Aino Aalto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aino Aalto
Aino Aalto
Aino Aalto
Henkilötiedot
Syntynyt 25. tammikuuta 1894
Helsinki
Kuollut 13. tammikuuta 1949 (54 vuotta)
Helsinki
Ammatti arkkitehti, muotoilija
Puoliso Alvar Aalto (1924–1949)
Lapset Johanna "Hanni" Alanen (s. 1925) ja Hamilkar Aalto (1928–2017[1])
Muut tiedot
Koulutus Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu
Merkittävät teokset Villa Mairea ja Paimion parantola

Aino Maria Marsio-Aalto (o.s. Marsio, vuoteen 1906 Mandelin; 25. tammikuuta 1894 Helsinki13. tammikuuta 1949 Helsinki) oli suomalainen arkkitehti ja muotoilija. Hän oli Alvar Aallon ensimmäinen puoliso.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet, opinnot ja työuran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aino Mandelinin isä Juho Mandelin oli rautatieläinen, joka yleni urallaan jarrumiehestä ylikonduktööriksi ja äiti oli Johanna o.s. Näsman. Mandelineille syntyi 13 lasta, joista kahdeksan oli tyttöjä ja viisi poikia. Pojista kolme kuoli alle yksivuotiaana.[2] Vanhemmat turvasivat perheelleen pysyvän asunnon ja menivät mukaan Työväen Osakeyhtiö Alkuun, joka oli Helsingin ensimmäinen työväestön perustama ja itselleen rakennuttama asunto-osakeyhtiö. Mandelinien koti valmistui vuonna 1888.[3] Juho ja Johanna Mandelin huolehtivat lastensa hyvästä kasvatuksesta ja kaikkien lasten koulutuksesta.[4] Perheen sukunimi muutettiin Marsioksi 12. toukokuuta 1906, joka oli J. V. Snellmanin syntymän 100-vuotisjuhlapäivä.[2]

Aino Marsio valmistui ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Tyttökoulusta 1913[5] ja aloitti arkkitehtiopinnot Suomen Teknillisessä Korkeakoulussa syyskuussa 1913. Hänen diplomitutkintonsa I osa hyväksyttiin syyskuussa 1915 ja arkkitehtitutkinto tammikuussa 1920. Aino Marsio tutustui Alvar Aaltoon opiskeluaikanaan ja oppi myös tuntemaan hänet. Aalto aloitti opintonsa syksyllä 1916, diplomitutkinnon ensimmäinen osa hyväksyttiin joulukuussa 1918 ja arkkitehdin tutkinto valmistui toukokuussa 1921. Alvar Aaltoa herätti vilkkaalla käytöksellään laajalti huomiota opiskeluaikanaan.[6]

Aino Marsio osallistui naisopiskelijoiden vuonna 1919 perustaman Tumstocken-arkkitehtuurikerhon toimintaan; kerhosta tuli myöhemmin Suomen Naisarkkitehtien yhdistys Architecta.[5] Hän teki vuonna 1921 kahden samaan aikaan opiskelleen naisarkkitehdin, Aili-Salli Ahteen ja mahdollisesti Alli Ruuthin, kanssa opintomatkan Eurooppaan. Matkan pääkohde oli Italia, jonne edettiin Saksan ja Itävallan kautta. Italiassa käytiin muun muassa Venetsiassa, Firenzessä, Roomassa ja Napolissa.[7]

Marsio aloitti jo opintojensa loppuvaiheessa vuonna 1919 työskentelyn maisema-arkkitehti Bengt Schalinin toimistossa[6] ja siirtyi valmistumisensa jälkeen arkkitehti Oiva Kallion toimistoon. Vuonna 1923 hän meni piirtäjäksi arkkitehti Gunnar Wahlroosin omaan toimistoon Jyväskylään. Vuoden 1924 alkupuolella hän meni töihin Alvar Aallon toimistoon, joka oli silloin nimeltän Arkkitehtuuri- ja monumentaalitaiteen toimisto Alvar Aalto. Aino Marsio ja Alvar Aalto vihittiin 6. lokakuuta 1924.[7]

Aino ja Alvar Aalto saivat kaksi lasta, tytär Johanna syntyi elokuussa 1925 ja poika Hamilkar tammikuussa 1928.[8]

Työura Aallon toimistossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aino Aalto työskenteli miehensä arkkitehtitoimistossa ja suunnitteli, paitsi hänen kanssaan, myös yksin muun muassa rakennuksia, huonekaluja ja sisustuksia. Hän muotoili muun muassa keramiikkaa, lasia, valaisimia, painokankaita ja uniikkitekstiilejä. Aino Aalto oli toimitusjohtajana miehensä sekä Nils-Gustav Hahlin ja Maire Gullichsenin kanssa perustamassaan Artekissa vuosina 1941–1949. Aino Aalto vaikutti tasapainottavasti miehensä työskentelyyn niin, että vaimo oli miehensä töiden kriittinen ja realistinen punnitsija.[9]

Aino Aallon suunnittelemia sisustustusesineitä ja astioita on edelleen tuotannossa: Iittala valmistaa lasistoa ja Artekin valikoimissa on satulavyötuoli, yhdessä Alvar Aallon kanssa suunniteltu puolipyöreä pöytä, riippuvalaisin, nojatuoli ja jalkarahi sekä sohvia. Aino Aallon erikoisalaksi muodostui lasimuotoilu. Klassikon asemaan on noussut hänen nimellään markkinoitava lasiastiasto, joka on funkkisdesignin edelläkävijä. Tällä astiastolla hän voitti vuonna 1932 oman miehensä taidekilpailussa ja se sai Milanon triennaalin kultamitalin 1936. Pariskunnan yhteistyönä syntyi vuoden 1933 lasiteos Riihimäen kukka, johon kuuluvat viisi osaa voidaan pinota kukan muotoon.[10] Maire Gullichsen on todennut, että hän ei ole tavannut toista ihmistä, jolla olisi niin varma maku kuin Ainolla.[9] Ainon sisko Alma Matilda Mandelin avioitui merimieslähetysjohtajan ja kirjailija Toivo Waltarin kanssa.

Aino Aalto kuoli syöpään vuonna 1949.[11]

Aino Aallon itsenäiset suunnitelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pöytyän vanha seurakuntatalo.
  • Yksityistaloja: Villa Flora, Alajärvi; Helmi Halonen O’Neilin talo, USA; Kesähuvila, Heinola[12]
  • Pöytyän seurakuntatalo (Aino Aallon lanko oli Pöytyällä kirkkoherrana)
  • Milanon Triennaali 1936, Suomen osaston näyttelyarkkitehtuuri. "Bölgeblick"- eli Aino Aalto -lasisto vuodelta 1932 sai Milanon Triennaalissa kultamitalin
  • Noormarkun lastentalo ja terveystalo

Arkkitehtitoimisto Alvar Aallon suunnitelmia, joihin Aino Aalto on osallistunut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1932 Aino Aalto -lasisarjaa valmistetaan edelleen.
  • muun muassa Toivakan, Anttolan, Pylkönmäen ja Viitasaaren kirkkojen restaurointi- ja muutostyöt[13]
  • Jyväskylän Työväentalo
  • Paimion parantola ja sen asunnot
  • Lounais-Suomen Maalaistentalo, Turku (Aallot asuivat talossa jonkin aikaa)
  • Turun Sanomien toimitalo (toimitus, kirjapaino ja asuntoja)
  • Viipurin kirjasto
  • Villa Tammekann, Tartto
  • Pariisin maailmannäyttely 1937, Suomen paviljonki
  • Riihitien talo, Helsinki (Aaltojen koti ja toimisto)
  • Sisustuksia: Ravintola Savoy, Helsinki; Gullichsenin perheen asunnon sisustus, Helsinki
  • Sisustuksia Sunilan tehtaan konttoriin, kerhorakennuksiin ja asuntoihin, Kotka
  • New Yorkin maailmannäyttely 1939, Suomen paviljonki
  • Villa Mairea, Noormarkku
  • Pekolan asuinalue, Tampere
  • Sisustukset: Baker House, MIT:n opiskelija-asuntola sekä Poetry Room, Harvardin yliopiston kirjallisuustieteen laitoksen kirjasto, Boston
  • Kansaneläkelaitoksen päätoimitalo, Helsinki (toteutui vasta Aino Aallon kuoleman jälkeen, eri tontille kuin arkkitehtikilpailussa)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heporauta, Arne & Hipeli, Mia & Launonen, Marjaana & Mikonranta, Kaarina & Suominen-Kokkonen, Renja & Kinnunen, Ulla (toim.): Aino Aalto. Helsinki Jyväskylä: Alvar Aalto Säätiö, Alvar Aalto -museo, 2004. ISBN 952-5371-19-0.
  • Suomi-Fakta (WSOY, 2002)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kuolinilmoitus, Helsingin Sanomat 18.6.2017 s. C 17
  2. a b Heporauta et al., 2004, s. 14
  3. Heporauta et al., 2004, s. 15
  4. Heporauta et al., 2004, s. 16
  5. a b Heporauta et al., 2004, s. 20
  6. a b Heporauta et al., 2004, s. 17
  7. a b Heporauta et al., 2004, s. 21
  8. Heporauta et al., 2004, s. 23
  9. a b Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 5. Viisisataa pienoiselämäkertaa, s. 181. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-1846-0.
  10. Heporauta et al., 2004, s. 148
  11. Heporauta et al., 2004, s. 38
  12. Heporauta et al., 2004, s. 60–66
  13. Heporauta et al., 2004, s. 67–109

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suominen-Kokkonen, Renja: Marsio-Aalto, Aino (1894–1949). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 11.10.2005. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.