Anarkismi

Musta lippu, anarkistien symboli 1880-luvulta alkaen.

Anarkismi on taloudellisista ja yhteisöllisistä valtahierarkioista vapaata yhteiskuntaa tavoitteleva poliittinen ideologia, joka korostaa yksilönvapautta. Anarkistit vastustavat valtiota siihen sisältyvän pakkovallan vuoksi.

Sana ”anarkismi” tulee kreikan johtajattomuutta tai esivallan puutetta tarkoittavasta sanasta. Joskus anarkismi suomennetaan hallituksettomuudeksi. Poliittisesta filosofiasta puhuttaessa anarkismi ei tarkoita yhteiskunnallista sekasortoa, vaikka käsitteellä anarkia on arkikielessä sellainen sisältö. John Zerzan on määritellyt anarkismin autoritarismin vastaisuudeksi.

Sekä anarkismi että sosialismi kehittyivät teollisen vallankumouksen seurauksena ja vastasivat sen ajan yhteiskunnan ongelmiin. Yleisesti ottaen anarkistit suhtautuvat kriittisesti edustukselliseen demokratiaan, eivätkä äänestä valtion järjestämissä vaaleissa. Merkittäviä anarkisteja ovat muun muassa Pierre-Joseph Proudhon, Pjotr Kropotkin, Mihail Bakunin, Emma Goldman ja Max Stirner.

Yleistä

Käsitteen käyttö

Anarkistimerkki.

Punamusta lippu, anarkososialismin symboli.

Sana ”anarkismi” tulee muinaiskreikan johtajattomuutta tai esivallan puutetta tarkoittavasta sanasta, joka keskiajalla käännettiin latinaksi muodossa anarchia.

Käsitteen varhaisimmat käytöt osana poliittista sanastoa juontavat Ranskan vallankumouksen aikaan. Terrorin aikana oman valtansa turvaamiseen keskittyneet jakobiinit ja girondistit ryhtyivät kutsumaan yhteiskunnallista vallankumousta ajaneita sanskulotti- ja raivopäät-liikkeiden jäseniä tasavaltaa hajottaviksi anarkisteiksi. Jotkin myöhemmät anarkistit ovat pitäneet näitä liikkeitä esianarkisteina, jotka ajoivat muun muassa sukupuolten tasa-arvoa sekä hajautettua suoraa demokratiaa. Kyseisten liikkeiden jäsenet eivät kuitenkaan itse identifioituneet anarkisteiksi.

Monet myöhemmät anarkistit pitivät lisäksi Ranskan vallankumouksen aikaista terroria osoituksena valtiososialismin ja vallan keskittämisen mahdottomuudesta ja osoituksena poliittisen vallankumouksen riittämättömyydestä. Anarkistien näkemyksen mukaan vallankumouksen tulisi ulottua poliittisen vallan sijaan yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen ulottuvuuteen ilman poliittisen vallan tavoittelua. Anarkismin mukainen vallankumous kattaisi ihanteellisesti siis pelkän vallanvaihdon sijaan muutoksen sosiaalisissa ja taloudellisissa suhteissa. Valta siis hajautettaisiin keskitetyltä vallankäytön elimeltä paikallistason kansanvaltaisiin instituutioihin.

Anarkismin voinee näin ollen käsitteellistää sanan esittäjän näkökulmasta käsin: keskitetyn vallankäytön kautta politiikkaa tekevät tahot näkevät paikallistason kansanvaltaisuuden uhkana omalle asemalleen ja pitävät anarkismia ennen kaikkea yhteiskunnallisena sekasortona, kun taas keskitettyä valtaa (usein siis valtiota tai jopa diktatuuria) vastustavat anarkistit näkevät keskitetyn poliittisen vallan väistämättömästi useiden tahojen yli valtaa käyttävänä ja sortavana instituutiona, jolloin ruohonjuuritason osallistavuuteen ja yhteistyöhön perustuva suora demokratia (so. sosiaaliset anarkismit) onkin paradoksaalisesti tae yhteiskunnallisen sekasorron välttämiselle.

Anarkismi käsitteenä sisältää vahvoja kielteisiä konnotaatioita. Käsitettä anarkismi on käytetty mustamaalaamaan erilaisia yhteiskunnallisia liikkeitä. Anarkismin vastustajat ovat yhdistäneet käsitteeseen mielikuvia kaaoksesta. Pierre-Joseph Proudhonin, ensimmäisen anarkistiksi itseään kuvanneen filosofin, ajattelu tarkoitti kuitenkin sekasorrolle vastakkaisia edistyksen, yhteistyön ja egalitarismin ihanteita.

Klassinen anarkismin määritelmä

Anarkismin suhde valtaan ja vapauteen sekä kapitalismiin ja sosialismiin anarkistiliikkeen mukaan.

Anarkismin klassisen määritelmän mukaan se on ajattelutapa, jossa vastustetaan valtiota, siihen sisältyvän pakkovallan, poliittisen auktoriteetin sekä valtakoneiston muodollis-oikeudellisuuden ja byrokraattisuuden vuoksi. Perimmäisenä tavoitteena on valtion lakkauttaminen. Myös muut kuin anarkistit voivat kannattaa valtion vallan rajoittamista ja jopa sen lakkauttamista, mutta klassisen määritelmän mukaan anarkistin pitää vastustaa valtiota nimenomaan aikaisemmin mainittujen kolmen periaatteen vuoksi. Poliittisen auktoriteetin vastustamisen vuoksi anarkistit eivät toimi puoluepolitiikassa, eivätkä he esimerkiksi äänestä valtion järjestämissä vaaleissa.

