Pjotr Stolypin

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pjotr Stolypin
Пётр Столыпин
Venäjän keisarikunnan pääministeri
21. heinäkuuta 1906 – 18. syyskuuta 1911
Edeltäjä Ivan Goremykin
Seuraaja Vladimir Kokovtsov
Venäjän keisarikunnan sisäministeri
9. toukokuuta 1906 – 18. syyskuuta 1911
Edeltäjä Pjotr Durnovo
Seuraaja Aleksandr Makarov
Henkilötiedot
Syntynyt14. huhtikuuta 1862
Dresden, Saksin kuningaskunta
Kuollut18. syyskuuta 1911 (49 vuotta)
Kiova, Venäjän keisarikunta
Puoliso Olga Neidgardt (1884→)

Pjotr Arkadjevitš Stolypin (ven. Пётр Арка́дьевич Столы́пин; 14. huhtikuuta (J: 2. huhtikuuta) 1862 Dresden, Saksin kuningaskunta – 18. syyskuuta (J: 5. syyskuuta) 1911 Kiova, Venäjän keisarikunta)[1] oli venäläinen konservatiivinen valtiomies, joka toimi Venäjän keisarikunnan pääministerinä vuosina 1906–1911. Hänet tunnetaan voimatoimistaan vallankumouksellisia vastaan, suuresta maatalousuudistuksestaan eli niin sanotusta Stolypinin reformista ja Suomessa toisen sortokauden aloittamisesta. Hänet salamurhattiin kesken virkakauden.

Stolypinin on sanottu tehneen viimeisen yrityksen uudistaa perinpohjaisesti keisarillisen Venäjän poliittinen järjestelmä, yhteiskunta ja talous ennen vuoden 1917 Venäjän vallankumousta. Hän toteutti uudistuksensa pääosin erilaisilla poikkeuslaeilla ja hallinnollisilla määräyksillä, ja kavensi vuonna 1907 äänioikeutta tavalla, jota pidettiin vallankaappauksena.[2] Lisäksi hän tukahdutti avoimen opposition, teloitutti vastustajiaan ja lakkautti sanomalehtiä.[3]

Sukutausta ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stolypin perheensä kanssa.

Stolypin syntyi vuonna 1862 vanhaan aatelissukuun, jonka vaiheet tunnetaan 1600-luvulta alkaen.[2] Hänen isänsä oli Itä-Rumelian kenraalikuvernöörinä ja Kremlin palatsin komendanttina toiminut tykistökenraali Arkadi Stolypin. Äiti Natalija Gortšakova oli ruhtinas Mihail Gortšakovin tytär.[4][5] Stolypin oli sukua myös ulkoministeri Aleksandr Gortšakoville ja kirjailija Mihail Lermontoville.[6][7] Stolypinin puolisona oli vuodesta 1884 keisarillinen hovineito Olga Neidgardt, ylihovimestari Boris Neidgardtin tytär.[4][5] Heillä oli viisi tytärtä ja yksi poika, Arkadi.[5]

Stolypin oli pitkä ja komea, mutta hänen oikea kätensä oli hieman surkastunut.[8]

Ura ennen pääministerikautta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stolypinin perhe asui Serednikovon kartanossa Moskovan lähellä ja vuodesta 1869 Kalnaberžėn kartanossa nykyisessä Latviassa.[4] Myöhemmin voimakkaana nationalistina tunnettu Stolypin varttui Baltiassa etnisesti moninaisessa ympäristössä, jossa venäläiset olivat etuoikeutettu vähemmistö.[2] Käytyään kymnaasin Vilnassa ja Orjolissa vuosina 1874–1881 hän opiskeli Pietarin yliopiston fyysis-matemaattisessa tiedekunnassa, josta valmistui vuonna 1885.[4] Hän teki opinnäytteensä maataloudesta.[6]

Yliopistosta valmistuttuaan Stolypin sai viran Venäjän sisäministeriöstä.[6] Vuosina 1886–1889 hän oli virkamiehenä valtion omaisuudesta vastanneen ministeriön maatalousosastolla sekä vuosina 1889–1898 Kaunasin kihlakunnan ja vuosina 1898–1902 Kaunasin kuvernementin aatelismarsalkkana.[4] Hän viljeli samalla sukutilaansa Kalnaberžėssa.[2] Sisäministeri Vjatšeslav von Plehwen tuella hän pääsi vuonna 1902 Grodnon ja seuraavana vuonna Saratovin kuvernööriksi. Stolypin osoitti jo varhain kiinnostusta talonpoikien asioihin.[9][1][2] Vuoden 1905 vallankumouksen aikana hän taltutti tehokkaasti talonpoikien kapinoinnin Saratovin alueella käyttäen suhteellisen pehmeitä otteita mutta tarvittaessa myös voimakeinoja, kuten pikaoikeudenkäynneissä langetettuja kuolemantuomioita. Menestyksensä ansiosta hänet nimitettiin huhtikuussa 1906 Ivan Goremykinin hallituksen sisäministeriksi.[9][1][2][10]

Pääministerikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liberaalin duuman ja levottomuuksien nujertaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Nikolai II nimitti Stolypinin pääministeriksi eronneen Goremykinin tilalle 21. (8.) heinäkuuta 1906. Samana päivänä keisari myös hajotti kaksi kuukautta aiemmin valitun ensimmäisen duuman.[9][1] Liberaalin kadettipuolueen edustajat yrittivät turhaan protestoida hajotusta vastaan niin sanotulla Viipurin manifestilla, mutta sen allekirjoittajilta vain kiellettiin osallistuminen seuraaviin vaaleihin.[11] Stolypin ei kannattanut paluuta täydelliseen itsevaltiuteen, mikä ärsytti taantumuksellisinta oikeistoa, mutta hänen suhteensa liberaalin opposition hallitsemaan duumaan oli vielä ongelmallisempi. Hän hyväksikäytti järjestelmällisesti poikkeustilanteisiin tarkoitettua uuden perustuslain 87. pykälää, joka antoi hallitukselle oikeuden säätää väliaikaisia lakeja asetuksina duuman ollessa hajotettuna. Stolypin pyrki toteuttamaan mahdollisimman paljon lainsäädäntöä näillä asetuksilla. Duuman ollessa koolla hän turvautui jopa lahjontaan saadakseen lakiesityksensä läpi.[12]

Stolypinin Korpisaaren-huvilaan elokuussa 1906 tehdyn pommi-iskun tuhoja.

Stolypinin virkakauden alussa Venäjä oli vallankumouksellisten levottomuuksien vallassa ja viranomaisia murhattiin yhtenään terroristisessa tarkoituksessa. Pelkästään lokakuun 1905 ja lokakuun 1906 välisenä aikana iskuissa kuoli tai haavoittui 3 611 hallituksen virkailijaa sekä suuri määrä sivullisia.[13] Kaksi upseereiksi naamioitunutta sosialistivallankumouksellisen puolueen maksimalistisiiven jäsentä yritti salamurhata Stolypinin 25. (12.) elokuuta 1906 tekemällä itsemurhapommi-iskun tämän huvilaan Pietarin Korpisaaressa. Iskussa kuoli 27 ihmistä – monet pääministerin vastaanotolle pyrkineitä viattomia sivullisia – ja haavoittui kymmeniä. Stolypinin kolmivuotias poika Arkadi haavoittui lievästi ja 15-vuotias tytär Natalja vammautui jaloistaan pysyvästi, mutta samassa rakennuksessa ollut Stolypin sai vain harmittoman viillon kasvoihin.[14][9] Hän siirsi tämän jälkeen Nikolai II:n kehotuksesta perheensä keisarilliseen Talvipalatsiin.[8]

Stolypin ryhtyi tämän jälkeen rauhoittamaan maata armottomalla vastaterrorilla. Viikkoa murhayrityksen jälkeen hän antoi asetuksella sotaoikeuksille valtuudet jakaa sotatilaan julistetuilla alueilla siviileille pikatuomioita, joista ei voinut valittaa ja jotka pantiin täytäntöön kahden vuorokauden kuluessa. Asetus oli voimassa kahdeksan kuukautta, minä aikana yli tuhat ihmistä teloitettiin pikatuomioilla. Lisäksi vuoteen 1909 mennessä yli 3 000 tuomittiin kuolemaan poliittisista rikoksista tavallisissa oikeusistuimissa.[9][1] Venäjän liberaalit ja vasemmisto eivät antaneet teloituksia Stolypinille anteeksi. Hirttoköyttä alettiin kutsua ”Stolypinin kravatiksi” (Stolypinskii galstuk) kadettipuolueen kansanedustajan Fjodor Roditševin vuonna 1907 esittämän lausahduksen mukaan.[9][1][15]

Samaan aikaan Stolypinin hallitus ei juuri puuttunut äärioikeistolaisten mustien sotnioiden vastavallankumoukselliseen ja juutalaisiin kohdistuvaan terroriin.[16] Stolypin jopa rahoitti salaa mustasotnialaisen Venäjän kansan liiton sanomalehtiä.[17] Hän ei kuitenkaan ollut itse juutalaisvastainen. Hänen mukaansa Venäjän juutalaiset olivat ”paitsi välttämättömiä myös hyvin tarkoituksenmukaisia ja miellyttäviä” ja heidän oikeuksiensa lisääminen olisi perusteltua.[8]

