Tämä on lupaava artikkeli.

Alvar Aalto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Alvar Aalto
Aalto vuonna 1960
Aalto vuonna 1960
Henkilötiedot
Syntynyt3. helmikuuta 1898
Kuortane
Kuollut11. toukokuuta 1976 (78 vuotta)
Helsinki
Kansalaisuus Suomi
Arvonimiakateemikko
Arkkitehti
Koulutus Teknillinen korkeakoulu ja Jyväskylän Lyseon lukio
Taidesuuntaus funktionalismi
Merkittävät työt Viipurin kaupunginkirjasto ja Finlandia-talo
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
www.alvaraalto.fi

Hugo Alvar Henrik Aalto (3. helmikuuta 1898 Kuortane – 11. toukokuuta 1976 Helsinki) oli suomalainen arkkitehti, muotoilija ja akateemikko. Hän on 1950-luvun lopulta lähtien kansallisesti ja kansainvälisesti tunnettu mestari ja arkkitehtuurin modernismin yhteydessä mainittuja merkittäviä nimiä.[1] Aallon lukuisiin suunnittelutöihin kuuluu rakennuksia Suomen lisäksi muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Aalto oli saanut tuotantoonsa vaikutteita paitsi suomalaisesta luonnosta ja perinteestä, myös arkkitehtuurin historiasta. Hänen töistään mainitaan usein muun muassa Paimion parantola, Finlandia-talo, Säynätsalon kunnantalo ja Teknillisen korkeakoulun rakennukset.[2] Hän oli myös tunnettu kiinteästä yhteistyöstään Ahlströmin perheen kanssa, ja tuloksena yhteistyöstä syntyi tehdaspaikkakuntien yleiskaavoja ja asemakaavoja sekä työntekijöiden asuntoja ja yksittäisiä rakennuksia.[1] Aalto kuului myös Artekin sekä Nykytaide ry:n perustajiin. Hänet tunnetaan myös Aino Marsio-Aallon ja Elissa Aallon puolisona.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus ja opiskelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jyväskylän yliopiston päärakennus on yksi Aallon lukuisista töistä Jyväskylässä.

Alvar Aallon vanhemmat olivat suomenkielinen maanmittari Johan Aalto ja ruotsinkielinen postivirkailija Selly (Selma) Aalto (o.s. Hackstedt). Alvar oli viisivuotias, kun perhe muutti Kuortaneelta Jyväskylään.[3] Johan Aalto osti talon Alajärven keskustasta Suomen sisällissodan jälkeen, jolloin myös Alvar muutti Alajärvelle ja oli siellä kirjoilla avioitumiseensa saakka 1925.[1][3]

Aalto kirjoitti 1916 ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta ja lähti sen jälkeen opiskelemaan arkkitehtuuria Helsingin Teknilliseen korkeakouluun. Opiskelijatovereidensa tavoin Aalto otti osaa sisällissotaan. Sodan alkuvaiheessa hän osallistui Länkipohjan taisteluun ja loppuvaiheessa hän toimi Tampereen taistelussa tulkkina Ruotsalaisessa prikaatissa.[4] Hän valmistui arkkitehdiksi vuonna 1921.[5]

Teknillisessä korkeakoulussa Aaltoa opettivat muun muassa Armas Lindgren, Usko Nyström ja Carolus Lindberg. Vuosisadan vaihteen kansallisromantiikka välittyi Lindgrenin kautta. Aalto oli suosittu opiskelijayhteisössään, ja Carolus Lindbergin kautta hän tutustui taiteilijoihin Henry Ericssoniin ja Topi Vikstedtiin sekä lehtimies Arthur Sjöblomiin. Kirjallisen uransa Aalto aloitti kirjoittamalla Vikstedtin ja Sjöblomin Kerberos-lehteen, johon hän teki pakinoita. Myöhemmin uransa aikana Aalto keskittyi lähinnä ammattiinsa liittyviin aiheisiin.[1]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset työt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parikymppisen arkkitehtiylioppilaan ensimmäinen julkisen rakennuksen suunnittelutyö oli 1919 laadittujen suunnitelmien pohjalta Alajärvelle 1920 valmistunut suojeluskuntatalo. Arkkitehdiksi valmistuneen Aallon ura ei käynnistynyt pääkaupunkiseudulla aivan odotetusti. Niinpä hän palasi Jyväskylään ja perusti sinne arkkitehtitoimiston, Arkkitehtuuri- ja monumentalitaiteen toimisto Alvar Aalto, vuonna 1923. Alvar Aalto suunnitteli Töysän Ponnenjärven rantaan huvilan, Villa Mannerin (Ponnerannan) 1923 äitinsä serkun perheelle, Terho ja Gertrud Mannerille. Aallon suunnitelmaan kuuluivat päärakennuksen lisäksi kylkiäisrakennukset, huvimaja, rantasauna ja laituri.Toimiston tilat sijaitsivat Jyväskylän kaupunginhotellin yhteydessä. Hän asui toimiston yhteydessä ensimmäisen avustajansa, Teuvo Takalon kanssa.[6] Aalto palkkasi toimistoonsa avustajaksi myös Aino Marsion, josta tuli Aallon ensimmäinen aviopuoliso vuonna 1924.[2] Samana vuonna Aalto sai valmiiksi Alajärven kunnansairaalan piirustukset ja suunnitteli läpimurtotöitään Jyväskylän työväentaloa ja Seinäjoen suojeluskuntataloa.[1]

