Aleksandr Šljapnikov

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aleksandr Šljapnikov 1920-luvulla.

Aleksandr Gavrilovitš Šljapnikov (30. elokuuta 1885 Murom, Venäjän keisarikunta2. syyskuuta 1937 Moskova, Neuvostoliitto)[1] oli bolševikkeja edustanut poliitikko. Hän oli 1920-luvulla yksi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen sisällä vaikuttaneen niin sanotun työläisopposition johtajista.

Šljapnikov oli koulutukseltaan mekaanikko.[2] Hän liittyi Venäjän sosiaalidemokraattiseen työväenpuolueeseen vuonna 1901 ja sen bolševikkisiipeen vuonna 1903.[1] Hän osallistui vuoden 1905 vallankumoukseen ja oli pääosan vuosista 1905–1908 vangittuna. Vuosina 1908–1914 hän asui Länsi-Euroopassa ja osallistui sosialistisen työväenliikkeen toimintaan muun muassa Ranskassa ja Saksassa. Hän palasi Venäjälle bolševikkien puoluetyöntekijäksi 1914, mutta piileskeli ensimmäisen maailmansodan aikana muun muassa Ruotsissa ja Suomessa.[1][2] Hän järjesti puoluepropagandan salakuljetuksen Skandinavian ja Suomen kautta Venäjälle ja oli tänä aikana myös tärkeä yhdysmies bolševikkien ja suomalaisten sosiaalidemokraattien välillä.[3] Erään tiedon mukaan hänet nimettiin salaa bolševikkien keskuskomiteaan vuonna 1915.[1]

Šljapnikov palasi Pietariin lokakuussa 1916. Helmikuun vallankumouksen puhjetessa seuraavana vuonna hän oli korkea-arvoisin Venäjällä vapaana ollut bolševikki, sillä kaikki ylemmät puoluejohtajat olivat maanpaossa tai Siperiaan karkotettuina. Hän oli mukana järjestämässä puolueen toimintaa uudelleen yhdessä Vjatšeslav Molotovin kanssa. Šljapnikov oli myös mukana perustamassa Pietarin neuvostoa, ja hänet valittiin sen ensimmäiseen toimeenpanevaan komiteaan. Hänet valittiin kesäkuussa 1917 Venäjän metallityöläisten ammattiliiton puheenjohtajaksi. Lokakuun vallankumouksen yhteydessä Šljapnikov nimitettiin ensimmäiseen kansankomissaarien neuvostoon työasiain kansankomissaariksi, vaikka hän toivoikin avoimesti sosialististen puolueiden yhteishallituksen muodostamista.[1][2]

Šljapnikov oli tyytymätön siihen, miten ammattijärjestöt menettivät itsenäisyytensä bolševikkivallan aikana. Hän nosti asian näkyvästi esiin vuoden 1920 puoluekokouksessa ja vaati, että vastuu neuvostotalouden järjestämisestä annettaisiin ammattijärjestöille valtion sijasta. Tämän jälkeen Šljapnikovin ja Aleksandra Kollontain katsottiin johtaneen puolueen sisällä ”työläisoppositioksi” kutsuttua ryhmää.[2][1] Vladimir Leninin vaatimuksesta vuoden 1921 puoluekokous kielsi puolueen sisäiset ryhmäkunnat, ja Lenin vaati myös Šljapnikovin erottamista keskuskomiteasta, mihin ei kuitenkaan suostuttu.[2] Vuosina 1923–1925 Šljapnikov oli Neuvostoliiton kaupallisena edustajana Ranskassa ja sen jälkeen vuoteen 1929 metallituotteiden valtiollisen vientiyhtymän johdossa. Hänet pakotettiin lopulta irtisanoutumaan julkisesti mielipiteistään. Šljapnikov erotettiin kommunistisesta puolueesta vuonna 1933 ja määrättiin seuraavana vuonna sisäiseen karkotukseen Karjalan neuvostotasavaltaan. Stalinin puhdistusten käynnistyttyä hänet tuomittiin vuonna 1935 viideksi vuodeksi vankeuteen, mikä muutettiin karkotukseksi Astrahaniin. Hänet vangittiin uudelleen 1936, tuomittiin seuraavana vuonna salaisessa oikeudenkäynnissä kuolemaan ja teloitettin syyskuussa 1937. Hänet rehabilitoitiin vuonna 1988.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Шляпников, Александр Гаврилович (venäjäksi) Hrono.ru. Viitattu 18.12.2016.
  2. a b c d e Alexander Shlyapnikov (venäjäksi) Spartacus Educational. Viitattu 18.12.2016.
  3. Juhani Piilonen: ”Yhteinen vihollinen yhdistää 1908–1917”, s. 283–286, 308–309 teoksessa Lenin ja Suomi – osa I. Opetusministeriö ja Valtion painatuskeskus, Helsinki 1987.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]