Helmikuussa 1907 valittu vasemmistolaisempi toinen duuma oli entistä haluttomampi yhteistyöhön Stolypinin kanssa.[18][1][19] Kun duuma kieltäytyi hänen 14. (1.) kesäkuuta esittämästään vaatimuksesta erottaa radikaalien vasemmistopuolueiden edustajat, hän järjesti sen hajotetuksi kaksi päivää myöhemmin ja pidätytti pääosan bolševikkien ja menševikkien edustajista.[17] Stolypin julkisti samana päivänä uuden vaalilain, joka muutti äänten painoarvoa suosimaan enemmän rikkaita ja ylimystöä ja samalla vähensi työläisten ja vähemmistökansallisuuksien painoarvoa. Koska perustuslaki kielsi muuttamasta vaalilakeja hallituksen asetuksella, muutos toteutettiin keisarillisella manifestilla, mitä oppositio piti vallankaappuksena. Uusilla vaalilaeilla valittu ja marraskuussa 1907 kokoontunut kolmas duuma olikin Stolypinin toiveiden mukaisesti konservatiivisempi. Sen suurimmaksi puolueeksi kohosivat oktobristit, joiden kanssa hän kykeni hedelmälliseen yhteistyöhön.[18][1][17] Hallitusta tukevilla puolueilla oli nyt enemmistö.[19]

Stolypin pyrki käyttämään demokratian elementtejä tsaarin hallinnon vahvistamiseen eikä tavoitellut demokraattista tai parlamentaarista hallintoa. Hän halusi duuman olevan edustuselin, joka tukisi ja siten vahvistaisi hallituksen politiikkaa mutta ei valvoisi tai ohjaisi sitä. Hänen esikuvanaan oli Saksan valtakunnankansleri Otto von Bismarck.[19][20]

Maatalousreformi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Stolypinin reformi

Stolypinin pääministerikauden tärkein hanke oli suuri maatalousuudistus. Se muodostui kahdesta laista, jotka annettiin asetuksina loka- ja marraskuussa 1906 duuman ollessa hajotettuna. Talonpojat saivat oikeudellisesti tasa-arvoisen aseman muiden säätyjen kanssa. Ennen kaikkea he saivat oikeuden erota kollektiiviseen maanomistukseen perustuneista kyläyhteistöistä (mir) ja ryhtyä itsenäisiksi maanviljelijöiksi, mikä Stolypinin mielestä oli välttämätöntä maanviljelyn kehittämiselle.[9][1] Pyrkimyksenä oli tukea aloitteellisuutta ja talouden monimuotoisuutta.[3] Stolypin halusi hyvinvoivista itsenäisistä talonpojista suuren konservatiivisen ja monarkialle uskollisen yhteiskuntaluokan.[1][21] Reformin seurauksena vuosina 1906–1916 noin 2,5 miljoonaa talonpoikaa eli hieman yli viidesosa kaikista irtautui mireistä perustaakseen yksityistilan. Enemmistö uusista tiloista tosin jäi mirien sarkaviljelyn piiriin eli otrub-tiloiksi, joten vain noin kymmenesosa talonpojista sai täysin itsenäisesti viljellyn tilan eli huuttorin.[22][23][21] Duuma hyväksyi oktobristien tuella kesäkuussa 1910 ja kesäkuussa 1911 lakeja, jotka vahvistivat jälkeenpäin Stolypinin maatalousuudistuksen.[1]

Stolypinin maareformiin kuului myös valtion talonpoikaispankin tukeman uudisraivaustoiminnan valtava laajentaminen, jonka myötä noin kolme miljoonaa talonpoikaa muutti uudistiloille Siperiaan ja Keski-Aasiaan.[9] Talonpoikia Siperiaan kuljettaneita junavaunuja kutsuttiin Stolypinin vaunuiksi; vaikka kyse oli vapaaehtoisesta muutosta, nimityksellä on myöhemmin viitattu vankikuljetuksiin.[15] Stolypinin uudistuksen vaikutukset jäivät kaikkiaan vähäisiksi ennen ensimmäistä maailmansotaa.[22][23] Yksityistilojen erottamiseksi mireistä luotiin suuri hallintokoneisto, mutta pääosa talonpojista vastusti perinteisten kyläyhteisöjen pirstomista. Kolmasosa omaa tilaa anoneista talonpojista veti hakemuksensa takaisin, usein toisten talonpoikien painostuksen vuoksi, ja pääosa muistakin anomuksista jäi toteutumatta eri syistä.[21] Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen uudet yksityistilat joutuivat ensimmäisten joukossa tilattomien talonpoikien suorittamien maanvaltausten kohteiksi ja ne liitettiin takaisin yhteisömaihin.[22][23]

Muut uudistukset ja ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Stolypin kavensi äänioikeutta duuman vaaleissa, alueellista itsehallintoa edustaneiden zemstvojen vaaleissa sitä laajennettiin, jotta itsenäisten talonpoikien osallistuminen päätöksentekoon helpottuisi.[7][1] Talonpoikaissäädyn omat tuomioistuimet oli tarkoitus lakkauttaa, jotta talonpojat saatettaisiin muun oikeusjärjestelmän piiriin ja siten tasaveroisiksi kansalaisiksi.[24] Stolypin halusi laajentaa paikallista itsehallintoa ottamalla zemstvot käyttöön myös volostien hallinnossa, mutta asian käsittely parlamentissa ei edennyt, koska suurmaanomistajat eivät halunneet antaa talonpojille yhtään enempää valtaa paikallishallinnossa.[24][7]

Stolypinin kaudella uudistuksia tehtiin myös armeijassa ja virkavaltaa vahvistettiin vähemmistökansojen alueella. Tehdastyöläisille säädettiin sairaus- ja tapaturmavakuutus. Tuotanto kasvoi väestönkasvua nopeammin ja valtion velkaa saatiin lyhennettyä. Lukutaidottomuus väheni huomattavasti.[3] Tulovero otettiin käyttöön.[2] Uskonnollisten vähemmistöjen kuten juutalaisten ja vanhauskoisten uskonnonvapautta pyrittiin myös parantamaan,[2] mutta ortodoksisen kirkon vanhoilliset piirit onnistuivat torjumaan nämä lakiesitykset. Kirkko torjui myös esitykset uusien valtion alakoulujen perustamisesta seurakuntien koulujen rinnalle.[24]

Stolypin kannatti rauhanomaista ulkopolitiikkaa, koska hänestä Venäjä ei ollut lyhyellä aikavälillä valmis sotaan, joka saattaisi johtaa uuteen vallankumoukseen. Vuoden 1908 Bosnian kriisin aikana hän halusi välttää sodan. Hän järjesti ulkoministeriksi Aleksandr Izvolskin tilalle oman lankonsa Sergei Sazonovin ja otti ulkopolitiikan hallintaansa.[25]

Suomen-politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stolypin vuoden 1908 aikoihin.

Stolypin kiinnitti jo pääministerikautensa alussa huomionsa Suomen suuriruhtinaskuntaan, koska monet Pietarin seudulla toimineet vallankumoukselliset terroristit piilottelivat siellä Venäjän viranomaisten ulottumattomissa.[5] Viipurin manifesti ja elokuun 1906 Viaporin kapina vahvistivat kielteistä kuvaa Suomesta.[16] Myös Stolypiniä vastaan elokuussa 1906 tehdyn pommi-iskun suunnittelijat kuten maksimalistien johtaja Mihail Sokolov piileskelivät Suomessa.[5][14] Stolypin vaati Suomen viranomaisilta asian suhteen tehokkaita toimia. Suomea hallinnut Mechelinin senaatti antoi marraskuussa 1906 Suomen kuvernööreille ohjeen avunannosta Venäjän viranomaisille pyydettäessä mutta ei ryhtynyt muihin toimiin. Marraskuussa 1907 Stolypin uhkasi järjestää Viipurin läänin julistetuksi sotatilaan, mutta tältä vältyttiin, kun salaisen poliisin Ohranan paikantama, latvialaisen Alberts Traubergsin johtama aktiivisin terroristiryhmä saatiin joulukuussa vangittua Terijoelta Suomen viranomaisten avustamassa Venäjän poliisin ratsiassa.[5][26]

Vaikka Suomen viranomaiset ryhtyivät lopulta tehokkaisiin toimiin Suomessa oleskelevia venäläisiä vallankumouksellisia vastaan, päätti Stolypin tulevien ongelmien ennalta ehkäisemiseksi kiristää Venäjän hallituksen otetta Suomesta, mikä johti niin sanotun toisen sortokauden alkamiseen.[27][5] Lokakuussa 1907 Venäjän ministerineuvoston eli hallituksen yhteyteen asetettiin Stolypinin johtama pysyvä Suomen asiain neuvottelukunta, jota hallitsivat Suomen autonomiaa vastustaneet venäläiset.[28] Stolypin järjesti Suomen kenraalikuvernööriksi suomalaisia myötäilleen Nikolai Gerardin tilalle ensin helmikuussa 1908 Vladimir Böckmannin ja marraskuussa 1909 vielä tiukempaa linjaa edustaneen F. A. Seynin. Kesäkuussa 1908 Stolypinin hallitus määräsi Suomen laeille ja hallinnollisille päätöksille uuden esittelyjärjestyksen, jonka mukaan kaikki keisarille esiteltävät Suomea koskeneet asiat tuli ensin antaa Venäjän hallituksen tarkistettaviksi. Tämän seurauksena Suomen ministerivaltiosihteeri ei enää kyennyt suojelemaan suuriruhtinaskunnan etuja aiempaan tapaan.[29][5]

