Nikolai II

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Nikolai II
Nicholas II, Tsar.jpg
Venäjän keisari
18941917
Edeltäjä Aleksanteri III
Seuraaja
Tiedot
Syntynyt 18. toukokuuta 1868
Pietari, Venäjän keisarikunta
Kuollut 17. heinäkuuta 1918 (50 vuotta)
Jekaterinburg, Neuvosto-Venäjä
Puoliso Aleksandra Fjodorovna
Uskonto ortodoksi
Allekirjoitus Nicholas II Signature.svg

Nikolai II (ven. Николай II Романов, 18. toukokuuta (J: 6. toukokuuta) 1868 Pietari17. heinäkuuta 1918 Jekaterinburg) oli Venäjän keisari, Puolanmaan kuningas ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1894–1917. Hän oli viimeinen hallitsija, tsaari, Romanovien yli kolmesataa vuotta hallinneessa dynastiassa, joka kaatui helmikuun vallankumouksessa 1917. Ennen valtaistuimelle nousuaan Nikolai oli perintöruhtinaana muun muassa Keisarillisen Aleksanterin yliopiston kansleri 1881–1894. Suomessa hänet tunnetaan helmikuun manifestin allekirjoittajana ja venäläistämistoimenpiteiden aloittajana. Nikolai II:n isä ja edeltäjä oli Aleksanteri III.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kruununperillisenä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai syntyi keisari Aleksanteri III:n ja keisarinna Maria Fjodorovnan (syntyjään Tanskan prinsessa Dagmar) perheeseen 1868. Hänet, kuten myös hänen sisaruksensa, kasvatettiin kovassa kurissa ja nuhteessa. Nikolai oppi tottelemaan asiassa kuin asiassa isäänsä, joka hänen vartuttuaan määräsi hänet osallistumaan erilaisten valiokuntien toimintaan. Nikolai piti kuitenkin normaalin nuoren miehen tavoin politiikkaan liittyviä asioita kuivina ja mielenkiinnottomina, ja juhli mieluummin upseeritovereidensa kanssa ravintoloissa ja nuorten naisten kanssa Pietarin edustalla olevilla saarilla. Ensimmäistä kertaa perintöruhtinas uhmasi isänsä tahtoa alkaessaan seurustella Keisarillisen baletin nuoren tanssijattaren Mathilde Krzesinskan kanssa.

Nuoret erotettiin kuitenkin pian toisistaan, kun perintöruhtinas Nikolai ja hänen pikkuveljensä suuriruhtinas Georgi lähetettiin pitkälle maailmanympärysmatkalle lokakuussa 1890. Matka ei päättynyt hyvin; Georgi sairasti tuberkuloosia, ja vanhemmat päättivät keskeyttää Georgin matkan ja lähettää pojan Kaukasiaan toipumaan. Myös Nikolain matka sai ikävän päätöksen, kun eräs japanilainen poliisimies hyökkäsi kruununperijän kimppuun miekalla heidän vieraillessaan Otsun kaupungissa Japanissa keväällä 1891. Kreikan prinssi Georgios pelasti uhkaavan tilanteen onnistuessaan pudottamaan miekan hyökkääjän kädestä kävelykepillään.

Nikolai ja Alix[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai äitinsä Maria Fjodorovnan kanssa 1870

Pietariin palattuaan Nikolai jatkoi jälleen suhdettaan Mathilde Krzesinskaan isänsä vastustuksesta huolimatta. Nikolain elämän suuri rakkaus ei kuitenkaan ollut Mathilde, vaan nuori saksalainen Hessen-Darmstadtin prinsessa Alix, Nikolain sedän Sergei Aleksandrovitšin vaimon suuriruhtinatar Elisabetin pikkusisko. Vuonna 1894 Nikolai kertoi avoimesti Mathildelle rakkaudestaan Alixiin ja kertoi toivovansa häntä morsiamekseen. Tsarevitšin ja tanssijattaren suhde päättyi samana vuonna, ja Mathilde meni myöhemmin naimisiin Nikolain serkun, suuriruhtinas Andrei Vladimirovitšin kanssa.

