Henkilökortti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Itävaltalainen henkilökortti

Henkilökortti on asiakirja, joka on tarkoitettu henkilöllisyyden todistamiseen. Henkilökortti voi sisältää henkilön koko nimen, valokuvan, iän ja syntymäpäivän, osoitteen, allekirjoituksen, asianmukaisia numeroita (esimerkiksi henkilötunnuksen), ammatin, rajoituksia ja kansalaisuuden. Sitä voidaan myös käyttää nopeaan omistusoikeuden vahvistamiseen esimerkiksi ostettaessa luottokortilla.

Suhtautuminen henkilökortteihin vaihtelee eri maissa. Britanniassa ja Yhdysvalloissa ei ole yhtenäistä henkilökorttijärjestelmää, tai siihen liittyvää väestörekisteriä. Henkilöyden todistamiseen käytetään tällöin passia tai ajokorttia; toisaalta esimerkiksi asuinpaikan voi todistaa sähkö- tai kaasulaskulla.

Näissä maissa yhtenäisen henkilökorttijärjestelmän luominen on ollut vilkkaan keskustelun aiheena ja sitä on vastustettu mm. kansalaisvapauksien perusteella;[1] toisaalta hallitukset ovat perustelleet niiden käyttöönottoa mm. terrorismin ja laittoman maahanmuuton ja identiteettivarkauksien torjunnalla.[2] Britanniassa Cameronin hallitus määräsi heti virkaanasettamisensa jälkeen Identity Documents Act 2010:lla maan väestörekisterin tuhottavaksi.

Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kansallinen henkilökortti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henkilökortti, joka on Suomen poliisin myöntämä toimii henkilötodistuksena ja matkustusasiakirjana. Nykyisin kaikki poliisin myöntämät henkilökortit ovat sirullisia, lukuun ottamatta alaikäisille ilman huoltajan suostumusta myönnettävää ja väliaikaista korttia. Sirulliset henkilökortit toimivat myös Väestörekisterikeskuksen kansalaisvarmenteena. Varmenne mahdollistaa henkilön luotettavan tunnistamisen sähköisessä asioinnissa. Sirullisen henkilökortin ja sosiaaliturvakortin yhdistyttyä 1. kesäkuuta 2004 on mahdollista liittää poliisin myöntämään henkilökorttiin myös sairausvakuutustietonsa.

Sairausvakuutustietojen liittäminen henkilökorttiin voi kuitenkin aiheuttaa muutoksia ulkomailla pidempään oleskeluun: etenkin EU-alueella työskennellessään henkilö ei tällöin yleensä kuulu Suomen sairausvakuutuksen piiriin. Niinpä Kelalla on henkilökorttilain mukaan oikeus pyytää poliisia peruuttamaan kortti. Käytännössä poliisi myös peruuttaa kortin Kelan pyynnöstä ja näin toimiessaan toimii hallinto-oikeuden päätöksen (elokuu 2006) mukaan oikein. Tilalle voi tarvittaessa saada uuden kortin.

Henkilökortin hakeminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliisi myöntää henkilökortteja, alaikäisen henkilökortteja sekä väliaikaisia kortteja. Henkilökortti ja alaikäisen henkilökortti ovat voimassa 5 vuotta ja väliaikainen henkilökortti korkeintaan 4 kuukautta. Henkilökortti haetaan henkilökohtaisesti poliisilta, ja se maksetaan hakemusta jätettäessä. Henkilökorttia haettaessa on oltava mukana myös 1 valokuva,[3] luotettava selvitys henkilöydestä ja huoltajan suostumus, mikäli hakija on alle 18-vuotias. Alaikäisen henkilökorttia haettaessa ei kuitenkaan tarvita huoltajan suostumusta, mutta se ei toimi matkustusasiakirjana. Henkilökortti noudetaan mieluiten henkilökohtaisesti poliisilaitokselta, mutta sen voi myös noutaa valtuutettu asiamies tai se voidaan pyynnöstä lähettää hakijalle postitse.

Henkilökortti matkustusasiakirjana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisella henkilökortilla voi Suomen poliisin mukaan matkustaa seuraaviin maihin: Alankomaat, Belgia, Bulgaria, Espanja, Irlanti, Iso-Britannia, Italia, Itävalta, Kreikka, Kypros, Latvia, Liettua, Liechtenstein, Luxemburg, Malta, Portugali, Puola, Ranska, Romania, Saksa, San Marino, Slovakia, Slovenia, Sveitsi, Tšekki, Unkari ja Viro. Pohjoismaiden välillä erillistä matkustusasiakirjaa ei tarvita, mutta henkilöllisyys on muutoin pystyttävä tarvittaessa osoittamaan.[4] Ajokortti ei ole henkilökortti.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta henkilökortti.