1863 Ehrenströmin aatelissuku sammui Suomessa.[67][68]

Muistaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehrenströmin mukaan nimettiin Helsingin Albertinkatu vuonna 1836 ja Ehrenströmintie vuonna 1950.[2] Senaatintorin kulmalla yliopiston kirjaston kivimuurissa paljastettiin 1941 Felix Nylundin suunnittelema Ehrenströmin ja Engelin muistoreliefi.[69] Ehrenström ja Engel on haudattu Hietaniemen hautausmaalla vain muutaman askeleen päähän toisistaan. Ehrenströmin haudalle on lisätty metallilaatta, johon on kaiverrettu Bruno Aspelinin suunnittelema kohokuva Ehrenströmin asemakaavasta. Se perustuu vuoden 1815 karttaan.[70] Ehrenströmin entisen kotitalon paikalla Helsingin Kasarmitorin laidalla Fabianinkatu 13:n seinässä on hänestä kertova muistolaatta.[71]

Ritarikunnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvonimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Blomstedt, Yrjö: Johan Albrecht Ehrenström: kustavilainen ja kaupunginrakentaja. Helsinki: Helsingin kaupunki, 1963.
  • Klinge, Matti: Pääkaupunki. Helsinki ja Suomen valtio 1808–1863. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26235-0
  • Ramel, Stig: Kustaa Mauri Armfelt, 1757–1814: Ruotsissa kuolemaantuomittu kuninkaan suosikki, Suomessa kunnioitettu valtion perustaja. Suomentanut Ilkka Pastinen. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-15338-2
  • Tyynilä, Markku: ”Ehrenström, Johan Albrecht (1762–1847)”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 468–470. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6 Teoksen verkkoversio.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Helsingin uudisrakentamiskomitean puheenjohtaja, senaattori Johan Albrecht Ehrenström Museoviraston kuvakokoelmat.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x Tyynilä, Markku: Ehrenström, Johan Albrecht (1762–1847) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. ↑ a b c d e f g h i j E. Anthoni: Johan Albrekt (Albert) Ehrenström Svenskt biografiskt lexikon. Ruotsin valtionarkisto. Viitattu 26.9.2012. (ruotsiksi)
  4. ↑ a b Blomstedt 1963, s. 24–27
  5. ↑ Blomstedt 1963, s. 41–44
  6. ↑ Meinander, Henrik: Helsinki: erään kaupungin historia, s. 77. Helsinki: Siltala, 2025. ISBN 9789523883574
  7. ↑ Blomstedt 1963, s. 48–50, 54
  8. ↑ Blomstedt 1963, s. 54–56
  9. ↑ Blomstedt 1963, s. 59
  10. ↑ Blomstedt 1963, s. 126
  11. ↑ a b Blomstedt 1963, s. 67–68
  12. ↑ Blomstedt 1963, s. 69–70
  13. ↑ a b Blomstedt 1963, s. 72–73
  14. ↑ Blomstedt 1963, s. 57
  15. ↑ a b c Blomstedt 1963, s. 80–91
  16. ↑ a b Ramel, Stig: Yrjö Maunu Sprengtporten: maanpetturi ja patriootti, s. 122–124. (Alkuteos Göran Magnus Sprengtporten: Förrädaren och patrioten, 2003) Suomentanut Iiro Kuuranne. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-19074-1
  17. ↑ Blomstedt 1963, s. 91
  18. ↑ Blomstedt 1963, s. 96–99
  19. ↑ Kolme kustaviaania J.F. Aminoff, J.A. Ehrenström ja G.M. Armfelt pohtimassa tulevaisuuttaan Museoviraston kuvakokoelmat.
  20. ↑ a b Ramel 1998, s. 247
  21. ↑ Blomstedt 1963, s. 129
  22. ↑ Blomstedt 1963, s. 114–115
  23. ↑ Blomstedt 1963, s. 123–124
  24. ↑ Blomstedt 1963, s. 48, 73, 85–86
  25. ↑ Blomstedt 1963, s. 137
  26. ↑ Blomstedt 1963, s. 154–155
  27. ↑ Blomstedt 1963, s. 155–156
  28. ↑ Blomstedt 1963, s. 139–141, 144–145, 179–180
  29. ↑ Blomstedt 1963, s. 148–149
  30. ↑ Blomstedt 1963, s. 162
  31. ↑ Blomstedt 1963, s. 173–174
  32. ↑ Blomstedt 1963, s. 177–180, 183
  33. ↑ Blomstedt 1963, s. 183
  34. ↑ Blomstedt 1963, s. 186
  35. ↑ Blomstedt 1963, s. 184
  36. ↑ Blomstedt 1963, s. 185
  37. ↑ Blomstedt 1963, s. 189
  38. ↑ Blomstedt 1963, s. 190–192
  39. ↑ Blomstedt 1963, s. 195
  40. ↑ a b Knapas, Rainer: Armfelt, Gustav Mauritz (1757–1814) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.11.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  41. ↑ Ramel 1998, s. 208
  42. ↑ Blomstedt 1963, s. 28
  43. ↑ Blomstedt 1963, s. 209
  44. ↑ Blomstedt 1963, s. 219
  45. ↑ Blomstedt 1963, s. 224
  46. ↑ Klinge 2012, s. 43
  47. ↑ Blomstedt 1963, s. 252–253
  48. ↑ Klinge 2012, s. 35–36
  49. ↑ Meurman, Otto-Iivari: ”Piirteitä Helsingin asemakaavan historiasta”, Helsingin asemakaavahistoriallinen kartasto. (Toimitus: Olof Stenius) Helsinki: Pro Helsingfors -säätiö, 1969.
  50. ↑ a b c d e Klinge 2012, s. 45–48
  51. ↑ Blomstedt 1963, s. 257
  52. ↑ a b c d e f g Tuomi, Timo: Ehrenströmin Helsinki (Arkistoitu – Internet Archive) Helsinki-info 2/2012, s. 9–10
  53. ↑ Blomstedt 1963, s. 266–268
  54. ↑ a b Björkman, Sten: Kauppatorin alue: Rakennushistoriallinen selvitys, s. 11. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, 1986. ISBN 951-771-614-1
  55. ↑ a b Klinge 2012, s. 58–59.
  56. ↑ Johan Albrecht Ehrenström (1762 - 1847) Helsingin kaupunginmuseo. Viitattu 1.4.2012.
  57. ↑ Klinge 2012, s. 69.
  58. ↑ Klinge 2012, s. 40–43
  59. ↑ Klinge 2012, s. 76
  60. ↑ Klinge 2012, s. 41
  61. ↑ Klinge 2012, s. 66, 79.
  62. ↑ Klinge 2012, s. 64, 66, 81, 286–288.
  63. ↑ Klinge 2012, s. 84–85.
  64. ↑ Klinge 2012, s. 257.
  65. ↑ Helsingin nimistönsuunnittelun historia pähkinänkuoressa. Kaupunkisuunnitteluvirasto. 20.4.2012. Arkistoitu 29.4.2013. Viitattu 2.9.2012.
  66. ↑ Hautala, Kustaa: Oulun kaupungin historia III, s. 22–34. Oulun kaupunki, 1975. ISBN 951-9327-00-2
  67. ↑ Kotivuori, Yrjö: Alexander Heribert Ehrenström. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852. Helsingin yliopiston verkkojulkaisu 2005. Viitattu 1.4.2012.
  68. ↑ Ehrenström. Suvut ja vaakunat, Suomen Ritarihuone.
  69. ↑ Ehrenström ja Engel (Arkistoitu – Internet Archive) Julkiset veistokset -tietokanta. Helsingin kaupungin taidemuseo. Viitattu 1.4.2012.
  70. ↑ Pehkonen, Marja: Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta, s. 108–109. Helsingin kaupunginmuseo 2008 (Narinkka-sarja).
  71. ↑ Pääkaupungin visionäärin syntymästä 250 vuotta (Arkistoitu – Internet Archive) Helsinki 200 vuotta pääkaupunkina -sivusto. Viitattu 2.9.2015.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Soini, Yrjö: Helsingin poika: todellisen valtioneuvoksen Joh. Alb. Ehrenströmin elämänvaiheet. Helsinki 1950.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Johan Albrecht Ehrenström.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Johan_Albrecht_Ehrenström&oldid=23836439”