Taustaa

Historiallisesti anarkismi on 1800-luvulta lähtien ollut vapautta ja tasavertaisuutta korostava sosialistinen työväen aate, jonka edustajat pitivät aatettaan vaihtoehtona marxilaiselle valtion haltuunottamiseen tähdänneelle sosialismille. Anarkistien ja marxilaisten tiet erosivat ensimmäisen internationaalin vuoden 1872 Haagin kongressissa. Myöhemmin on syntynyt myös muita, ideologialtaan merkittävästi anarkismin perinteestä poikkeavia ajattelusuuntia, jotka liittävät itsensä anarkismiin.

Anarkismin yhteiskunnallisen merkityksen katsotaan vähentyneen toisen maailmansodan jälkeen merkittävästi, mutta anarkistisia liikkeitä ja ajattelijoita on yhä olemassa ympäri maailmaa. Anarkismin käytännön muodot vaihtelevat tilanneyhteydestä riippuen; sen alla voidaan esimerkiksi vastustaa finanssikapitalismia tai sotilaallista interventionismia tai edistää alueellista itsehallintoa. Anarkistisia menettelyjä on otettu käyttöön esimerkiksi hippiliikkeessä, talonvaltaustoiminnassa, aseistakieltäytymisen parissa ja eläinten oikeuksien puolustajien piirissä. Myös kansainvälinen piraattiliike on mahdollista nähdä anarkistisena liikkeenä. Anarkismi ei välttämättä tarkoita mitään vakiintunutta poliittista ideologiaa. Joillekin anarkismi kuvastaa puhtaasti vapautta.

Anarkismin historiaa

Ensimmäiset vaikutteet

James Northcote, William Godwin, 1802. Godwinia pidetään ensimmäisenä anarkistifilosofina.

Varhaisimmat anarkistisiin teemoihin viittaavat ajatukset ovat peräisin 500-luvulta ennen ajanlaskumme alkua, jolloin niitä esitti Kiinassa taolainen filosofi Laozi sekä myöhemmin muun muassa Zhuangzi. Vastaavaa ajattelua antiikin Kreikassa edustivat kyynikkojen koulukuntaan lukeutunut Diogenes Sinopelainen ja stoalaisuuden perustaja Zenon Kitionilainen.

Modernin anarkismin varhaisimpana edeltäjänä pidetään ranskalaisen renessanssifilosofin Étienne de La Boétien ajatuksia, joita hän esitti 1500-luvun puolivälissä. Myöhemmin sen syntyyn vaikutti muun muassa ranskalainen kirjailija Jean-Jacques Rousseau 1700-luvun jälkipuoliskolla. Termiä ”anarkisti” alettiin ensimmäisen kerran käyttämään yleisemmin Ranskan suuren vallankumouksen aikana 1790-luvulla. Tuolloin vaikutti muun muassa Raivopäiksi kutsuttu köyhälistön aseman parantamista ajanut liike.

Modernin anarkismin synty

Ensimmäisenä varsinaisena anarkistifilosofina pidetään 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa vaikuttanutta englantilaista William Godwinia, vaikka hän ei itse käyttänytkään nimitystä omissa teoksissaan. Godwinin pääteos on vuonna 1793 ilmestynyt Political Justice, jossa hän muun muassa esitti, että valtiovallalla on haitallinen vaikutus yhteiskunnalliseen kehitykseen. Godwin oletti valtion syrjäytyvän tarpeettomana kansan tietoisuuden lisääntyessä. Godwin ei kannattanut vallankumouksellisuutta, vaan ajoi muutosta rauhanomaisen kehityksen kautta.

Ranskalainen Pierre-Joseph Proudhon oli ensimmäinen itseään anarkistiksi kutsunut filosofi ja poliitikko. Vuonna 1840 julkaistun Qu’est-ce que la propriété? (Mitä on omaisuus?) -teoksensa myötä häntä pidetään modernin anarkismin perustajana. Proudhon vastusti valtiota, järjestäytynyttä uskontoa sekä kapitalismia, ja hänen ajattelullaan oli suuri vaikutus myöhempien vuosikymmenten anarkisteihin. Ensimmäinen itseään libertaarina pitänyt filosofi oli ranskalainen anarko-kommunisti Joseph Déjacque. Muita ennen vuonna 1864 tapahtunutta kansainvälisen työväenliikkeen järjestäytymistä vaikuttaneita anarkistifilosofeja olivat muun muassa saksalainen Max Stirner ja ranskalainen Anselme Bellegarrigue.

Kansainvälisen työväenliikkeen nousu ja 1800-luvun suuntaukset

Nadar, Mihail Bakunin, noin 1860. Bakunin on ehkä historian merkittävin anarkisti.

