Nikolai II

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Nikolai II
Nicholas II, Tsar.jpg
Venäjän keisari
18941917
Edeltäjä Aleksanteri III
Seuraaja
Tiedot
Syntynyt 18. toukokuuta 1868
Pietari, Venäjän keisarikunta
Kuollut 17. heinäkuuta 1918 (50 vuotta)
Jekaterinburg, Neuvosto-Venäjä
Puoliso Aleksandra Fjodorovna
Uskonto ortodoksi
Allekirjoitus Nicholas II Signature.svg

Nikolai II (ven. Николай II Романов, 18. toukokuuta (J: 6. toukokuuta) 1868 Pietari17. heinäkuuta 1918 Jekaterinburg) oli Venäjän keisari, Puolanmaan kuningas ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1894–1917. Hän oli viimeinen hallitsija Romanovien dynastiassa, joka kaatui helmikuun vallankumouksessa 1917. Suomessa hänet tunnetaan helmikuun manifestin allekirjoittajana ja venäläistämistoimenpiteiden aloittajana. Nikolai II:n isä ja edeltäjä oli Aleksanteri III.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kruununperillisenä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai syntyi keisari Aleksanteri III:n ja keisarinna Maria Fjodorovnan (syntyjään Tanskan prinsessa Dagmar) perheeseen 1868. Hänet, kuten myös hänen sisaruksensa, kasvatettiin kovassa kurissa ja nuhteessa. Nikolai oppi tottelemaan asiassa kuin asiassa isäänsä, joka hänen vartuttuaan määräsi hänet osallistumaan erilaisten valiokuntien toimintaan. Nikolai piti kuitenkin politiikkaan liittyviä asioita kuivina ja mielenkiinnottomina ja juhli mieluummin upseeritovereidensa kanssa ravintoloissa ja nuorten naisten kanssa Pietarin edustalla olevilla saarilla. Ensimmäistä kertaa perintöruhtinas uhmasi isänsä tahtoa alkaessaan seurustella Keisarillisen baletin nuoren tanssijattaren Mathilde Krzesinskan kanssa.

Nuoret erotettiin kuitenkin pian toisistaan, kun perintöruhtinas Nikolai ja hänen pikkuveljensä suuriruhtinas Georgi lähetettiin lokakuussa 1890 pitkälle maailmanympärysmatkalle. Matka ei päättynyt hyvin, Georgi sairasti tuberkuloosia, ja vanhemmat päättivät keskeyttää Georgin matkan ja lähettää pojan Kaukasiaan toipumaan. Myös Nikolain matka sai ikävän päätöksen Japanissa, kun eräs japanilainen poliisimies hyökkäsi kruununperijän kimppuun miekalla heidän vieraillessaan keväällä 1891 Otsun kaupungissa. Kreikan prinssi Georgios pelasti uhkaavan tilanteen onnistuessaan pudottamaan miekan hyökkääjän kädestä kävelykepillään.

Nikolai ja Alix[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai ja hänen äitinsä Maria Fjodorovna 1870.

Pietariin palattuaan Nikolai jatkoi jälleen suhdettaan Mathilde Krzesinskaan isänsä vastustuksesta huolimatta. Nikolain elämän suuri rakkaus ei kuitenkaan ollut Mathilde, vaan nuori saksalainen Hessen-Darmstadtin prinsessa Alix, Nikolain sedän Sergei Aleksandrovitšin vaimon suuriruhtinatar Elisabetin nuorempi sisar. Vuonna 1894 Nikolai kertoi avoimesti Mathildelle rakkaudestaan Alixiin ja kertoi toivovansa häntä morsiamekseen. Tsarevitšin ja tanssijattaren suhde päättyi samana vuonna, ja Mathilde meni myöhemmin naimisiin Nikolain serkun, suuriruhtinas Andrei Vladimirovitšin kanssa.

