Tämä on suositeltu artikkeli.

Kluuvinlahti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Näkymä Töölöstä suunnilleen nykyisen Eduskuntatalon kohdalta Kluuvinlahden yli kantakaupunkiin. Taustalla näkyy muun muassa Valtioneuvoston linna. Erik Wilhelm le Moinen maalaus vuodelta 1824.
Kluuvinlahti Helsingin kartassa vuodelta 1696.
Yhdistelmä vuosien 1808 ja 1924 Helsingin kartoista, jossa näkyy Kluuvinlahden sijainti suhteessa Aleksanterinkatuun.

Kluuvinlahti (ruots. Gloviken) oli Helsingissä sijainnut kapea ja matala merenlahti, joka vielä 1800-luvun alussa ulottui Töölönlahden etelärannalta nykyisen Esplanadin puiston tienoille. Lahti tuotti ongelmia laajenevalle Helsingille, koska se oli rehevöitynyt ja saastunut ja tulvi usein yli. Sitä pelättiin myös koleran lähteeksi.[1][2] Lahden sanotaan olleen ainakin 750 metriä pitkä ja 120–180 metriä leveä, tosin sen rantaviiva oli sangen epämääräinen, sillä sitä muokkasivat jatkuvasti maankohoaminen ja vedenpinnan vuotuisvaihtelut.[3][4] Lahden pohja oli noin viiden metrin syvyydessä, mutta vankan peruskallion päällä oli vielä paksu kerros pehmeää liejua.[3]

Kluuvinlahden täyttämistä suunniteltiin jo 1700-luvulla, mutta siitä luovuttiin puolustuksellisista syistä, sillä lahden ajateltiin toimivan vallihautana kaupungille. 1800-luvun alkupuolella Helsingin ruutuasemakaavan suunnittelun yhteydessä Kluuvinlahdelle laadittiin erilaisia vaihtoehtoja, joista suurin osa jäi toteuttamatta. Se muun muassa aiottiin muuttaa kanavaksi, joka olisi yhdistänyt Töölönlahden Eteläsatamaan.[5]

Lahden täyttäminen alkoi 1800-luvun taitteessa ja eteni aluksi hitaasti. 1840-luvulla projekti nopeutui, kun Kluuvinlahti kuivattiin rakentamalla pato sen poikki ja pumppaamalla vesi Töölönlahden puolelle. Tyhjennetty allas täytettiin vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla kasaamalla sinne hiekkaa ja muuta maa-ainesta. Täyttöalue on nykyäänkin haastava rakennuskohde sen maaperän pehmeyden vuoksi, ja joidenkin rakennusten, kuten Kansallisteatterin ja Ateneumin perustuksia on jouduttu vahvistamaan.[6][5] Helsingin kaupunki tarkkailee aktiivisesti alueen pohjaveden korkeutta, etteivät kiinteistöjen puiset perustukset pääse lahoamaan.[7]

Kluuvin kaupunginosa ja siellä sijaitseva Kluuvikatu ovat saaneet nimensä lahden mukaan.[8] Kluuvinlahden muistoa kantaa myös taideteos Kluuvinlahden fossiilit, joka on asennettu Aleksanterinkadun pintaan.[9]

Nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lahden nimi johtuu ruotsin kielen sanasta glo (määräisessä muodossa gloet), joka tarkoittaa kluuvifladaa eli matalaa ja umpeutuvaa lahtea. Sana glo esiintyi kartassa ensimmäisen kerran vuonna 1696, ja ajan myötä yleisnimi muuttui erisnimeksi, tosin tarkka kirjoitusasu vaihteli usein (glon, gloet, gloeten, glowiken). Vanhoissa kartoissa Töölön- ja Kluuvinlahden alueesta käytettiin myös yhteisnimitystä Giöl wiken. Se perustuu murresanaan göl, joka tarkoittaa pientä suolampea tai syvää lätäkköä. Nimen suomenkieliset vastineet Kluuvi ja Kluuvilahti esiintyivät kartassa ensimmäisen kerran 1866.[5]

Glo-sana levisi myös muihin lähistöllä sijaitseviin paikan- ja kadunnimiin. Lahden itärannalla, nykyisen Vuorikadun tienoilla olevaa mäkeä kutsuttiin nimellä Globacken, lahden rannalla ollut kaivo oli Globrunn ja lahden länsirantaa myötäillyt rantakatu Glostranden. Nykyisen Fabianinkadun suunnassa kulkenutta pitkää katua kutsuttiin myös usein nimellä Glogatan (suom. Kluuvikatu) jo kauan ennen kuin nykyistä Kluuvikatua oli olemassa.[5]