Merkittävimmät anarkistien liikkeet ovat juontuneet 1800-luvulla voimistuneesta työväenliikkeen liikehdinnästä. Aate voidaan tässä historiallisessa muodossaan nähdä sosialismin yhtenä muotona. Anarkistisia liikkeitä syntyi erityisesti ”Euroopan hullun vuoden” 1848 myötä, jolloin kymmenessä Euroopan valtiossa nähtiin eri pituisia vallankumouksia ja kapinoita vallitsevaa hallintoa vastaan. Vuonna 1864 perustettiin työväenliikkeen ensimmäinen internationaali, joka kokosi samaan yhteistyöjärjestöön eri suuntauksia, joihin anarkistien lisäksi kuului muun muassa blanquisteja, sosiaalidemokraatteja, radikaaleja sosialisteja sekä eri maiden ammattiliittojen jäseniä.

Ensimmäisessä internationaalissa historian merkittävimpiin anarkisteihin lukeutuva Mihail Bakunin kiisteli Karl Marxin kanssa siitä, tavoitetaanko sosialistinen yhteiskunta parhaiten tuhoamalla valtio heti, vai käyttämällä valtiota uuden yhteiskunnan rakentamisen apuvälineenä. Bakunin oli sitä mieltä, että jos työväenliike kaappaa vallan, syntyy uusi ”proletariaatin diktatuuri”, joka on vielä nykyistä valtaa pahempi. Bakuninin ja Marxin riitely huipentui vuoden 1872 syyskuussa pidetyssä Haagin kongressissa, jolloin kansainvälinen työväenliike hajosi anarkisteihin ja marxilaisiin. Taustalla oli suhtautuminen edellisen vuoden Pariisin kommuunin tapahtumiin, jossa molempien osapuolten edustajilla oli ollut merkittävä osuus. Marx syytti kommuunin epäonnistumisesta anarkisteja, jotka hänen mielestään olivat haaskanneet aikaa suoran demokratian mukaisiin äänestyksiin ja kokouksiin hallituksen armeijan tuhoamisen sijasta. Bakuninin kannattajat, joista merkittävin ryhmä oli sveitsiläisiä kelloseppiä edustanut Juran liitto, erosivat internationaalista Haagin kongressissa ja perustivat muutamaa viikkoa myöhemmin Sveitsissä anarkistisen internationaalin. Vuonna 1872 tapahtunut työväenliikkeen hajaannus on näkyvissä vielä nykypäivänäkin anarkistien ja puoluepolitiikassa mukana olevien vasemmistolaisten välillä.

Bakuninin tavoin Venäjältä Keski-Eurooppaan emigroituneet anarkistit olivat saaneet innoituksensa maassa toimineista mir-yhteisöistä. Niillä tarkoitettiin maaseudun kyläkuntia, jotka olivat usein suhteellisen omavaraisia ja joille valtio ilmeni käytännössä lähinnä verottajan muodossa. Kaupungistuneeseen yhteiskuntaan liittyvä anarkismi, josta 1800-luvun lopussa syntyi ammattiyhdistysliikkeen kautta vaikuttava anarkosyndikalismi, pyrki muodostamaan talousjärjestelmän, jossa tuotantovälineet olisivat yhteisomistuksessa ja tehtaat demokraattisesti työntekijöiden johtamia. Näissä sosialistisen anarkismin muodoissa ajateltiin, että pohjimmiltaan valta olisi paikallisilla yksiköillä, jotka muodostaisivat keskenään ylemmän tason organisaatioita suuremman mittakaavan asioiden hoitamista varten.

Kuuluisista anarkisteista ainakin Bakunin ajatteli, että poliiseja ei tarvittaisi sosialistisessa yhteiskunnassa, sillä jopa seksuaalirikollisten toimet johtuvat vain repressiivisestä, sorronkaltaisesta, yhteiskuntajärjestyksestä. Monet ihmiset yhdistävät anarkismin nykyään vain virkavallan tai muun ylemmän määräysvallan puuttumiseen. Anarkosyndikalismissa keskeisempää oli kuitenkin paikallistason yksiköihin perustuvan sosialismin perustaminen.

1900-luvun alkuvuosikymmenet

Nestor Mahno johti Ukrainassa niin sanottua Mustaa armeijaa vuosina 1918–1921.

Vuonna 1918 Saksan keisarikunnan Baijerissa toimi hetken aikaa anarkistinen tasavalta, jonka kuitenkin Münchenin ympärille syntynyt saartorengas verisesti kukisti. Historian kuluessa anarkistiset liikkeet ovat päässeet pisimmälle Ukrainassa ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina sekä Espanjan Kataloniassa 1930-luvulla. Ukrainassa anarkistit pitivät niin sanottua Mahnovštšynaa hallussaan usean vuoden Venäjän sisällissodan aikana. Alueella toimi Nestor Mahnon johtama Musta armeija, joka koostui talonpojista ja työläisistä. Se kukisti Venäjän valkoisen armeijan, ollen välillä liittoutunut bolševikkien kanssa, mutta hävisi lopulta taistelun näille. Anarkistien tappio johti Mahnovštšynan joutumiseen neuvostovallan alle muun Ukrainan tavoin.

