Vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä
Vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä eli laki niiden Suomea koskevain lakien ja asetusten säätämisen järjestyksestä, joilla on yleisvaltakunnallinen merkitys (AsK 45/1910) oli Venäjän keisarikunnan duuman säätämä laki, jolla määriteltiin, mitkä asiat kuuluvat Suomen paikalliseen lainsäädäntöön ja mitkä voitiin luokitella yleisvaltakunnallisen lainsäädännön kysymyksiksi. Se oli yksi toisen sortokauden keskeisistä säädöksistä, jotka kavensivat Suomen autonomiaa. Suomessa lakia pidettiin laittomana. Se kumottiin helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917.
Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jo vuoden 1899 helmikuun manifesti oli erottanut yleisvaltakunnalliset lait Suomen muusta lainsäädännöstä ja määritellyt niille oman säätämisjärjestyksen, jossa Suomen säätyvaltiopäivillä oli vain neuvoa-antava rooli. Manifesti ei määritellyt yleisvaltakunnallisten lakien piiriä. Sen mukaan Suomen senaatin tuli lähettää kaksi edustajaa Venäjän valtakunnanneuvostoon silloin kun siellä käsiteltiin Suomea koskevia asioita. Manifestin nojalla säädettiin vain yksi laki, vuoden 1901 asevelvollisuuslaki, jolla Suomen oma sotaväki lakkautettiin. Vuoden 1905 marraskuun manifesti lopetti helmikuun manifestin soveltamisen ja kumosi sen nojalla ja seurauksena annetut säädökset, mutta kysymys Suomea koskevista yleisvaltakunnallisista laeista palasi ennen pitkää uudelleen Venäjän hallituksen asialistalle.[1]
Vuoden 1905 vallankumous muutti myös Venäjän hallinnollisia rakenteita. Vuoden 1906 perustuslailla luotiin kaksikamarinen parlamentti, jonka alahuoneena oli duuma ja ylähuoneena valtakunnanneuvosto. Alusta alkaen kumpaankin kaavailtiin myös Suomen edustusta, mutta asiasta syntyi erimielisyys suomalaisten ja venäläisten kesken. Suomalaiset kannattivat delegaatioperiaatetta, jolloin Suomen edustajat osallistuisivat vain Suomen ja Venäjän suhteita koskevien asioiden käsittelyyn, kun taas venäläisten mielestä Suomen tuli olla edustettuna valtakunnan muiden osien tapaan. Päätös asiasta jäi vielä tuolloin tekemättä, koska sen pelättiin herättävän levottomuutta Suomessa.[1]
Vuoden 1910 lain syntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hankkeen uuden Suomea koskevan yleisvaltakunnallisen lainsäädäntöjärjestyksen luomiseksi käynnisti Venäjän pääministeri Pjotr Stolypin vuonna 1908.[2] Laki valmisteltiin suomalais-venäläisessä sekakomiteassa, jonka puheenjohtajana toimi valtakunnankontrollööri Pjotr Haritonov ja sihteerinä kenraalikuvernöörin apulainen Adam Lipski. Komitean muut venäläiset jäsenet olivat kenraali Mihail Borodkin, entinen Viipurin läänin kuvernööri Nikolai Mjasojedov sekä valtakunnanneuvoston jäsenet Nikolai Korevo, Deutsch ja Jakuntšnikov, ja suomalaisjäsenet arkkipiispa Gustaf Johansson, senaattori August Nybergh sekä professorit Robert Hermanson, E. G. Palmén ja E. N. Setälä.[3]
Keisari Nikolai II määräsi 27. maaliskuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 14. maaliskuuta) 1910 Suomen eduskunnan antamaan lausunnon lakiehdotuksesta. Eduskunta ilmoitti kuitenkin 11. toukokuuta kieltäytyvänsä antamasta lausuntoa,[4] sillä suomalaisen tulkinnan mukaan lakiehdotus oli syntynyt laittomassa järjestyksessä eikä sitä voisi toteuttaa ilman eduskunnan hyväksyntää. Tästä välittämättä pääministeri Stolypin vei ehdotuksen pian Venäjän duuman käsittelyyn.[2] Duuma hyväksyi lain 10. kesäkuuta (28. toukokuuta) äänin 164–23.[4][2] Toistasataa duuman edustajaa oli mielenosoituksellisesti poistunut istunnosta asiasta päätettäessä.[2] Äänestyksen jälkeen lain kannattajiin lukeutunut kiihkovenäläinen edustaja Vladimir Puriškevitš huudahti riemuissaan ”Finis Finlandiae!” (’Suomen loppu’ latinaksi).[5] Nikolai II vahvisti lain 30. (17.) kesäkuuta.[4] Vladimir Markovin johtama amiraalisenaatti julkaisi sen Suomen asetuskokoelmassa 8. heinäkuuta.[2][5]