Alajärvellä asuneen maanmittausinsinööriveljen kodiksi ja toimistoksi suunniteltu Villa Väinölä valmistui 1926. Seuraavana vuonna Aalto voitti Turkuun tarkoitetun Lounais-Suomen Maalaistentalon ja Viipurin kaupunginkirjaston suunnittelukilpailun vuonna 1927. Kirjasto valmistui monien vaiheiden kautta vasta 1935. Maalaistentalo oli Aallon siihenastisista projekteista suurin. Aallot muuttivatkin rakennustöiden takia Turkuun.[1]

Aino Aalto suunnitteli 1926 perheen kesäasunnoksi Alajärven Pynttärin kylän rantaan Villa Floran, joka valmistui 1926. Matalassa, valkoiseksi rapatussa yksikerroksisessa puutalossa oli alkujaan turveruohoa kasvava satulakatto. Järven puoleisella sivulla on koko rakennuksen levyinen pylväikkö. Alkuperäistä olo- ja makuuhuoneen sekä keittiön rakennusta laajennettiin 1938 kahdella makuuhuoneella. Aallot viihtyivät Villa Floran rauhassa varsinkin 1930-luvulla, mutta sen jälkeen kun Aino Aalto kuoli 1949, Alvar kävi siellä yksin vain harvoin. Toisen avioliittonsa aikana hän ei enää käynyt Villa Florassa. Paikka on kuitenkin yhä Aallon suvun yksityisomistuksessa.[7]

Turun suotuisassa ilmapiirissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aalto ja toinen uuden suunnan arkkitehti Erik Bryggman työskentelivät molemmat Turussa, jossa kulttuuri suosi modernismia ja jossa oli rakennuttajia, jotka halusivat erityisesti funktionalistista arkkitehtuuria.[1] Aalto ja Bryggman olivat suunnittelemassa 1929 järjestettyjen Turun Messujen paviljonkeja, joiden kautta funktionalismi rantautui konkreettisesti Suomeen.[2] Aalto sai mahdollisuuden soveltaa kantavaa rakennusrunkoa, joustavaa pohjakaavaa ja moduuliajattelua tehtailija Juho Tapanin tilaamassa asuintalossa, joka sijoittui osoitteeseen Läntinen Pitkäkatu 20. Se rakennettiin 1927–1929 ja Turun Sanomien uusi toimitalo puolestaan 1928–1930. Siihen Aalto suunnitteli insinööri Emil Henrikssonin kanssa uudenlaisen pilarirakenteen.[1]

Keuhkotuberkuloosin voittamiseksi Suomessa oli aloitettu maakunnallisten parantoloiden rakentaminen. Aalto voitti kilpailun Paimioon rakennettavasta parantolasta. Aallon suunnittelemaa Paimion parantolaa rakennettiin 1929–1933, ja siinä hän käytti samanlaisia Le Corbusier’lta saatuja vaikutteita kuin Turun Sanomien toimitalossakin. Paimion parantola oli kokonaisvaltainen teos, sillä Aallot toteuttivat sinne myös sisustuksen. Aallot olivat tehneet jo aiemmin yhteistyötä Huonekalu- ja Rakennustyötehtaan teknillisen johtajan Otto Korhosen kanssa. Korhosen avustuksella Aalto kehitti tuolimalleja sarjatuotantoon asti.[1]

Muuramen kirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Muuramen kirkko

Muuramen kirkko valmistui vuonna 1929 Alvar Aallon piirustusten mukaan. Hänen Italiaan suuntautuneen häämatkansa vaikutteet näkyvät kirkon yksityiskohdissa. Arkkitehtonisesti kirkko edustaa Pohjoismaista klassisismia. Aallon uralla oli käynnissä välivaihe siirtymisessä klassisismista funktionalismiin.[8]

Kirkko peruskorjattiin 2016 ulkoa ja sisältä edellisen peruskorjauksen 1979 jäljiltä. Peruskorjauksen lähtökohtana oli palauttaa kirkko alkuperäiseen asuunsa. Kirkko sai alkuperäisen värinsä, alttarikaide palautettiin alkuperäiseen asuunsa ja ruusutarha rakennettiin uudelleen.[9]

Helsingin aikakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muutto Helsinkiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet Turun rakennuttajat ajautuivat talousvaikeuksiin laman iskettyä 1929. Paimion parantolan valmistumisen jälkeen Aallot muuttivat Helsinkiin, jossa oli enemmän työmahdollisuuksia. Aallon toimisto oli Helsingin Munkkiniemessä vuodesta 1935 aina 1950-luvulle asti.[1] Aalto kiinnostui Munkkiniemestä suunniteltuaan sinne kerrostaloja M. G. Stenius Oy:lle. Aallot ostivat yhtiöltä korkean, kallioisen tontin 1935. Riihitien talon piirustukset valmistuivat loppukesästä 1935, ja rakentamaan päästiin saman tien. Elokuussa 1936 Aallot saattoivat muuttaa uuteen kotiinsa, jonka kaksinainen tehtävä sekä kotina että toimistona näkyy ulkoarkkitehtuurissa. Kapeampirunkoinen toimistosiipi on slammattua tiiltä. Asuntopuolen ulkokuori taas on verhoiltu tummaksi petsatulla puurimoituksella. Osien välillä on pihan puolella etelään avautuva terassi,[10] josta aluksi näki merelle. Riihitien talo oli asuinkäytössä vuoteen 1998, jolloin Aallon syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta. Silloin se siirtyi Alvar Aalto -säätiölle ja museoitiin. Rakennus suojeltiin lailla 1982 ja peruskorjattiin 2000-luvun alussa. Se avattiin kotimuseona 2002.[11]