Katalonian maakunnan anarkistit aloittivat sisällissodan puhkeamisen myötä heinäkuussa 1936 niin sanotun Espanjan vallankumouksen. Vallankumousta johtivat Barcelonassa anarkosyndikalistinen CNT-ammattiliitto ja FAI-järjestö. Anarkistien punamustat liput liehuivat Barcelonan kollektivisoiduissa tehtaissa ja anarkistiseen yhteiskuntamalliin pyrittiin myös Katalonian maaseudulla. Vallankumous kuitenkin keskeytyi vuoden 1937 Barcelonan toukokuun tapahtumien myötä. Silloin käydyssä tasavaltalaisten keskinäisessä valtataistelussa anarkistit ja heidän tukenaan olleet trotskilaiset menettivät valta-asemansa hallitukselle ja Josif Stalinin Neuvostoliiton tukemille kommunisteille.

Espanjan sisällissodan aikana nähtiin myös tiettävästi ainoa kerta, kun anarkisteja on ollut minkään maan hallituksessa. Tuolloin muun muassa Federica Montseny toimi lyhyen aikaa Espanjan toisen tasavallan kansanrintamahallituksen sosiaali- ja terveysministerinä.

Toisen maailmansodan jälkeen sosialismin libertaarit muodot eivät kyenneet järjestäytymään merkittäviksi poliittisiksi liikkeiksi, ja niiden ajan koettiin olevan ohi. Pienet poliittiset liikkeet ovat kuitenkin pitäneet anarkismia ja muita vapaudellisen sosialismin muotoja elossa, ja on syntynyt myös aivan uusia liikkeitä kuten ekoanarkismi.

Anarkismin eri suuntauksia

Anarkistiseen liikkeen sisällä vaikuttaa useita painotuksiltaan toisistaan eroavia suuntauksia, jotka kuitenkin jakavat samat filosofiset ja usein myös käytännölliset lähtökohdat.

Anarkoindividualismi

Pääartikkeli: Individualistinen anarkismi

Anarkoindividualismi viittaa usein William Godwinin luomaan aatteeseen. Hänen kirjaansa Political Justice pidetään ensimmäisenä anarkismin teoksena. Godwin oli filosofinen anarkisti ja vastusti vallankumouksellista toimintaa. Hänestä minimivaltio oli pienin paha, mutta tiedon lisääntyessä se asteittain muuttuisi merkityksettömäksi ja voimattomaksi. Godwin kannatti äärimmäistä individualismia ja ehdotti, että työnteossa luovuttaisiin kaikesta yhteistyöstä, koska tämä johtaisi suurimpaan yleiseen hyvään. Godwin oli utilitaristi. Godwin vastusti hallintoa, koska se rajoitti yksilön oikeutta ”yksityiseen päätöksentekoon”, esti häntä itse päättämästä, mitkä teot maksimoisivat hyvän (utiliteetin). Max Stirner vei myöhemmin tämän ajatuksen äärimmilleen.

Anarkoindividualismi sellaisena, joksi Max Stirner ja Pierre-Joseph Proudhon sen Godwinin jälkeen määrittelivät, on katsantokanta, joka pyrkii hävittämään kaikki erilaiset vallan muodot. Anarkoindividualistien ehdottama, Proudhonin ajatusten innoittama talousmalli tunnetaan mutualismina.

Egoistinen anarkismi

Pääartikkeli: Egoistinen anarkismi

Egoistinen anarkismi oli saksalaisen Max Stirnerin filosofia, joka on radikaali anarkoindividualismin muoto, joka vastustaa paitsi kapitalismia, nationalismia ja valtiota, myös sosialismia. Egoistisessa anarkismissa omaksutaan amoraalisuus, eli moraalien hylkääminen. Egoistit kannattavat nominalismia ja subjektiivisuutta ja vastustavat universalismia, objektiivismia sekä kollektivismia.

Anarkosyndikalismi

Pääartikkeli: Anarkosyndikalismi

Espanjalaisen CNT-ammattiliiton mielenosoitus vuonna 2010.

Anarkosyndikalismi voidaan laskea anarkososialismin haaraksi tai omaksi lajikseen, yhdistää anarkismin päämäärät ja syndikalistisen ammattiyhdistystoiminnan järjestäytymismuodot. Anarkosyndikalismista on merkittäviä kokemuksia muun muassa Espanjan sisällissodan aikana toimeenpannusta Espanjan vallankumouksesta sekä myöhemmin Israelin kibbutseissa.

Tunnetuimpia anarkosyndikalistisia ammattiliittoja ovat amerikkalainen IWW sekä 1930-luvulla Espanjassa yli miljoonajäseniseksi noussut CNT. Molemmat ovat aktiivisia myös nykyään, mutta niiden jäsenmäärä on vain murto-osa huippuvuosista. Ruotsissa puolestaan toimii vuonna 1910 perustettu SAC, jolla on noin 3 000 jäsentä. Anarkosyndikalistien tunnusvärit ovat musta ja punainen ja ne esiintyvät anarkosyndikalisteihin yhdistetyssä punamustassa lipussa.

Anarkokommunismi

Pääartikkeli: Anarkokommunismi

Anarkokommunismi painottaa ihmisten keskinäistä yhteistyötä ja tuotantovälineiden yhteisöllistä omistamista.