Stolypinin pääministerikauden viimeisinä vuosina hänen politiikkaansa muuttui kansalliskiihkoisempaan suuntaan, mikä merkitsi voimakkaampaa hyökkäystä Suomen autonomiaa vastaan. Sen huipentumana oli vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, joka siirsi huomattavan osan Suomen lainsäädännöstä pois suomalaisten omista käsistä.[5] Stolypinin lopullisena tavoitteena oli ilmeisesti lakkauttaa Suomen itsehallinto kokonaan.[30] Hänen hallituksensa esityksestä asetettiin Suomea koskevaa yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä valmistelemaan Nikolai Korevon johtama komitea, jonka työn tuloksena oli syksyllä 1914 valmistunut niin sanottu suuri venäläistämisohjelma.[31][5] Vuonna 1909 käynnistyi myös hanke rajan pinnassa sijainneiden Uudenkirkon ja Kivennavan pitäjien irrottamisesta Suomesta ja liittämisestä suoraan Venäjään. Stolypinin hallitus ehti tehdä asiasta päätöksen, jonka keisari vahvisti elokuussa 1911, mutta sitä ei koskaan pantu toimeen.[32]

Välirikko maltillisten konservatiivien ja keisarin kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun vallankumouksen uhka väistyi, konservatiivinen aateli ja hovi kääntyivät Stolypiniä vastaan, sillä hänen uudistustensa odotettiin luovan Venäjälle modernin byrokraattisen valtiokoneiston, jonka varjoon keisari, hovi ja aristokratia ennen pitkää jäisivät vallankäytössä. Käänne ilmeni vuonna 1909.[24] Stolypin kannatti tuolloin oktobristi Aleksandr Gutškovin duuman puolustusvaliokunnassa tekemää lakialoitetta, jossa vaadittiin siirtämään laivaston yleisesikunta hovin alaisuudesta sotaministeriön alaisuuteen ja siten duuman valvonnan piiriin. Esitys olisi puuttunut keisarin valtaoikeuksiin, joten Nikolai II pysäytti sen etenemisen veto-oikeudellaan ja oli raivoissaan Stolypinille.[24][25]

Keväästä 1909 alkaen myös Stolypinin välit oktobristeihin heikkenivät ja hän joutui nojaamaan duumassa yhä enemmän jyrkkää oikeistoa edustaneeseen nationalistiryhmään.[5][7] Stolypinin hallitus esitti nationalistien toiveiden mukaisesti zemstvo-järjestelmän laajentamista Puolaan sellaisessa muodossa, joka olisi siirtänyt valtaa pääosin puolalaisilta aatelisilta suurmaanomistajilta pääosin venäläisille, ukrainalaisille ja valkovenäläisille talonpojille. Esitys hyväksyttiin vuonna 1910 duumassa, mutta suurmaanomistajien etuja vaalinut ylähuone eli valtakunnanneuvosto hylkäsi sen maaliskuussa 1911. Tällöin Stolypin pyysi keisaria hajottamaan sekä duuman että valtakunnanneuvoston kolmen päivän ajaksi, jotta zemstvolaki voitaisiin hyväksyä asetuksena. Hän pyysi myös karkottamaan Pietarista lakiesitystä vastaan toimineet valtakunnanneuvoston jäsenet Pjotr Durnovon ja Vladimir Trepovin, jotka olivat arvostettuja poliitikkoja. Nikolai II suostui vastentahtoisesti, koska Stolypin uhkasi muuten erota. Toimenpiteiden seurauksena Stolypin ajautui kokonaan välirikkoon oktobristien ja maltillisten konservatiivien kanssa eikä hänelle juuri jäänyt tukijoita.[33][24][1][34]

Stolypin suhtautui epäluuloisesti keisariperheen lähipiiriin hivuttautuneeseen mystikkoon Grigori Rasputiniin ja kielsi tältä oleskelun Pietarissa viiden vuoden määräajaksi. Stolypin sai Nikolai II:n lupaamaan, ettei enää tapaisi Rasputinia, mutta keisari petti pian lupauksensa. Rasputinin kanssa ystävystynyt keisarinna Aleksandra Fjodorovna kääntyi Stolypinia vastaan, ja Stolypinin suunnittelemat uudet entistä kunnianhimoisemmat uudistukset vieroittivat lopullisesti myös keisarin.[34] Nikolai II lienee harkinnut hänen erottamistaan tai vähintään sisäministerin salkun ottamista pois häneltä syksyllä 1911, mutta Stolypin ehti kuolla ennen sitä.[33][34][1]

Murha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stolypiniä vastaan tehtiin vuosina 1905–1911 yli kymmenen murhayritystä. Hänet surmattiin lopulta hänen ollessaan Kiovassa, jossa paljastettiin Aleksanteri II:n muistomerkki maaorjien vapauttamisen 50-vuotismuistoksi.[35] Juhlallisuuksien viimeisenä päivänä 14. (1.) syyskuuta 1911 Stolypin oli Kiovan oopperatalossa keisarin seurueen mukana seuraamassa Nikolai Rimski-Korsakovin oopperaa Tsaari Saltanin tarina, kun vallankumouksellinen anarkisti Dmitri Bogrov ampui häntä.[35][36]

Nikolai II oli kahden vanhimman tyttärensä kanssa keisarillisessa aitiossa ja Stolypin lähellä orkesterisyvennyksessä. Katsomon eturivissä istunut Bogrov tunkeutui toisella väliajalla Stolypinin luo ja ampui tätä lähietäisyydeltä kahdesti. Rintaan osunut ensimmäinen laukaus lävisti maksan ja pysähtyi selkärangan lähelle. Toinen laukaus osui oikeaan ranteeseen.[36][37][38] Stolypin nousi ylös ja riisui rauhallisesti hansikkaansa ja takkinsa ennen kuin vajosi takaisin istuimelleen ja pyysi vierellään ollutta hoviministeri Woldemar Freedericksziä välittämään aitioonsa palanneelle keisarille viestin: ”Teidän Majesteettinne, on ilo kuolla tsaarin puolesta”.[36][39][38] Stolypin käveli itse ambulanssiin.[38] Hänet vietiin Kiovan keskussairaalaan, jossa hän kuoli neljä päivää myöhemmin. Keisari vieraili hänen kuolinvuoteellaan useita kertoja.[36] Stolypinin on väitetty parikymmentä minuuttia ennen kuolemaansa lausuneen viimeisinä sanoinaan ”Älkää unohtako Suomea!”, ”Tämän hetken vakavin ongelma on Suomi” tai jotain sen tapaista.[39][30] Hänet haudattiin Kiovan luolaluostariin.[36] Uudeksi pääministeriksi tuli Vladimir Kokovtsov.[38]

Stolypinin hautajaiset.

Bogrov oli päässyt oopperataloon Ohranan Kiovan-päällikön, eversti N. N. Kuljabkon myöntämällä kulkuluvalla, mikä johti huhuihin, että jokin korkeampi taho olisi käyttänyt häntä raivatakseen Stolypinin pois tieltä. Apulaissisäministeri, kenraali Pavel Kurlov oli hyväksynyt kulkuluvan myöntämisen, kun Bogrov oli väittänyt Ohranalle tietävänsä tulevasta murhahankkeesta ja aikovansa osoittaa tuntemansa murhayrittäjän oopperatalossa poliisille.[38][39][40] Lisää epäilyksiä herättivät keisarin määräys lopettaa murhatutkinta lyhyeen ja Bogrovin teloittaminen ennen kuin hänen yhteyksiään Ohranaan ehdittiin kunnolla selvittää.[36] Bogrov hirtettiin 24. (11.) syyskuuta vastaisena yönä.[40]

Venäjän kansallismielisessä lehdistössä levitettiin myös perättömiä väitteitä, joiden mukaan Stolypinin murhasalaliitossa olisi ollut mukana suomalaisia tai että suomalaiset olisivat tilanneet ja maksaneet murhan. Novoje Vremja -lehti jopa väitti Suomen eduskunnan puhemiehen P. E. Svinhufvudin yllyttäneen murhaan Viipurissa hieman aiemmin pidetyssä salaisessa kokouksessa. Samassa yhteydessä mainittiin myös venäläisiä vallankumouksellisia piilotellut suomalainen hotellinomistaja Uno Serenius. Poliisitutkinnassa ei tullut esiin mitään Suomeen viittaavaa. Svinhufvud myös osoitti olleensa toisella paikkakunnalla väitetyn salaisen kokouksen aikaan.[39]

Jälkimaine ja muistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stolypinin hauta Kiovan luolaluostarissa.

»Antakaa valtiolle 20 vuotta sisäistä ja ulkoista rauhaa, ja ette enää tunnista nykyistä Venäjää.»
(Stolypinin usein lainattu lausahdus.[15])

Stolypinille pystytettiin vuonna 1913 patsas Kiovan H’reštšatyk-kadulle nykyiselle Maidan-aukiolle, mutta se poistettiin pian Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1917, jolloin sille järjestettiin näytösluonteiset hirttäjäiset.[15][35][41] Samoin kävi Simbirskiin (nyk. Uljanovsk) vuonna 1913 pystytetylle patsaalle.[42] Vallankumouksen jälkeen myös jyrkimmät valkoiset rojalistit arvostelivat Stolypiniä siitä, että hän oli heikentänyt uudistuksillaan yksinvallan pyhiä periaatteita.[19] Neuvostoliitossa Stolypin oli erittäin huonossa maineessa ja hänet muistettiin lähinnä sortotoimistaan. Vladimir Lenin kutsui häntä ”ylihirttäjäksi”. Aivan neuvostovallan viimeisinä vuosina eli perestroika-aikana Stolypiniä alettiin ylistää taloudellista kehitystä edistäneenä kaukonäköisenä valtiomiehenä.[15][19]

Stolypinin myönteisten saavutusten korostaminen on voimistunut 2000-luvulla, ja hänestä on tullut erittäin arvostettu henkilö nyky-Venäjällä.[15] Nykyään hänet on tapana esittää ”visionäärisenä johtajana”, joka palautti Venäjän poliittisen vakauden ja kansallisen suuruuden, edisti talouskasvua ja kapitalismin kehitystä ja jonka kovat otteet olivat ”välttämätön paha”. Usein väitetään, että jos Stolypin olisi elänyt pidempään, hän olisi voinut estää Venäjän vallankumouksen puhkeamisen.[15][19] Myös eräät länsimaiset historiantutkijat ovat puolustaneet Stolypinin toimintaa huomauttamalla, että koska hänen vaikutusvaltansa riippui vanhoillisen aatelin, hovin ja keisarin tuesta, järjestyksen palauttaminen voimakeinoilla oli edellytys sille, että hän voisi toteuttaa mitään myönteisiä uudistuksia.[2]

Stolypin äänestettiin toiseksi merkittävimmäksi Venäjään liittyväksi henkilöksi televisiokanava Rossijan Imja Rossija -äänestyksessä vuonna 2008. Äänestyksessä ensimmäiseksi sijoittui Aleksanteri Nevski ja kolmanneksi Josif Stalin.[43][44]

Stolypinin kunniaksi vuonna 2012 julkaistu venäläinen postimerkki.

Stolypinin syntymän 150-vuotisjuhliin vuonna 2012 liittyi monenlaisia virallisia kunnianosoituksia. Moskovaan tärkeän hallintorakennuksen Valkoisen talon edustalle Novyi Arbatin ja Konjuškovskaja ulitsan risteykseen pystytettiin kuvanveistäjä Salavat Štšerbakovin toteuttama Stolypinin patsas.[15] 2000-luvulla Stolypinille on pystetty patsaat myös Saratoviin (2002), Krasnodariin (2011) ja uudelleen Uljanovskiin (2012).[42]