Keisariparin pitkään jatkuneen vastustuksen jälkeen Nikolai sai viimein luvan kosia rakastettuaan, kun tsaarin terveydentila äkkiä heikkeni. Keväällä 1894 pari kihlautui ja lokakuussa prinsessa Alix saapui tsaariperheen luokse Livadiaan, Krimille. Viimeisillä voimillaan tsaari siunasi nuoren parin, jonka jälkeen hän pian kuoli omassa vuoteessaan. Näin nuoresta perintöruhtinaasta tuli koko Venäjänmaan keisari.

Venäjän tsaari Nikolai II, kruunajaiset,
Valentin Serov

Prinsessa Alix kastettiin ortodoksiseen uskoon, ja hänestä tuli ”oikeauskoinen suuriruhtinatar Aleksandra Fjodorovna”. Häät pidettiin pian tsaarin hautajaisten jälkeen, ennen paastonajan alkua, ja suruajasta johtuen ne olivat huomiota herättämättömät ja hiljaiset. Tosin hautajaisia seuranneiden iäkkäiden naisten sanotaan pudistelleen päätään ja sanoneen keisarinnasta:

»Ruumisarkun takana hän tuli luoksemme…»

[1]

Nikolai II ja keisarinna Aleksandra kruunattiin virallisesti 26. toukokuuta 1896 Uspenskin katedraalissa Moskovassa. Juhlallisuudet olivat valtavat, ja kautta Venäjän saapui ihmisiä seuraamaan uuden tsaarin kruunaamista. Nikolai II kruunajaisissa luutnantti Mannerheim toimi yhtenä neljästä keisaria saattaneesta upseerista. Kruunajaispäivällisille osallistui yli 7 000 vierasta.

Nikolai II ilmoitti jo hallituskautensa aluksi, että hän tulisi käyttämään venäläisempänä pitämäänsä tsaarin eikä lännestä tuotua keisarin arvonimeä.[1]

Tsarevitš Aleksei ja Rasputin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarinna ja tyttäret. Keisarinna Aleksandra edessä, muut vasemmalta oikealle: Olga, Tatjana, Anastasia ja Maria Romanova.

Nikolain ja Aleksandran perheeseen syntyi viisi lasta: Olga (s. 1895), Tatjana (1897), Maria (1899), Anastasia (1901) ja viimein vuonna 1904 kruununperijä, tsarevitš Aleksei. Aleksei kuitenkin syntyi sairaana. Hän sairasti hemofiliaa, samaa perinnöllistä tautia kuin muun muassa Espanjan kuningashuoneen prinssit. Aleksein syntymästä lähtien epätoivoiset vanhemmat yrittivät kaikkensa löytääkseen parannuskeinon. Tästä syystä keisariperheen lähipiiriin pääsi myös siperialainen talonpoika, ”pyhä mies” Grigori Rasputin. Keisarinna Aleksandra uskoi syvästi Rasputinin kykenevän parantamaan hänen poikansa, ja tämä läheinen suhde kansan riettaana ja sivistymättömänä moukkana pitämään mieheen entisestään kasvatti kansan ja keisariperheen välillä vallitsevaa vihaa ja epäluuloisuutta.

Tsaarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai II viiden ruplan kultarahassa (1899)

Nikolain hallitusvuodet muodostuivat vaikeiksi alusta alkaen. Moskovassa 26. toukokuuta 1896 pidettyjen kruunajaisten kunniaksi järjestetyssä kansanjuhlassa Hodinkan kentällä tapahtui katastrofaalinen onnettomuus, kun tuhatpäinen yleisö joutui paniikkiin ja talloi kuoliaaksi satoja juhlavieraita. Nikolai osallistui silti tanssiaisiin ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Nikolain hallinnon ensimmäiseen kymmeneen vuoteen osui Venäjän yhteiskunnallinen ja taloudellinen murros, siirtyminen agraariyhteiskunnasta teollistuneeseen, jonka siemenet oli jo kylvetty hänen isänsä hallituskaudella. Talouskasvu oli tarkastelujaksolla 1880–1910 keskimäärin yli yhdeksän prosenttia vuodessa. Lainsäädännön jälkeenjääneisyys, maanomistussuhteiden ratkaisemattomuus maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen (1861) ja talouskasvun keskittyminen vauraille suurkaupunkialueille aiheuttivat ristiriitoja kasvavan työväenluokan keskuudessa, jota sosialistivallankumoukselliset ja kommunistit käyttivät kasvualustanaan.

Nikolain hallinto joutui kriisiin Venäjän–Japanin sodan (1904–1905) tappion aiheuttamien levottomuuksien myötä. Suurena käännekohtana voidaan pitää verisunnuntain nimellä tunnettua välikohtausta 22. tammikuuta 1905, jossa satoja rauhallisia mielenosoittajia sai surmansa Talvipalatsin vartiosotilaiden luodeista. Liikehdintä johti lopulta vuoden 1905 vallankumoukseen. Hädin tuskin toivuttuaan näistä Venäjää ja Nikolaita kohtasi uusi koettelemus, ensimmäinen maailmansota, jonka myllerryksissä vanha Eurooppa ja sen monarkiat tulivat tiensä päähän.

Tsaariperhe veneretkellä Suomen saaristossa 1909

Tsaarina Nikolai oli heikko ja parempi perheenisänä tai puolisona, kuin jättimäisen, levottoman valtakunnan hallitsijana. Hän oli kyvyiltään keskinkertainen ja luonteeltaan päättämätön, mutta samalla vaatimaton ja säästeliäs. Hän oli isänsä tavoin hyvin vanhoillinen ja pyrki venäläistämään kaikkea siihen asti länsimaistettua pitäen parempana käyttää arvonimeä tsaari, koska se oli hänen mielestään virallista keisari-nimitystä (imperator) venäläisempi.

Nikolai antoi vaimonsa ohjailla itseään hallitusasioissa, kuten henkilövalinnoissa. Tämän vuoksi uudistukset kaatuivat usein yhteen ja samaan asiaan; mikä tahansa uudistus olisi ollut heidän lapsiensa etujen vastainen. Eritoten kruununperijä Aleksei oli tässä suhteessa tärkeä, eikä hänen tulevia etujaan saanut vaarantaa.

Aleksandraa taas ohjaili eräässä vaiheessa Rasputin, jonka ansiosta keisarin lähipiiri täyttyi itsevaltiutta tukevilla mielistelijöillä. Nikolain elinpiiri erosi palatsin ulkopuolisesta maailmasta, eikä hänellä ollut käsitystä Venäjän todellisesta ahdingosta. Nikolai pyrki politiikassaan jatkamaan isänsä Aleksanteri III:n viitoittamalla tiellä, mutta huomattavasti heikommalla menestyksellä.

Venäjä ensimmäisen maailmansodan lähestyessä oli yhä lähempänä suistumista vallankumoukseen työläisten vaatiessa lisää oikeuksia ylimystöltä. Nikolai oli kasvatettu uskomaan omaan asemaansa Jumalan valitsemana hallitsijana, ja siksi kansan vaatima kansanedustuslaitos tuntui hänestä Jumalan luottamuksen pettämiseltä.

Sisäpolitiikassa hän tukeutui pitkälti isänsä Aleksanteri III:n konservatismiin. Suomessa hänet opittiin tuntemaan venäläistämistoimenpiteistään (helmikuun manifesti), joka johti ensimmäiseen sortokauteen. Vuoden 1905 vallankumouksen seurauksena Nikolain oli myönnyttävä uudistuksiin. Lokakuun manifestissa, jonka kirjoitti Nikolain kyvykäs pääministeri Sergei Witte, Venäjälle perustettiin kansanedustuslaitos, duuma, ja kansalaisoikeuksia laajennettiin (sananvapaus, uskonnon vapaus, kokoontumisvapaus). Nikolaille kuitenkin jäi veto-oikeus duuman säätämiin lakeihin, ja oikeus hajottaa parlamentti, jota oikeutta hän käyttikin kahdesti 1906 ja 1907. Asteittain muutkin uudistukset peruttiin ja Nikolain hallinto luisui jälleen taantumuksen tielle. Witteä seuranneet pääministerit, joiden valintaan olivat vaikuttamassa keisarinna Aleksandra ja perheystävä Rasputin, olivat joko kyvyttömiä (Goremykin) tai joustamattomia (Stolypin).

Nikolai vieraili Helsingissä 10. maaliskuuta 1915.[2]

Vallastaluopuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Näinä ratkaisevina päivinä Venäjän kohtalon tiellä velvollisuutemme on tehdä kaikkemme kansan parhaaksi kootaksemme voimamme ja yhdistääksemme rivimme nopean voiton saavuttamiseksi. Tästä syystä me, Nikolai II, yhteisymmärryksessä valtakunnan duuman kanssa, katsomme parhaaksi luopua Venäjän valtaistuimesta ja luovuttaa ylin valta. Haluttomana eroamaan pojastamme luovutamme perintöoikeuden suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitšille, ja annamme hänelle siunauksemme hänen noustessaan Venäjän valtakunnan valtaistuimelle.[3]»

Ensimmäisen maailmansodan miestappiot ja talouden alamäki, työläisten lakkoilu ja poliittinen agitointi ja mellakointi johtivat lopulta siihen, että Venäjän kansanedustuslaitos, duuma, julisti ottaneensa hallitusvastuun 12. maaliskuuta 1917 (helmikuun vallankumous). Kaupungin varuskunnan joukko-osastojen ja kasakkojen siirryttyä duuman puolelle Nikolaille ei jäänyt vaihtoehtoja. Hän sai duuman puheenjohtajalta Mihail Rodziankolta ja yleisesikunnan päälliköltä Mihail Aleksejevilta sähkeen Pihkovaan ollessaan palaamassa junalla Pietariin rintaman tarkastusmatkalta 15. maaliskuuta 1917, jossa häntä vaadittiin luopumaan vallasta poikansa hyväksi. Tajuttuaan tilanteen vakavuuden hän ymmärsi vallastaluopumisen olevan paras ratkaisu hänen rakastamansa Venäjän ja keisari-instituution säilymisen kannalta, mutta haluttomana eroamaan pojastaan, joka sairasti verenvuototautia, Nikolai hetken mietittyään päättikin siirtää vallan veljelleen suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitšille. Tämä kuitenkin kieltäytyi ottamasta kruunua vastaan, koska duuman edustajat eivät taanneet hänen turvallisuuttaan, jos hän nousisi valtaistuimelle. Valta siirtyi väliaikaiselle hallitukselle.

Vankeus ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kruunusta luopumisen jälkeen

Vallastaluopumisen jälkeen Venäjän väliaikainen hallitus otti tehtäväkseen keisariperheen suojelun. Ensin heitä pidettiin vankeina kotonaan Aleksanterin palatsissa Tsarskoje Selossa[4], mutta myöhemmin vartiojoukkojen karattua vallankumouksellisten puolelle pääministeri Kerenski päätti siirtää perheen turvaan Tobolskiin, Siperiaan.

Tobolskissa he saivat elää vielä suhteellisen normaalia elämää, mutta väliaikaisen hallituksen kaaduttua ja bolševikkien kaapattua vallan lokakuun vallankumouksessa otteet heitä kohtaan kovenivat. Ensin tsaari, tsaritsa ja heidän tyttärensä Maria siirrettiin Ipatjevin taloon Jekaterinburgiin, Uralille.[4] Aleksei oli edelleen verenvuotokohtauksen jälkeen huonossa kunnossa, ja hänen kolme sisartaan ja osa palveluskunnasta jäivät edelleen hoitamaan häntä Tobolskiin. Aleksein toivuttua myös heidät siirrettiin Jekaterinburgiin. Jekaterinburgissa tsaariperhe alistettiin vankien asemaan. Heidän huoneidensa ikkunat oli maalattu valkoisiksi ulosnäkemisen estämiseksi, eivätkä he enää päässeet kirkkoon tai saaneet vastaanottaa vierailijoita.

Ajan kuluessa vartijat kuitenkin muuttuivat myötämielisemmiksi vankejaan kohtaan, jolloin bolševikkihallinto päätti lähettää tilalle uudet vartijat. Nämä vartijat kuuluivat pahamaineiseen tšekaan. Kuusi heistä oli bulgarialaisia ja unkarilaisia sotavankeja, joita käytettiin likaisimpiin töihin. Robert K. Massien mukaan tsaariperhe tiesi kohtalonsa näiden miesten saavuttua. Vartijoiden jäisen asiallinen käytös kertoi selvääkin selvemmin sen tosiasian, että he olivat pyöveleitä.