Kluuvinlahden kapein kohta oli nimeltään Hakasalmi (ruots. Hagasund), sillä sen kummallakin rannalla oli kaupungin hakamaita. Tästä muistuttaa yhä alueella sijaitsevan Hakasalmen huvilan nimi.[5]

Vesialueena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vielä keskiajalla paikalla oli salmi, joka ulottui Töölönlahdelta nykyiseen Eteläsatamaan. Se erotti itäpuolellaan olevan alueen mantereesta saareksi, joka on nykyään pääosin Kruununhakaa ja Katajanokkaa. Salmen eteläpää sulkeutui 1500-luvulla osittain maankohoamisen vuoksi ja osittain ihmisten avustuksella, jolloin sen jäljelle jäänyt osa muodostui umpiperäiseksi Kluuvinlahdeksi. Samalla itäpuolen saari muuttui niemeksi, joka sai nimen Vironniemi. Helsingin kaupunki siirrettiin vuonna 1640 nykyisen Vanhankaupungin alueelta tälle niemelle.[5] Vironniemen yhdisti mantereeseen vain kapea, muutaman kymmenen metrin levyinen kannas, jota kutsuttiin Halseniksi eli kaulaksi.[10] Kannakselle sijoitettiin Espoon tulli, joka pystyi siitä helposti valvomaan tavaraliikennettä. Tullilta lähti länteen Turkuun johtava maantie, joka kiemurteli kallioisen maaston ja Kluuvinlahden länsirannalla olevien 1600-luvulla rakennettujen puutarhojen, niittyjen ja hakamaiden välissä. Talvisin helsinkiläiset oikaisivat Kluuvinlahden jäätä pitkin Taivallahteen, josta talvitie jatkui edelleen Espooseen.[5]

Viljelmien lisäksi Töölön- ja Kluuvinlahtien yhtenäinen puistovyöhyke oli maisemallisesti arvokasta virkistysaluetta kaupunkilaisten ja vieraiden huvituksiin.[11] Aivan lahden rannalla oli nykyisen Rautatientorin ja Keskuskadun kulmalla kaupunkilaisille tärkeä kaivo, josta on saanut nimensä nykyinen Kaivokatu.[3]

Osaa lahden alueesta alettiin 1700-luvulla käyttää kaatopaikkana, ja sen rannalla oli kaupungin julkinen käymälä. Kun meriveden pinta laski, se paljasti loivan mutaisen rannan ja sen mädäntyvät jätekerrostumat ja eläinten raadot. Kaupungin maistraatti yritti parantaa alueen siisteyttä, ja vuonna 1755 se kielsi jätteen kaatamisen lahteen. Maistraatti palkkasi raatimies Johan Bockin pystyttämään kieltokylttejä lahden rannalle, mutta ilkivaltaiset kaupunkilaiset olivat jo parin kuukauden päästä kaataneet ne kumoon, ja jatkoivat jätteen laskemista lahteen.[5]

Venäläinen kirjailija Faddei Bulgarin kuvaili Suomen sodan aikaisen Helsingin muistelmissaan Kluuvinlahtea liejuiseksi lätäköksi, joka ”myrkytti ilmaa huuruillaan”. Lahti muuttui pahanhajuiseksi ja epäterveelliseksi, ja sen täyttämistä alettiin vaatia jo tuolloin. Varhaiset suunnitelmat kuitenkin hylättiin sotilaallisista syistä. Muun muassa Augustin Ehrensvärdin linnoitussuunnitelmassa lahti oli keskeisessä osassa, sillä se olisi muodostanut luontaisen vallihaudan kantakaupungin länsipuolelle. Helsingin maistraatti ehdotti elokuussa 1775 Kuningas Kustaa III:n vierailun innoittamana valtionhallinnolle lahden kuivattamista vedoten rakennustonttien ja puutarhojen tarpeeseen. Suunnitelmaan kuului padon rakentaminen Hakasalmen kohdalle. Kuningas ei suostunut tähän juuri puolustusnäkökohdan vuoksi ja ehdottikin lahden syventämistä ja pidentämistä kanavalla Eteläsatamaan.[3][12]

Täyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kluuvinlahden rantatonttien omistajat olivat jo 1700-luvun loppupuolella alkaneet omatoimisesti laajentaa tonttejaan lahden päälle. Helmikuussa 1792 tonttien omistajat kutsuttiin maistraatin kuultaviksi, ja heidät määrättiin maksamaan kaupungille yksi riikintaaleri sataa neliökyynärää kohti heidän saamastaan lisämaasta.[5]