Venäjän presidentti Vladimir Putinin on väitetty käyttäneen Stolypinin ympärille luotua myyttiä oman politiikkansa oikeuttamiseen, sillä Putin näyttäytyy samanlaisena kansallista etua poliittisten vapauksien kustannuksella ajavana voimakkaana johtajana ja järjestyksen palauttajana. He myös tulivat valtaan suurelle yleisölle melko tuntemattomina ja suunnilleen samanikäisinä. Putinin hallinnon on sanottu tehneen Stolypinistä myönteisessä valossa esitetyn autoritaarisen johtajuuden henkilöitymän.[45]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Orlando Figes: Vallankumouksen Venäjä 1891–1991 (suom. Kalevi Suomela). Siltala, Helsinki 2021. Alkuteos Revolutionary Russia, 1891–1991, 2014.
  • Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. WSOY, Helsinki 2004.
  • Matti Klinge: Keisarin Suomi (suom. Marketta Klinge). Schildts, Helsinki 1997.
  • Simon Sebag Montefiore: Romanovit 1613–1918 (suom. Seppo Raudaskoski). WSOY, Helsinki 2016. Alkuteos The Romanovs 1613–1918.
  • Richard Pipes: The Russian Revolution 1899–1919. The Harvill Press 1990.
  • Erkki Vettenniemi: Suomi terrorin tukikohtana: kuinka Lenin tovereineen tuhosi Venäjän suomalaisten suosiollisella avustuksella. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2019.
  • Mariëlle Wijermars: Memory Politics in Contemporary Russia: Television, cinema and the state. Routledge 2019. Teoksen verkkoversio (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Pyotr Arkadyevich Stolypin (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 5.11.2017.
  2. ↑ a b c d e f g h i Francis W. Wcislo: Stolypin, Peter Arkadievich (englanniksi) Encyclopedia of Russian History, Encyclopedia.com. Viitattu 5.9.2021.
  3. ↑ a b c Torbacke, Jarl: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 16: Ensimmäinen maailmansota, s. 52-55. Suomentanut Eskelinen, Heikki. Otava, 2004. ISBN 951-1-09277-4.
  4. ↑ a b c d e Биография Петра Аркадьевича Столыпина (venäjäksi) Фонд изучения наследия П.А. Столыпина (Stolypin-säätiö). Viitattu 5.9.2021.
  5. ↑ a b c d e f g h i j k Hannu Immonen: Stolypin, Pjotr Arkadjevitsh (1862 - 1911) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  6. ↑ a b c Pipes 1990, s. 166–167.
  7. ↑ a b c d Mary Schaeffer Conroy: Stolypin, Peter (englanniksi) Encyclopedia of Modern Europe: Europe 1789-1914: Encyclopedia of the Age of Industry and Empire, Encyclopedia.com. Viitattu 5.9.2021.
  8. ↑ a b c Montefiore 2016, s. 658–660
  9. ↑ a b c d e f g h Pipes, s. 168–171.
  10. ↑ Vettenniemi 2019, s. 67.
  11. ↑ Pipes 1990, s. 164.
  12. ↑ Pipes 1990, s. 160, 168–169.
  13. ↑ Vettenniemi 2019, s. 112.
  14. ↑ a b Vettenniemi 2019, s. 23–24, 72–74.
  15. ↑ a b c d e f g h Wijermars 2019, s. 41–43.
  16. ↑ a b Klinge 1997, s. 436–437.
  17. ↑ a b c Montefiore 2016, s. 672–673.
  18. ↑ a b Pipes 1990 s. 179–182.
  19. ↑ a b c d e f Figes 2021, s. 54–55.
  20. ↑ Montefiore 2016, s. 661.
  21. ↑ a b c Figes 2021, s. 56–58.
  22. ↑ a b c Pipes 1990, s. 175–176.
  23. ↑ a b c Stolypin land reform (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 5.11.2017.
  24. ↑ a b c d e f Figes 2021, s. 59–62.
  25. ↑ a b Montefiore 2016, s. 673, 675–677.
  26. ↑ Vettenniemi 2019 , s. 76–79, 116–122.
  27. ↑ Vettenniemi 2019, s. 127–128, 130, 143–145, 148–150, 152–153.
  28. ↑ Jussila 2004, s. 720–721.
  29. ↑ Jussila 2004, s. 698, 719–720, 723–725.
  30. ↑ a b Jussila 2004, s. 714, 716.
  31. ↑ Jussila 2004, s. 734–735.
  32. ↑ Klinge 1997, s. 470.
  33. ↑ a b Pipes 1990, s. 184–187.
  34. ↑ a b c Montefiore 2016, s. 677–680.
  35. ↑ a b c Birthday anniversary of Pyotr A. Stolypin, Head of Government of the Russian Empire (englanniksi) Boris Jeltsinin presidentin kirjasto. Viitattu 12.9.2021.
  36. ↑ a b c d e f Martin Sixsmith: Russia: a 1,000-year chronicle of the wild east, s. 174–175. BBC Books 2011. Google Books (englanniksi)
  37. ↑ Hannu Hallamaa: Vasemmistoradikaali murhasi Venäjän pääministerin (tilaajille) Helsingin Sanomat 14.9.2011. Viitattu 4.9.2021.
  38. ↑ a b c d e Montefiore 2016, s. 680–682.
  39. ↑ a b c d Vettenniemi 2019, s. 159–165.
  40. ↑ a b Pipes 1990, s. 187–190.
  41. ↑ The monument to Stolypin in Kyiv in front of the Semadeni café (englanniksi) Center for Urban History, Lviv. Viitattu 4.9.2021.
  42. ↑ a b Wijermars 2019, s. 50.
  43. ↑ Stalin kärkisijoilla suurimmaksi venäläiseksi. Iltalehti.fi. Luettu 29.12.2008.
  44. ↑ Wijermars 2019, s. 66, 72.
  45. ↑ Wijermars 2019, s. 41, 44, 46–47, 51, 80.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Conroy, M.S.: Peter Arkadʹevich Stolypin: Practical Politics in Late Tsarist Russia, Westview Press, (Boulder), 1976. ISBN 0-8915-8143-X
  • Numminen, Risto: ”Antakaa minulle 20 vuotta…”: P. A. Stolypin historiografiassa. Turun yliopiston väitöskirja. Turun yliopisto, Turku 2006.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pjotr_Stolypin&oldid=21944044”