Kansaneläkelaitoksen päätoimitalo

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pääsisäänkäynti.

Kansaneläkelaitoksen päätoimitalo sijaitsee Helsingin Taka-Töölössä osoitteessa Nordenskiöldinkatu 12. Sen on suunnitellut Alvar Aalto, ja se on valmistunut 1956. Rakennus kattaa koko korttelin, jota rajaavat Nordenskiöldinkadun lisäksi Minna Canthin katu ja Messeniuksenkatu.

Eteläesplanadilta Nordenskiöldinkadulle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelan päätoimitalo nähtynä Mannerheimintieltä.
Rakennuksen päämassan eteläpääty Nordenskiöldinkadulle.

Ennen päätoimitalon valmistumista Kansaneläkelaitos työskenteli Lars Sonckin suunnittelemassa alun perin pankkikonttoriksi tarkoitetussa talossa Eteläesplanadilla. Kelan henkilöstömäärä oli kasvanut tästä talosta ulos jo vuosia ennen toimitalon valmistumista. Tilojen puutetta paikattiin Mäntytielle 1950-luvun alussa rakennetuilla kolmella kerrostalolla. Ne oli suunniteltu tilapäisiksi toimistotiloiksi, jotka voitiin myöhemmin muuttaa asuintaloiksi. Näissä tilapäistiloissa työskenteli jo kaksi kolmasosaa laitoksen henkilöstöstä ennen muuttoa uuteen päätoimitaloon.[1]

Kelan toiminta alkoi joulukuussa 1937. Uuden toimitalon tarpeellisuus oli alusta alkaen selvä, mutta sen suunnittelusta ja rakentamisesta tuli lopulta toistakymmentä vuotta kestänyt projekti. Ajatuksena ei ollut pelkästään oman toimitalon rakentaminen, vaan myös eläkerahastojen sijoittaminen inflaatiolta turvaan eli vuokrattaviin asuin-, toimisto- ja liiketiloihin.[1]

Toimitalosta oli suunnitelmia jo 1940, mutta hanketta lykättiin samalle vuodelle suunniteltujen Helsingin olympialaisten aiheuttaman rakennusbuumin takia. Kisat peruttiin sodan takia, mutta vuoden 1952 kisat olivat koko 1950-luvun merkkitapahtuma. Silloinkin Helsingissä oli paljon rakennushankkeita (muun muassa Olympiaterminaali, Kisakylä, lentoasema ja Eteläranta 10:ssä oleva Teollisuuskeskuksen talo), mutta nämä eivät enää lykänneet Kelan hanketta.[2]

Ensimmäinen yritys oli saada korttelin kokoinen tontti nykyisen Venäjän suurlähetystön paikalta Tehtaankadulta. Tämä tonttikauppa epäonnistui.[1]

Seuraavaksi tonttikaupoista neuvoteltiin Helsingin kaupungin kanssa. Tuon aikaisen nihkeän tonttipolitiikan takia vasta vuoden 1947 lopulla saatiin varatuksi kokonaisen korttelin käsittävä tontti Mannerheimintien varrelta. Paikalla sijaitsee nykyisin kaksi suurta hotellia, mutta tuolloin kortteli oli Helsingin kaupungin puhtaanapitolaitoksen käytössä, ja siellä oli venäläisen sotaväen aikaisia puurakennuksia, joista vanhimmat olivat 1700-luvulta. Kivelänkadun varrella oli myös 1800-luvun alussa rakennettu kivitalo, jossa toimi Töölön kirjasto 1960-luvun lopulle.

Kaupunki oli suunnitellut samaan kortteliin Töölönkadun ja Kivelänkadun kulmaan myös kansakoulun, minkä vuoksi Kelalle varattu alue jäi liian pieneksi. Kela ryhtyi erinäisten tuloksettomien neuvottelujen jälkeen etsimään uutta tonttia muun muassa neuvottelemalla vaihtokaupoista puolustuslaitoksen kanssa.[1]

Mannerheimintien korttelista oli käyty vuonna 1948 aatekilpailu, johon oli saatu 42 ehdotusta arkkitehdeilta ja arkkitehtitoimistoilta.[1] Voittajaksi julistettiin ”Forum Redivivum” –niminen ehdotus, jonka tekijäksi paljastuivat Alvar Aalto ja hänen puolisonsa Aino Aalto avustajinaan arkkitehdit Keijo Ström, Gustaf Boström ja Olav Hammarström.