Ekoanarkismi

Pääartikkeli: Ekoanarkismi

Ensimmäisiin ekoanarkisteihin lukeutuva Élisée Reclus.

Ekoanarkismi on 1800-luvun loppupuolella syntynyt perinteiseen anarkismiin ympäristötietoisuutta liittävä muoto, jonka tavoitteena on perustaa ekologisesti kestävä yhteiskunta. Ekoanarkismin eräs keskeisistä teeseistä on se, että valtahierarkioihin perustuvat yhteiskunnalliset ja taloudelliset rakenteet ovat merkittävä ympäristön vahingoksi koituva tekijä.

Anarkoprimitivismi

Pääartikkeli: Anarkoprimitivismi

Anarkoprimitivismi pohtii erityisesti kirjoitetun kulttuurin, eläinten ja kasvien kesyttämisen, työnjaon ja erikoistumisen, uskonnon, paikalleenasettumisen sekä kaupunkikulttuurin ja teknologian merkitystä nykytilanteeseen päätymisessä ja kaikista ylivallan muodoista vapautumisessa. Sivilisaatiota edeltävät ja sen jälkeiset mahdolliset kulttuurit nähdään ainoina mahdollisuuksina anarkialle.

Kapinallinen anarkismi

Pääartikkeli: Anarkistinen insurrektionalismi

Kapinallinen anarkismi on Italiassa 1970-luvulla kehittynyt anarkismin suunta, jonka juuret ovat klassisessa anarkismissa, etenkin Bakuninin, Errico Malatestan ja Luigi Galleanin kirjoituksissa. Insurrektionalismi hylkää syndikalistiset menetelmät aikansa eläneinä ja painottaa epämuodollista organisaatiota, joka koostuu perussoluista ja läheisryhmistä. Insurrektionalistien päämäärä on yleinen kapina, kansannousu, joka kehittyy anarkistiseksi vallankumoukseksi. Perinteisen ”luokkasodan” käsitteen sijaan insurrektionalistit ovat puhuneet ”sosiaalisesta sodasta”.

Anarkistisen insurrektionalismin keskeinen teoreetikko on italialainen Alfredo Bonanno. Insurrektionalismi on voimakkainta Välimeren maissa sekä Etelä-Amerikassa. 2000-luvulla insurrektionalismi on ollut anarkismin voimakkaimmin kasvavimpia suuntauksia, ja sen vaikutukset ovat näkyneet monien maiden anarkistiliikkeissä.

Anarkokapitalismi

Pääartikkeli: Anarkokapitalismi

Anarkismin yhteydessä mainitaan joskus myös anarkokapitalismi, joka on libertaristisesta perinteestä syntynyt aate, joka pyrkii joko kaventamaan valtion vaikutusvallan minimiinsä tai lopettamaan valtiovallan instituutiona. Anarkokapitalistit ja libertaristit pyrkivät kieltämään ihmisen kehoon ja yksityiseen omistusoikeuteen kohdistuvat loukkaukset. Valtion harjoittaman tuen ja säännöstelyn asemasta he uskovat ihmisten vapaaehtoiseen yhteistyöhön, spontaaniuteen ja markkinatalouteen yhteiskunnan peruspilarina. Yksityistä omistusoikeutta pidetään anarkokapitalismissa kunnioitetumpana kuin työväenliikkeen anarkismissa ja ekoanarkismissa. Yksi anarkokapitalististen periaatteiden useimmin viitattuja edustajia on David Friedman.

Anarkokapitalistien ja kapitalisminvastaisten anarkistien yhteydet ovat yleensä vain marginaalisia muun muassa omistusoikeuskiistan vuoksi, joten käytännössä näitä ajatussuuntia on syytä pitää kahtena täysin eri liikkeenä. Vaikka alkuperäisessä anarkismissa, William Godwinin individualistisessa anarkismissa, moni seikka on lähempänä anarkokapitalismia, Godwinin anarkismissa on myös monia puolia, jotka ovat lähempänä muita anarkismin suuntauksia. Anarkokapitalismi on myös kehittynyt eri piireissä kuin antikapitalistiset anarkismin suuntaukset.

Anarkokapitalistisia ja perinteisiä vasemmistoanarkistisia (erityisesti mutualistisia) näkemyksiä yhdistävänä suuntauksena voi nähdä 1990-luvun lopulla muodostuneen vasemmistolibertarismin, joka kannattaa vapaata markkinataloutta mutta ei hyväksy reaalikapitalistisille, valtiokapitalistisin keinoin kasautuneille omistuksille täyttä koskemattomuutta.

Panarkismi

Pääartikkeli: Panarkismi

Panarkismin mukaan yksilön tulee voida erota hallintoalueista ilman alueelta poistumisen pakkoa.

Anarkofeminismi

Liettualaissyntyinen anarkisti ja feministi Emma Goldman.

