Saksan keisarikunta

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Deutsches Reich
Saksan keisarikunta
Flag of the German Empire.svg Wappen Deutsches Reich - Reichsadler 1889.svg
Saksan keisarikunnan lippu Saksan keisarikunnan vaakuna

German Empire 1914.svg

Saksan valtakunta

Valtiomuoto monarkia

Keisari Vilhelm I (1871–1888)
Fredrik III(1888)
Vilhelm II (1888-1918)

Pääkaupunki Berliini
52°31′12″N, 13°24′36″E

Pinta-ala
– yhteensä 540 857,54 km² - 1910 km² 

Väkiluku 41 058 792 (1871)
49 428 470 (1890)
64 925 993 ( 1910)
– väestötiheys 120 - 1910 / km²

Uskonnot protestanttisuus 60%, katolisuus 40%

Historia
– Saksan yhdistyminen 18. tammikuuta, 1871
– tasavalta julistettu 9. marraskuuta,1918
– monarkia lakkautettu 28. marraskuuta,1918

Viralliset kielet saksa

Valuutta Saksan markka (kultakanta)

Motto Gott mit uns (Jumala kanssamme)

Kansallislaulu Heil dir im Siegerkranz (Hei sinulle voittajan kruunussa)

Edeltäjä(t) Flag of the German Empire.svg Pohjois-Saksan liitto
Flag of Bavaria (striped).svg Baijerin kuningaskunta
Flagge Königreich Württemberg.svg Württembergin kuningaskunta
Flagge Großherzogtum Baden (1891–1918).svg Baden
Flagge Großherzogtum Hessen ohne Wappen.svg Hessen

Seuraaja(t) Flag of Germany (3-2 aspect ratio).svg Weimarin tasavalta
Gdansk flag.svg Danzigin vapaakaupunki
Puolan lippu Puolan toinen tasavalta
Liettuan lippu Liettua
Flag of Saar 1920-1935.svg Saarin alue

Saksan keisarikunta, virallisesti Saksan valtakunta (saks. Deutsches Reich) viittaa Saksan historiaan valtion muodostuttua pienemmistä valtiokokonaisuuksista yhtenäiseksi kansallisvaltioksi tammikuussa 1871, ja sen kausi ulottuu ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtuneeseen keisarivallan lakkauttamiseen marraskuussa 1918. Käsite Toinen valtakunta tarkoittaa tätä keisarikuntaa. Keisarikuntaa seurasi Weimarin tasavalta, jonka virallinen nimi oli myös Saksan valtakunta.

Keisarikunnan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan yhdistyminen oli tullut poliittiseksi päämääräksi varsin myöhään. Keskiaikana mahtavimmillaan ollutta pyhää saksalaisroomalaista keisarikuntaa pidettiin sittemmin uuden Saksan keisarikunnan edeltäjänä, mutta itse asiassa nämä kaksi keisarikuntaa olivat luonteeltaan hyvin erilaiset. Ensimmäinen valtakunta, mitä nimeä pyhästä saksalaisroomalaisesta keisarikunnasta käytettiin, oli ollut vain löysästi yhteen liittyvien ruhtinaskuntien ryhmä, jossa valtiovalta ei yrittänytkään esiintyä kielellisen yhtenäisyyden tai kansallisen tunteen vaalijana. Ranskan suuren vallankumouksen aikana vuonna 1789, Saksa oli 350 suvereenin valtion muodostama tilkkutäkki. Bismarck kirjoitti muistelmissaan: ”Ranskan vallankumouksen puhkeamiseen saakka Saksassa ei näkynyt merkkiäkään saksalaisen kansakunnan syntymisestä.” Itse asiassa sellaisia merkkejä voitiin tuskin havaita ennen vuotta 1807. Mutta tuona vuonna Napoleon riisti Preussilta yli puolet sen alueesta Tilsitin rauhassa. Tämä kovakourainen käsittely katkeroitti saksalaisia ja herätti kansallisen tietoisuuden; Ranskaa kohtaan tunnetusta vihasta tuli saksalaisen nationalismin keskeinen tekijä. Saksalaiset isänmaan ystävät kehottivat saksalaisia yhdistymään yhteistä vihollista vastaan. Saksa sai tilaisuuden nousta kapinaan ja irtautua liitosta Ranskan kanssa, kun Napoleonin Venäjän-sotaretki oli päättynyt katastrofiin vuonna 1813. Suuri valloittaja kärsi kirvelevän tappion Leipzigin taistelussa, joka käytännössä sinetöi Napoleonin kohtalon. Saksalaiselle nationalismille tämä oli suuri saavutus, sillä kymmenvuotinen nöyryyttävä alistamisen muisto oli synnyttänyt kansallishengen joka hälvensi pienet paikalliset kiistat ja ajatus Saksan keisarikunnasta oli alkanut itää.[1]

Saksan keisarikunnan julistaminen, Anton von Wernerin maalaus vuodelta 1885 (kolmas versio). Keisariksi julistettu Vilhelm I seisomassa edessä korokkeella, kansleri Otto von Bismarck keskellä valkoisessa univormussa.