Keisariparin pitkään jatkuneen vastustuksen jälkeen Nikolai sai viimein luvan kosia rakastettuaan, kun keisarin terveydentila äkkiä heikkeni. Keväällä 1894 pari kihlautui ja lokakuussa prinsessa Alix saapui keisariperheen luokse Livadiaan, Krimille. Viimeisillä voimillaan keisari siunasi nuoren parin, jonka jälkeen hän pian kuoli omassa vuoteessaan. Näin nuoresta perintöruhtinaasta tuli koko Venäjänmaan keisari.

Venäjän keisari Nikolai II, kruunajaiset,
Valentin Serov

Prinsessa Alix kastettiin ortodoksiseen uskoon, ja hänestä tuli ”oikeauskoinen suuriruhtinatar Aleksandra Fjodorovna”. Häät pidettiin pian keisarin hautajaisten jälkeen, ennen paastonajan alkua, ja suruajasta johtuen ne olivat huomiota herättämättömät ja hiljaiset. Tosin hautajaisia seuranneiden iäkkäiden naisten sanotaan pudistelleen päätään ja sanoneen keisarinnasta:

»Ruumisarkun takana hän tuli luoksemme…»

[1]

Nikolai II ja keisarinna Aleksandra kruunattiin virallisesti 26. toukokuuta 1896 Uspenskin katedraalissa Moskovassa. Juhlallisuudet olivat valtavat, ja kautta Venäjän saapui ihmisiä seuraamaan uuden keisarin kruunaamista. Kruunajaisissa luutnantti Mannerheim oli yksi neljästä keisaria saattaneesta upseerista. Kruunajaispäivällisille osallistui yli 7 000 vierasta.

Nikolai II ilmoitti jo hallituskautensa aluksi, että hän tulisi käyttämään venäläisempänä pitämäänsä tsaarin eikä lännestä tuotua keisarin arvonimeä.[1]

Tsarevitš Aleksei ja Rasputin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarinna ja tyttäret. Keisarinna Aleksandra edessä, muut vasemmalta oikealle: Olga, Tatjana, Anastasia ja Maria Romanova.

Nikolain ja Aleksandran perheeseen syntyi viisi lasta: Olga (s. 1895), Tatjana (1897), Maria (1899), Anastasia (1901) ja viimein vuonna 1904 kruununperijä, tsarevitš Aleksei. Aleksei syntyi sairaana. Hän sairasti hemofiliaa, samaa perinnöllistä tautia kuin muun muassa Espanjan kuningashuoneen prinssit. Aleksein syntymästä lähtien epätoivoiset vanhemmat tekivät kaikkensa löytääkseen parannuskeinon. Tästä syystä keisariperheen lähipiiriin pääsi myös siperialainen talonpoika, ”pyhä mies” Grigori Rasputin. Keisarinna Aleksandra uskoi lujasti Rasputinin kykenevän parantamaan hänen poikansa, ja läheinen suhde kansan riettaana ja sivistymättömänä moukkana pitämään mieheen entisestään kasvatti kansan ja keisariperheen välillä vallitsevaa vihaa ja epäluuloisuutta.

Keisarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai II viiden ruplan kultarahassa (1899).

Nikolain hallitusvuodet muodostuivat vaikeiksi alusta alkaen. Moskovassa 26. toukokuuta 1896 pidettyjen kruunajaisten kunniaksi järjestetyssä kansanjuhlassa Hodinkan kentällä tapahtui vakava onnettomuus, kun tuhatpäinen yleisö joutui paniikkiin ja talloi kuoliaaksi satoja juhlavieraita. Nikolai osallistui silti tanssiaisiin ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Nikolain hallinnon ensimmäiseen kymmeneen vuoteen osui Venäjän yhteiskunnallinen ja taloudellinen murros, siirtyminen agraariyhteiskunnasta teollistuneeseen, jonka siemenet oli jo kylvetty hänen isänsä hallituskaudella. Talouskasvu oli tarkastelujaksolla 1880–1910 keskimäärin yli yhdeksän prosenttia vuodessa. Lainsäädännön jälkeenjääneisyys, maanomistussuhteiden ratkaisemattomuus maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen (1861) ja talouskasvun keskittyminen vauraille suurkaupunkialueille aiheuttivat ristiriitoja kasvavan työväenluokan keskuudessa, jota sosialistivallankumoukselliset ja kommunistit käyttivät kasvualustanaan.

Nikolain hallinto joutui kriisiin Venäjän–Japanin sodan (1904–1905) tappion aiheuttamien levottomuuksien myötä. Suurena käännekohtana voidaan pitää verisunnuntain nimellä tunnettua välikohtausta 22. tammikuuta 1905, jossa satoja rauhallisia mielenosoittajia sai surmansa Talvipalatsin vartiosotilaiden luodeista. Liikehdintä johti lopulta vuoden 1905 vallankumoukseen. Kun näistä oli hädin tuskin toivuttu, Venäjää ja Nikolaita kohtasi uusi koettelemus, ensimmäinen maailmansota, jonka myllerryksissä vanha Eurooppa ja sen monarkiat tulivat tiensä päähän.

Keisariperhe veneretkellä Suomen saaristossa 1909.

Nikolai oli keisarina heikko, perheenisänä ja puolisona parempi kuin jättimäisen, levottoman valtakunnan hallitsijana. Hän oli kyvyiltään keskinkertainen ja luonteeltaan päättämätön, mutta samalla vaatimaton ja säästeliäs. Hän oli isänsä tavoin hyvin vanhoillinen ja pyrki venäläistämään kaikkea siihen asti länsimaistettua pitäen parempana käyttää arvonimeä tsaari, koska se oli hänen mielestään virallista keisari-nimitystä (imperator) venäläisempi.

Nikolai salli vaimonsa ohjailla itseään hallitusasioissa, kuten henkilövalinnoissa. Sen vuoksi uudistukset kaatuivat usein yhteen ja samaan asiaan: mikä tahansa uudistus olisi ollut heidän lastensa etujen vastainen. Eritoten kruununperijä Aleksei oli tässä suhteessa tärkeä, eikä hänen tulevia etujaan saanut vaarantaa.

Aleksandraa taas ohjaili eräässä vaiheessa Rasputin, jonka ansiosta keisarin lähipiiri täyttyi itsevaltiutta tukevilla mielistelijöillä. Nikolain elinpiiri erosi palatsin ulkopuolisesta maailmasta, eikä hänellä ollut käsitystä Venäjän todellisesta ahdingosta. Nikolai pyrki politiikassaan jatkamaan isänsä Aleksanteri III:n linjoilla, mutta huomattavasti heikommalla menestyksellä.

Venäjä oli ensimmäisen maailmansodan lähestyessä yhä lähempänä suistumista vallankumoukseen työläisten vaatiessa lisää oikeuksia ylimystöltä. Nikolai oli kasvatettu uskomaan omaan asemaansa Jumalan valitsemana hallitsijana, ja siksi kansan vaatima kansanedustuslaitos tuntui hänestä Jumalan luottamuksen pettämiseltä.

Sisäpolitiikassa hän tukeutui pitkälti isänsä Aleksanteri III:n konservatismiin. Suomessa hänet opittiin tuntemaan venäläistämistoimenpiteistään (helmikuun manifesti), joka johti ensimmäiseen sortokauteen. Vuoden 1905 vallankumouksen seurauksena Nikolain oli myönnyttävä uudistuksiin. Lokakuun manifestissa, jonka kirjoitti Nikolain kyvykäs pääministeri Sergei Witte, Venäjälle perustettiin kansanedustuslaitos eli duuma, ja kansalaisoikeuksia laajennettiin (sananvapaus, uskonnonvapaus, kokoontumisvapaus). Nikolaille jäi kuitenkin veto-oikeus duuman säätämiin lakeihin ja oikeus hajottaa parlamentti, jota oikeutta hän käyttikin kahdesti, 1906 ja 1907. Asteittain muutkin uudistukset peruttiin, ja Nikolain hallinto luisui jälleen taantumuksen tielle. Witteä seuranneet pääministerit, joiden valintaan olivat vaikuttamassa keisarinna Aleksandra ja perheystävä Rasputin, olivat joko kyvyttömiä (Goremykin) tai joustamattomia (Stolypin).

Nikolai vieraili Helsingissä 10. maaliskuuta 1915.[2]

Vallasta luopuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Näinä ratkaisevina päivinä Venäjän kohtalon tiellä velvollisuutemme on tehdä kaikkemme kansan parhaaksi kootaksemme voimamme ja yhdistääksemme rivimme nopean voiton saavuttamiseksi. Tästä syystä me, Nikolai II, yhteisymmärryksessä valtakunnan duuman kanssa, katsomme parhaaksi luopua Venäjän valtaistuimesta ja luovuttaa ylin valta. Haluttomana eroamaan pojastamme luovutamme perintöoikeuden suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitšille, ja annamme hänelle siunauksemme hänen noustessaan Venäjän valtakunnan valtaistuimelle.[3]»

Ensimmäisen maailmansodan miestappiot ja talouden alamäki, työläisten lakkoilu ja poliittinen agitointi ja mellakointi johtivat lopulta siihen, että duuma julisti ottaneensa hallitusvastuun 12. maaliskuuta 1917 (helmikuun vallankumous). Kaupungin varuskunnan joukko-osastojen ja kasakoiden siirryttyä duuman puolelle Nikolaille ei jäänyt vaihtoehtoja. Hän sai duuman puheenjohtajalta Mihail Rodziankolta ja yleisesikunnan päälliköltä Mihail Aleksejevilta sähkeen Pihkovaan ollessaan 15. maaliskuuta 1917 palaamassa junalla Pietariin rintaman tarkastusmatkalta, jossa häntä vaadittiin luopumaan vallasta poikansa hyväksi. Tajuttuaan tilanteen vakavuuden hän ymmärsi vallasta luopumisen olevan paras ratkaisu hänen rakastamansa Venäjän ja keisari-instituution säilymisen kannalta, mutta haluttomana eroamaan pojastaan, joka sairasti verenvuototautia, Nikolai hetken mietittyään päättikin siirtää vallan veljelleen suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitšille. Mihail kuitenkin kieltäytyi ottamasta kruunua vastaan, koska duuman edustajat eivät taanneet hänen turvallisuuttaan, jos hän nousisi valtaistuimelle. Valta siirtyi väliaikaiselle hallitukselle.

Vankeus ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kruunusta luopumisen jälkeen.

Vallasta luopumisen jälkeen Venäjän väliaikainen hallitus suojeli tsaariperhettä. Ensin heitä pidettiin vankeina kotonaan Aleksanterin palatsissa Tsarskoje Selossa[4], mutta myöhemmin vartiojoukkojen karattua pääministeri Aleksandr Kerenski siirsi perheen turvaan Tobolskiin Siperiaan.

Tobolskissa perhe eli vielä suhteellisen normaalia elämää, mutta bolševikkien kaapattua vallan lokakuun vallankumouksessa otteet heitä kohtaan kovenivat. Ensin tsaari, tsaritsa ja heidän tyttärensä Maria siirrettiin Ipatjevin taloon Jekaterinburgiin Uralille.[4] Aleksei oli edelleen verenvuotokohtauksen jälkeen huonossa kunnossa, ja hänen kolme sisartaan ja osa palveluskunnasta jäivät hoitamaan häntä Tobolskiin. Aleksein toivuttua myös heidät siirrettiin Jekaterinburgiin. Jekaterinburgissa perhe alistettiin vankien asemaan. Heidän huoneidensa ikkunat oli maalattu valkoisiksi ulosnäkemisen estämiseksi, eivätkä he päässeet kirkkoon tai saaneet vastaanottaa vieraita.

Ajan kuluessa vartijat muuttuivat myötämielisemmiksi vankejaan kohtaan, jolloin bolševikkihallinto vaihtoi vartijat. Uudet vartijat kuuluivat pahamaineiseen tšekaan. Kuusi heistä oli bulgarialaisia ja unkarilaisia sotavankeja, joita käytettiin likaisimpiin töihin. Robert K. Massien mukaan keisariperhe tiesi kohtalonsa näiden miesten saavuttua. Vartijoiden kylmän asiallinen käytös kertoi varsin selvästi heidän olevan pyöveleitä.

Nikolai II:n ja hänen perheensä teloittamisen syynä on pidetty Venäjän sisällissodan poikkeuksellisia olosuhteita. Entisen keisarin ei tahdottu pääsevän vapaaksi ja päätyvän bolševikkeja vastaan taistelevan valkoisen armeijan eläväksi symboliksi. Teloituksen ajankohdan määräsi sotatilanne. Siperiassa toimiva 45 000 miehen tsekkiläislegioona, jonka vahvistuksena oli valkoisen armeijan venäläisiä sotilaita ja upseereita, oli edennyt etelässä Jekaterinburgin kaupungin rajoille asti. Punaisen sotavoiman komentajan mukaan kaupunkia pystyttäisiin puolustamaan kolmen päivän ajan. On yleisesti uskottu, että Nikolai II:n murhakäsky annettiin Moskovasta. Myös Romanov-asiantuntijana tunnettu Robert K. Massie tulkitsee asian näin. [5] Venäjänkielentaitoisen historioitsijan Helen Rappaportin mukaan kirjallista todistusaineistoa Leninin osuudesta ei olisi. Sitä ei alun alkaen laadittukaan tai se on kätketty taitavasti. [6] Perinteisen käsityksen mukaan Moskovasta tulleen käskyn antoi bolševikkipuolueen keskuskomitea.[7][8][9]

Vangeille ilmoitettiin, että Moskovasta haluttiin valokuva todisteeksi heidän hyvinvoinnistaan. Heidät kerättiin yhteen, mutta kuvaajan sijasta paikalle saapui aseistautuneita vartijoita.[10] Yöllä 16.–17. heinäkuuta 1918 pian puolenyön jälkeen miehet teloittivat koko keisariperheen ja heitä vankeuteen vapaaehtoisesti seuranneet kamarineito Anna Demidovan, perheen lääkärin tohtori Botkinin, kokki Haritonovin ja palvelija Truppin. Teloitus tapahtui Ipatjevin talon kellarissa. Teloittajat olivat etukäteen sopineet siitä kuka kenetkin ampuisi – Nikolai II kuului Pjotr Jermakoville ja Aleksandra Jakov Jurovskille. [11] Teloitusryhmää johti Jakov Jurovski.[12]

Komissaari[13] Pjotr Jermakov väitti olleensa Ipatjevin talon vartioston päällikkö.[14] [15]Jermakovin kertomus teloituksesta ja ruumiiden hävittämisestä poikkeaa täysin kapteeni Jurovskin kertomuksesta. Jermakov väitti itse polttaneensa ruumiit Neljän veljeksen kaivosalueella (kolmen) halkokasan päällä niin perusteellisesti, ettei kynnen palastakaan jäänyt palamatta. Lisäksi Jermakov kertoo levittäneensä tuhkat kuoma-auton lavalta myrskytuuleen jolloin ne levisivät pelloille ja metsiin [16].[17]

Moskova ilmoitti ainoastaan, että Nikolai oli teloitettu ja että perhe oli evakuoitu luotettavaan paikkaan.[18] Sen jälkeen Moskova kiisti vielä kahdeksan vuotta tietävänsä mitään perheen olinpaikasta.[19]

Teloituspaikka Ipatjevin talo purettiin 1977, koska neuvostojohtajat pelkäsivät, että paikasta tulee keisarivaltaa kannattavien muistopaikka. Paikalle alettiin vuonna 2000 rakentaa kirkkoa, joka sai nimen Kirkko veren päällä. Se on Venäjän suurimpia kirkkoja, ja kirkossa oleva ikoni on kalleimpia. Kirkko on kaksikerroksinen, alempi on keisariperheen esirukouskirkko.[20]

Uudempia tutkimuksia keisarin perheen kuolemaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Max Jakobsonin henkilökohtaisen käsityksen mukaan Neuvostoliiton sotahistorian laitoksen johtaja kenraali Dmitri Volkogonov (1928–1995) on kirjoittamassaan Leninin elämäkerrassa todistanut sitovasti sen, että keisari Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin Leninin ja hänen lähimpien miestensä Moskovassa tekemän päätöksen johdosta.[21][22]

Venäjän federaation korkein tuomioistuin totesi vuonna 2008 Nikolai II:n ja hänen perheensä joutuneen poliittisen vainon uhriksi.[23]

Venäjällä järjestettiin 2000-luvulla virallinen tutkinta, jossa pyrittiin selvittämään, olivatko Lenin ja Sverdlov syyllisiä teloituskäskyn antamiseen.[24] Tutkinnassa ei löydetty luotettavia todisteita siitä, että Lenin tai Sverdlov olisivat olleet määräyksen takana. Tutkinta lopetettiin vuoden 2011 alussa.[24][25] [26]

Uudelleenhautaus ja pyhäksi julistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruumiit vietiin pois kuorma-autolla[27] ja heitettiin tyhjään kaivoskuiluun.[4] Kaivosta ei saatu räjäyttämällä sortumaan, ja siksi alastomat ruumiit nostettiin seuraavana yönä ylös ja haudattiin vielä saman yön aikana metsätiehen kohtaan, johon auto upposi ”Sikojen niityllä” (Possunotkossa). Ruumiit löydettiin vasta 1978.[4][28] Elokuvaohjaaja Geli Rjabov sai Jurovskin pojalta vara-amiraali Aleksandr Jurovskilta tämän isän kirjoittaman raportin ruumiiden hautaamisesta. Raportissa oli tarkka selostus hautapaikasta Koptjakissa Sikojen niityllä. Tämän tiessä olleen haudan Geli Rjabov ja Jekaterinburgilainen Aleksandr Avdonin löysivät 1978. [29] Haudassa olleet yhdeksän ruumista kaivettiin ylös heinäkuussa 1991 presidentti Jeltsinin luvalla [30]ja tunnistettiin DNA-kokeilla kahta vuotta myöhemmin. Haudan kolmantena avauspäivänä tuli ilmi dramaattinen seikka, Aleksein ja yhden naisen luuranko puuttuikin haudasta. [31] [32] Täsmälleen 80 vuotta kuolemansa jälkeen, 17. heinäkuuta 1998, keisariperheen jäännökset, kruununperijä Alekseita ja tytär Mariaa lukuun ottamatta, haudattiin valtiollisin kunnianosoituksin Pietarin-Paavalin linnoituksen kirkkoon Pietarissa.[33][34] Presidentti Boris Jeltsin piti hautajaisissa hyvin sovinnollisen, joskin selkeästi venäläiskansallisen puheen.[35]

Jurovski mainitsi raportissaan polttaneensa lähistöllä hovineiti Demidovan ja Aleksein. Asiantuntijoiden mukaan ruumista ei voida metsäolosuhteissa polttaa vajaassa viidessä tunnissa mikä aika Jurovskilla oli käytettävissä polttamiseen Tästä syystä etsintöjä jatkettiin kahden ruumiin löytämiseksi. [36] [37]

Amerikkalaiset yrittivät myös etsia kahta puuttuvaa ruumista 1990-luvulla ääniaaltoja käyttävän laitteen avulla, mutta eivät niitä kuitenkaan löytäneet, koska maa oli myllerretty piloille. [38]

Historian harrastaja Sergei Plotnikov oletti löytäneensä elokuussa 2007 Alekseille ja Marialle (tai Anastasialle) kuuluvia jäänteitä 70 metrin päästä siitä paikasta mihin muut perheenjäsenet oli haudattu. Jäänteet sisälsivät 7 hammasta js 44 luunpalaa jotka olivat kooltaan muutamasta millimetristä muutamaan senttimetriin. [39] [40] Kolme hammasta joissa oli hopea-amalgaami paikat ja 29 luunpalaa oletettiin kuuluneen Alekseille. [41] Jäännösten kuuluminen keisariperheen jäsenille varmennettiin kolmella DNA-testillä.[42][43][44] Palaneessa luussa oleva proteiini mistä DNA-testi tehdään kestää kyllä 300 C-asteen lämpötilan, mutta jos lämpötila on noussut 500-600 asteeseen on DNA kyllä tuhoutunut. [45] DNA-todisteiden lisäksi käytettiin aihetodisteina Aleksein lähes täydellisesti palaneen ruumiin jäljelle jääneiden hampaiden korkealaatuisia hopea-amalgaami paikkoja jotka olivat samanlaisia muiden perheenjäsenten hammaspaikkojen kanssa.[46]

Venäjän pakolaiskirkko on julistanut aikoja sitten keisarin perheen pyhiksi. Venäjän ortodoksisen kirkon synodin päätöksellä keisari Nikolai II ja hänen perheensä kanonisoitiin elokuussa 2000 pyhiksi.[47] Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan tunnusta 1991 löydettyjen ja DNA:lla lännessä tunnistettujen ruumiiden kuuluvan keisariperheelle eikä heidän palvelijoilleen.[48][49] Ortodoksinen kirkko pitäytyy Pjotr Jermakovin 1930-luvulla esittämään tarinaan, että ruumiit poltettiin ja rikoksen jäljet haihtuivat savuna ilmaan.[50]Japanilainen Tatsuo Nagani oli 2004 sitä mieltä, etteivät 1991 löydetyt luut kuulu Romanoveille eikä heidän palvelusväelleen.[51] Professori, oikeushammaslääkäri Helena Ranta on tutkinut Nikolain kalloksi oletetun kallon hampaat. Ranta oletti 1995, että kysymyksessä ei ole Nikolain kallo. Ranta vaati kallosta tehtäväksi DNA-testin, mutta venäläiset eivät siihen suostuneet.[52]

Venäjän keisarillisia regalioita. Vasemmalla alkuperäinen kruunauskruunu, turkisreunustettu Monomahin kruunu.

Marttyyriperheestä on olemassa kahden tyyppisiä ikoneita. Toisessa heidät on puettu keskiaikaisiin asuihin, toisessa 1900-luvun alussa käyttämiinsä pukuihin. Keskiaikaistyylisessä ikonissa Nikolailla on turkisreunustettu Monomahin kruunu ja ensimmäisten Romanovien aikaiset kruunajaisvaatteet. Tosiasiassa hän ei koskaan käyttänyt tätä keisarien kruunua, jonka käyttö oli lopetettu jo Pietari Suuren aikana. Robert K. Massien mukaan Nikolai olisi halunnut ottaa sen uudelleen käyttöön, mutta hoviprotokolla ei sallinut sitä.

Karlovcin synodi, jonka hallussa ovat Nikolai Sokolovin tutkimuskomission materiaali ja löydökset, kuten korut, napit, vaatteiden kappaleet ja kunniamerkit, keisarinnan irronnut sormi ja Anastasian lemmikkispanielin Jimmyn kaulapanta,[1] kanonisoi keisariperheen jäsenet jo vuonna 1960.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jakobson, Max: Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös I. Keuruu: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1.
  • Klas-Göran Karlsson: Vaino ja vaikeneminen. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 952-471-427-2.
  • Lähteenmäki, Maria & Troberg, Martti: ”Eurooppa etsii suuntaa: Viimeisen keisarin kohtalo”, Kronikka 8, s. 13. Helsinki: Edita Prima OY, 2004. ISBN 951-37-4060-9.
  • Robert K. Massie: Nicholas and Alexandra. Laurel Books Dell Publishing Co., Inc., New York, 1985. ISBN 0-440-36358-6.
  • Robert K. Massie: Nikolai ja Aleksandra. Suom. Mirja Rutanen. Helsinki: Tammi, 1987. ISBN 951-30-6733-5.
  • Robert K. Massie: Romanovit: Keisariperheen viimeinen luku. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-14275-5.
  • Radzinski, Edvard: Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema. Juva: Wsoy, 1992. ISBN 951-0-18121-8.
  • Service, Robert: Lenin: Elämäkerta. (Lenin: A biography, 2001.). Suom. Arto Häilä. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-26280-3.
  • Staffan Skott: Romanovit – Keisarisuvun kohtalo. Helsinki: Schildts Kustannus, 2011. ISBN 978-951-50-2063-5.
  • Tuomi-Nikula, Jorma, Tuomi-Nikula, Päivi: Nikolai II – Suomen suuriruhtinas. Jyväskylä: Atena, 2010. ISBN 978-951-796-650-4.
  • Volkogonov, Dmitri: Lenin: A New Biography. New York: Free Press, 1994. ISBN 978-0-02-933435-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Massie 1987
  2. Kimmo Pietiläinen: Kansalaiskalenteri 1991, WSOY 1990, s. 84
  3. Alexander Palace: Abdication, haettu 31.5.2007
  4. a b c d Seppo Varjus: Poiminnat: Tsaariperhe teloitettiin julmasti. (erikoisnumero: Neuvostoliitto, 20 vuotta imperiumin kaatumisesta) Ilta-Sanomat, 29.9.2011, s. 15. Sanoma Oy.
  5. Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 429–430
  6. Helen Rappaport, Romanovien viimeiset päivät, s. 169
  7. Vaino ja vaikeneminen, s. 127
  8. Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 435–436
  9. Robert Service, Lenin, s. 430
  10. Lähteenmäki, Troberg, s. 13
  11. Radzinski, Viimeinen tsaari s. 454
  12. Ipatiev House: The Drama, haettu 31.5.2007
  13. Helen Rappaport, Romanovien viimeiset päivät, s.120
  14. Radzinski, Viimeinen tsaari, s.465
  15. Helsingin Sanomat 7.6.2015 possunotkon salaisuus....
  16. Massie, Romanovit, keisariperheen viimeinen luku, s.30
  17. Radzinski, viimeinen tsaari, s.481
  18. Massie, Nikolai II ja Aleksandra, s. 435
  19. Massie, Romanovit: Keisariperheen viimeinen luku s. 28.
  20. Jussi Niemeläinen, Tsaariperheen murhapaikalle nousi kirkko, Helsingin Sanomat 9.3.2011 sivu D 2
  21. Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös 1, s. 82
  22. Volkogonov, Lenin, s. 82
  23. Skott, Romanovit 2011, s. 296
  24. a b Keisariperheen teloituksen tutkinta päättyi Venäjällä Helsingin Sanomat 17.01.2011. Viitattu 5.5.2012.
  25. No proof Lenin ordered last Tsar's murder The Daily Telegraph 17.1.2011. Viitattu 29.4.2012.
  26. Ilta-Sanomat: Tutkinta: Ei näyttöä Leninin osuudesta tsaariperheen teloitukseen. 17.01.2011.
  27. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 285
  28. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 283
  29. Massie, Keisariperheen viimeinen luku s. 39
  30. Massie, Keisariperheen viimeinen luku s. 49
  31. Radzinski,viimeinen tsaari s.509
  32. Massie, keisariperheen viimeinen luku s.51
  33. Ipatiev House: The Final Chapter, haettu 31.5.2007
  34. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 287, 289, 293
  35. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 295
  36. Radzinski, Viimeinen tsaari s.510
  37. Massie Keisariperheen viimeinen luku s.38
  38. Massie Keisariperheen viimeinen luk, s.143-144
  39. The Guardian 25.8.2007
  40. Romanovit - Keisarisuvun kohtalo, s289, 296
  41. Kemia-Lehti 7/2007 Viimeinen tsaarinpoika löytyi.
  42. Bones found by Russian builder finally solve riddle of the missing Romanovs
  43. DNA Testing Lays Romanov Murder Mystery to Rest
  44. Russian Mystery Is Finally Unraveled
  45. Kemia-lehti 7/2007 Viimeinen tsaarinpoika löytyi
  46. Kemia-lehti 7/2007, Viimeinen tsaarinpoika löytyi
  47. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 294
  48. The Guardian 25.8.2007
  49. RIA Novosti 26.7.2012
  50. Helsingin Sanomat 7.6.2015
  51. Kommersant 4.12.2004
  52. Turun Sanomat 29.9.1995

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nikolai II.


Venäjän vaakuna Edeltäjä:
Aleksanteri III
Venäjän keisari
18941917
Seuraaja: