Kuusisaari

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo Helsingin saaresta. Katso muista merkityksistä Kuusisaari (täsmennyssivu).
Kuusisaari
Granö
Munkkiniemi, Kuusisaari.jpg
Kaupungin kartta, jossa Kuusisaari korostettuna. Helsingin kaupunginosat
Kaupungin kartta, jossa Kuusisaari korostettuna.
Helsingin kaupunginosat
Kaupunki Helsinki
Suurpiiri Läntinen suurpiiri
Kaupunginosa nro 30.2
Pinta-ala 0,40 km² 
Väkiluku 545 ()[1]
Väestötiheys 1362 as./km²
Osa-alueet on itse osa Munkkiniemen peruspiiriä
Postinumerot 00340
Lähialueet Lehtisaari, Vanha Munkkiniemi, Meilahti, Espoo

Kuusisaari (ruots. Granö) on saari Seurasaarenselän ja Laajalahden välissä Länsi-Helsingissä. Se on myös Munkkiniemen kaupunginosaan kuuluva osa-alue. Asukkaita Kuusisaaressa on 545 ja työpaikkoja 68 (1.1.2013).[2] Alueen pientalot ovat Helsingin kalleimpia. Hintatasoon vaikuttaa osaltaan nostavasti se, että pääkaupunkiseudulle epätyypillisesti rannat ovat taloyhtiöiden omistuksessa.[3]

Kuusisaaren halki kulkee vilkasliikenteinen Kuusisaarentie, joka johtaa Munkkiniemestä Kuusi- ja Lehtisaaren kautta Espoon Keilaniemeen.

Kuusisaaressa on muun muassa Didrichsenin ja Villa Gyllenbergin taidemuseot. Alueella on Saksan, Japanin, Bulgarian, Etelä-Korean, Unkarin ja Indonesian suurlähetystöt sekä Iranin suurlähettilään virka-asunto. Arkkitehtuurinsa puolesta kiinnostavana pidetyn Saksan suurlähetystön (Krogiuksentie 4) suunnitteli työryhmä Juha Leiviskä, Rosemarie Schnitzler ja Nicholas Mayow. Rakennus valmistui 1993.

Presidentti Kyösti Kallio asui talvisodan ajan Saksan suurlähetystön paikalla sijainneessa Larsron huvilassa, koska se katsottiin Helsinkiin kohdistuneen pommitusuhan vuoksi Presidentinlinnaa turvallisemmaksi. Huvilan oli aikanaan rakennuttanut kauppaneuvos Lars Krogius. Länsi-Saksa osti tontin suurlähetystöään varten vuonna 1982, minkä jälkeen huvila purettiin.

Luonnehdinta alueesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuusisaari. Keskellä Kuusisaarensalmi ja Pikku Kuusisaari.

Kuusisaaren rannoilta avautuu sisälahtimaisema. Lähetystöjen ja omakotitalojen lisäksi saarella on tasakattoisia tiilipintaisia rivitaloja, suuri osa niistä 1960- ja 1970-luvuilta. Valtionverotuksen alainen keskitulo 15–64-vuotiailla asukkailla henkeä kohti oli Kuusisaaressa 137 148 euroa vuonna 2008, eli pääkaupunkiseudun osa-alueista selvästi korkein ja noin 4,5 kertaa Helsingin keskituloa suurempi. Vuonna 2006 keskitulo oli 189 255, noin 7 kertaa Helsingin keskituloa suurempi.[4]

Kuusisaaren ja Lehtisaaren yhteinen postinumeroalue lukeutuu alueisiin, joilla asuntojen hinnat nousivat vuosien 2009–2014 aikana Helsingissä kaikkein vähiten, ja vuonna 2014 postinumeroalueen asuinneliöiden keskimääräinen myyntihinta myös laski. Kehitykseen on vaikuttanut Helsingin ja Vantaan seurakuntayhtymien suunnitelmat nostaa Lehtisaaresta omistamiensa tonttien vuokria merkittävästi.[5][6][7][8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.aluesarjat.fi/. Arvo on haettu Wikidatasta.
  2. Helsinki alueittain 2013, s. 60. Helsingin kaupunki, 2013. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 11.12.2014).
  3. Munkkiniemen peruspiiri, Helsingin kaupunki
  4. Helsingin 15 vuotta täyttänyt väestö valtionveronalaisten tulojen mukaan (Tilastokanta → Pääkaupunkiseutu alueittain → Tulotaso → Väestön tulot) Helsingin seudun aluesarjat. Tilastokeskus. Viitattu 28.5.2009.
  5. Lehtisaaren ja Pakilan asuntojen suosio väljähti Helsingin uutiset 17.03.2014
  6. Huotilainen, Heidi: Täällä asuntosi arvo suli – katso yli 300 osoitetta Taloussanomat. 31.1.2015. Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 1.3.2015.
  7. Täällä ovat Suomen halutuimmat postinumerot Ilta-Sanomat. 9.2.2013. Viitattu 15.9.2017.
  8. Asuntojen myynti katkesi kuin seinään, syynä kirkon toimet – Helsingin Lehtisaaren asukkaat yrittävät vielä estää tontinvuokran korotukset Helsingin Sanomat. 26.4.2017. Viitattu 15.9.2017.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Architectural Map Guide. Helsinki-Espoo-Kauniainen-Vantaa. Association of Finnish Architects SAFA, 2000.
  • Roos, John E. Släkten Krogius. – Helsinki, 1924. Sivut 184–193.