Saksan yhdistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Saksan yhdistyminen

Preussi perusti 15.6.1867 Pohjois-Saksan liiton. Tuossa vaiheessa liittoon tulivat vain Saksi ja eräät pienet ruhtinaskunnat, jotka olivat liian heikkoja voidakseen millään tavoin vastustaa Preussin ylivaltaa. Muut saksalaiset valtiot pyrkivät pysymään liitosta erossa. Baijeri, Württemberg, Baden ja Hessen ilmaisivat yhteisesti aikomuksena säilyttää vapautensa. Samaan aikaan ne kukin solmivat erillisen puolustussopimuksen Preussin kanssa. Jos jokin kolmas valta hyökkäisi jonkin allekirjoittajavaltion kimppuun. Saksalainen nationalismi vaihtui nopeasti vuoden 1848 liberaaleista ja demokraattisista piirteistään Preussin kansleri Otto von Bismarckin autoritaariseen Realpolitikiin. Bismarck ajoi yhdentymistä tavoitteenaan Preussin kuningaskunnan käytännössä johtama konservatiivinen Saksan valtio. Hän onnistui kolmen sotilaallisluonteisen menestyksen kautta:

  • Vuonna 1866 yhteistyössä Italian kanssa hän voitti Itävallan Königgrätzin taistelussa, jolloin sota-asetelma auttoi häntä sitomaan pohjoisia saksalaisia pikkuvaltioita lähemmin Preussin kuningaskuntaan, niiden liittoutuessa Preussin-Itävallan sotaan Preussin puolelle.
  • Saksan-Ranskan sota (18701871) Ranskan ja Preussin erimielisyydet Espanjan kruununperijästä johtivat sotaan. Ranskan sodanjulistuksen jälkeen preussilaiset ja eteläsaksalaiset joukot miehittivät Ranskan 1870. Ranskan armeija antautui, keisari Napoleon III vangittiin ja Ranskan toinen keisarikunta romahti. Pariisin antautumisen jälkeen laadittiin Frankfurtin rauha, jossa Ranska luovutti Elsassin ja Lothringenin saksankielisen osan. Alueluovutukset loukkasivat pahoin Ranskan kansallisylpeyttä ja loivat juovan ranskalaisten ja saksalaisten välille. Sota sinetöi Saksan yhdistymisen preussilaisjohtoiseksi Saksan keisarikunnaksi, jonka valtaistuimelle nousi Vilhelm I – Vilhelm kruunattiin ensimmäiseksi Saksan keisariksi ranskalaisten nöyryytykseksi Versailles'n palatsissa.

Bismarck itse muotoili vuoden 1866 pohjoissaksalaisen perustuslain ääriviivat, josta tuli myöhemmin 1871 Saksan keisarikunnan perustuslaki pienin muutoksin. Saksan autoritaarinen valtiomuoto sai muutamien muiden kuningas- tai keisarikuntien (Italia ja Japani) tapaan parlamentaarisia piirteitä, kuten esimerkiksi Reichstagin (valtiopäivät) – parlamentaarisen elimen, jonka edustajat valittiin yleisillä vaaleilla (tosin ainoastaan miehet saivat osallistua ja parlamentin valta oli tarkoin rajattu). Lakiesitykset vaativat myös Preussin dominoiman Bundesratin (liittoneuvosto) edustajien hyväksynnän. Perustuslaillisen vallan takana naruja veteli Preussi, jota vahvistivat keisarin ja hänen nimittämänsä valtakunnankanslerin (aluksi pitkään Otto von Bismarck) toimeenpanovalta. Preussi oli keisarikunnan ylivoimaisesti suurin valtio sekä pinta-alaltaan että väestöltään. Pikkuvaltiot säilyttivät itsenäisen hallintonsa, mutta armeijaa kontrolloi liittohallinto, toisin sanoen Preussi. Autoritaarisesta hallintotavasta huolimatta järjestelmä salli poliittisten puolueiden perustamisen ja kehittymisen.

Brandenburgin portti, Saksa juhlistaa voittoa Ranskasta 1871

Saksan keisarikunnan kehitys muistuttaa suurelta osalta saman aikakauden kehityskulkua Italiassa ja Japanissa. Bismarckin tavoin myös kreivi Camillo Benso di Cavour Italiassa käytti diplomatiaa ja sotaa keinona saavuttaa päämääränsä – hän liittoutui Ranskan kanssa ennen kuin hyökkäsi Itävaltaan, varmistaen näin Italian yhdistymisen Venetsiaa ja kutistettua Kirkkovaltiota lukuun ottamatta 1861. PiemonteSardinian intressien mukaisesti Cavour pyrki yhtenäiseen konservatiiviseen Italiaan, vierastaen esimerkiksi liberaalien tasavaltalaisten Giuseppe Garibaldin tai Giuseppe Mazzinin edustamaa vallankumouksellisempaa nationalismia. Samalla tavalla Japani modernisoitui konservatiivin tien kautta Meiji-restauraatiossa Tokugawa-shogunaatin kukistuttua. Itse asiassa Japani lähetti komission tutkimaan erilaisia maailmalla käytössä olevia hallinnollisia järjestelmiä ollen erityisen vaikuttunut Bismarckin Saksan toimintatavoista. Myöhemmin perustuslaissa 1889 Japani seurasi hyvin pitkälle saksalaisten vallanjakorakennetta, nimittäen samaan tapaan ”kanslerin”, joka oli vastuussa ainoastaan keisarille.

Saksan yhdistyminen merkitsi myös koko Preussin kuningaskunnan yhtymistä siihen. Keisarikunnalle uudet provinssit, Itä-Preussi, Länsi-Preussi ja Posenin maakunta, jotka aikaisemmin olivat varsinaisen Saksan liittouman ulkopuolella, vaikka olivatkin jo pitkään kuuluneet Preussin hallitsijalle, tulivat kiinteämmin mukaan kansalliseen Saksaan, mutta etenkin Posenissa oli puolankielinen vähemmistö.lähde? Kaksi muuta slaavilaista aluetta, Sleesia ja Böömi, olivat jo olleet osa Pyhää saksalais-roomalaista valtakuntaa. Böömi jäi uuden keisarikunnan ulkopuolelle Itävallan hallitsijalle, sen sijaan Preussille kuuluva Sleesia jäi uudenkin keisarikunnan yhteyteen, vaikka sielläkin asui suuri määrä puolalaisia.

Puolalainen väestö kasvoi nopeasti ja saksalaiset muuttivat etenkin teollisiin työpaikkoihin idästä länteen (Ostflucht), jolloin itäiset provinssit puolalaistuivat nopeasti – tämä prosessi oli alkanut jo 1800-luvun puolivälissä. Tätä puolalaistumisilmiötä Preussin keskushallinto pyrki patoamaan estämällä muita kuin saksalaisia saamasta kiinteistöjä, rohkaisemalla uutta saksalaista väestöä muuttamaan itään, ostamalla maata puolalaisilta ja myymällä sitä saksalaisille sekä eväämällä rakennusluvat puolalaisilta.

Otto von Bismarck (vasemmalla), Albrecht von Roon (keskellä) ja Helmuth von Moltke (oikealla).

Konservatiivinen modernisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan yhdistyminen 1815–1871 ja Saksan tulliliiton muodostuminen

Bismarckin kotimaanpolitiikka näytteli suurta roolia toisen valtakunnan autoritaarisen poliittisen kulttuurin muovaamisessa. Kun Saksan yhdistymisen Euroopanlaajuisesti tuntunut vaikutus ja siihen liittynyt valtapolitiikka oli laantunut, Saksan puoliparlamentaarinen hallitus sai aikaan suhteellisen tasaisen taloudellisen ja poliittisen ylhäältä ohjatun vallankumouksen, joka edisti huomattavasti Saksan nousua aikakauden erääksi johtavaksi teollisuusvallaksi ja talousmahdiksi.

Saksalaiset teollisuustuottajat valtasivat 1870-luvulla Saksan kotimarkkinat englantilaisilta tuontituotteilta, aiheuttaen siten brittien teollisuudelle ensimmäisen kerran todellista kilpailua. Teollistumisen dynaaminen eteneminen toisen teollisen vallankumouksen aikana Saksassa ja Yhdysvalloissa haastoi vanhojen suurvaltojen Ranskan ja Ison-Britannian asemaa, Yhdysvallat ohitti kansantuotteessa henkeä kohden 1900-luvun alussa Britannian ja Saksa ohitti Ranskan, mutta jäi vielä selvästi Britanniasta.[2] Esimerkiksi saksalainen tekstiili- ja metalliteollisuus oli jo Ranskan-Preussin sodan alkaessa ylittänyt organisoinnin ja teknologian tehokkuudessa brittiläiset kilpailijansa. Vuosisadan vaihteessa saksalaiset metallituotteet ja insinööritaito alkoivat jo toden teolla kilpailla Ison-Britannian kotimarkkinoilla.

Kun muodollinen yhdentyminen oli saavutettu 1871, Bismarck työskenteli luodakseen kansallista yhtenäisyyttä ja onnistuikin tässä preussilaisuuden ideologian avulla. Katolinen konservatismi ja työväenluokan radikalismi, jota sosiaalidemokraattinen liike edusti, reagoivat molemmat saksalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan muutokseen saksalaisen talousjärjestelmän kehittyessä maatalousvaltaisesta taloudesta, agraariyhteiskunnasta, kohti uudenaikaista teollista markkinataloutta, kapitalismia. Näiden liikkeiden vastarinnan tukahduttaminen suoraan oli vaikeaa, mutta Bismarckin keppi ja porkkana -taktiikka puri hyvin molempiin ryhmittymiin.

Bismarckin tavoitteet voi tiivistää kolmeen avainkäsitteeseen - Kulturkampf, sosiaalinen reformi ja kansallinen yhdentyminen.

  • Kulturkampf, kulttuuritaistelu - Katolisten Etelä-Saksan valtioiden liittyminen Saksaan tiesi vastustusta Bismarckin militaristis-aristokraattiselle preussilaiselle nationalismille. Katoliset edustivat vanhaa maatalousvaltaisuutta ja Etelä-Saksa sääty-yhteiskuntineen muistutti enemmän keskiaikaa kuin protestanttista pohjoista väestön yhä eläessä elämäänsä maanviljelijöinä, käsityöläisinä, kiltaporvareina, papistona ja pikkuruhtinaskuntien aatelistona. Pohjois-Saksaa takapajuisemmassa etelässä oli vaikeuksia kilpailla teollisessa markkinataloudessa. Tätä eroa tasoittaakseen Bismarck toteutti Kulturkampf-nimellä tunnetun ohjelman, joka oli ainakin peitellysti suunnattu katolisten keskustapuoluetta vastaan. Myöhemmin, 1878 jälkeen Bismarck yhdisti voimansa katolisten kanssa kamppailussa sosialisteja vastaan, lopettaen Kulturkampf-ohjelman. Ohjelman lopputulos myös oli muodostunut täysin päinvastaiseksi, luoden levottomuutta ja pikemminkin vahvistaen saksalaista katolisuutta.
  • Sosiaalinen reformi, sosiaaliturvauudistus – Hallitakseen työväenluokkaa ja heikentääkseen sosialismin houkutusta Bismarck vastentahtoisesti rakensi jonkinasteista konservatiivista ”hyvinvointivaltiota”, jonka tarkoitus oli myös pönkittää työläisten saksalaista nationalismia. Sosiaaliturvajärjestelmä (1883 terveyspalvelut, 1884 tapaturmavakuutukset, 1889 invalidi- ja vanhuuseläkevakuutukset) oli siihen aikaan maailman kehittynein ja on joiltakin osin vielä voimassa nykypäivän Saksassakin.
  • Kansallinen yhdentyminen - Bismarckin tavoitteisiin kuului myös Saksan valtioiden välillä vallitsevien suurimpien erojen tasoittaminen. Satoja vuosia puoli-itsenäisinä kehittyneet pikkuvaltiot poikkesivat toisistaan suuresti etenkin lainsäädännöllisesti. Erilaiset oikeusjärjestelmät, lait, oikeushistoria ja oikeusperinteet vaikeuttivat varsinkin kotimaan kauppaa. Saksan liitto oli jo 1861 sopinut voimaan yleisen kauppalain, mutta muuten erot olivat vielä suuret.

Bismarckin sisäpolitiikalle Saksan kanslerina oli ominaista taistelu protestanttisen Preussin vihollisia vastaan. 1872–1878 hän pyrki rajoittamaan katolisen kirkon ja sen poliittisen siiven, katolisen keskustapuolueen, vaikutusvaltaa monin tavoin (muun muassa perustamalla siviiliavioliiton), mutta ilman suurta menestystä. Ei-saksalaisia väestönosia (puolalaisia, tanskalaisia ja ranskalaisia) syrjittiin ja saksalaistamispolitiikka aloitettiin.

Toinen Bismarckin uhkana näkemä seikka oli sosialistisen työväenpuolueen lausuma tavoite sosialismiin siirtymisestä olemassa olleiden poliittisten rakenteiden kautta. Vuodesta 1878 Bismarck pyrki tukahduttamaan liikkeen kieltämällä puolueen organisaation, sen kokoukset ja useimmat lehdet. Toisaalta kehittämällä sosiaaliturvaa hän toivoi saavansa työväenluokan keisarikunnalle myötämieliseksi.

Bismarckin päätavoite oli suojella Saksan kasvavaa voimaa liittoumajärjestelmien kautta, sekä pysyttelemällä erossa konflikteista kunnes Saksa oli valmis niihin. Erityisen tärkeää oli Ranskan pitäminen eristettynä, sillä Bismarck pelkäsi sen liittoutuvan Venäjän kanssa ja yrittävän saada Elsassin ja Lothringenin takaisin. Vuonna 1879 Bismarck muodosti kaksiliiton Saksan ja Itävalta-Unkarin välille, tavoitteena sotilaallinen apu Venäjän hyökkäyksen varalta.

Kaksiliitto teki Venäjän sovittelevammaksi, ja vuonna 1887 solmittiin Saksan ja Venäjän välinen liitto, jonka mukaan Venäjä auttaisi Saksaa Ranskan hyökätessä ja Saksa Venäjää Itävallan hyökätessä. Vuonna 1882 Italia liittyi kaksiliittoon, josta täten tuli kolmiliitto. Italia pyrki puolustamaan etujaan Pohjois-Afrikassa Ranskan siirtomaapolitiikkaa vastaan.

Pitkän aikaa Bismarck oli irtisanoutunut keisari Vilhelm I:n tavoitteista tehdä Saksasta maailmanvalta siirtomaiden hankkimisen kautta. Bismarck halusi kaikin tavoin välttää sellaista vastakkainasettelua Euroopan suurvaltojen välillä, joka uhkaisi Saksan turvallisuutta. Mutta vuosien 1880–1885 välillä, ulkopoliittisen tilanteen näyttäessä suotuisalta, Bismarck antoi periksi ja useita siirtomaita hankittiin: Afrikasta muun muassa Togo, Saksan Lounais-Afrikka ja Saksan Itä-Afrikka sekä Oseaniasta Saksan Uusi-Guinea, Bismarckinsaaret ja Marshallsaaret.

Keisari Vilhelm I kuoli 91-vuotiaana 9. maaliskuuta 1888. Hänen poikansa Fredrik III hallitsi vain 99 päivää ennen kuin kuoli. Fredrikin poika, nuori ja kunnianhimoinen Vilhelm II sai kruunun. Vuotta 1888 sanotaankin kolmen keisarin vuodeksi.[3] Poliittiset ja henkilökohtaiset erimielisyydet uuden keisarin ja Bismarckin välillä johtivat Bismarckin erottamiseen 20. maaliskuuta 1890.

Vilhelmiininen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berliini, 1900-luvulla

Keisari Vilhelm II oli luvannut erotettuaan Bismarckin jatkaa hänen ulkopolitiikkaansa. Mutta pian kurssi vaihtui Saksan kasvaneen kansainvälisen vaikutusvallan myötä. Bismarckin solmimaa jälleenvakuutussopimusta Venäjän kanssa ei uusittu, vaikka Venäjä oli sitä vuonna 1890 toivonut. Ranska sen sijaan liittoutui Venäjän kanssa 1894[4] Saksan, Itävalta-Unkarin ja Italian muodostamaa kolmiliittoa vastaan. Kolmiliitto itse oli hajanainen Itävallan ja Italian erimielisyyksien vuoksi.

Saksan keisari Vilhelm II

Vuodesta 1898 Saksa laajensi siirtomaitaan Itä-Afrikassa, mikä johti kiistoihin Yhdistyneen kuningaskunnan, Venäjän, Japanin ja Yhdysvaltain kanssa. Saksalaisten pankkien ja teollisuuden rahoittama Bagdadin rautatie, jonka tarkoituksena oli yhdistää Pohjanmeri ja Persianlahti Bosporinsalmen kautta, oli myös Yhdistyneen kuningaskunnan ja Venäjän geopoliittisten etujen vastainen.

Eurooppa vuonna 1914

Suojatakseen Saksan merentakaista kauppaa ja siirtokuntia, amiraali Alfred von Tirpitz aloitti ohjelman sotalaivaston rakentamiseksi 1898. Tämä merkitsi suoraa uhkaa Yhdistyneen kuningaskunnan meriherruudelle, minkä johdosta neuvottelut Saksan ja Yhdistyneen kuningaskunnan välisestä liitosta katkesivat. Saksa oli joutumassa yhä enemmän eristyksiin. Imperialistinen valtapolitiikka ja kansallisten intressien häikäilemätön ajaminen johti lopulta 1914 ensimmäiseen maailmansotaan. Sodan välittömänä sytykkeenä oli Itävallan kruununperijän Franz Ferdinandin murha Sarajevossa, jonka tekijänä oli serbialainen aktivisti. Se johti Itävalta-Unkarin, osin Saksan painostuksesta, julistamaan sodan Serbialle, mikä laajeni suursodaksi Serbian liittolaisen Venäjän aloitettua liikekannallepanon ja Saksan julistettu sodan sille ja ennalta ehkäisevästi sen liittolaiselle Ranskalle. Teoriat sodan syvemmistä syistä ovat kuitenkin olleet moninaiset. Saksa taisteli Itävalta-Unkarin ja Osmanien valtakunnan kanssa Venäjää, Ranskaa, Yhdistynyttä kuningaskuntaa, Italiaa ja eräitä pienempiä maita vastaan. Sota laajeni myös Lähi-itään ja Saksan siirtomaihin.

Lännessä Saksa taisteli asemasotaa suurin tappion. Nopean Belgian läpimarssin jälkeen Saksan joukot pysäytettiin Marneen, Pariisin pohjoispuolelle. Rintamat Ranskassa liikkuivat sodan aikana vain vähän. Idässä ratkaisevaa voittoa Venäjästä ei saatu. Britannian laivasto eristi Pohjanmeren, millä oli lamauttava vaikutus Saksan ruoka- ja tarvikehuoltoon.

Yhdysvaltain liittyminen sotaan 1917 Saksan julistaman ”rajoittamattoman sukellusvenesodan” johdosta merkitsi sodan kääntymistä Saksalle tappiolliseksi. Lokakuun lopussa 1918 Saksan laivastoyksiköt Kielissä kieltäytyivät lähtemästä viimeiseen suuroperaatioon sodassa, jonka ne katsoivat hävityksi. 3. marraskuuta kansannousu levisi muihin kaupunkeihin ja alkoi Saksan vallankumous. Keisari Vilhelm II ja kaikki johtavat ruhtinaat pakotettiin luopumaan vallasta. 9. marraskuuta sosiaalidemokraatti Philipp Scheidemann julisti tasavallan perustetuksi. Aselepo länsivaltojen kanssa solmittiin 11. marraskuuta.

