Vasemmistososialistivallankumouksellisten kapina

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Latvialaisen kivääridivisioonan miehet vahdissa viidennen yleisvenäläisen neuvostokongressin kokouspaikkana toimineen Bolšoi-teatterin edustalla.

Vasemmistososialistivallankumouksellisten kapina eli heinäkuun kapina oli vasemmistososialistivallankumouksellisen puolueen Moskovassa 6.–7. heinäkuuta 1918 nostattama aseellinen kapina bolševikkien hallintoa vastaan. Vasemmistososialistivallankumouksellisten päätavoite oli nostattaa Neuvosto-Venäjän ja Saksan välille vallankumouksellinen sota, joten he salamurhasivat 6. heinäkuuta Saksan Moskovan-lähettilään, kreivi Wilhelm von Mirbachin. Alkuperäisellä sosialistivallankumouksellisella puolueella oli vahva perinne poliittisen väkivallan ja salamurhien käytöstä vallankumouksellisen taistelun välineenä. Mirbachin murhaa seurasi kaksi päivää kestäneitä taisteluita, joissa bolševikkihallitus murskasi kapinan. Eräät hieman myöhemmät, avoimesti bolševikkien vallasta syöksemiseen tähdänneet kapinat yhdistetään joskus näihin tapahtumiin.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasemmistososialistivallankumoukselliset olivat olleet alkuun bolševikkien hallituskumppaneita, mutta heidän edustajansa erosivat kansankomissaarien neuvostosta maaliskuussa 1918, koska he eivät hyväksyneet Brest-Litovskin rauhansopimusta, joka luovutti suuria alueita valtakunnan länsiosasta Saksalle ja saksalaismielisille nukkevaltioille. Heidän oppositioasennettaan jyrkensi bolševikkihallituksen toukokuussa 1918 elintarvikehuollon turvaamiseksi säätämä ankara viljanpakko-ottolaki, joka antoi hallituksen nimittämille erikoiskomissaareille lähes rajattomat valtuudet. Lisäksi vasemmistososialistivallankumoukselliset vastustivat yksipuoluediktatuurin suuntaan johtaneita toimia, kuten bolševikkien taipumusta lakkauttaa kaikki neuvostot, joissa he olivat jääneet vähemmistöön.[1] Samaan aikaan täysimittainen sisällissota oli puhkeamassa, kun Tšekkoslovakian legioona valloitti toukokuusta alkaen kaupunkeja Keski-Venäjällä, oikeistososialistivallankumoukselliset perustivat kesäkuun alussa Samaraan oman kilpailevan hallituksensa Komutšin ja entiset tsaarin armeijan kenraalit kokosivat vastavallankumouksellisia valkoisia armeijoita.[2]

Vasemmistososialistivallankumouksellisia tuskastutti erityisesti bolševikkihallituksen haluttomuus puuttua Saksan armeijan etenemiseen Ukrainassa. Kun pelkkä agitaatio ei tehonnut, vasemmistososialistivallankumouksellisen puolueen keskuskomitea päätti pakottaa voimakeinoin Vladimir Leninin bolševikkihallituksen luopumaan Brest-Litovskin sopimuksen noudattamisesta. Suunniteltu isku päätettiin ajoittaa heinäkuun alkuun, jolloin viides yleisvenäläinen neuvostokongressi kokoontui Moskovassa. Ajatuksena oli käyttää viidettä neuvostokongressia vallankumouksellisen toiminnan tukena ja jälkikäteisenä valtuuttajana samaan tapaan kuin bolševikit itse olivat yhdistäneet lokakuun vallankumouksen toiseen neuvostokongressiin marraskuussa 1917.[3] Vasemmistososialistivallankumoukselliset eivät tosin saaneet viidenteen neuvostokongressiin enemmistöä eivätkä onnistuneet houkuttelemaan bolševikkien vasemmistosiiven edustajia puolelleen, mutta he päättivät toteuttaa suunnitelmansa kaikesta huolimatta.[4]

Tapahtumat Moskovassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muotokuva Saksan Moskovan-lähettiläs Wilhelm von Mirbachista.

Kapinan lähtölaukauksena toimi Saksan lähettilään kreivi Mirbachin salamurha. Huhtikuun lopussa Moskovaan saapunut Mirbach oli vihatun miehitysvallan symboli ja lisäksi hänen murhansa toivottiin katkaisevan Neuvosto-Venäjän ja Saksan diplomaattiset välit.[3][2] Vasemmistososialistivallankumouksellisiin kuuluneet turvallisuuspalvelu Tšekan miehet Jakov Bljumkin ja Nikolai Andrejev saapuivat Saksan lähetystöön 6. heinäkuuta vastaisena yönä kello 2.15 teeskennellen olevansa virastonsa asialla ja pääsivät sisään väärennettyjen asiakirjojen avulla. Kello 2.50 alkaneen vastaanoton aikana he yllättäen ampuivat Mirbachin ja pakenivat paikalta. Murhatutkinnan välittömästi henkilökohtaisesti aloittanut Tšekan johtaja Feliks Dzeržinski jäljitti nopeasti ampujat salaliitossa mukana olleen Moskovan varuskunnan komendantin Dmitri Popovin komentamalle, niin sanotussa Morozovin talossa sijainneelle Tšekan asemalle, jossa vasemmistososialistivallankumouksellisten keskuskomitea piti salaista kokousta. Kun Dzeržinski julisti heidät kaikki pidätetyiksi, hänet ja hänen apumiehensä vangittiin.[4]

Vasemmistososialistivallankumouksellisten johtaja Marija Spiridonova ilmoitti aamulla 6. heinäkuuta Bolšoi-teatterissa kokoontuneelle neuvostokongressille Mirbachin murhasta. Bolševikit määräsivät heti kaikki vasemmistososialistivallankumouksellisten 450 kokousedustajaa vartioinnin alaisiksi. Tässä tilanteessa Popov määräsi vastatoimena hänelle uskolliset joukko-osastot miehittämään Moskovassa tärkeitä asemapaikkoja, kuten Tšekan päämajan Lubjankan ja päälennätintoimiston, sekä pystyttämään katusulkuja. Kapinalliset eivät missään vaiheessa kuitenkaan avoimesti vaatineet bolševikkihallitusta luopumaan vallasta.[4]

Kapinallisten tilapäisenä päämajana toiminut Morozovin talo nykyisellä Bolšoi Trjohsvjatitelski -kadulla.

Bolševikkihallituksella ei ollut aikomustakaan taipua kapinallisten vaatimuksiin. Käytyään varmuuden vuoksi Saksan lähetystössä lepyttelemässä saksalaisia Lenin määräsi sotilaat kukistamaan kapinan ja vapauttamaan Dzeržinskin.[2] Pääkaupungissa ei kuitenkaan juuri ollut bolševikkihallitukselle uskollisia työläisten punakaarteja ja Moskovan varuskunnan sotilaat julistivat olevansa puolueettomia vallankumouksellisten sisäisessä välienselvittelyssä. Bolševikkien viimeiseksi pelastukseksi löytyi eversti Ioakim Vatsetisin komentama kurinalainen ja uskollinen latvialainen kivääridivisioona, jonka yksi kokonainen rykmentti ja osia muista rykmenteistä oli sijoitettu Moskovaan. Heikosti puolustettu Kreml oli alttiina hyökkäykselle ja heinäkuun 6. ja 7. päivän välisenä yönä Lenin tiedusteli Vatsetisilta, kestäisikö puolustus edes seuraavaan aamuun. Vasemmistososialistivallankumouksellisten joukot eivät kuitenkaan yrittäneet hyökätä Kremliin.[3]

Seuraavaan aamuun mennessä Vatsetis oli saanut joukkonsa kasaan ja saattoi aloittaa vastahyökkäyksen.[3] Katutaisteluita käytiin aamupäivän aikana pääasiassa Kitai-gorodin alueella Moskovan keskustassa. Kummatkin osapuolet kärsivät miestappioita. Puoleenpäivään mennessä latvialaiset olivat edenneet Popovin päämajan Morozovin talon luo ja tähtäsivät sitä suoraan 152 millin haupitsilla. Kapinajohdon neuvotteluyrityksestä huolimatta latvialaiset alkoivat tulittaa rakennusta, jolloin vasemmistososialistivallankumouksellisten johto pakeni. Kapina Moskovassa luhistui tämän jälkeen kahdessa tunnissa.[4][3] Dzeržinski saatiin vapautettua.[2] Popovin jäljellä olleet joukot perääntyivät Moskovasta etelään, mutta panssariautojen tukema latvialainen ratsuväki sai ne kiinni Tretjakovin ja Sevrjuginon kartanoiden luona kaupungin ulkopuolella. Popovin joukoista kaatui kapinassa ainakin 16 ja haavoittui 60 miestä, pääosa Morozovin talon tulituksessa. Popov itse onnistui livahtamaan pakoon.[5]

Suomalaiset Popovin osastossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Popov oli koonnut komentamansa hänelle uskollisen joukko-osaston (otrjad) alkujaan maaliskuussa 1918 Helsingistä ja siihen kuului pataljoonan verran suomalaisia punaisia, jotka siten osallistuivat keskeisessä roolissa myös itse kapinaan. Jopa tuhat miestä, konekiväärijoukkueen, ratsuväkiosaston ja kuuden tykin patterin käsittäneen suomalaispataljoonan komissaarina toimi metallimies Kalle Lukander (”Kalle Lukka”). Popovin määräyksestä venäjää taitamattomat suomalaiset muun muassa miehittivät Tšekan päämajan Lubjankan ja vangitsivat siellä Tšekan varapuheenjohtaja Martin Lācisin, ilmeisesti käsittämättä minkälaisessa hankkeessa olivat mukana. Kapinan kukistamisen yhteydessä suomalaiset taistelivat viimeiseen asti ja kertoman mukaan Salo-niminen sotilas jopa ampui yksinään tykillä osumia Kremliin. Joitain suomalaisia teloitettiin kapinan kukistamisen jälkeen, mutta suurin osa ei saanut rangaistusta, koska he kertoivat luulleensa taistelevansa venäläisiksi naamioituneita saksalaisia vastaan eivätkä todellisuudessa kannattaneet kapinaa.[5][6]

Tapahtumat muualla Venäjällä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskovan tapahtumien seurauksena bolševikit määräsivät myös vasemmistososialistivallankumouksellisten Pietarin-päämajan miehitettäväksi. Tämä johti 7. heinäkuuta lyhyeen piiritykseen ja ammuskeluun, jossa kuoli kymmenen ja haavoittui noin viisikymmentä.[7]

Moskovan kapinayritystä seurasi vielä 10. heinäkuuta puna-armeijan komentajana sisällissodan itärintamalla toimineen vasemmistososialistivallankumouksellisen Mihail Muravjovin Simbirskissä käynnistämä itsenäinen sotilaskapina, jonka tarkoituksena oli myös aloittaa uudelleen sota Saksaa vastaan. Muravjov surmattiin väijytyksessä jo seuraavana päivänä ja hänen kapinansa päättyi siihen.[8]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasemmistososialistivallankumouksellisten edustajat erotettiin viidennestä neuvostokongressista, joka jäi kokonaan bolševikkien käsiin ja hyväksyi kaikki hallituksen aloitteet.[2] Kapinan seurauksena vasemmistososialistivallankumoukselliset erotettiin myös paikallisista neuvostoista kaikkialla Venäjällä. Tämä merkitsi ratkaisevaa askelta kohti yksipuoluejärjestelmää.[3] Vasemmistososialistivallankumouksellinen puolue hajosi, sillä osa jäsenkunnasta ei hyväksynyt keskuskomitean toimintaa. Puolueesta eronneet jäsenet perustivat hieman myöhemmin kaksi uutta puoluetta, Narodnikkikommunistien puolueen ja Vallankumouksellisen kommunismin puolueen.[7] Vasemmistososialistivallankumouksellinen puolue kiellettiin kokonaan helmikuussa 1919.[9]

Kapinan kukistamisen jälkeen kolmetoista vasemmistososialistivallankumouksellisten johtajaa, mukaan lukien Andrejev, teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä.[7] Oikeudenkäynti puolueen johtoa vastaan käynnistyi 27. marraskuuta 1918. Neljästätoista syytetystä ainoastaan Spiridonova ja Juri Sablin saatiin oikeuden eteen, sillä muut olivat paenneet. Kaikki todettiin syyllisiksi Mirbachin murhaan, sotaan tähdänneeseen salaliittoon sekä vallankaappausyritykseen. Popov tuomittiin poissaolevana kuolemaan. Spiridonova ja Sablin tuomittiin aiempien vallankumouksellisten ansioidensa vuoksi vain yhden vuoden vankeuteen, muut poissaolevat syytetyt kolmen vuoden vankeuteen.[10] Kun Bljumkin antautui vuonna 1919, hänet armahdettiin välittömästi ja otettiin takaisin Tšekan palvelukseen.[11]

Vasemmistososialistivallankumouksellisten kapinaa seurasi pian joukko oikeistososialistivallankumouksellisten kapinayrityksiä, jotka tähtäsivät selkeämmin bolševikkien syöksemiseen vallasta. Näitä olivat muun muassa Boris Savinkovin heinäkuussa Jaroslavlissa nostattama kapina ja Faina Kaplanin yritys salamurhata Lenin 30. elokuuta.[11][12]

Kapinan kukistaneesta ja bolševikkien vallan pelastaneesta Vatsetisista tuli kahta kuukautta myöhemmin puna-armeijan ensimmäinen ylipäällikkö.[3]

Tulkinnat tapahtumien luonteesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bolševikit väittivät vasemmistososialistivallankumouksellisten keskuskomitean yrittäneen syöstä neuvostohallituksen vallasta ja toimineen ”vastavallankumouksellisen porvariston ja englantilais-ranskalaisten imperialistien” hyväksynnällä. Myöhempi neuvostoliittolainen historiankirjoitus omaksui tämän näkemyksen ja myös pääosa länsimaisista historiantutkijoista on pitänyt tapahtumia bolševikkien syrjäyttämiseen tähdänneenä suunnitelmallisena kansannousuna. On kuitenkin kyseenalaista, oliko kapinan tarkoituksena lainkaan syrjäyttää bolševikkihallitusta vai pelkästään pakottaa se muuttamaan Saksan-politiikkaansa. Eräät emigranttivenäläiset historiantutkijat, kuten Juri Felštinski, ovat väittäneet kyseessä olleen bolševikkien lavastus, jonka avulla vasemmistososialistivallankumoukselliset saatiin raivattua pois tieltä. Tätä teoriaa ei ole pidetty kovin uskottavana.[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hafner 1991, s. 324–325.
  2. a b c d e Service 2003, s. 102–104.
  3. a b c d e f g Mawdsley 2011, s. 40–41.
  4. a b c d Hafner 1991, s. 326–329.
  5. a b Harjula 2006, s. 74–77.
  6. Salomaa 1992, s. 57–59.
  7. a b c Hafner 1991, s. 339–340.
  8. Mawdsley 2011, s. 56–57.
  9. The Left SRs (englanniksi) Alpha History. Viitattu 12.11.2016.
  10. Hafner 1991, s. 342–343.
  11. a b c Hafner 1991, s. 329–334.
  12. Service 2003, s. 107.