Neuvotteluja ja kaupankäyntiä Mannerheimintien tontista jatkettiin, mutta huonolla menetyksellä. Puhtaanapitolaitosta ei saatu siirtymään pois alueelta.[3] Aalto sai myöhemmin toimeksiannon nykyisen toimitalon suunnitteluun. Aalto on käyttänyt suunnitelmiensa pohjana kilpailun voittanutta ehdotusta.

Päätoimitalon nykyisestä tontista solmittiin kaupat Helsingin kaupungin kanssa keväällä 1952.[4] Alun perin tontti oli varattu oopperatalolle. Ihan ilman ehtoja Helsingin kaupunki ei vieläkään kauppoja tehnyt. Se edellytti, että kaupungilla on oikeus vuokrata tulevasta rakennuksesta 1200 neliön toimistotilat ainakin viideksi vuodeksi kohtuullista vuokraa vastaan.

Tontti on kolmionmuotoinen, ja se oli kokonaan kalliota vuonna 1952, jolloin rakennustyö aloitettiin. Siinä vaiheessa Aallon suunnitelmat olivat vasta luonnosasteella, Kiirettä pidettiin siksi, että aikaa jäisi enemmän rakennusmateriaalin hankkimiselle. Noihin aikoihin esimerkiksi lämpöpattereiden saaminen saattoi kestää kokonaisen vuoden niiden tilauksesta.[5] Sodan jälkeen oli voimassa hintoja, palkkoja ja oikeastaan koko kansantaloutta koskeva sääntely, joka perustui valtalakiin. Valtalaista käytiin keskustelu eduskunnassa vuosittain. Järjestelmä kumottiin 1956 eli samana vuonna, jolloin päätoimitalo valmistui.[2]

Rakennuslupaa varten tarvittavat piirustukset valmistuivat keväällä 1953, jolloin työt tontilla olivat jo varsin pitkällä.[5]

Suomalaisen tavan mukaan julkisten rakennusten rakennustyöt käynnistetään juhlavalla peruskiven muurauksella. Jostakin syystä tällaisesta tilaisuudesta ei löydy dokumentteja Kelan eikä Alvar Aalto Säätiön arkistoista. Sanomalehdetkään eivät kerro asiasta mitään.[5]

Rakennusmontun pohja oli betonoitu vuoden 1953 aikana ilman rakennuslupaa. Kovin salaa se ei tapahtunut, sillä rakennustöiden melu oli häirinnyt naapurustoa ja aiheuttanut runsaasti kirjoituksia yleisönosastoihin.[6] Talon harjannostajaiset pidettiin 10. marraskuuta 1954. Tuon ajan uutisten mukaan tilaisuudesta ei annettu tietoa tiedotusvälineille, kuten ei myöskään tietoja siihenastisista rakennuskustannuksista.[6]

Urakoitsijan kanssa tehdyn sopimuksen mukaan talon olisi pitänyt valmistua helmikuussa 1956. Materiaalitoimitusten viivästymiset ja maaliskuinen kolmen viikon yleislakko pitkittivät töitä.[6] Talo otettiin vaiheittain käyttöön kesäkuusta 1956 alkaen, hyväksyttiin kokonaan käyttöön otettavaksi elokuussa, ja vastaanottotarkastus pidettiin 11. syyskuuta.[7]

Toimitalon arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkisivu Minna Canthin kadulle.
Julkisivu Messeniuksenkadulle.

Kelan päätoimitaloa pidetään keskeisenä esimerkkinä siitä, kuinka Alvar Aalto pyrki inhimillistämään suurikokoisia instituutio- ja liikerakennuksia. Tässä tärkein keino oli jakaa suuri rakennusmassa useisiin osiin. Kolmionmuotoinen tontti antoi tähän monia mahdollisuuksia. Rakennusosien väliin suunniteltiin aukioita ja suojaisia puistoalueita. Tämän osiin jakamisen huomaa, jos kävelee talon ympäri. Se näyttää erilaiselta joka sivultaan. Pääsisäänkäynti ja varsinainen julkisivu näkyvät Mannerheimintieltä. Vastapäisellä sivulla talo näyttää imaisevan sisäänsä Lastenlinnan suunnasta tulevan Kirjailijanpuiston. Kolmannessa kulmassa on savupiipusta kehitetty torni.[8] Savupiippu ei ole enää alkuperäisessä käytössä.

Rakennuksen suuri yleisösali (Kela-halli) kattoikkunoineen on kuin sisälle siirretty julkisen elämän kyläaukio. Talon kirjasto toistaa Viipurin kirjaston aiheita. Rakennuksen eri osat laskevat portaittain puistovyöhykkeeseen päin ja tuovat mieleen italialaiset tai kreikkalaiset mäen päälle rakennetut kylät tai temppelialueet, joissa julkinen tila on nostettu mäelle.[9]

Kelan rakennus poikkeaa ympäristöstään, koska se on paikalla muurattua punatiiltä. Ympäröivät asuintalot ovat rapattuja ja pääasiassa vaaleaksi maalattuja. Tiilet ovat Riihimäellä toimineen Santamäen tiilitehtaan tuotantoa. Ne ovat normaalimittaisia ja käsin lyötyjä. Ne ovat osoittautuneet kestäviksi, minkä lisäksi ne eivät jäätyneenäkään kuoriudu samalla tavalla kuin paineella valmistetut tehdastiilet.[10] Myös 1950-luvun muurareiden ammattitaidolla on osuutensa asiaan. Julkisivuissa on käytetty myös kuparipeltiä ja tummaa graniittia. Kelan talon ensimmäisen kerroksen sisäseinissä käytetytä sauvamaiset keraamiset laatat Aalto kehitti Arabian tehtaiden kanssa nimenomaan tätä rakennusta varten. Hän käytti samoja laattoja samanaikaisesti myös Rautatalossa. Hän halusi löytää akustisesti edullisen ja suurta kulutusta kestävän ratkaisun. Laatat näyttävät vielä nytkin täysin uuden veroisilta.[11]

Aalto jakoi talon kolmeen eri kategoriaan, joiden perusteella sisustuksen materiaalit valittiin. Ensimmäisen kerroksen asiakastilat ja yleiset tilat olivat yksi kategoria, tavalliset toimistohuoneet toinen ja johdon kerros kolmas kategoria. Niissä tiloissa, joissa kävi asiakkaita tai liikenne oli muuten kova, tarvittiin kulutusta kestävää materiaalia. Tähän ryhmään kuului muun muassa henkilöstön ruokala toisessa ja sosiaalitilat ensimmäisessä kerroksessa.[12] Taloon rakennettiin myös paternosterhissi.

Aalto suunnitteli rakennusta varten ainakin yhdeksän erilaista valaisinmallia, joista monia on myöhemmin otettu käyttöön myös muualla. Huonekalut, valaisimet, ovenkahvat ja muut yksityiskohdat on mietitty juuri tämän talon tarpeita ja käyttöä varten, mutta Aalto on käyttänyt niitä tai niistä kehiteltyjä ideoitaan myös muissa suunnittelemissaan rakennuksissa (muun muassa samanaikaisesti rakenteilla olleessa Rautatalossa).[12]

Aallon arkkitehtuurin tuntijat ovat yksimielisiä siitä, että Aallon paras kausi osui sodan jälkeiseen aikaan. Kun hänen syntymästään vuonna 1998 oli kulunut sata vuotta, asetettiin toimikunta, jonka tehtävänä oli arvottaa hänen keskeinen tuotantonsa. Yhtenä tavoitteena oli kymmenen parhaan listan laatiminen, jollainen syntyikin. Kelan talo oli tämän listan viiden ensimmäisen joukossa. Neljä muuta ovat Paimion parantola, Säynätsalon kunnantalo, Vuoksenniskan kirkko ja Villa Mairea.[8] Kelan pääkonttoria arvostetaan niin koti- kuin ulkomaistenkin asiantuntijoiden keskuudessa.

Kielteinen julkisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Savupiippu on naamioitu torniksi.
Pääjulkisivun puolella on runsaasti sisäänvedettyjä kulkuväyliä.

Toimitalo sai rakennusaikanaan ja valmistuttuaan paljon arvostelua ja kielteistä julkisuutta. Kansan­eläkkeen pienuus, laitoksen kasvu, Kelan sijoitustoiminta ja esimerkiksi henkilöstön luontoisedut olivat vastakkain rakennuksen arkkitehtonisen ulkonäön ja rakennuskustannusten kanssa. Yleinen mielipide oli, että vaatimattomampikin olisi riittänyt. Kelan niukka tiedotuslinja oli omiaan lisäämään yleistä ärtymystä. Peruskiven muurauksen ja harjannostajaisten lisäksi myöskään talon käyttöönotosta, tupaantuliaisista tai muista juhlallisuuksista ei ole jäänyt merkintöjä eikä niistä tiedotettu.

Median pyynnöt päästä tutustumaan uuteen rakennukseen oli päättäväisesti torjuttu. Perusteluiksi oli erään lehden mukaan kerrottu muun muassa, että arkkitehti oli kieltänyt valokuvaamisen ja muun julkisen esittelyn. Todellisuudessa arkkitehdilla ei ollut silloin eikä nytkään juridisia oikeuksia tällaiseen kieltoon, eikä Aalto tiettävästi asettanut tällaista kieltoa eikä muitakaan rajoituksia. Lehti arvelee, että Kela itse ei halunnut toimittajia paikalle. Kelan taholta arvostelua torjuttiin muun muassa kysymällä, olisiko Eduskuntatalo tai Kansallismuseo pitänyt rakentaa kasarmityyliin. Nekin oli annettu aikansa parhaiden arkkitehtien suunniteltaviksi. Lehdissä oli puhuttu ”palatsista” koko rakennusajan. Huhujen mukaan taloon olisi ollut tulossa jopa uima-allas, mikä oli 1950-luvulla epätavallista. Todellisuudessa kysymyksessä on talon kirjasto, joka oli jonkun rakennusmiehen mielestä vaikuttanut uima-altaalta, koska se on pohjakerroksessa osittain upotettuna muun lattiatason alapuolelle. Aalto oli käyttänyt suunnittelemansa Viipurin kirjaston teemaa. Arkkitehti Juhani Pallasmaa arvelee, ettei missään virastossa kirjasto ole yhtä merkittävässä asemassa kuin Kelan päätoimitalossa. Kirjasto tuo hänen mukaansa mieleen ajatuksen: ”Tässä talossa tehdään viisaita päätöksiä”.

Toimitalo kiinnosti suurta yleisöä heti valmistuttuaan ja jo ennen sitä. Kiinnostuneita riitti vielä pitkään siinä määrin, että taloon tutustuvien vierailijoiden määrä tuntui olevan Kelalle suorastaan taakaksi. Kelan johtoa harmitti, että vierailijat ovat kiinnostuneet ainoastaan rakennuksesta eikä laitoksen tekemästä tärkeästä työstä: sosiaaliturvan toimeenpanosta. Vuoteen 1963 mennessä, jolloin talo oli seitsemän vuoden ikäinen, vierailijoita oli käynyt noin 6000 henkilöä vuosittain. Heille oli talon esittelyn yhteydessä esitelty myös silloista kansaneläkejärjestelmää, ja arkkitehtuurin esittely katsottiin kuuluvaksi enemmänkin Alvar Aallon arkkitehtitoimistolle. Myöhemmin talon yleisöesittelyjä päätettiinkin rajoittaa, koska vierailijat olivat enimmäkseen arkkitehteja ja arkkitehtuurin opiskelijoita. Heitä ei sosiaalivakuutus kiinnostanut. Vierailijoita käy edelleen tuhatkunta henkilöä vuodessa, ja he ovat pääasiassa ulkomailta.

Kielteisen suhtautumisen vuoksi Kelassa ryhdyttiin muuttamaan tiedotusta avoimemmaksi, ja samalla ryhdyttiin kiinnittämään huomiota myös talon sisäiseen viestintään.

Toimitalo tänään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakennuskokonaisuuteen kuuluu monta sisäpihaa.

Alvar Aalto Säätiö teki vuonna 2000 Helsingin kaupungille esityksen Aallon suunnittelemien Helsingissä sijaitsevien rakennusten suojelutilanteen selvittämisestä. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto ryhtyikin selvittämään suojelun tarvetta ja toteuttamista. Vuonna 2006 oli päästy niin pitkälle että muun muassa Kelan päätoimitalo tontteineen oli asetettu rakennuskieltoon sillä perusteella, että suojelukaava oli valmisteilla.