Yhteistyö Gullichsenien kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aalto tutustui 1930-luvun puolivälissä Ahlström-yhtymän toimitusjohtajaan Harry Gullichseniin ja tämän vaimoon Maireen. Gullichsenit rakensivat Ahlströmille edistyksellistä ja sosiaalisesti vastuullista yrityskulttuuria. Erityisesti Maire Gullichsen tunsi modernistista taidetta, jota myös edisti tukemalla Artekia.[1]

Ahlströmille Aalto suunnitteli teollisuusyhdyskuntia, joihin hän piirsi yleis- ja asemakaavoja sekä työntekijöiden asuntoja ja yksittäisiä rakennuksia.[1] Kauttuan paperitehtaan yhteyteen Aallon suunnitelmien pohjalta rakennettiin Terassitalo, josta piti tulla uuden työväenrakentamisen alku. Kauttualla laajemmat suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet.[12] Harry Gullichsen vaikutuksesta Aalto pääsi suunnittelemaan usean metsäteollisuusyhtiön yhteisen projektin. Hän piirsi Kotkan Sunilaan kaikki rakennukset selluloosatehdasta myöten. Asuntoarkkitehtuurissa Aalto pyrki ”luokattomaan” arkkitehtuuriin. Sunilaa rakennettiin 1936–1954, ja siitä tuli malli monelle myöhemmälle suomalaiselle lähiölle. Aallot suunnittelivat Gullichseneille Noormarkkuun Villa Mairean, joka rakennettiin 1938–1940.[1]

Itselleen ja Gullichseneille rakennetuissa yksityistaloissa Aalto pystyi murtamaan arkkitehtuurin tiukkoja säännöksiä ja toteuttaa omaa näkemystään ihmisten, luonnon ja arkkitehtuurin yhteiselosta. Samaan Aalto pääsi myös väliaikaisissa näyttelyrakennuksissa Pariisin 1937 ja New Yorkin 1939 maailmannäyttelyissä.[2]

Yhdysvalloista jälleenrakentamiseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alvar ja Elissa Aalto Maison Carrén olohuoneessa 1950-luvulla.

Aalto oli käynyt ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa vuonna 1938, samana vuonna jolloin New Yorkin Museum of Modern Artissa oli ollut Aaltojen näyttely. Toisen matkansa Yhdysvaltoihin Aallot tekivät 1940, jolloin Alvar Aalto piti vierailuluentoja eri oppilaitoksissa. Massachusetts Institute of Technology kutsui Aallon tutkijakseen, ja hänet oli kiinnitetty 1945–1948 MIT:n professoriksi. Hän ehti kuitenkin kotimaansa projektien takia hoitaa tehtävää hyvin epäsäännöllisesti. Yliopiston asuntola Baker House rakennettiin 1946–1949 Aallon suunnitelmien pohjalta.[1]

Aalto valittiin 1943 Arkkitehtiliiton puheenjohtajaksi, jona hän toimi vuoteen 1958. Liitto ajoi Aaltoa jopa rakennushallituksen pääjohtajaksi, mutta tehtävään valittiin arkkitehti Jussi Lappi-Seppälä.[1]

Toisen maailmansodan jälkeen Aalto oli monien muiden suomalaisten arkkitehtien kanssa ratkaisemassa jälleenrakentamisesta aiheutuvaa ongelmaa.[2] Aalto suunnitteli aktiivisesti uusia tyyppitaloja ja haaveili Suomesta jälleenrakentamisen kansainvälistä mallilaboratoriota.[12] Lapin jälleenrakennussuunnitelma on hänen töidensä vähemmän tunnettu puoli. Sen ensimmäinen vaihe oli Rovaniemen jälleenrakennussuunnitelma. Hän perusti sivutoimiston Rovaniemelle, ja sen johtoon tuli arkkitehti Jaakko Kaikkonen. Kun seutukaavoitus liitettiin rakennuslakiin 1958, Aalto katsoi työnsä päättyneen.[13]

Aalto jäi leskeksi 1949. Hänen toinen puolisonsa oli vuodesta 1952 työtoveri, rovaniemeläinen arkkitehti Elissa Aalto.[2]

Punatiilikaudesta kaupunkikokonaisuuksiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luentosali C4 Jyväskylän yliopiston päärakennuksessa 1960-luvulla.