Tarve uudelle rakennusmaalle kasvoi pian, kun Helsingin palo vuonna 1808 tuhosi noin neljäsosan kaupungista. Kluuvinlahden täyttäminen alkoi 1810-luvulla lahden pohjukassa, nykyisen Esplanadikappelin tienoilla. Sitä täytettiin aluksi kasaamalla sinne hirsiä, risukimppuja, hiekkaa, rakennusten purkujätettä ja käytännössä mitä tahansa täytteeksi kelpaavaa. Täytteeksi käytettiin jopa puretun Ulrika Eleonoran kirkon hautausmaan hautakiviä. Täyttäminen oli aluksi hidasta, ja esimerkiksi alueen ensimmäiset kadut rakennettiin kapeina laiturimaisina rakennelmina, joita kannattelivat mänty- ja kuusitukit.[12][5] Rakennelmien pystyttäminen oli työlästä ja kallista.[5]

Kanavahanke[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin asemakaavakartta vuodelta 1815. Karttaan on merkitty Ehrenstömin asemakaavan mukainen, mutta rakentamatta jäänyt Kluuvin kanava.

Helsingin jälleenrakennuskomitean puheenjohtaja Johan Albrecht Ehrenström esitti Kluuvinlahden suhteen kaksi vaihtoehtoa. Vuoden 1812 asemakaavassa hän suunnitteli lahden täyttämistä Aleksanterinkadun linjaan asti ja sen muuttamista viheralueeksi. Viheraluetta pidetään Esplanadin puiston varhaisimpana suunnitelmana. Toinen vaihtoehto oli täyttää lahti Kaisaniemen puistoon saakka ja rakentaa alueen poikki kanava Töölönlahdesta Eteläsatamaan. Tämä Kluuvin kanava olisi kulkenut viistossa puiden reunustaman viheralueen läpi nykyisten Fabianinkadun ja Pohjoisesplanadin risteykseen ja kääntynyt siitä itään päättyen Kolera-altaaseen.[13] Ehrenström kallistui kanavahankkeeseen ja perusteli sitä muun muassa terveysnäkökulmasta, sillä kanavan synnyttämät ilmavirrat tuulettaisivat haitalliset höyryt poispäin Kluuvinlahdelta.[12] Kanava olisi myös turvannut sammutusveden saatavuuden tulipalon sattuessa kaupungin länsiosissa.[5] Ehrenströmin johdolla laaditut asemakaavat saivat keisari Aleksanteri I:n hyväksynnän vuonna 1816, mutta suunnitelmasta luovuttiin kuitenkin taloudellisista syistä.[14]

Suomen koskenperkaus- ja kanavatöiden tarkastaja Carl Rosenkampff mittautti vuonna 1823 lahden pohjaa ja teki talousarvion sen kuivattamisesta. Hän mittasi pohjan olevan noin 5–6 metrin syvyydessä kauttaaltaan, mutta myöhemmin ruhjeisen peruskallion päällä olevan liejun ja saven todettiin ulottuvan paikoitellen jopa 15 metrin syvyyteen. Noin 1,4 kilometrin pituista kanavaa varten oli asetettu 100 000 ruplan budjetti, mutta Rosenkampffin arvio kustannuksista nousi 750 000 ruplaan, mikä johti hankkeen hylkäämiseen.[3] Myöskään Helsingin empirekeskustan pääarkkitehti Carl Ludvig Engel ei innostunut ideasta, ja hänen suunnitelmissaan ruutukaava-alue jatkui kokonaan Kluuvinlahden täyttömaan päälle.[12]

Asemakaavoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1829 Engel laati uuden asemakaavan, jossa luovuttiin Rosenkampffin ja Ehrenströmin suunnitelmasta rakentaa englantilainen maisemapuisto täyttöalueelle. Kluuvinlahden lounaisrannalta poistettiin viistokatu, ja kaikki Esplanadille johtavat kadut päätettiin tehdä Unioninkadun suuntaisiksi. Näin syntyi kaksi uutta katua, Kluuvikatu ja Mikonkatu, ja niiden väliin kaksi korttelia, joille sallittiin vielä puurakentaminen. Uusi asemakaava vahvistettiin heinäkuussa 1830.[13][5]

Kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski teetätti Rosenkampffilla keväällä 1831 ensimmäiset tekniset suunnitelmat lahden täyttämiseksi. Zakrevski ajoi lahden täyttämistä innokkaasti, sillä hän oli huolissaan tuohon aikaan riehuneesta koleraepidemiasta, ja likaisen Kluuvinlahden pelättiin levittävän sitä. Rosenkampffin suunnitelmassa lahti oli suljettava kivipadolla Hakasalmen kohdalta ja täytettävä korkeinta vedenpintaa ylemmäksi. Kuivatuksen edistyessä padon taakse oli tarkoitus rakentaa vähitellen kulmikas kivireunainen allas, josta vesi pumpattaisiin tuulivoimalla Töölönlahden puolelle. Rosenkampff arvioi hankkeen hinnaksi 17 000 ruplaa, ja halvemmalla vaihtoehdolla lahti vain täytettäisiin maalla ja annettaisiin kuivua itsestään ajan myötä.[5]

Lahden kuivaamista varten perustettiin vuonna 1833 erityinen Kluuvin komitea, johon kuuluivat Rosenkampff, Engel ja everstiluutnantti Bernard von Schweder. Helsingin kaupunki perusti hanketta varten rahaston, joka myi tulevia Kluuvinlahden alueen tontteja huutokaupalla.[5] Alue jaettiin tontteihin talvella 1832–1833 lahden ollessa jäässä.[13] Tavoitteena oli saada ostajat itse paaluttamaan ja kuivattamaan tontit myöntämällä heille lainoja, mutta alueen epäterveellisyyden vuoksi ostajia ei vielä juuri löytynyt.[3]

1830-luvun taitteessa salaojitukset olivat käynnistyneet, ja täyttö jatkui Kluuvin eteläosassa. Kluuvin komitea päätti kesällä 1834 jatkaa kuivattamista Rosenkampffin ehdottaman halvemman vaihtoehdon mukaan. Rakennuskelvottomat tontit oli tarkoitus jakaa asukkaille ilmaisiksi kasvimaiksi.[5]

Kaupungininsinööri Claes Wilhelm Gyldén laati vuonna 1836 ensimmäiset suunnitelmat koko Kluuvinlahden alueen tontti- ja korttelijaoksi. Kluuvinlahdesta jäisi jäljelle vain Rosenkampffin suunnitelmiin perustuva kiviallas. Gyldénin kaavoittamaa aluetta ympäröivät leveät puistokadut, ja Engel kritisoikin tämän promenaadisuunnitelmaa liian suurelliseksi ja kalliiksi. Rosenkampff uudisti teknisen suunnitelmansa patoa varten vuonna 1837, ja Engel laati seuraavana vuonna oman kaavoitussuunnitelmansa, joka perustui pitkälti samaan korttelijakoon kuin Gyldénin. Ne vahvistettiin Kluuvin alueen uudeksi asemakaavaksi helmikuussa 1838.[5]

Lopullinen täyttäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johan Oldenburgin piirros Hakasalmen padosta, jonka avulla Kluuvinlahden allas kuivattiin ja vesi pumpattiin Töölönlahteen.
Lahdesta jäljelle jäänyt kivimuurein reunustettu kulmikas patoallas, yksityiskohta Helsingin asemakaavasta vuodelta 1859.

Kluuvin komitea tilasi Oulun lääniarkkitehti Johan Oldenburgilta keväällä 1844 piirustukset lahden poikki nykyisestä Etu-Töölöstä Kaisaniemen puistoon kulkevasta kivipadosta, jonka puoliväliin rakennettiin tuulivoimalla toiminut suuri vesipumppu. Sen urakointisopimus huutokaupattiin saman vuoden syksyllä, ja rakennustoimiin ryhdyttiin heti. Padon rakentaminen kustannettiin kaupungin uudelleenrakentamista varten myönnetyistä korottomista lainoista.[5] Patoallas muotoutui vähitellen täyttämisen edetessä, ja sen reunoja vahvistettiin Rosenkampffin suunnitelmiin perustuneella kivimuurilla. Altaan viimeinen osa, Apinan korttelin vastaisen sivun muuri valmistui vuonna 1849, ja saman vuoden syksyllä saatiin valmiiksi Hakasalmen pato vesipumppuineen. Samalla valmistuivat Töölöstä Kaisaniemeen kulkeva patosilta sekä pieni vesipumpunvartijan tupa. Vesipumppu alkoi siirtää patoaltaaseen jäänyttä vettä Töölönlahden puolelle, ja kuivatuskanavia sekä salaojia täydennettiin ja rakennettiin vuosien varrella samalla, kun lahti alkoi kuivua.[12]