Talon 50-vuotispäivän lähestyessä taloa oli jo pitkään käsitelty ikään kuin se olisi jo suojeltu. Talo oli ollut peruskorjauksen tarpeessa jo kauan, ja korjauksia oli tehtykin Aallon alkuperäisiä ajatuksia kunnioittaen. Museovirasto ja Alvar Aalto Säätiö ovat olleet mukana korjaussuunnitelmia tehtäessä. Yksi esimerkki korjauskohteista olivat Aallon suunnittelemat ikkunapuitteet, niiden saranointi ja lukitus. Taloa rakennettaessa Aalto oli teettänyt ikkunoista useita mallikappaleita muun muassa niiden kiinnityksen ja rakenteiden toimivuuden toteamiseksi. Peruskorjauksen suunnitteluvaiheessa todettiin, että alkuperäiset tammesta tehdyt ikkunapuitteet olivat pääosin säilyneet terveinä, mutta nykyaikana varsinkin siivous vaatii toisenlaisia ratkaisuja. Aallon suunnittelemat ikkunat aukesivat liian vaikeasti, minkä lisäksi myös niiden lämmöneristys oli huono. Ikkunat uusittiin 2000-luvun puolivälissä siten, että alkuperäiset tammipuitteet pääosin säilytettiin ja uudistukset toteutettiin siten, että ulkonäössä ei ole havaittavissa mitään muutoksia.

Talon tehokkuus ei enää vastaa sitä, mitä nykyaikaiselta toimistotalolta edellytetään. Monet toimistohuoneet ovat pitkiä ja kapeita, ja niiden ikkuna on vain yhdellä kapealla sivulla. Vuoden 2005 lopussa talossa työskenteli 410 henkilöä. Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin siellä oli 650 työntekijää. Nykyään julkisiin rakennuksiin kaivataan autopaikkoja. Alvar Aaltokin osasi kiinnittää tähän huomiota, mutta tuskin kukaan osasi 1950-luvulla ennustaa autoliikenteen kasvua nykyisiin mittoihin. Talon suunnittelun alkuvaiheissa Kelan taloa ja siihen liittyviä muita tiloja varten puhuttiin autopaikoista jopa kolmessa maanalaisessa kerroksessa. Autopaikkoja on nykyään vain kolmisenkymmentä, mikä on henkilökunnan määrään nähden vähän. Toisaalta talo sijaitsee hyvien julkisten liikenneyhteyksien varrella.

Eniten rakennuksen luonnetta on muuttanut asiakaspalvelun siirtyminen muualle ja sitä varten rakennettujen tilojen purkaminen. Kelan Helsingin piiritoimisto sijaitsi talon ensimmäisessä kerroksessa katutasossa. Alun perin siellä oli väliseinin erotettuja palvelutiloja, joiden tarkoituksena oli taata asiakkaiden yksityisyys ja tietosuoja. Kattoikkunoin varustettua kolmannen kerroksen korkeudelle ulottuvaa tilaa on sanottu Suomen ensimmäiseksi maisemakonttoriksi. Henkilökunnan keskuudessa tilaa kutsutaan myös ”Alvarin kirkoksi”. Piiritoimistot ja vuonna 1964 aloittaneet sairausvakuutustoimistot yhdistettiin 1975 Kelan paikallistoimistoiksi, ja asiakaspalvelu siirtyi Kamppiin Salomonkatu 17:ään, jossa se toimii edelleen viiden muun Helsingissä sijaitsevan palvelupisteen ohella. Tämän jälkeen ihmeteltiin muutama vuosi, mitä ”labyrintiksi” kutsutulle tilalle pitäisi tehdä. Lopulta tilasta päätettiin muokata luentosali ja esittelytila. Kela-halliksi nimitetty tila valmistui Kelan 50-vuotisjuhliin 1987. Yksi asiakaspalvelutila on säilytetty jälkipolville.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sarkkinen, Erkki: Alvar Aalto ylevöittää arjen, Kansaneläkelaitoksen päätoimitalo 50 vuoden iässä, Julkaisija: Kansaneläkelaitos 2007 ISBN 951-669-723-2

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Sarkkinen, 2007, s. 25
  2. a b Sarkkinen, 2007, s. 17
  3. Sarkkinen, 2007, s. 37
  4. Sarkkinen, 2007, s. 38
  5. a b c Sarkkinen, 2007, s. 39
  6. a b c Sarkkinen, 2007, s. 40
  7. Sarkkinen, 2007, s. 60
  8. a b Sarkkinen, 2007, s. 18
  9. Sarkkinen, 2007, s. 18-19
  10. Sarkkinen, 2007, s. 20
  11. Sarkkinen, 2007, s. 20-21
  12. a b Sarkkinen, 2007, s. 21

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tuomi, Timo & Paatero, Kristiina & Rauske, Eija (toim): Alvar Aalto seitsemässä talossa, Suomen rakennustaiteen museo 1998 ISBN 952-5195-00-7

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]