Jyväskylän lähellä sijaitsevan pienen teollisuusyhdyskunnan ja siihen vuonna 1993 liitetyn Säynätsalon kunnantalo rakennettiin 1949–1952. Aaltoa sen suunnittelijaksi ehdotti Enso-Gutzeitin paikallisjohtaja Hilmer Brommels.[1] Säynätsalon kunnantalosta alkoi Aallon punatiiliarkkitehtuurin sarja. Sitä hän jatkoi muun muassa Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun uudessa päärakennuksessa, jota alettiin rakentaa 1952.[14] Aallosta tuli Jyväskylän kesäasukas, kun hän rakensi 1952–1953 Muuratsaloon itselleen niin sanotun koetalon.[1]

Aalto pääsi lopulta Helsinkiin rakentamaan suurta kohdetta 1950-luvulla. Hänen oman talonsa lisäksi Aallon suunnitelmien pohjalta Helsinkiin oli vasta rakennettu Erottajan risteykseen vuonna 1951 valmistunut pieni kioski ja vuonna 1952 valmistunut Insinööritalo. Hänen ensimmäinen isompi kohteensa Helsingissä oli vuonna 1954 valmistunut Rautatalo. Kansaneläkelaitoksen päätoimitalosta (1952–1956) tuli Taka-Töölön monumentaalisin rakennus, ja Sturenkadun varteen nousi 1955–1958 Kulttuuritalo. Teknillisen korkeakoulun päärakennus pohjautui Aino ja Alvar Aallon arkkitehtitoimiston jo 1949 laatimaan Otaniemen asemakaavaan. Päärakennuksen korkea ja viuhkamainen luentosaliosa hallitsee maisemaa.[14]

Aallon suunnittelemista kaupunkikokonaisuuksista monumentaalisin on Seinäjoen keskusta. Aalto sai vuonna 1951 suunniteltavakseen kirkon. Lakeuden Ristin valmistuttua 1960 työ laajeni useisiin muihinkin rakennuksiin. Valkoisen kirkon vastapainoksi rakennettiin kaupungintalo (1962), kirjasto (1965) ja virastotalo (1968).[15] Alajärven Aalto-keskuksen muodostavat suojeluskuntatalo (1920), Väinölä (1926), vanha sairaala (1928), kunnantalo ja terveystalo (1967), seurakuntatalo (1970) sekä niitä täydentävä, Aallon aikoinaan perustaman arkkitehtitoimiston viimeiseksi suunnittelutyöksi jäänyt kaupunginkirjasto (1991).[16]

Alvar Aalto vuonna 1976 julkaistussa muisto­posti­merkissä.

Vuonna 1961 Alvar Aalto laati suurta huomiota osakseen saaneen Helsingin keskustasuunnitelman, joka koski ydinkeskustan läheisyydessä sijainneita vielä vajaasti rakennettuja alueita. Suunnitelma käsitti muun muassa rautatieaseman luoteispuolella sijainneen vanhan tavararatapihan alueen, Töölönlahden ympäristöineen ja Kampin pohjoisosan.[17] Aalto suunnitteli Töölönlahden eteläpäähän viuhkamaista terassitoria ja länsirannalle kulttuurirakennusten ketjua.[18] Vuonna 1966 kaupunginvaltuusto hyväksyikin suunnitelman,[19] mutta se sai osakseen myös laajaa vastustusta. Ankarimmin vastustettiin Töölönlahden länsirannan rakentamista.[20] Aallon suunnitelmasta on toteutettu ainoastaan Finlandia-talo sekä Kampissa sijaitseva Sähkötalo.[20]

Alvar Aalto kuoli Helsingissä vuonna 1976. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäen juurelle.[21]

Arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1930 valmistunut Turun Sanomien toimitalo on Aallon merkittäviä funktionalistisia töitä.

Aallon Suomeen suunnittelemia rakennuksia ovat muun muassa Villa Mairea, Helsingin Finlandia-talo (1971), Kulttuuritalo (1958) ja Kansaneläkelaitoksen päätoimitalo (1956), Rovaniemen asemakaava, Rovaniemen pääkirjasto (1965), Jyväskylän yliopiston päärakennus (1954–1956) ja Liikuntatieteellisen tiedekunnan laitosrakennus (1971), Alvar Aalto -museo (1971–1973) sekä uimahalli AaltoAlvari (1954–1956), Säynätsalon kunnantalo, Seinäjoen Aaltokeskus ja Suojeluskuntatalo, Teknillisen korkeakoulun päärakennus ja kampusalue Espoon Otaniemessä sekä Viipurin kirjasto. Vuonna 1942 valmistui hänen laatimansa Kokemäenjoenlaakson aluesuunnitelma, joka oli Suomen ensimmäinen aluesuunnitelma. Aallon Suomen ulkopuolelle suunnittelemiin rakennuksiin kuuluvat muun muassa opiskelija-asuntola MIT:ssä Bostonissa Yhdysvalloissa, asuintaloja Zürichissä Sveitsissä sekä Essenin oopperatalo Saksassa.[22][23] Osa Aallon ulkomaisista hankkeista jäi myös toteutumatta; muun muassa taidemuseo Šīrāzissa Iranissa kuuluu Aallon toteutumattomiin rakennuksiin.[24]

Funktionalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alvar Aallon luoma visuaalinen jäynä: Kansallismuseon torni näyttää kasvavan esiin Finlandia-talosta.[25]

