Valtalaki (1941)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Suomessa vuonna 1941 säädettyä poikkeuslakia. Sanan valtalaki muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.
Valtalaki 1941
Oikea nimi Laki talouselämän säännöstelemisestä poikkeuksellisissa oloissa
Säädöskokoelmassa 303/1941
Hyväksytty toukokuussa 1941
Voimassa 9.5.1941[1]–31.12.1955[2]
Lainsäädäntö
Lakiehdotus HE 157/1940

Laki talouselämän säännöstelemisestä poikkeuksellisissa oloissa eli niin sanottu valtalaki oli Suomessa vuosina 1941–1955 voimassa ollut poikkeuslaki, jolla valtioneuvostolle annettiin erityiset valtuudet säännöstellä maan talouselämää jatkosodan aikana ja sen jälkeen.[3] Laki säädettiin toukokuussa 1941 määräaikaisena, ja sen voimassaoloaikaa jatkettiin yhdellä vuodella kerrallaan vuosina 1942–1954. Yhdessä tämän lain kanssa vuonna 1941 säädettiin myös laki väestön toimeentuloa vaarantavien rikosten rankaisemisesta (304/1941).[4]

Näitä molempia lakeja koskeva ensimmäinen hallituksen esitys annettiin vuonna 1940 (HE 157/1940).[5] Valtalaki hyväksyttiin eduskunnassa toukokuussa 1941 äänin 147–33.[6]

Valtioneuvostolla oli melko laajat valtuudet säännöstellä talouselämää. Valtuudet perustuivat sotatilalakiin (303/1930) ja lakiin puolustusvalmiuden tehostamisesta sodanvaaran uhatessa (193/1939). Säännöstelymääräyksiä pidettiin tilanteeseen nähden riittämättöminä. Sotatilalain säännökset antoivat oikeuden säännöstellä vain yleisten tarvikkeiden tuotantoa, kauppaa, kulutusta, kuljetusta ja hintoja. Säännöstelyn ulkopuolelle olivat jääneet muut kuin yleiset tarvikkeet. Niidenkin säännöstelyä pidettiin tarpeellisena muun muassa raaka-aineiden säästämiseksi. Lisäksi valtioneuvostolle haluttiin valtuudet säännöstellä yleiseen hintatasoon vaikuttavia tekijöitä kuten vuokria, kuljetusmaksuja ja erilaisia tariffeja. Myös sotatilalain säännösten suppea ilmaisu oli tuottanut tulkintavaikeuksia ja siksi haluttiin selventäviä lisämääräyksiä.[7]

Tarvittavat uudet säännökset olisi voitu antaa muuttamalla ja täydentämällä sotatilalakia, mutta säännöstely katsottiin tarpeelliseksi senkin jälkeen, kun sotatila julistettaisiin lakanneeksi. Siksi valtioneuvosto piti tarpeellisena kokonaan uutta lakia. Samalla valtioneuvostolle voitiin antaa uusia valtuuksia, kuten oikeus antaa määräyksiä työttömyyden torjumiseksi ja oikeus velvoittaa kunnat asettamaan lautakuntia ja toimihenkilöitä säännöstelymääräysten toimeenpanoa varten sotatilan lakkaamisen jälkeenkin.[7]

Valtalakiin ei sisällytetty rangaistusseuraamuksia määräysten rikkomisesta, vaan niistä säädettiin eri laissa. Se oli laki väestön toimeentuloa vaarantavien rikosten rankaisemisesta (304/1941) ja se tuli voimaan samana päivänä kuin valtalakikin. Sen sijaan valtalaissa oli säännös siitä, että valtalain nojalla annettuja määräyksiä noudattamatta tai niitä kiertäen tehty sitoumus, sopimus tai muu välipuhe oli mitätön.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Laki talouselämän säännöstelemisestä poikkeuksellisissa oloissa, 303/1941, 8 §.
  2. Laki talouselämän säännöstelemisestä poikkeuksellisissa oloissa annetun lain muuttamisesta, 503/1954, 8 §.
  3. Facta – 10-osainen tietosanakirja. 5. painos. Osa 10 (Työ-Öö). Helsinki: WSOY ja Tietosanakirja, 1974. ISBN 951-0-06134-4.
  4. Edilex (Etusivu » Säädökset » Säädösmuutosrekisteri » 304/1941)
  5. Edilex (Etusivu » Säädökset » Säädösmuutosrekisteri » 303/1941)
  6. Manninen, Ohto: ”Suunnitelmataloutta”, Suomen historia 7, s. 394. Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5.
  7. a b c Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi talouselämän säännöstelemisestä poikkeuksellisissa oloissa sekä laiksi väestön toimeentuloa vaarantavien rikosten rankaisemisesta, HE 157/1940.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä lakiin tai oikeuteen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.