Nikolai II:n ja hänen perheensä teloittamisen syynä on pidetty Venäjän sisällissodan poikkeuksellisia olosuhteita. Entisen tsaarin ei tahdottu pääsevän vapaaksi ja päätyvän bolševikkeja vastaan taistelevan valkoisen armeijan eläväksi symboliksi. Teloituksen ajankohdan määräsi sodankäynnin luoma tilanne. Siperialainen 45 000 miehen tsekkiläislegioona, jonka vahvistuksena oli valkoisen armeijan venäläisiä sotilaita ja upseereita, oli edennyt etelässä Jekaterinburgin kaupungin rajoille asti. Punaisen sotavoiman komentajan mukaan kaupunkia pystyttäisiin puolustamaan noin kolmen päivän ajan. Tämän vuoksi bolševikkipuolueen keskuskomitea määräsi Nikolai II:n ja hänen perheensä teloitettaviksi.[5] Perinteisen käsityksen mukaan keisarillinen perhe teloitettiin bolševikkipuolueen keskuskomitealta Moskovasta tulleen teloituspäätöksen johdosta.[6][7][8] Ei kuitenkaan ole löydetty sitovia asiakirjatodisteita siitä, että teloituskäsky olisi tullut Vladimir Leniniltä tai keskuskomitean puheenjohtajalta Jakov Sverdlovilta.[9]

Vangeille ilmoitettiin, että Moskovasta haluttiin valokuva todisteeksi heidän hyvinvoinnistaan. Heidät kerättiin yhteen, mutta kuvaajan sijasta paikalle saapui aseistautuneita vartijoita.[10] 16.–17. heinäkuuta välisenä yönä 1918 pian puolenyön jälkeen miehet teloittivat koko tsaariperheen ja heitä vankeuteen vapaaehtoisesti seuranneet kamarineito Anna Demidovan, perheen lääkärin tohtori Botkinin, kokki Haritonovin ja palvelija Truppin. Teloitus suoritettiin Ipatjevin talon kellarissa. Teloitusryhmää johti Jakov Jurovski.[11]

Teloituspaikalla ollut Ipatjevin talo purettiin 1977, koska neuvostojohtajat pelkäsivät että paikasta tulee keisarivaltaa kannattavien muistelupaikka. Paikalle alettiin vuonna 2000 rakentaa kirkkoa, joka sai nimen Kirkko veren päällä. Se on Venäjän suurimpia kirkkoja, kirkossa oleva ikoni on kalleimpia. Kirkko on kaksikerroksinen, alempi on on tsaariperheen esirukouskirkko.[12]

Kysymys teloitusmääräyksen antajasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hävittyään valtataistelun Stalinille Lev Trotski kirjoitti maanpaossa ollessaan päiväkirjaansa vuonna 1935 Jakov Sverdlovin aikanaan tunnustaneen, että hän oli yhdessä Leninin kanssa antanut käskyn tsaarin ja tämän perheen surmaamisesta.[13][14][15] Lev Trotskin kertomus saa tukea Jekaterinburgista 16. heinäkuuta 1918 lähetetystä Uralin neuvoston sähkeestä numero 14228. Jakov Sverdloville, Leninille ja Grigori Zinovjeville osoitetussa sähkeessä ilmoitetaan aikaisemmin sovitusta tsaarin perheen surmaamisesta ja pyydetään pikaista yhteydenottoa, mikäli suunnitelman toteuttamiselle on tullut esteitä.[16] Edellä on esitetty näytelmäkirjailija Edvard Radzinskin tulkinta sähkeestä numero 14228. Sähkeen numero 14228 oikea sanamuoto on: ”Moskova, Kreml, Sverdlov, jäljennös Leninille. Jekaterinburgista tiedotetaan suoran linjan välityksellä seuraavaa: Ilmoittakaa Moskovaan, ettei Filippovin kanssa sovittu tuomio sotilaallisen tilanteen vuoksi siedä lykkäämistä ja ettemme voi odottaa. Mikäli olette eri mieltä, ilmoittakaa siitä viipymättä, suoraan. Golośtšokin, Safarov. Ottakaa tämän johdosta itse yhteys Jekaterinburgiin. Zinovjev”.[17] Moskova ei koskaan vastannut tähän sähkeeseen.[9] Sähke oli Moskovassa 16. heinäkuuta klo 21.22. Tämän jälkeen Moskovasta lähetettiin asiaan liittyvä ensimmäinen sähke Jekaterinburgiin 18.7.[18] Lainaus: ”Henkeä pidätellen loikkasimme laitteesta työntyvän nauhan luokse lukemaan Sverdlovin vastausta: ’Ilmoitan vielä tänään päätöksestänne toimeenpanevan keskuskomitean puhemiehistölle. Ei ole epäilystäkään, ettei sitä hyväksyttäisi. Teloitusta koskevan tiedonannon on tultava keskusvallalta, joten pidättäytykää julkaisemasta siihen saakka, kunnes olette vastaanottaneet sen.’”[19] Lainaus Moskovassa pidetyn kokouksen pöytäkirjasta:"Kuultiin ilmoitus Nikolai Romanovin teloittamisesta (Jekaterinburgista saapunut sähke). Päätettiin asian käsittelyn jälkeen hyväksyä seuraava päätöslauselma. Toimeenpaneva keskuskomitea toteaa puhemiehistön nimissä alueneuvoston päätöksen oikeaksi. Annettiin tovereiden Sverdlov, Sosnovski ja Avanesov tehtäväksi laatia asianmukaiset tiedonannot lehdistölle jne." [20] Moskova ilmoitti ainoastaan että Nikolai oli teloitettu ja että perhe oli evakuoitu luotettavaan paikkaan. Tämän jälkeen Moskova kiisti vielä kahdeksan vuoden ajan tietävänsä mitään perheen olinpaikasta. [21]

