Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous koolla Pietarin Taurian palatsissa 18. tammikuuta 1918.

Yleisvenäläinen perustuslakia säätävä kansalliskokous (ven. Всероссийское учредительное собрание, Vserossijskoje utšreditelnoje sobranije) oli vuoden 1917 lopussa yleisellä vaalilla valittu edustajakokous, jonka oli tarkoitus säätää Venäjälle uusi perustuslaki keisarikunnan kumoamisen jälkeen. Se ehti kokoontua yhteen istuntoon 18. tammikuuta (J: 5. tammikuuta) 1918, mutta seuraavana päivänä bolševikkihallinto määräsi sen hajotettavaksi. Bolševikkien kilpailija sosialistivallankumouksellinen puolue (”SR:t”) oli saanut enemmistön kansalliskokoukseen eikä sillä ollut aikomusta tunnustaa lokakuun vallankumousta.

Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalin on sanottu olleen Venäjän historian ensimmäinen ja ennen 1990-lukua myös ainoa demokraattisesti järjestetty valtakunnallinen edustajainvaali.[1]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koolle kutsuminen oli ollut pitkään Venäjän demokraattisten voimien vaatimuksena.[2] Venäjän ensimmäinen perustuslaki säädettiin vuonna 1906, mutta sen lähtökohtana oli monarkian ja keisarin laajojen valtaoikeuksien säilyttäminen eivätkä kansan valitsemat edustajat olleet mukana sen laatimisessa.[3] Helmikuun vallankumouksen jälkeen 16. (3.) maaliskuuta 1917 nimitetty Venäjän väliaikainen hallitus ilmoitti välittömästi, että valtakunnan tulevaisuudesta päättäisi perustuslakia säätävä kansalliskokous.[2] Laki kansalliskokouksen vaaleista valmisteltiin Fjodor Kokoškinin johtamassa komiteassa[4] ja julkistettiin elokuussa. Vaaleissa äänioikeutettuja olisivat kaikki yli 20-vuotiaat kansalaiset, sekä miehet että naiset, ja kaikki yli 18-vuotiaat palveluksessa olleet sotilaat.[5] Aiemmin valtakunnanduuman vaaleissa äänioikeus oli ollut vain miehillä ja vaali oli ollut epäsuora.[2] Naisten äänioikeus oli koko maailmassa tuolloin käytössä vain muutamassa maassa.[5] Kansalliskokouksen vaali oli alun perin tarkoitus järjestää 30. (17.) syyskuuta, mutta äänioikeutettujen luettelojen laatimiseen liittyneet vaikeudet pakottivat lykkäämään vaalia kahdella kuukaudella.[2]

Perustuslakia säätävään kansalliskokoukseen kohdistui Venäjällä hyvin suuria toiveita. Myös bolševikit esiintyivät etukäteen kansalliskokouksen ja edustuksellisen demokratian puolustajina.[2] Yleisesti oletettiin, että kansalliskokous säätäisi Venäjän valtiomuodoksi tasavallan. Kansalliskokouksen odotettiin päättävän myös siitä, minkä asteinen itsehallinto valtakunnan vähemmistökansallisuuksille mahdollisesti myönnettäisiin.[6] Kansalliskokouksen vaalin lykkääntyminen heikensi väliaikaisen hallituksen legitimiteettiä, mikä osaltaan vahvisti poliittista kuohuntaa ja epävakautta Venäjällä vuoden 1917 aikana. Parlamentin toistaiseksi puuttuessa työläisneuvostojen kaltaiset elimet lisäsivät painoarvoaan ja vaikutusvaltaansa.[7] Kansalliskokousta odotellessa väliaikaisen hallituksen pääministeri Aleksandr Kerenski kutsui 27. (14.) syyskuuta koolle niin sanotun demokraattisen kokouksen, jonka aloitteesta lokakuussa perustettiin Venäjän tasavallan väliaikainen neuvosto eli niin sanottu esiparlamentti toimimaan tilapäisenä parlamentin korvikkeena. Näihin molempiin kutsuttiin edustajia keskustan ja vasemmiston puolueista. Esiparlamentilla ei kuitenkaan ollut juurikaan valtaa tai uskottavuutta, sillä Kerenski sivuutti sen päätökset.[8]

Kansalliskokouksen vaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bolševikit kaappasivat vallan Venäjällä Vladimir Leninin johdolla marraskuun alussa 1917, syrjäyttivät väliaikaisen hallituksen ja perustivat sen tilalle oman hallituksensa eli kansankomissaarien neuvoston. Epäröinnin jälkeen Lenin päätti, että perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalit järjestettäisiin kuitenkin suunnitellun aikataulun mukaisesti, sillä bolševikit olivat vedonneet propagandassaan voimakkaasti demokraattisen hallituksen tärkeyteen.[1] Kansalliskokouksen vaalit pidettiin pääosassa maata 25.–27. (12.–14.) marraskuuta, mutta joillain alueilla vasta joulu- tai tammikuussa. Vaaleissa käytettiin suhteellista vaalitapaa, jonka esikuva oli Belgiassa. Ainoastaan 12 pienintä vaalipiiriä käytti enemmistövaalitapaa.[5] Vaalit olivat suhteellisen vapaat ja ne pidettiin niissä osissa maata, joissa se oli mahdollista. Vaaleja ei järjestetty Saksan miehittämässä valtakunnan länsiosassa kuten Puolassa ja eteläisessä Baltiassa, eikä myöskään keskushallinnosta käytännössä irtautuneissa Suomessa ja Turkestanissa. Lisäksi Kalugan, Bessarabian, Jakutian, Kamtšatkan ja Kiinan itäisen rautatien alueilla vaali suoritettiin, mutta tiedot äänestystuloksista hukkuivat. Rintamilla olleet sotilaat sen sijaan pääsivät osallistumaan vaaliin.[9]

Hieman ennen vaaleja väliaikaisen hallituksen johtava puolue eli sosialistivallankumoukselliset olivat hajonneet kahtia kun vasemmistososialistivallankumoukselliset irtautuivat omaksi puolueekseen. Tätä ei huomioitu ehdokasasettelussa, vaikka puolueen eri siivet olivat käytännössä jo toistensa vihollisia. Sosialistivallankumouksellisen puolueen oikeistolainen johto maksimoi vaalimenestyksensä sijoittamalla suositut vasemmistosiiven poliitikot ääniharaviksi oikeistoehdokkaiden hallitsemille ehdokaslistoille ja jättämällä vasemmistolaiset muuten kokonaan pois ehdokaslistoilta. Esimerkiksi Pietarissa vasemmistososialistivallankumouksellisia edustanut Leninin hallituksen kansankomissaari Boris Kamkov joutui näin samalle ehdokaslistalle antibolševistista aseellista kapinaa puuhanneen Avram Gotsin kanssa.[10]

Vaalitulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaavio perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalien tuloksesta. Luvut ovat kiistanalaisia.

Kansalliskokouksen vaalien tarkoista ääni- ja edustajamääristä on vaihtelevia tietoja, eivätkä alkuperäiset asiakirjat ole säilyneet. Jopa vaalipiirien lukumäärästä on toisistaan poikkeavia tietoja.[11] Erään tiedon mukaan vaalissa annettiin kaikkiaan 36 miljoonaa ääntä ja valittiin 703 edustajaa, mutta suurempiakin lukuja on esitetty.[2]

Sosialistivallankumoukselliset saivat noin 40 prosenttia äänistä ja enemmistön edustajapaikoista.[12] Maatalousvaltaisessa Siperiassa sosialistivallankumouksellisten äänisaalis oli jopa 80 prosenttia. Bolševikit saivat valtakunnallisesti noin 25 prosenttia äänistä.[12] Lähinnä suurissa teollisuuskaupungeissa bolševikit saivat ylivoimaisen kannatuksen, Pietarissa 45 prosenttia äänistä ja Moskovassa jopa 56 prosenttia.[5] Bolševikit saivat myös noin 40 prosenttia kaikista sotilaiden äänistä ja murskaavan enemmistön Venäjän Itämeren-laivaston sekä Pietarin ja Moskovan varuskuntien piirissä. Kilpaileva työväenpuolue menševikit menestyi lähinnä Georgiassa. Yhteensä sosialistiset puolueet saivat noin 80 prosenttia kaikista äänistä oikeiston kannatuksen jäädessä hyvin heikoksi.[9]

Erään tiedon mukaan sosialistivallankumoukselliset olisivat saaneet yhteensä 370 edustajaa, bolševikit 175, vasemmistososialistivallankumoukselliset 40, liberaali kadettipuolue 17, menševikit 16 ja erinäiset kansallisten vähemmistöjen puolueet yhteensä 88. Toisen laskelman mukaan sosialistivallankumouksellisilla olisi ollut 299 edustajaa, bolševikeilla 168, menševikeillä 18 ja kadeteilla 17.[2][11]

Kokoontuminen ja hajotus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen puhemieheksi valittu Viktor Tšernov.

Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen katsottiin olevan päätösvaltainen, kun vähintään puolet sen suunnitelluista 800 edustajasta olisi saapunut Pietariin. Oppositio pelkäsi bolševikkihallinnon estävän kansalliskokouksen kokoontumisen, joten sen puolesta järjestettiin suuria mielenosoituksia ja 6. joulukuuta (23. marraskuuta) perustettiin ”Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen suojelun liitto”. Ensimmäiseksi istuntopäiväksi oli alkujaan ilmoitettu 11. joulukuuta (28. marraskuuta), ja tuona päivänä noin 60 edustajaa aloittikin epäviralliset istunnot omin päin tunkeuduttuaan istuntopaikaksi aiottuun Pietarin Taurian palatsiin.[4] Pian tämän jälkeen Kadettipuolueen toiminta kiellettiin bolševikkihallituksen määräyksellä ”vastavallankumouksellisena” ja puolueen edustajat vangittiin ennen kuin varsinainen kansalliskokous ehti aloittaa toimintansa. Myös joitain muiden oppositiopuolueiden listoilta valittuja edustajia vangittiin ennen kansalliskokouksen kokoontumista.[2][13] Kokouspäivän lähestyessä Pietari julistettiin piiritystilaan ja Itämeren laivaston merisotilaita lähetettiin suojelemaan Taurian palatsia.[4]

Perustuslakia säätävä kansalliskokous kokoontui ainoaksi jääneeseen viralliseen istuntoonsa Taurian palatsiin 18. (5.) tammikuuta 1918. Istunnossa oli paikalla noin 410 edustajaa, joista 155 oli bolševikkeja ja heidän liittolaisiaan vasemmistososialistivallankumouksellisia.[4] Puhemieheksi valittiin sosialistivallankumouksellisten keulahahmo Viktor Tšernov, joka avajaispuheessaan tuomitsi bolševismin ja ilmoitti puolueensa sitoutuvan demokratiaan, pikaiseen rauhaan ja maareformiin.[2][1] Bolševikit tukivat puhemiehenvaalissa vasemmistososialistivallankumouksellisten Marija Spiridonovaa, joka hävisi Tšernoville äänin 244–153.[14]

Vaalitulokseen pettyneellä Leninillä ei ollut aikomusta luovuttaa valtaa kansalliskokoukselle. Bolševikit vaativat ensimmäisessä istunnossa kansalliskokousta hyväksymään Leninin laatiman ”Työtätekevän ja riistetyn kansan oikeuksien julistuksen” ja tunnustamaan kansankomissaarien neuvoston. Kun tätä ja muitakaan aloitteita neuvostovallan tunnustamisesta ei hyväksytty tai otettu käsittelyyn, bolševikkien ja vasemmistososialistivallankumouksellisten edustajat marssivat protestina ulos. Kansalliskokouksen istunto jatkui noin 13 tunnin ajan, kunnes kello 4.40 tammikuun 19. päivän vastaisena yönä Taurian palatsin vahtimestarina toiminut anarkistimatruusi Anatoli Železnjakov kehotti kokousedustajia poistumaan rakennuksesta sillä verukkeella, että turvallisuudesta vastanneet punakaartilaiset kaipasivat lepoa (”Kaarti on väsynyt”). Ennen seuraavan päivän istuntoa punakaartit sulkivat Taurian palatsin ja Lenin ilmoitti kansalliskokouksen hajotetuksi.[2][1][4][12] Kansalliskokous sai ainoassa istunnossaan hyväksyttyä muun muassa aloitteet maanjaosta ja Venäjän julistamisesta demokraattiseksi liittotasavallaksi.[4]

Bolševikkien enemmistöllään hallitsema yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea hyväksyi kansalliskokouksen hajottamisen vuorokautta myöhemmin, tammikuun 20. päivän vastaisena yönä.[15][5] Se hyväksyi samalla myös lausuman, jonka mukaan kaikki valta Venäjällä kuului 16. (3.) tammikuuta hyväksytyn ”Työtätekevän ja riistetyn kansan oikeuksien julistuksen” mukaan neuvostoille ja mikä tahansa neuvostojen vallan haastava valtioelin tultaisiin kieltämään vastavallankumouksellisena.[16]

Perustuslakia säätävää kansalliskokousta tukeva mielenosoitus 18. tammikuuta 1918.

Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen hajottaminen oli tärkeä käännekohta Venäjän vallankumoushistoriassa, sillä se vei ratkaisevalla tavalla bolševikeilta uskottavuuden demokratian puolustajina. Uskottavuuskriisiä pahensi se, että 18. tammikuuta punakaartit myös tukahduttivat aseellisesti pietarilaisten järjestämän rauhanomaisen mielenosoituksen kansalliskokouksen puolesta. Tällöin sai surmansa 21 ihmistä.[17]

Myöhemmät tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bolševikkihallinnon vastainen demokraattinen oppositio Venäjällä teki perustuslakia säätävän kansalliskokouksen uudelleenkokoamisesta yhden näkyvimmistä tunnuksistaan. Tämä tavoite oli erityisen tärkeä sosialistivallankumouksellisille, jotka vaalivoittonsa vuoksi katsoivat olevansa oikeutettuja päättämään Venäjän tulevaisuudesta. Puolueen johtajat perustivat 8. kesäkuuta 1918 Samaraan ”Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen jäsenten komitean” eli Komutšin, joka julistautui Venäjän lailliseksi hallitukseksi.[18][19] Tšernov esiintyi Samarassa kansalliskokouksen johtajana, mutta todellisuudessa päätösvalta oli siirtynyt sotilaallisen kapinan johtajille. Venäjän sisällissodan myöhemmässä vaiheessa toiveet kansalliskokouksen paluusta saivat väistyä, kun amiraali Aleksandr Koltšak syrjäytti Komutš-hallituksen vallankaappauksella marraskuussa 1918.[20]

Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous ja Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen eduskunta esitti Venäjän perustuslakia säätävälle kansalliskokoukselle 22. joulukuuta 1917 pyynnön tunnustaa Suomen vastikään julistettu itsenäisyys.[21] Kansalliskokous ei koskaan ehtinyt käsitellä aihetta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vladimir N. Brovkin: The Mensheviks after October – Socialist Opposition and the Rise of the Bolshevik Dictatorship. Cornell University Press, Ithaca 1987. Google Books (englanniksi)
  • Stephen Kotkin: Stalin – Volume I: Paradoxes of Power, 1878–1928. Penguin Books 2014. Google Books (englanniksi)
  • Robert Service: A History of Modern Russia – From Nicholas II to Putin. Penguin Books, Lontoo 2003 (ensimmäinen laitos 1997).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Service 2003, s. 74–75.
  2. a b c d e f g h i j Constituent Assembly (englanniksi) Spartacus Educational. Viitattu 30.10.2016.
  3. The October Manifesto and the Fundamental Laws (englanniksi) BBC. Viitattu 30.10.2016.
  4. a b c d e f A. M. Kulegin: Constituent Assembly, All-Russian (venäjäksi) Saint Petersburg Ecyclopaedia. Viitattu 30.10.2016.
  5. a b c d e Elections to the Constituent Assembly began (englanniksi) Boris Jeltsinin presidentillinen kirjasto. Viitattu 1.11.2016.
  6. Service 2003, s. 45.
  7. Service 2003, s. 34–38.
  8. Service 2003, s. 57–58.
  9. a b Kotkin 2014, s. 243–245, 775.
  10. Brovkin 1987, s. 9–10.
  11. a b УЧРЕДИТЕЛЬНОЕ СОБРАНИЕ И РОССИЙСКАЯ ДЕЙСТВИТЕЛЬНОСТЬ (venäjäksi) Viitattu 30.10.2016.
  12. a b c Constituent Assembly (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 30.10.2016.
  13. Brovkin 1987, s. 44.
  14. Kotkin 2014, s. 246.
  15. Brovkin 1987, s. 62.
  16. Decree on Constituent Assembly dissolution adopted (englanniksi) Boris Jeltsinin presidentillinen kirjasto. Viitattu 1.11.2016.
  17. Brovkin 1987, s. 59.
  18. Service 2003, s. 101–102.
  19. Brovkin 1987, s. 153.
  20. Brovkin 1987, s. 213, 219.
  21. Itsenäisyyden tunnustaminen Suomi 80. Viitattu 30.10.2016.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]