Anarkofeminismi on suuntaus, joka korostaa sukupuolten välistä tasa-arvoa. Sen tavoitteena on päästä eroon sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kohdistuvista rooleista. Anarkofeminismin mukaan taistelu patriarkaattia vastaan on olennainen osa luokkataistelua, eikä myöskään anarkismia voi olla ilman feminismiä tai toisinpäin. Suuntauksen juuret ovat jo Mary Wollstonecraftin 1700-luvun lopun ajatuksissa ja myöhemmin 1800-luvulla muun muassa Mihail Bakunin vastusti patriarkaattia. Merkittävin anarkofeministi on liettualaissyntyinen Emma Goldman, joka vaikutti 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Ennen toista maailmansotaa Euroopassa syntyi anarkistisia naisten järjestöjä kuten Mujeres Libres Espanjassa. Ne kokivat anarkistisen liikkeen seksistisenä ja alkoivat herättää luokkatietoisuutta myös työläisnaisten parissa. Ajatuksena oli ”kaksinkertainen luokkataistelu”, joka käsitti sosiaalisen vallankumouksen lisäksi myös naisten vapautumisen.

Anarkokristillisyys

Pääartikkeli: Kristillinen anarkismi

Kristillinen anarkismi pyrkii yhdistämään anarkismin kristinuskoon. Sen perustana käytetään yleensä Jeesuksen pitämää Vuorisaarnaa. Raamatun ulkopuolelta anarkokristillisyyden merkittävin filosofinen teos on Leo Tolstoin vuonna 1894 julkaistu Jumalan valtakunta on sisälläsi. Anarkistien suhtautuminen uskontoihin on perinteisesti ollut epäilevä ja jopa vihamielinen järjestäytyneen uskonnon ollessa kyseessä. Monet anarkistit, kuten Leo Tolstoin lisäksi muun muassa Dorothy Day, ovat kuitenkin olleet uskonnollisia. Anarkismi ei aatteena ole sinänsä uskonnonvastainen, vaikka se yleensä kritisoikin järjestäytynyttä uskontoa siinä, missä organisaatioita yleensäkin. Suurin osa anarkokristityistä on pasifisteja. Tunnetuin suuntausta edustava ryhmä on amerikkalainen Jesus Radicals.

Anarkismin suhde väkivaltaan

Anarkisti Michele Angiolillo ampuu Espanjan pääministerin vuonna 1902.

Anarkismi yhdistetään usein väkivaltaan tai mellakointiin. Osa anarkisteista on katsonut väkivallan olevan oikeutettua ja jopa suositeltavaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vastustamiseksi. 1800-luvun lopulla väkivaltaa käyttäneet anarkistiset liikkeet toimivat jossain määrin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Nämä militantit anarkistit (ja syndikalistit) tekivät tuohon aikaan joukon merkittäviä attentaatteja valtiovallan ja kapitalismin edustajia vastaan. Näiden toimien voidaan katsoa liittyneen niin sanottuun teon propagandan ajatukseen, jonka mukaan jokin teko itsessään sisältää viestin. Teon propaganda ei kuitenkaan rajoitu ainoastaan väkivaltaan. Tämän aikakauden tapahtumat ovat osaltaan vaikuttaneet yleiseen mielikuvaan anarkismista. Kaikki teot tai taktiikat eivät kuitenkaan nauttineet yksiselitteistä tukea anarkistiliikkeen sisälläkään. Anarkistien suhteesta terrorismiin suomalainen tutkija Pasi Korkeamäki toteaa, että vain pieni osa heistä kannatti sitä ja vielä pienempi osa toteutti sitä.

Anarkistien suhtautuminen väkivaltaan vaihtelee. Jotkin anarkistiliikkeet ovat pasifistisia. Toiset anarkistit hyväksyvät sortotoimien väkivaltaisen vastustamisen ja toisinaan myös hyökkäämisen valtion ja kapitalismin symboleita vastaan. Yleensä ilkivallan tai sabotaasin ja väkivallan välille tehdään selvä erottelu. Kannatus hyökkäävälle väkivallalle on huomattavasti harvinaisempaa kuin ilkivallan hyväksyntä. Nykyään anarkisteihin liitetään yleisesti niin sanottu musta blokki -mielenosoitustaktiikka.

Monien anarkokapitalistien filosofiaan taas kuuluu yhtenä peruspilarina laillisuusperiaate eli vallankäytön perustuminen lakiin, vaikkei kaikkia lakeja moraalisesti kunnioitettaisikaan.

Nykyisin sabotaasia ja jopa väkivaltaa käyttäviä anarkistiryhmiä ovat muun muassa lukuisiin eurooppalaisiin kohteisiin 2000- ja 2010-luvuilla iskeneet italialainen Federazione Anarchica Informale ja kreikkalainen Tulen salaliittosolu.

Sosiologian professori Ann-Dorte Christensenin mukaan anarkistisessa liikkeessä rakennetaan väkivaltaan perustuvaa hypermaskuliinista identiteettiä muun muassa tappeluilla poliisin kanssa. Tämä on karkottanut naisia liikkeestä ja tuottanut homososiaalisen yhteisön uusnatsiliikkeen tapaan.

Vuonna 2017 Politico-sivuston haltuunsa saamien asiakirjojen mukaan Yhdysvaltojen turvallisuusministeriö luokittelee antifaksi kutsutun liikkeen toimet ”maan sisäiseksi terrorismiksi”. The Independent -lehden syksyllä 2017 haastatteleman poliisin mukaan Donald Trumpin vaalikampanjan aikana antifan mielenosoittajat käyttivät aseita, kilpiä ja kypäriä, sekä hakkasivat ihmisiä, heittivät pommeja ja polttopulloja, sytyttivät tulipaloja ja rikkoivat ikkunoita. Viranomaisten mukaan Yhdysvalloissa syntyneet antifasistiset ryhmittymät ovat kehittyneet muun muassa vuoden 1999 WTO:n vastaisissa mielenosoituksissa mukana olleesta mustasta blokista.

Anarkismi Suomessa

Pääartikkeli: Anarkismi Suomessa

Anarkismi ei ole noussut kovin suosituksi aatteelliseksi suuntaukseksi Suomessa, mutta sen kannattajia on ollut maassa jo Suomen suuriruhtinaskunnan ajoista lähtien. Anarkistisilla ajatuksilla oli vähäistä kannatusta 1900-luvun alun suomalaisessa työväenliikkeessä ja maassa oleskeli runsaasti venäläisiä vallankumouksellisia ja sotilaita, joista osa oli anarkisteja. Myös tuon ajan tolstoilaista liikettä voidaan pitää ainakin osin anarkistisena. Vaikutteita virtasi Suomeen Venäjän lisäksi Pohjois-Amerikasta palanneiden siirtolaisten mukana. Syndikalistisen IWW-ammattiliiton jäseniä oli esimerkiksi Merimiesunionin pitkäaikainen puheenjohtaja Niilo Wälläri. Yhdysvalloissa toimi myös amerikansuomalaisten radikaalien opinahjo Työväen Opisto.

Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa vaikutti 1900-luvun alkupuolella joitakin anarkisteja. Vuonna 1909 Kotkassa pidetyssä SDP:n edustajakokouksessa Pohjois-Amerikasta palannut, venäläistä anarkistia Pjotr Kropotkinia suomentanut Kaapo Murros esitti puoluetovereilleen anarkosyndikalistista linjaa, joka anarkisteihin jyrkän kielteisesti suhtautuneen Antti Hyvösen mukaan ”sai osittain kannatusta eräiden edustajien taholta”. Murros suhtautui epäillen luokkataistelun mahdollisuuksiin eduskunnasta käsin ja ehdotti jonkinlaista hajautettua kunnallista ja osuustoiminnallista strategiaa. Yrjö Sirola muiden mukana hyökkäsi kokouksessa tällaisia ajatuksia vastaan painottaen parlamenttityön tärkeyttä ja yleislakkoromantiikan periaatteellista virheellisyyttä. SDP:n yleistä asennoitumista anarkisteihin kuvastanee Helsingissä jo vuonna 1906 lentolehtisenä levitetty Otto Wille Kuusisen pamfletti Anarkia ja vallankumous. SDP:n puoluetoimikunnan tuolloinen varajäsen arvosteli kirjasessa kovasanaisesti väkivallan ja yksilöterrorin tielle lähteneitä ja tuomitsi tällaiset menettelytavat ”anarkistisina”. Kotkan edustajakokous kehotti puolueosastoja valppauteen tällaisten ilmiöiden suhteen ja erottamaan sellaisiin osallistuneet keskuudestaan.

Anarkistisen toiminnan huippukautena Suomessa pidetään vuosia 1906–1909. Vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustettujen ensimmäisten punakaartien lakkauttamisen jälkeen Suomen suuriruhtinaskunnassa alkoi useiden maanalaisten ryhmien aseellinen toiminta tsaarinvaltaa vastaan. Osa ryhmistä oli anarkistisia ja ne osallistuivat erilaisiin terroritekoihin yhdessä muiden työläisaktivistien ja porvarillisen Aktiivisen vastustuspuolueen kanssa osana aktivistiliikettä. Syksyyn 1909 mennessä ryhmien toiminta hiipui, kun useita niiden jäseniä oli surmattu ja vangittu tai he olivat lähteneet maanpakoon.

1910-luvun merkittävimmäksi anarkistiksi nousi kuopiolaissyntyinen asianajaja Jean Boldt, joka aikaisemmin oli tunnettu teosofina. Kesäkuussa 1917 anarkistit valtasivat Helsingin Nikolainkirkon, jonka portailla Boldt oli jo keväästä lähtien pitänyt puheita. Valtaus päättyi Boldtin pidätykseen ja sitä seuranneisiin mellakoihin, joissa loukkaantui kolme miliisiä. Anarkistien kokoukset jatkuivat kuitenkin Senaatintorilla vielä koko kesän ajan, vaikka viranomaiset olivat sulkeneet Boldtin Niuvanniemen mielisairaalaan. Helsingissä majailleet venäläiset sotilaat puolestaan perustivat kesällä 1917 nykyisen Postitalon paikalla sijainneeseen tehtaaseen niin sanotun ”Anarkistiklubin”. Loppuvuodesta venäläisten anarkistien hallussa oli hetken aikaa myös Katajanokan Kasino, ennen kuin punaiset valtasivat sen tammikuussa 1918. Sisällissodan aikana saman vuoden maaliskuussa kuoli anarkistien ja punakaartilaisen miliisin välisessä välikohtauksessa yksi venäläinen ja yksi suomalainen anarkisti. Eräiden arvioiden mukaan Suomessa majailleen venäläisen sotaväen joukossa oli jopa enemmän anarkisteja kuin bolševikkeja. Jotkut venäläiset anarkistit osallistuivat myös sisällissotaan punaisten puolella. Helmikuussa 250 Tsentrobaltin anarkistimatruusia oli mukana Ruoveden taistelussa.

Itsenäisessä Suomessa ei varsinaista järjestäytynyttä anarkistista toimintaa ennen 1960-lukua. Vuoden 1968 opiskelijaliikehdinnän yhteydessä anarkismista kiinnostuneita aineksia kerääntyi joksikin aikaa underground-liikkeen ja Ultra-lehden ympärille. Vuonna 1989 aloitti ilmestymisensä Kapinatyöläinen-lehti ja 1990-luvulla toimi Suomen anarkistiliitto. Monet anarkistit toimivat Antifassa ja eläinoikeusliikkeessä.

Nykyisin antikapitalistiset anarkistit toimivat erilaisissa kansalaisliikkeissä ja paikallisissa anarkistiryhmissä. Anarkistisia sivustoja on muun muassa Takku.net.

Symbolit

Pääartikkeli: Anarkismisymboliikka

IWW-ammattiliiton musta kissa.

Tunnetuin anarkistinen symboli on niin sanottu anarkistimerkki, joka koostuu ympyröidystä A-kirjaimesta. Sen alkuperä tulee sanoista L’anarchie c’est l’ordre ”AO” (Anarkia on järjestys).^lähde? Toinen näkyvä symboli on kulmittain jaettu punamusta lippu, joka liitetään yleensä anarkosyndikalismiin. Siitä on olemassa eri suuntauksille omia versioitaan, kuten anarkokapitalistien keltamusta, anarkofeministien violettimusta sekä ekoanarkistien vihermusta lippu. Anarkistit käyttävät tunnuksenaan myös pelkästään mustaa lippua. Lisäksi tunnettu on sähisevää mustaa kissaa esittävä symboli, joka on alun perin kirjailija ja ay-aktiivi Ralph Chaplinin amerikkalaiselle IWW-ammattiliitolle piirtämä. Nykyään mustaa kissaa käytetään myös useissa muissa anarkismiin liittyvissä yhteyksissä.

Katso myös

• Luettelo tunnetuista anarkisteista

Lähteet

• Adams, Matthew S. & Levy, Carl (editors): The Palgrave Handbook of Anarchism. London: Palgrave MacMillan, 2019. ISBN 978-3-319-75620-2 (englanniksi)
• Kinna, Ruth: Anarchism. A Beginner’s Guide. Oxford: Oneworld Publications, 2005. ISBN 978-1-85168-370-3 (englanniksi)
• McLaughlin, Paul: Anarchism and Authority. A Philosophical Introduction to Classical Anarchism. Ashgate. 2007. (englanniksi)

Kirjallisuutta

• Ahonen, Timo ym. (toim.): Väärin ajateltua. Anarkistisia puheenvuoroja herruudettomasta yhteiskunnasta. (Kääntäjät: Timo Ahonen, Hannu Toivanen ja Ulla Vehaluoto. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisusarja 57) Jyväskylä: Kampus kustannus, 2001. ISBN 951-9113-56-8 Kirjan artikkeleita verkossa. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Airas, Pentti: Anarkismin ideologia ja terrori. (Julkaisija: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, yhteistyössä Turvallisuustieteellisen tutkimuskeskuksen kanssa) Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1986. ISBN 951-95473-3-9
• Chomsky, Noam: Anarkismista. ((Chomsky on Anarchism, 2005.) Suomentanut Ville-Juhani Sutinen) Turku: Sammakko, 2010. ISBN 978-952-483-123-9
• Guérin, Daniel: Anarkismi. ((L’anarchisme, 1965.) Suomentaneet Jyrki Lappi-Seppälä ja Outi Nyytäjä. Ärrä 2) Helsinki: Weilin + Göös, 1970.
• Härmänmaa, Marja & Mattila, Markku (toim.): Anarkismi, avantgarde, terrorismi. Muutamia strategioita järjestyksen sotkemiseksi. Helsinki: Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-027-5
• Kanerva, Jukka (toim.): Platonista Bakuniniin. Politiikan teorian klassikoita. Helsinki: Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-103-1
• Kropotkin, Pjotr: Kapinahenki. Kirjoituksia anarkismista. (Toimittanut ja suomentanut Juha Kulmala) Turku: Savukeidas, 2009. ISBN 978-952-5500-53-0
• Rocker, Rudolf: Anarkosyndikalismi. Vapaa työväenliike. (Anarcho-syndicalism, 1938.) Helsinki: Suomen anarkistiliitto, 1996. ISBN 952-90-7935-4
• Sutinen, Ville-Juhani (toim.): Utopiasosialistit. (Suomennokset Timo Hännikäinen ym) Turku: Savukeidas, 2009. ISBN 978-952-5500-43-1
• Vilkka, Leena: Mustavihreä filosofia. Uutta yhteiskuntaa etsimässä. Tampere: Elämänsuojelija-lehti, 1999. ISBN 951-97762-4-9

Aiheesta muualla

• Takku. Anarkistinen mediasivusto.