Uralilaiset asianosaiset ovat vakuuttaneet, ettei alueen sotilaskomissaari Gološtšokin neuvotellut kesäkuun alussa Moskovassa tsaariperheen kohtalosta, vaan ainoastaan Jekaterinburgin puolustuksesta. [22]

Kremlin vartiossa palvellut Aleksei Akimov, joka oli toiminut Leninin ja Jakov Sverdlovin henkivartijana, kertoi 19. marraskuuta 1968 A. Smysljajevinille vieneensä lennättimeen Leninin ja Jakov Sverdlovin sähkeen, joka lähetettiin Jekaterinburgiin ja jossa vahvistettiin Uralin kuvernementin komitean tekemä päätös tsaarin perheen surmaamisesta.[23] Tätä sähkettä ei lähetetty ennen teloitusta, vaan sen jälkeen 18.7.1918.[24] Sähkeen lennättimeen viemisen ajankohdasta Akimov kertoi aikaisemmassa, vuonna 1957 tehdyssä haastattelussa ainoastaan sen, että se tapahtui kesällä 1918. Mitään tarkempaa päivämäärää Akimov ei tuolloin kertonut eikä puhunut sähkeen sisällöstä mitään. Lehtijuttu oli otsikoitu ”Leninin neuvoa noudattaen” mikä tarkoitti että sähkeen alkuperäiskappaleen lisäksi oli tuotava myös lennätinnauha takaisin. Akimov joutui uhkaamaan revolverilla lennätinvirkailijaa ennen kuin tämä luovutti nauhan.[25] Jekaterinburgin lennätinkonttorista löytynyt, 17. heinäkuuta 1918 lähetetty sähke kertoi Uralin neuvoston ilmoittaneen Moskovaan tsaarin perheen surmaamisesta: ”Moskova, Kreml, Sovnarkomin sihteeri Gorbunov, pyydämme varmentamaan. Ilmoittakaa Sverdloville, että koko perhettä on kohdannut sama kohtalo kuin perheenpäätä. Virallisesti perhe saa surmansa evakuoinnin aikana.”[26] Akimovin mainitsema sähke on vastaus tähän sähkeeseen.lähde?[27]

Max Jakobsonin mukaan Neuvostoliiton sotahistorian laitoksen johtaja kenraali Dmitri Volkogonov (1928–1995) on todistanut sitovasti kirjoittamassaan Leninin elämäkerrassa, sen että tsaari Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin Leninin ja hänen lähimpien miehiensä Moskovassa tekemän päätöksen johdosta.[28][29]

Venäjällä järjestettiin 2000-luvulla virallinen tutkinta, missä pyrittiin selvittämään olivatko Lenin ja Sverdlov syyllisiä teloituskäskyn antamiseen.[9] Tutkintaan osallistuneet historiantutkijat eivät kuitenkaan kyenneet löytämään luotettavaa todistetta siitä, että Lenin tai Sverdlov olisivat olleet määräyksen takana. Tutkinta lopetettiin vuoden 2011 alussa.[9] [30] [31]