Hallinto ja politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartassa keisarikunnan osavaltiot, Preussi sinisellä.
Karte Deutsches Reich, Verwaltungsgliederung 1900-01-01.png

Saksan keisarikunnassa valtionpäämies oli luonnollisesti keisari. Keisarilla oli huomattavat valtaoikeudet kuten armeijan ylipäällikön asema, auktoriteetti nimittää ja erottaa valtakunnankansleri sekä kutsua koolle ja/tai hajottaa Valtiopäivät. Myös osavaltioiden muodostamalla liittoneuvostolla oli paljon valtaa, kuten keisarin tapaan Valtiopäivien hajottaminen sekä veto-oikeus lainsäädäntöön. Käytännössä suurin osavaltio eli Preussi kuitenkin jyräsi muut osavaltiot päätöksenteossa. Valtiopäivillä oli valtaa valtion varojen myöntämiseen, lakialotteiden tekoon ja niiden hyväksymiseen. Alun perin vaalikausi oli kolme vuotta, mutta vuodesta 1890 lähtien se nostettiin viiteen vuoteen. Äänioikeus oli yli 25-vuotiailla miehillä, minkä lisäksi vaalit olivat yleisiä, yhtäläisiä ja salaisia, mikä oli harvinaista sen ajan Euroopassa.[5]

Kruppin tehtaita Essenissä vuonna 1890.

Teollistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puuttuvan teknologisen perustan takia Saksa joutui aluksi hankkimaan laitteistoa ja osaamista Isosta-Britanniasta. Saksalaiset oppivat kuitenkin nopeasti ja alkoivat laajentamaan rautatieyhteyksiä eri puolille maata. 1850 Saksa oli jo omavarainen rautateiden rakentamisessa, joka puolestaan lisäsi teknologista osaamista, koulutusta ja terästeollisuuden kasvua. Toisin kuin Ranskassa, tavoitteena oli tukea raskasta teollisuutta hyvillä rautatieyhteyksillä, etenkin Ruhriin, sekä merkittäviin suursatamiin kuten Bremen ja Hampuri.[6] Saksalla oli 1913 maailman toiseksi suurin rautatieverkosto Yhdysvaltojen jälkeen.

Teollisuus eteni dynaamisesti Saksassa ja saksalaiset valmistajat alkoivat vallata kotimaan markkinoita, syrjäyttäen englantilaisen tuontitavaran. Ne alkoivat kilpailla myös ulkomaanmarkkinoilla brittiteollisuuden rinnalla. Erityisen suosion Yhdysvalloissa teki saksalainen tekstiili- ja metalliteollisuus, joka oli vuoteen 1870 ylittänyt englantilaisyritysten tuotannon teknillisellä tehokkuudellaan. Saksasta tuli hallitseva taloudellinen valta mantereella ja oli toiseksi suurin viejämaa Ison-Britannian jälkeen. Teknologisen kehityksen aikana saksan teollistumisessa esiintyi neljä aaltoa: rautatie aalto 1877-1886, väriaine aalto 1887-1896, kemiallinen aalto 1897-1902 ja sähkötekniikan aalto 1903-18. Saksa investoi enemmän tutkimukseen kuin Iso-Britannia, erityisesti kemianteollisuuteen, moottoreihin ja sähköteollisuuteen. Saksan valta-asema fysiikan ja kemian aloilla toi kolmasosan kaikista Nobel-palkinnoista saksalaisille keksijöille ja tutkijoille.

Saksan kartellijärjestelmä (Konzerne) voimakkaasti keskitettynä, pystyi tehostamaan pääoman käyttöä. Lisäksi 1871 saksaan liitetty Elsass-Lothringen oli ranskalaisen teollisuuden pohja, joka auttoi saksalaisen teollisuuden kehittymisessä.

Vuoteen 1900 mennessä saksan kemianteollisuus hallitsi maailmanmarkkinoita synteettisellä väriaineellaan. Kolme suurta yritystä: BASF, Bayer ja Hoechst tuottivat satoja väriaineita viiden pienemmän yrityksen kanssa. Vuonna 1913 nämä kahdeksan yritystä tuottivat 90% maailman väriaineista ja myivät noin 80% tuotannosta ulkomaille. Nämä kolme suurta yritystä olivat myös integroitu tuotantoketjun alkupäähän välttämättömien raaka-aineiden tuotantoon. Näin ne laajentuivat muille kemianteollisuuden aloille kuten lääkkeitten, valokuvafilmien, maatalous- kemikaalien, ja sähkökemian teollisuuden aloille.

Ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä, saksan teollisuus oli siirtynyt sotateollisuustuotantoon, johon vaadittiin paljon hiiltä ja terästeollisuutta. Kemiallinen tuotanto joutui tuonti kieltoon tai varattiin kemiallisten aseiden kehittämiseen.[7]

Keisarikunnan osat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan keisarikunta koostui 25 osavaltiosta, joita tuon ajan virkasaksassa kutsuttiin nimellä Bundesstaaten. Niiden joukossa oli kolme kaupunkitasavaltaa, vanhat hansakaupungit Hampuri, Bremen ja Lyypekki, sekä yksi suoraan keskushallinnon alla ollut alue, Elsass-Lothringenin valtakunnanmaa.

Osavaltio Valtiomuoto Pääkaupunki Pinta-ala km² (1910) Asukkaita (1900) Asukkaita (1910)
Preussin kuningaskunta kuningaskunta Berliini 348 780 34 472 509 40 165 219
Baijeri kuningaskunta München 75 870 6 524 372 6 887 291
Württemberg kuningaskunta Stuttgart 19 507 2 169 480 2 437 574
Saksi kuningaskunta Dresden 14 993 4 202 216 4 806 661
Baden suurherttuakunta Karlsruhe 15 070 1 867 944 2 142 833
Mecklenburg-Schwerin suurherttuakunta Schwerin 13 127 607 770 639 958
Hessen suurherttuakunta Darmstadt 7 688 1 119 893 1 282 051
Oldenburg suurherttuakunta Oldenburg 6 429 399 180 483 042
Saksi-Weimar-Eisenach suurherttuakunta Weimar 3 610 362 873 417 149
Mecklenburg-Strelitz suurherttuakunta Neustrelitz 2 929 102 602 106 442
Braunschweig herttuakunta Braunschweig 3 672 464 333 494 339
Saksi-Meiningen herttuakunta Meiningen 2 468 250 731 278 762
Anhalt herttuakunta Dessau 2 299 316 085 331 128
Saksi-Coburg-Gotha herttuakunta Gotha 1 977 229 550 257 177
Saksi-Altenburg herttuakunta Altenburg 1 324 194 914 216 128
Lippe ruhtinaskunta Detmold 1 215 138 952 150 937
Waldeck ruhtinaskunta Arolsen 1 121 57 918 61 707
Schwarzburg-Rudolstadt ruhtinaskunta Rudolstadt 941 93 059 100 702
Schwarzburg-Sondershausen ruhtinaskunta Sondershausen 862 80 898 89 917
Reuß nuorempi linja ruhtinaskunta Gera 827 139 210 152 752
Schaumburg-Lippe ruhtinaskunta Bückeburg 340 43 132 46 652
Reuß vanhempi linja ruhtinaskunta Greiz 316 68 396 72 769
Hampuri vapaakaupunki Hampuri 414 768 349 1 014 664
Lyypekki vapaakaupunki Lyypekki 298 96 775 116 599
Bremen vapaakaupunki Bremen 256 224 882 299 526
Elsass-Lothringen valtakunnanmaa Strassburg 14 522 1 719 470 1 874 014
Saksan valtakunta keisarikunta Berliini 540 858 56 367 178 64 925 993

Saksan siirtomaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Saksan siirtomaat

Saksalaisia sotilaita Saksan Itä-Afrikassa vuonna 1892.
Mioko, Neulauenburg 1884

Saksa oli jo hankkinut Bismarckin vastustuksesta huolimatta siirtomaita keisari Vilhelm I aikana 1880-luvulla. Mutta Vilhelm II sen halu jäljitellä ihailemaansa Brittiläistä imperiumia, sai Saksan siirtymään Bismarckin ”Realpolitik” ista uuteen ”Weltpolitik” iin, jossa tavallisuudesta poikkeava valtiomiestahto pyrki pääasiassa vallan ja valtioalueen laajentamiseen.[8] Tavoitteena oli luoda Saksasta maailmanvalta aggressiivisella diplomatialla hankkimalla siirtomaita ja rakentamalla suurvaltalaivaston. Saksan ulkoministeri Bernhard von Bülow totesi Reichtagissa: ”Emme halua työntää ketään varjoon, vaan haluamme oman paikkamme auringon alla”( Wir wollen niemand Den Schatten stellen, aber wir verlangen auch unseren Platz der Sonne).[9]

Yhdistyneet kuningaskunnat näkivät Saksan pyrkimykset tasapainottavan Euroopan voimasuhteita, sillä se heikentäisi Ranskan suurvalta asemaa Euroopan ulkopuolella. Bismarck piti tärkeämpänä hyviä suhteita ja sitä ettei saksa joutuisi sodan syttyessä kahden rintaman väliin. Niinpä hän näki suurlaivaston heikentävän liittolaissuhteita Isoon-Britanniaan. 1884 Berliinin konferenssissa hankittujen Saksan Lounais-Afrikan, Saksan Kamerunin, Togomaan ja Saksan Itä-Afrikan lisäksi Saksa hankki 1900-luvun alussa Kansainvälisillä sopimuksilla Tyynenmerensaaria ja vuokrasi 99 vuodeksi Kiautschoun Koillis-Kiinasta. Mutta näistä siirtomaista omavaraisiksi ja kannattaviksi jäi vain Togomaa ja Saksan Samoa. Bismarck alun perin halveksi siirtomaapolitiikkaa ja hän suosi Eurooppa keskeistä ulkopolitiikkaa, sillä Saksa joutui toistuvasti riitoihin muitten siirtomaavaltioiden kanssa.

Saksalaiset siirtomaat 1900-luvulla

Alkuperäiskansojen kapinoista tulikin tyypillinen rasite Saksalaisille siirtomaaisännille. Saksalaiset siirtolaiset kaappasivat hererojen ja Namaien maita Lounais-Afrikassa itselleen ja takavarikoivat näillä mailla liikkunutta karjaa. Vuonna 1904 saksalaisvaltaa vastaan syttyi suuri kapina, jonka johtohahmo oli Samuel Maherero. Mahereron johdolla hererot hyökkäsivät saksalaisia uudisasukkaita vastaan säästäen kuitenkin tarkoituksella englantilaiset ja afrikaanerit. Kapina kuitenkin kukistettiin lopulta saksalaisten ylivoimaisen aseistuksen avulla. Päihitetyt hererot pakenivat Mahereron johdolla Kalaharin autiomaahan ja saksalaisten komentaja määräsi hererot tuhottavaksi. Saksalaiset kerkesivät tappaa hereroja ampumalla, myrkyttämällä ja näännyttämällä kuuden kuukauden ajan, kunnes Saksasta saapui käsky lopettaa kansanmurha. Ennen kansanmurhan alkua Namibiassa oli arviolta 75 000−90 000 hereroa, kun sen jälkeen heitä oli jäljellä enää 29 000.[10]

Saksan keisarillinen armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauhanajan keisarillinen armeija (Deutsches Heer) koostui tarkastusyksiköistä (Armee-Inspektion), Armeijakunnista (Armeekorps), divisioonista ja rykmenteistä. Sota aikana luotiin korkeamman komentotason armeijaryhmä Heeresgruppe.

1870-luvun saksan armeijan sotilaita

Armeijan tarkastusyksiköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • I Armeijan tarkastusyksikkö - Pääkonttori sijaitsi Danzigissa, josta tuli 8. armeija, mobilisoitiin 2. elokuuta 1914.
  • II Armeijan tarkastusyksikkö - Pääkonttori sijaitsi Berliinissä, josta tuli 3. armeija, mobilisoitiin 2. elokuuta 1914.
  • III Armeijan tarkastusyksikkö - Pääkonttori sijaitsi Hannoverissa, josta tuli 2. armeija, mobilisoitiin 2. elokuuta 1914.
  • IV Armeijan tarkastusyksikkö - Pääkonttori sijaitsi Münchenissä, josta tuli 6. armeija, mobilisoitiin 2. elokuuta 1914.
  • V Armeijan tarkastusyksikkö - Pääkonttori sijaitsi Karlsruhessa, josta tuli 7. armeija, mobilisoitiin 2. elokuuta 1914.
  • VI Armeijan tarkastusyksikkö - Pääkonttori sijaitsi Stuttgartissa, josta tuli 4. armeija, mobilisoitiin 2. elokuuta 1914.
  • VII Armeijan tarkastusyksikkö - Pääkonttori sijaitsi Berliinissä, josta tuli 5. armeija, mobilisoitiin 2. elokuuta 1914.
  • VIII Armeijan tarkastusyksikkö - Pääkonttori sijaitsi Saarbrückenissä, josta tuli ensimmäinen armeijan päälle mobilisoitiin 2. elokuuta 1914.

Saksan armeijan pääesikunta 1871-1919[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan keisarillinen laivasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan keisarillinen laivasto oli keisarillisen Saksan meripuolustuksesta vastannut puolustushaara vuodesta 1871 vuoteen 1919.

  • aktiivilaivasto
    • laivaston lippulaiva
    • 3 viirikköä, joissa kussakin 8 taistelulaivaa
    • 8 taisteluristeilijää
    • 18 kevyttä risteilijää
  • reservi
    • 2 viirikköä, joissa kummassakin 8 taistelulaivaa
    • 2 panssariristeilijää
    • 12 kevyttä risteilijää
  • meren takaiset alueet
    • 8 panssariristeilijää
    • 10 kevyttä risteilijää
  • laivueet
    • 3 laivueen johtajaa
    • 108 torpedovenettä
    • 54 sukellusvenettä
  • materiaalivarasto
    • 36 torpedovenettä
    • 18 sukellusvenettä
    • 1 laivueen johtaja

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Eskelinen, Heikki: Maailman historian käännekohtia. Optimismin aikakausi 1803-1896. Helsinki: Otava, 1981. ISBN 951-1-06508-4.
  2. Schön, Lennart: ”Teollistuminen leviää ennen ensimmäistä maailman sotaa”, Maailman taloushistoria, teollinen aika, s. 181 ja 199. Tampere: Osuuskunta Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-380-7.
  3. Udelhoven, Hermann-Josef: ”Saksan keisarikunta”, Maailmanhistoria, s. 380-383. Suom. Big Sur Oy. Peter Delius Verlag, 2007.
  4. Udelhoven, Hermann-Josef: ”Saksan keisarikunta”, Maailmanhistoria, s. 380-383. Suom. Big Sur Oy. Peter Delius Verlag, 2007.
  5. Combi - Maailmanhistoria osa 3, s. 419
  6. Allan Mitchell, Great Train Race: Railways and the Franco-German Rivalry, 1815–1914 (2000)
  7. Jochen Streb, et al. "Technological and geographical knowledge spillover in the German empire 1877–1918," Economic History Review, May 2006, Vol. 59 Issue 2, pp 347–373
  8. Puntila, L.A: "Bismarckin Ranskan-politiikka". Helsinki: Otava, 1952
  9. http://www.bbc.co.uk/history/historic_figures/wilhelm_kaiser_ii.shtml
  10. West, Barbara A.: Encyclopedia of the Peoples of Africa and the Middle East. New York: Facts on File, 2009. ISBN 978-0-8160-7158-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]