Näin yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö oli järjestetty lailla, jonka säätämiseen myös Venäjän yhteiskunta oli duuman välityksellä osallistunut; helmikuun manifestin oli keisari antanut ohi valtakunnanneuvoston käsittelyn. Vuoden 1910 laki myös korvasi helmikuun manifestin tehden sen tarpeettomaksi.[1]
Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koska helmikuun manifestin puutteena oli ollut yleisvaltakunnallisen ja paikallisen lainsäädännön välisen rajan jääminen määrittämättä, vuoden 1910 laissa tämä epäkohta yritettiin korjata 19 kohdan luettelolla yleisvaltakunnallisten lakien piiriin kuuluvista asioista. Luettelossa yleisvaltakunnallisiksi asioiksi määriteltiin muun muassa Suomen erillishallinnon perusteet, venäjän kielen asema, venäläisten oikeudet Suomessa ja sotilasasiat. Ongelmaksi kuitenkin ilmeni se, että yleisvaltakunnallisten lakien piiriin oli siirretty liikaa ja liian merkityksettömiä asioita, kuten esimerkiksi karviaismarjojen tuonti Suomeen.[1]
Lain mukaan Suomen eduskunnan tuli valita kaksi Suomen suuriruhtinaskunnan edustajaa valtakunnanneuvostoon ja neljä duumaan.[2][1]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koska lakia yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä ei ollut säädetty Suomen perustuslakien mukaisessa järjestyksessä, sitä pidettiin Suomessa laittomana. Eduskunta kutsuttiin 14. syyskuuta 1910 kokoontuneille ylimääräisille valtiopäiville valitsemaan uuden lain mukaisia Suomen edustajia duumaan ja valtakunnanneuvostoon sekä antamaan lausuntoja eräistä lakiehdotuksista, jotka perustuivat uuteen lakiin. Eduskunnan puhemies P. E. Svinhufvud ilmoitti 23. syyskuuta, ettei hän voisi antaa valtiopäiväkutsussa mainittuja asioita eduskunnan käsiteltäviksi, koska ne rikkoivat Suomen perustuslakeja, ja eduskunta päätti yksimielisesti yhtyä Svinhufvudin kantaan sekä vaati keisaria kunnioittamaan Suomen perustuslakeja. Tästä kuultuaan Nikolai II hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit.[4][2][5] Suomen edustajia duumaan ja valtakunnanneuvostoon ei koskaan valittu.[2][1]
Merkittävin vuoden 1910 lain nojalla säädetty laki oli vuoden 1912 yhdenvertaisuuslaki, jolla venäläisille taattiin Suomessa samat oikeudet kuin Suomen kansalaisille. Seuraavaksi Venäjän hallituksen asettama komitea alkoi valmistella Suomea koskevaa isoa lainsäädäntöohjelmaa. Vuonna 1914 julkisuuteen tullut ohjelma tunnetaan suurena venäläistämisohjelmana, mutta sitä ei koskaan ehditty toteuttaa.[1]
Kumoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen Venäjällä nousi valtaan entisiä oppositiomiehiä, jotka olivat jo aikaisemmin duumassa kannattaneet suomalaisten oikeuksia. Heti vallankumouksen jälkeen keskustelun aiheeksi Venäjällä nousikin Suomen yleisvaltakunnallisen lainsäädännön kohtalo. Väittelyä syntyi siitä, pitäisikö se keskeyttää väliaikaisesti, perustuslakia säätävään kokoukseen asti, vai lakkauttaa lopullisesti. Päätökseksi tuli lopullinen lakkautus. Maaliskuun manifestilla kumottiin vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä ja muun muassa vuoden 1890 postimanifesti.[1]
Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaikka vuoden 1910 laki kavensi Suomen itsehallintoa, vuonna 1908 annettu asetus esittelyjärjestyksen muutoksesta oli sen merkittävämpi kaventaja.[1]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i Hentilä, Seppo – Jussila, Osmo – Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–2003, s. 71–74, 81, 84–85, 87–88, 91–93. 4., uudistettu painos. WSOY, Helsinki 2004. ISBN 951-0-29104-8.
- ↑ a b c d e f g h Tuomo Polvinen: Irtautuminen politiikasta Osa teosta J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö I: 1870–1918 (1989), J. K. Paasikivi -sivusto. Viitattu 2.7.2022.
- ↑ Osmo Jussila: ”Kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja senaatti”, s. 253–254 teoksessa Suomen keskushallinnon historia 1809–1996. Hallintohistoriakomitea/Edita, Helsinki 1996.
- ↑ a b c d Yleisvaltakunnalliset lait[vanhentunut linkki] Historiakone, Agricolaverkko. Viitattu 2.7.2022.
- ↑ a b c Kronologia, 1910: 10.6. Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet -sivusto. Viitattu 2.7.2022.