Uudelleenhautaus ja pyhäksi julistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruumiit vietiin pois kuorma-autolla[32] ja heitettiin tyhjään kaivoskuiluun.[4] Kaivosta ei saatu räjäyttämällä sortumaan, mistä syystä alastomat ruumiit nostettiin seuraavana yönä ylös ja haudattiin vielä saman yön aikana metsätiehen kohtaan, johon auto upposi ”Sikojen niityllä”. Pjotr Jermakov oli saanut määräyksen kätkeä ruumiit niin, ettei kukaan ihminen niitä koskaan löytäisi. Jermakov suoritti annetun tehtävän lähes täydellisesti, sillä ruumiit löydettiin vasta 1978.[4][33] Heinäkuussa 1991 ruumiit kaivettiin ylös ja tunnistettiin DNA-kokeilla kahta vuotta myöhemmin. Täsmälleen 80 vuotta kuolemansa jälkeen, 17. heinäkuuta 1998, tsaariperheen jäännökset, kruununperijä Alekseita ja tytär Mariaa lukuun ottamatta, haudattiin valtiollisin kunnianosoituksin Pietarin-Paavalin linnoituksen kirkkoon Pietarissa.[34][35] Presidentti Boris Jeltsin piti hautajaisissa hyvin sovinnollisen, joskin selkeästi venäläiskansallisen puheen.[36]

Kruununperijä Aleksein ja Marian (tai Anastasian) kateissa olleita jäännöksiä löydettiin elokuussa 2007 70 metrin päästä siitä haudasta, johon muut perheen jäsenet oli haudattu.[37] Jäännösten kuuluminen tsaariperheen jäsenille varmennettiin kolmella erilaisella DNA-testillä.[38][39][40] Venäjältä Yhdysvaltoihin lähetetyt luunpalat tutki tohtori Michael D. Coble, joka selvittää työkseen Afganistanissa ja Irakissa kaatuneiden yhdysvaltalaissotilaiden henkilöllisyyksiä DNA:n avulla. Itävaltaan lähetetyt luunpalat tutki molekyylibiologi Walther Parson.

Venäjän pakolaiskirkko on julistanut aikoja sitten keisarin perheen pyhiksi, Venäjän ortodoksisen kirkon synodin päätöksellä keisari Nikolai II:nen ja hänen perheensä elokuussa 2000 kanonisoitiin pyhiksi.[41] Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan tunnusta 1991 löydettyjen ruumiiden kuuluvan tsaariperheelle eikä heidän palvelijoilleen.[42] [43] Japanilainen Tatsuo Nagani oli 2004 sitä mieltä, etteivät 1991 löydetyt luut kuulu Romanoveille eikä heidän palvelusväelleen. Tämä perustui DNA-tutkimuksiin.[44] Professori, oikeushammaslääkäri Helena Ranta on tutkinut Nikolain kalloksi oletetun kallon hampaat. Ranta oletti 1995 että kysymyksessä ei ole Nikolain kallo. Ranta vaati kallosta tehtäväksi DNA-testin, mutta venäläiset eivät siihen suostuneet.[45]

Venäjän keisarillisia regalioita. Vasemmalla alkuperäinen kruunauskruunu, turkisreunustettu Monomahin kruunu

Marttyyriperheestä on olemassa kahden tyyppisiä ikoneita: toisessa heidät on puettu keskiaikaisiin asuihin, toisessa 1900-luvun alussa käyttämiinsä pukuihin. Keskiaikaistyylisessä ikonissa Nikolailla on turkisreunustettu Monomahin kruunu ja ensimmäisten Romanovien aikaiset kruunajaisvaatteet. Tosiasiassa hän ei koskaan käyttänyt tätä tsaarien kruunua, jonka käyttö oli lopetettu jo Pietari Suuren aikana. Robert K. Massien mukaan Nikolai olisi halunnut ottaa sen uudelleen käyttöön, mutta hoviprotokolla ei sallinut sitä.