Seuraavien vuosikymmenten ajan lahden pohjaa alettiin täyttää hevoskärryillä tuodulla hiekkalasteilla. Nykyisen Vilhonkadun tienoilla olevalle Kluuvin promenadille rakennettiin myös rillirata, jolla maa-ainesta siirrettiin. Lietteen poistamiseksi patoaltaasta kaupunki tilasi vuonna 1851 Fiskarin Mekaanisesta Konepajasta ruoppausproomun. Koko 1840-luvun ja pitkälle 1850-luvulle jatkui alueen tonttien myynti ja rakennustoiminta. Arvokkaimmat tontit Aleksanterinkadun puolelta kävivät hyvin kaupaksi, ja muusta Kluuvista muotoutui käsityöläisten ja pikkuporvareiden kaupunginosa.[12][3]

Kluuvin aluetta alettiin kaavoittaa uudelleen rautatietä varten vuonna 1857. Sen valmistumiseen 1862 mennessä Rautatientorin alue oli kuivattu, ja siihen valmistui Helsingin ensimmäinen rautatieasema.[5] Lahdesta vallattiin lisäksi maata ratapihaa varten. Rautatientorin alue pysyi kuitenkin pitkään vetisenä suomaana, ja kun Aleksanteri II oli vierailemassa rautatieaseman tanssiaisissa vuoden 1863 valtiopäivillä, sen liejuinen maisema oli peitetty kuusi-istutuksilla.[5]

Entisestä Kluuvinlahdesta jäi jäljelle vain Kaisaniemen puistossa sijainnut joutsenlammikko, joka muutettiin betoniseksi altaaksi vuonna 1928.[5] Vasta 1900-luvun alussa Töölönlahden eteläranta oli saanut suunnilleen nykyisen muotonsa. Silloinkin kovien rankkasateiden aikana merivesi nousi ajoittain Kluuvin täyttöalueen päälle ja valui aina Aleksanterinkadulle saakka.[15] Vielä 1920–1930-luvuilla suunniteltiin koko Töölönlahden täyttämistä, muun muassa osana Eliel Saarisen suunnitelmaa, jota ei kuitenkaan toteutettu.[5]

Maa-alueena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toteutumaton keskustasuunnitelma, jossa Kluuvinlahdeksi kutsuttava vesialue on ruopattu Finlandia-talon edustalle.
Kansalaistorin rakentamista täyttöalueella vuonna 2008.

Rakennuskohteena entisen Kluuvinlahden alue on nykyäänkin erittäin vaativa, sillä maaperä on pehmeää etenkin Töölönlahden puolella. Silti Rautatientorin ympäristöön on rakennettu puupaalujen päälle eräät Suomen kulttuurihistoriallisesti tärkeimmistä rakennuksista: rautatieasema, Ateneum ja Kansallisteatteri. Kansallisteatterin alle juntattiin 4 000 ja rautatieaseman paikalle 23 000 paalua. Paalut ulottuvat 15–20 metrin syvyyteen, moreenipohjaan saakka. Koska ne on lyöty merenpinnan alle kosteaan maahan, ne ovat säilyneet hyvässä kunnossa. Lahoamisen riski kuitenkin kasvaa, jos saven päällä sijaitseva ylempi pohjavesi eli orsivesi alenee ja paalut altistuvat hapelle.[16] Näin kävi vuosina 2002–2003, kun poikkeuksellisen kuivuuden vuoksi pohja- ja orsivesi laskivat, joten kaupunki kehotti kiinteistöjen omistajia huomioimaan pieniäkin muutoksia rakennuksissa. Kaupunki seuraa tarkasti veden korkeutta alueella, ja sen rakennusgeologi Risto Niinimäki arvioi vuonna 2018, että puupaalut ovat haavoittuvia, mutta hapettomissa ja savisissa olosuhteissa ne voivat säilyä satojakin vuosia.[7]

Täytetyn Kluuvinlahden kohdalla, Rautatientorin itäreunan paikkeilla, sijaitsee myös Kluuvin ruhje, jonka kohdalla kallioperä on syvemmällä kuin muualla Helsingin keskustassa. Helsingin metron työmaa koki aikanaan Kluuvin ruhjeen konkreettisesti: alueella ei ollutkaan vankkaa peruskalliota, johon metrotunneli oli tarkoitus porata, ja pehmeä maaperä piti ensin jäädyttää ja tunneli rakentaa valurautaputkeen.[17]

Aleksanterinkadulla, entisen Kluuvinlahden kummallakin puolella, on lahden entisten rantaviivojen kohdalla Tuula Närhisen suunnittelema taideteos Kluuvinlahden fossiilit. Teos koostuu kadun poikki asetetuista kuparisista nauhoista, joihin on kaiverrettu alueella esiintyneiden vesikasvien ja -eläinten tieteellisiä nimiä.[9] Töölönlahden etelärannalla oli 1980-luvulle saakka laaja alue ratapihana, joka on sittemmin muutettu pääosin Töölönlahden puistoksi. Vuoden 2014 asemakaavassa oli suunnitelma, että Finlandia-talon ja Hakasalmen huvilan itäpuolella osa täyttömaasta muutettaisiin takaisin vesialueeksi, joka saisi jälleen nimen Kluuvinlahti. Projektin arvioitaisiin olevan kallis, ja toistaiseksi sille ei ole löytynyt rahoittajia.[18] Entisen ratapihan eteläinen alue on nimetty Kansalaistoriksi, ja siinä sijaitsee keskeisiä kulttuurillisia rakennuksia, kuten Musiikkitalo, Kiasma ja Helsingin keskustakirjasto Oodi.[19]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kun tulva nousee Kauppatorille kaupungintalo on vaarassa Helsingin Sanomat. Viitattu 12.1.2022.
  2. Ihan kohta valmis Helsingin Sanomat. Viitattu 12.1.2022.
  3. a b c d e f g Klinge, Matti: Pääkaupunki – Helsinki ja Suomen valtio 1808–1863, s. 286. Otava, 2012.
  4. Alho, Asmo & Rauanheimo, Uljas: Helsinki ennen meitä, s. 126. Otava, 1962.
  5. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v Rönkkö, Marja-Liisa, toim.: Narinkka 1986–1987. Helsingin kaupunginmuseo, 1987.
  6. Rissanen, Hanna: Ongelmat ovat opettaneet - Perustusten painuminen hallintaan Kiinteistöposti Professional. 7.5.2009. Kiinteistöklubi. Arkistoitu 11.11.2014. Viitattu 16.3.2011.
  7. a b Äärimmäinen helle pystyy pahimmassa tapauksessa romahduttamaan Helsingin keskustan Iltalehti. Viitattu 27.8.2022.
  8. Saarikivi, Janne: Helsingin nimistön vaiheita Kotus. Viitattu 7.3.2011.
  9. a b Kluuvinlahden fossiilit HAM. Viitattu 26.8.2022.
  10. Malmberg, Ilkka: Koskematon Helsinki Helsingin Sanomat. helmikuu 2004 (uudelleenjulkaistu 12.4.2012). Viitattu 12.1.2022.
  11. Lindqvist, Mikko: Uusi Eliel –arkkitehtuurikilpailu – rakennus- ja kulttuurihistoriallinen näkökulma 5.5.2021. Helsingin kaupunginmuseo. Viitattu 17.8.2021.
  12. a b c d e f Rautatientori ja Asema-aukio – Kaupunkirakenne- ja ympäristöhistoriaselvitys Helsingin kaupunki. Viitattu 11.1.2022.
  13. a b c Lilius, Henrik: Esplanadi. Anders Nyborg A/S, 1984. ISBN 87-85176-20-6.
  14. Suolahti, Eino E.: Helsingin neljä vuosisataa, 2. painos, s. 141–142. Otava, 1992. ISBN 951-1-03606-8.
  15. Suolahti, Eino E.: Helsingin neljä vuosisataa, 2. painos, s. 202. Otava, 1992. ISBN 951-1-03606-8.
  16. Tervo, Jouni: Maanalainen Helsinki – uhkaako Töölönlahden rakentaminen Helsingin vanhaa keskustaa (TV-ohjelman käsikirjoitus) 1.3.1999. Yleisradio. Viitattu 16.3.2011.
  17. Metro täyttää jo neljäkymmentä HSL. Viitattu 26.8.2022.
  18. Harva tietää, että Helsingissä oli ennen useita järviä, jotka ovat nyt kadonneet Yle uutiset. Viitattu 13.1.2022.
  19. Kansalaistori Helsingin kaupunki. Viitattu 21.9.2022.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pakarinen, Riitta – Pehkonen, Marja & Tuomi, Marja-Liisa: ”Kluuvi – sadan vuoden työmaa”, s. 8–47 teoksessa Narinkka 1986–1987. Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 1987

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]