Aalto tunnetaan funktionalistina, joka tähtäsi melko yksinkertaisiin, geometrisiin ja kauniisiin mutta samalla toimiviin rakennuksiin. Erityisesti Finlandia-taloa on kuitenkin kritisoitu siitä, että päällystysmateriaaliksi valittu marmori ei sovi Suomen ilmastoon ja salin akustiikka on kehno.[26][27] Aallon töistä merkittäviä suunnannäyttäjiä aikansa arkkitehtuurissa olivat Turun Sanomien toimitalo (1930), Paimion parantola (1933), Viipurin kirjasto (1935), Villa Mairea ja Imatran Vuoksenniskan Kolmen Ristin kirkko (1957). Aalto omaksui 1920-luvulla funktionalismin mutta ei sitoutunut alkuperäisen bauhausilaisen suoraviivaisen funktionalismin varaan vaan lähti 1920–1930-luvulla korostamaan humaanisuuden ja sosiaalisen omantunnon merkitystä.[28] Alajärven kunnantalo, terveystalo ja seurakuntatalo edustavat uudempaa funktionalismia.[3]

Ennen sotia Aalto käytti pääasiassa funktionalismin klassisia tunnusmerkkejä — valkoisia, geometrisen yksinkertaisia seinäpintoja, kevyen näköisiä rakenteita —, mutta sotien jälkeen tilalle tuli inhimillisempi ja maanläheisempi tilakäsitys sekä elävä tiilipinta. Selvimmin uusi linja näkyi Säynätsalon kunnantalosta (1952).[27] Vaikka Aalto on mainittu yhdeksi Suomen merkittävimmistä arkkitehdeista, on joitakin hänen töitään arvosteltu. Esimerkiksi Katajanokan päässä sijaitsevaa Enso-Gutzeit Oy:n pääkonttoria on pidetty paikalleen sopimattomana ja irrallisena muuhun ympäristöön nähden.[29]

Alvar Aalto kätki mielellään rakennuksiinsa visuaalisia vitsejä. Yksi näkyvimmistä on Helsingin Töölössä, jossa Kansallismuseon torni näyttää jatkuvan Finlandia-talon läpi kun Finlandia-taloa katsoo vastarannan Töölönlahden vastarannalta. Näköharha syntyy, kun konserttisalin katon pohjoispuolen tumma paneeli asettuu tarkalleen linjaan Kansallismuseon tornin pohjoisseinän kanssa.[25]

Japanilaisvaikutteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aalto sai paljon vaikutteita japanilaisesta arkkitehtuurista. Muun muassa Villa Mairean sauna ja talvipuutarha sekä Alvar Aallon Riihitien asunto ovat osittain japanilaistyylisiä. Aallon arkistossa olevaa suunnitelmaa "Japanilainen talo" on pidetty Aallon työnä, mutta vuonna 2019 on paljastunut, että se on vuodelta 1929 peräisin oleva japanilainen kilpailuehdotus, jonka on tehnyt nimimerkki ”Gan Iura”. Japanilainen tutkija Nahoko Wada ei pidä todennäköisenä, että nimimerkin takana olisi Aalto.[30]

Huonekalut ja muotoilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viipurin kaupunginkirjaston sisustusta

Aalto on myös tunnettu huonekalujen ja lasiesineiden suunnittelijana. Aalto nousi maailmanmaineeseen aluksi nimenomaan huonekaluillaan joita esiteltiin 1930-luvulla useissa merkittävissä näyttelyissä ympäri maailmaa: Muun muassa Fortnum & Mason:ssa Lontoossa vuonna 1933, Milanon triennaalissa vuosina 1933 ja 1936, Pariisin maailmannäyttelyssä 1937, MoMa:ssa 1938 ja New Yorkin maailmannäyttelyssä 1939. Huonekalunäyttelyiden yhteydessä alettiin esitellä myös hänen arkkitehtuuriaan valokuvin ja pienoismallein. Alvar Aallon, Aino Aallon sekä Maire Gullichsenin (o.s. Ahlström) ja Nils-Gustav Hahlin perustama Artek-yritys oli mukana lanseeraamassa maailmalle pohjoismaisen muotoilun käsitettä. Aallon suunnittelemaa ja alun perin Karhulan lasitehtaan valmistamaa Savoy-maljakkoa on myös kutsuttu maailman tunnetuimmaksi lasiesineeksi,[31] ja Iittala myy Aallon mallistoa edelleen.[32]

Aallon ja Artekin tavoitteena oli tehdä huonekaluja, jotka ovat toimivia ja joita mahdollisimman moni voisi ostaa. Tunnetuimpia Aallon suunnittelemia huonekaluja ovat kolmijalkainen pinottava Jakkara 60 ja Paimion parantolaan suunniteltu Paimio-nojatuoli.[33] Jakkara on yksi kopioiduimpia Aallon suunnittelemia huonekaluja.[34][35]

Aalto kehitti yhdessä Korhosen huonekalutehtaan kanssa puun ja vanerin taivutus- ja laminointimenetelmiä. Tämän yhteistyön tuloksia ovat edellä mainitut tunnetut huonekalut.[36]

Aalto on suunnitellut myös Savoy-ravintolan sisustuksen yhdessä Aino Aallon, Dora Jungin ja Artekin kanssa.[37]

Aalto suunnitteli muistomerkin sisällissodassa valkoisten puolella kaatuneille alajärveläisille. Keväällä 1920 paljastetussa monumentissa on porrastetulla jalustalla kuutiomainen graniittilohkare. Samalle alueelle haudatuille, vuosien 1939–1945 alajärveläisille sankarivainajille Aalto suunnitteli 1946 monumentin täydennysosan, jossa pääaiheena on muistokirjoituksella varustettu risti. Sotahistoriallisten muistomerkkien lisäksi Alajärven kirkkotarhasta löytyy myös Aallon suunnittelema perhehaudan muistopaasi.[38]

Alvar Aalto, Liekkipatsas, 1959, Suomussalmi.

Suomussalmen Liekkipatsas paljastettiin vuonna 1959. Aallon mukaan monumenttiin ei liity mitään varsinaista symbolia tai kertovaa aihetta, vaan sen muoto on kasvanut tekijän mielessä ihmiselämän tragediasta, ja myös luonnosta ja olosuhteista, joissa ihminen elää. Alvar Aallon mukaan "...kaikkien muotojen taiteessa tulee olla sellaista, että katsoja itse voi panna siihen sisällön, ja tätä tietä monumentti välittää katsojalle ja katsojaryhmille määrätyn tunnearvon."[39]

Tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alvar Aalto 50 markan setelissä.

Palazzo Strozzissa Firenzessä avattiin 14. marraskuuta 1965 laaja Alvar Aallon töiden näyttely, joka jatkoi aikamme suurimpien arkkitehtien esittelyjä.[40]

Alvar Aallon mukaan on nimetty useita paikkoja[1]: Alvar Aallon katu on Helsingissä, Kotkassa, Jyväskylässä, Seinäjoella ja Oulun Meri-Toppilassa. Jyväskylässä Alvar Aallon kadulla on myös Alvar Aalto -museo. Alvar Aallon tie on Alajärvellä, Eurassa, Kuortaneella, Paimiossa ja Jyväskylässä, aiemmin Säynätsalon kuntaan kuuluneessa kaupunginosassa. Espoon Otaniemessä on Alvarinaukio[41] ja Alvar Aallon puisto. Alvar Aallon mukaan nimen on saanut myös Aalto-yliopisto, joka aloitti toimintansa Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistyttyä vuoden 2010 alussa.[42]

Alvar ja Aino Aallosta tehty dokumenttielokuva Aalto sai ensi-iltansa syyskuussa 2020.[43]

Alvar Aallon syntymäpäivää 3. helmikuuta on vietetty vuodesta 2012 lähtien arkkitehtuurin päivänä, ja vuonna 2022 sisäministeriö suositti liputusta kyseisenä päivänä Alvar ja Aino Aallon ja suomalaisen arkkitehtuurin ja muotoilun kunniaksi.[44]

Tunnettuja rakennuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Luettelo Alvar Aallon suunnittelemista rakennuksista

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkomailla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvagalleria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nikula, Riitta: Suomen arkkitehtuurin ääriviivat. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20141-7.
  • Viljo, Eeva Maija: Aalto, Alvar (1898–1976) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 30.8.2011.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r Eeva Maija Viljo: Aalto, Alvar (1898–1976) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 12.12.2015.
  2. ↑ a b c d e f Alvar Aalto Suomen rakennustaiteen museo. Viitattu 30.8.2011.
  3. ↑ a b c Alvar Aalto Alajärvellä aalto.alajarvi.fi. Arkistoitu 17.8.2016. Viitattu 12.12.2015.
  4. ↑ Kemppainen, Jouni K.: Kotona Aalto-pöydän ääressä. hs teema – Aikaa kestävä arkkitehtuuri, 1/2014, nro 1, s. 16–24. Helsinki: Sanoma Oy.
  5. ↑ Alvar Aalto 1898–1976 -verkkonäyttely Alvar Aalto -museo. Viitattu 6.4.2008.
  6. ↑ Etusivu kansallisbiografia.fi. Viitattu 2.2.2023.
  7. ↑ Villa Flora Alvar Aalto Alajärvellä. Viitattu 11.12.2015.
  8. ↑ Vuorela, Arvo: Alvar Aallon nuoruudensynti remontoidaan alkuperäiseen loistoonsa Yle. 31.3.2015. Viitattu 22.1.2017.
  9. ↑ Peruskorjattu kirkko tunnustaa taas värejään: Katso kuvasarja Muuramesta Keskisuomalainen. 15.5.2016. Viitattu 22.1.2017.
  10. ↑ Alvar Aallon kotitalo Alvar Aalto. Viitattu 8.12.2015.
  11. ↑ Leena Makkonen: Modernismia Helsingissä ((pdf)) hel.fi. Viitattu 8.12.2015.
  12. ↑ a b Nikula, s. 145.
  13. ↑ Jussi Ratsi: Alvar Aallon tuntemattomampi kädenjälki, Helsingin Sanomat 7.8.2015
  14. ↑ a b Nikula, s. 146–147.
  15. ↑ Nikula, s. 149.
  16. ↑ Yhdentoista Aallon kaupunki Alvar Aalto Alajärvellä. Arkistoitu 17.8.2016. Viitattu 11.12.2015.
  17. ↑ Alvar Aalto ja Finlandia-talo Helsingin kaupunki. Viitattu 30.5.2011.
  18. ↑ Nikula, s. 148.
  19. ↑ Alvar aallon keskustasuunnitelma ja Finlandia-talo Finlandia-talo. Viitattu 10.12.2015.
  20. ↑ a b Leena Makkonen: Alvar Aallon kädenjälki Helsingissä (pdf) Helsingin kaupunki. Viitattu 11.12.2015.
  21. ↑ Taiteilijainmäki V21A (pdf) Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 25.4.2015.
  22. ↑ AD Classics: MIT Baker House Dormitory / Alvar Aalto ArchDaily. 2010. Viitattu 8.12.2015.
  23. ↑ Aalto-Musiktheater Aalto-Musiktheater. Viitattu 8.12.2015. (saksaksi)
  24. ↑ Shiraz Art Museum Alvar Aalto Museum. Arkistoitu 11.12.2015. Viitattu 8.12.2015. (Arkistoitu sivu) (englanniksi)
  25. ↑ a b Finlandia-talosta löytyi visuaalinen vitsi Helsingin Sanomat. 16.8.2009. Arkistoitu 17.8.2009. Viitattu 19.11.2014. (Arkistoitu sivu)
  26. ↑ Johanna Mannila: Finlandia-talon marmorilaatat repsottavat – ex-johtaja ei yllättynyt hs.fi. 2013. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 12.12.2015. (Arkistoitu sivu)
  27. ↑ a b Alvar Aalto: Finlandia-talo Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Viitattu 12.12.2015.
  28. ↑ Katri Konttinen: Muotoilullista vuoropuhelua mestareiden kanssa, s. 14–20. , 2011. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 12.12.2015).
  29. ↑ "Suomen rumin talo" myytiin uusisuomi.fi. 9.6.2008. Uusi Suomi. Viitattu 6.2.2015.
  30. ↑ Vesa Sirén: Alvar Aalto ja Japanilaisen talon arvoitus. Helsingin Sanomat, 24.6.2019. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 24.6.2019.
  31. ↑ Suomalainen arkkitehtuuri ja muotoilu Madrid.fi: Suomen Madridin-instituutti. Viitattu 26.12.2011.
    Muotoilun ykkösmaljakko 75 vuotta 22.3.2011. YLE Areena: Yle.fi. Viitattu 26.12.2011.
  32. ↑ Alvar Aalto -kokoelma Iittala. Viitattu 12.12.2015.
  33. ↑ Alvar Aalto – Second Nature -näyttely Vitra Design Museolla Artek. 2014. Viitattu 8.12.2015.
  34. ↑ Katso, miten aito Aalto-jakkara eroaa kopiosta (video) HS Teema. 2014. Viitattu 12.12.2015.
  35. ↑ Tämä jakkara on säilynyt muuttumattomana 80 vuotta Keskisuomalainen. Viitattu 12.12.2015.
  36. ↑ Funktionalismi Koppa. Jyväskylän yliopisto. Viitattu 8.12.2015.
  37. ↑ Design Savoy. Viitattu 8.12.2015.
  38. ↑ Monumentit Alvar Aalto Alajärvellä. Viitattu 12.12.2015.
  39. ↑ Liekkipatsas Suomussalmi. Suomussalmen kunta. Viitattu 10.7.2019.
  40. ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 60. Otava, 1966.
  41. ↑ Palvelut Omakaupunki.fi. Sanoma. Viitattu 30.8.2011.
  42. ↑ Aalto-yliopisto juhlistaa nimellään monimuotoisuutta ja toisin tekemistä Aalto.fi. Aalto-yliopisto. Viitattu 30.8.2011.
  43. ↑ Alvar ja Aino Aallosta on tulossa elokuva: Katso tästä Aalto-elokuvan traileri www.iltalehti.fi. Viitattu 31.8.2020.
  44. ↑ Liput liehumaan 3.2. Alvar ja Aino Aallon ja suomalaisen arkkitehtuurin ja muotoilun kunniaksi 24.1.2022. Sisäministeriö. Viitattu 26.8.2023.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Göran Schildtin teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alvar Aallon elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Valkoinen pöytä: Alvar Aallon nuoruus ja taiteelliset perusideat. 1. osa. Suomentanut Raija Mattila. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06544-0.
  • Nykyaika: Alvar Aallon tutustuminen funktionalismiin. 2. osa. Suomentanut Raija Mattila. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08462-3.
  • Inhimillinen tekijä: Alvar Aalto 1939–1976. 3. osa. Suomentanut Raija Mattila. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11382-8.

Muita Schildtin teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alvar Aalto: A life’s work: Architecture, design and art. Translation from Swedish by Timothy Binham. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-12975-9. (englanniksi)
  • Alvar Aallon veistokset. Suomentanut Kristiina Kivivuori. Helsinki: Otava, 1967.

Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Schildt, Göran (toim.): Näin puhui Alvar Aalto. Suomentanut Mattila, Raija. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-15036-7.
  • Aalto, Alvar & Schildt, Göran (toim.): Luonnoksia. Helsinki: Otava, 1972.
  • Porphyrios, Demetri: Sources of modern eclecticism: Studies on Alvar Aalto.. Lontoo: Academy editions, 1982. ISBN 0-312-74673-3. (englanniksi)
  • Kari Jormakka, Jacqueline Gargus, Douglas Graf ; with a foreword by Jorma Mänty: The use and abuse of paper: Essays on Alvar Aalto / Kari Jormakka, Jacqueline Gargus, Douglas Graf. Tampere: Tampere University of Technology, 1999. ISSN 0359-7105; 20. ISBN 952-15-0267-3. (englanniksi)
  • Griffiths, Gareth: The polemical Aalto: The Enso-Gutzeit Headquarters, Helsinki (1959-1962), by Alvar Aalto: a formal analysis. Tampere: Tampere University of Technology, 1997. ISSN 0359-7105; 19. (englanniksi)
  • Reed, Peter (toim.): Alvar Aalto: Between humanism and materialism / edited by Peter Reed; with essays by Kenneth Frampton .. et al.. New York: Museum of Modern Art, 1998. ISBN 0-87070-107-X.
  • Gullichsen, Kristian & Schildt, Göran & Pallasmaa, Juhani & Suominen-Kokkonen, Renja: Alvar Aalto: Villa Mairea. Alvar Aalto foundation, Mairea foundation, 1998. ISBN 952-91-0012-6. (englanniksi)
  • Suhonen, Pekka & af Schultén, Ben (taitto ja kuvitus): Artek: Alku, tausta, kehitys. Helsinki: Artek, 1985. ISBN 951-99705-6-8.
  • Kruskopf, Erik: Alvar Aalto kuvataiteilijana. Suomentanut Vallisaari, Leena. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 952-222-294-1.
  • Aalto-Alanen, Heikki: Rakastan sinussa ihmistä : Aino ja Alvar Aallon tarina. Helsinki: Otava, 2021. ISBN 978-951-1-39081-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Alvar Aallon tuotanto
Luettelo Alvar Aallon suunnittelemista rakennuksista
1919–1929

Alajärven suojeluskuntatalo | Villa Väinölä | Jyväskylän työväentalo | Seinäjoen suojeluskuntatalo | Lounais-Suomen Maalaistentalo | Läntinen Pitkäkatu 20 | Jyväskylän suojeluskuntatalo | Muuramen kirkko

1930–1945

Paimion parantola | Turun Sanomien toimitalo | Villa Tammekann | Oulun sulfiittiselluloosatehdas | Viipurin kaupunginkirjasto | Alvar Aallon kotitalo | Savoy-maljakko | Sunilan asuinalue | Sunilan sellutehdas | Tehtaanmäen asuinalue | Terassitalo | Villa Mairea | Stora Enson Anjalankosken tehtaat

1946–1959

Strömbergin tehtaan asuinalue | Rautatalo | Insinööritalo | Otahalli | Säynätsalon kunnantalo | Oulun lannoitetehdas | Aerola | Muuratsalon koetalo | Pamilon vesivoimalaitos | Summan paperitehdas | Alvar Aallon ateljee | Jyväskylän uimahalli | Jyväskylän yliopiston päärakennus | Kansaneläkelaitoksen päätoimitalo | Hansaviertel | Aalto-paviljonki | Korkalovaaran asuinalue | Kolmen Ristin kirkko | Aalto-keskus | Kulttuuritalo | Maison Louis Carré

1960–1969

Lieksankosken voimalaitos | Lakeuden Risti | Keski-Suomen museo | Lappia-talo | Aaltohuset | Alvar-Aalto-Kulturhaus | Aalto-Hochhaus | Pyhän Hengen kirkko ja seurakuntakeskus | Enso-Gutzeitin pääkonttori | Seinäjoen kaupungintalo | Viitatorni | Ilokivi | Pylkönmäen kirkko | Teknillisen korkeakoulun päärakennus | Seinäjoen kaupunginkirjasto | Seinäjoen seurakuntakeskus | Rovaniemen kaupunginkirjasto | Pyhän Stefanoksen kirkko | Valtion virastotalo (Seinäjoki) | Kirjatalo | Villa Kokkonen

1970–1991

Alajärven hallintokeskus | Villa Skeppet | Pohjolan talo | Otaniemen vesitorni | Finlandia-talo | Kunsten | Alvar Aalto -museo | Sähkötalo | Ristinkirkko | Riolan kirkko | Jyväskylän kaupunginteatteri | Seinäjoen kaupunginteatteri | Essenin oopperatalo | Alajärven kaupunginkirjasto

Alvar Aalto -mitalin saajat

1967 Alvar Aalto – 1973 Hakon Ahlberg – 1978 James Stirling – 1982 Jørn Utzon – 1985 Tadao Andō – 1988 Álvaro Siza Vieira – 1992 Glenn Murcutt – 1998 Steven Holl – 2003 Rogelio Salmona – 2009 Tegnestuen Vandkunsten – 2012 Paulo David – 2015 Fuensanta Nieto ja Enrique Sobejano – 2017 Zhang Ke – 2020 Bijoy Jain

Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Taiteenala
Henkilöt
Muut

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Alvar_Aalto&oldid=22146265”