Karlovcin synodi, jonka hallussa ovat Nikolai Sokolovin tutkimuskomission materiaali ja löydökset, kuten korut, napit, vaatteiden kappaleet ja kunniamerkit, tsaarittaren irronnut sormi ja Anastasian lemmikkispanielin Jimmyn kaulapanta,[1] kanonisoi tsaariperheen jäsenet jo vuonna 1960.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jakobson, Max: Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös I. Keuruu: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1.
  • Klas-Göran Karlsson: Vaino ja vaikeneminen. Keuruu: Otava, 2005. ISBN 952-471-427-2.
  • Lähteenmäki, Maria & Troberg, Martti: ”Eurooppa etsii suuntaa: Viimeisen keisarin kohtalo”, Kronikka 8, s. 13. Helsinki: Edita Prima OY, 2004. 951-37-4060-9.
  • Robert K. Massie: Nicholas and Alexandra. Laurel Books Dell Publishing Co., Inc., New York, 1985. ISBN 0-440-36358-6. Kirja on ilmestynyt myös Tammen kustantamana Mirja Rutasen suomennoksena nimellä Nikolai ja Aleksandra vuonna 1987.
  • Robert K. Massie: Nikolai ja Aleksandra. Helsinki: Tammi, 1987. ISBN 951-30-6733-5.
  • Robert K. Massie: Romanovit: Keisariperheen viimeinen luku. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-14275-5.
  • Radzinski, Edvard: Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema. Juva: Wsoy, 1992. ISBN 951-0-18121-8.
  • Service, Robert: Lenin: Elämäkerta. (Lenin: A biography, 2001.) Suomentanut Arto Häilä. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-26280-3.
  • Staffan Skott: Romanovit – Keisarisuvun kohtalo. Helsinki: Schildts Kustannus, 2011. ISBN 978-951-50-2063-5.
  • Tuomi-Nikula, Jorma, Tuomi-Nikula, Päivi: Nikolai II – Suomen suuriruhtinas. Jyväskylä: Atena, 2010. ISBN 978-951-796-650-4.
  • Volkogonov, Dmitri: Lenin: A New Biography. Nw York: Free Press, 1994. ISBN 978-0-02-933435-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Massie 1987
  2. Kimmo Pietiläinen: Kansalaiskalenteri 1991, WSOY 1990, s. 84
  3. Alexander Palace: Abdication, haettu 31.5.2007
  4. a b c d Seppo Varjus: Poiminnat: Tsaariperhe teloitettiin julmasti. (erikoisnumero: Neuvostoliitto, 20 vuotta imperiumin kaatumisesta) Ilta-Sanomat, 29.9.2011, s. 15. Sanoma Oy.
  5. Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 429-430
  6. Vaino ja vaikeneminen, s. 127
  7. Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 435-436
  8. Robert Service, Lenin, s. 430
  9. a b c d Tsaariperheen teloituksen tutkinta päättyi Venäjällä Helsingin Sanomat 17.01.2011. Viitattu 5.5.2012.
  10. Lähteenmäki, Troberg, s. 13
  11. Ipatiev House: The Drama, haettu 31.5.2007
  12. Jussi Niemeläinen, Tsaariperheen murhapaikalle nousi kirkko, sivu D 2; HS 9.3.2011
  13. Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema, s. 386
  14. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 292
  15. Christer Pursiainen: Trotski, s.200-201. Gummerus Kustannus Oy 2011
  16. Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema', s. 387­-388
  17. Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema, s. 388
  18. Viimeinen tsaari Nikolai II:n elämä ja kuolema s.416
  19. Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema s.416
  20. Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema s.417
  21. Massie. Romanovit: Keisariperheen viimeinen luku s. 28.
  22. Viimeinen tsaari Nikolai II:n elämä ja kuolema s. 385
  23. Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema, s. 408-409
  24. Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema, s. 414-416
  25. Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema, s.406-408
  26. Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema', s. 416-417
  27. Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema, s. 415-416
  28. Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös 1, s. 82
  29. Dmitri Volkogonov, s. 82
  30. No proof Lenin ordered last Tsar's murder The Daily Telegraph 17.1.2011. Viitattu 29.4.2012.
  31. Ilta-Sanomat: Tutkinta: Ei näyttöä Leninin osuudesta tsaariperheen teloitukseen. 17.01.2011.
  32. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 285
  33. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 283
  34. Ipatiev House: The Final Chapter, haettu 31.5.2007
  35. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 287, 289, 293
  36. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 295
  37. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 289, 296
  38. Bones found by Russian builder finally solve riddle of the missing Romanovs
  39. DNA Testing Lays Romanov Murder Mystery to Rest
  40. Russian Mystery Is Finally Unraveled
  41. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 294
  42. The Guardian 25.8.2007
  43. RIA Novosti 26.7.2012
  44. KOMMERSANT 4.12.2004
  45. Turun Sanomat 29.9.1995

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nikolai II.


Venäjän vaakuna Edeltäjä:
Aleksanteri III
Venäjän keisari
18941917
Seuraaja: