Konservatismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Konservatismi (uuslat. conservatismus, latinan sanasta conservare ’säilyttää’) on poliittinen aatesuuntaus, joka puolustaa perinteitä ja perinteisiä arvoja, vastustaa kumouksellisuutta ja radikalismia ja pyrkii uudistusten maltillisuuteen.[1] Konservatismi syntyi Ranskan suuren vallankumouksen vastavaikutuksena 1700–1800-luvun vaihteessa ja asettui vastustamaan valistusaikana kehittyneitä liberalismia ja sosialismia. Konservatismi korostaa historiallisen kehityksen tietä syntyneiden yhteiskuntamuotojen arvoa. Jatkuvuuden turvaajina ovat yhteiskunnassa sellaiset laitokset kuin perhe, uskonto ja armeija, jotka takaavat moraalisen järjestyksen.[2][3]

Poliittisessa kirjossa konservatismi kuuluu oikeistoon. Oltuaan alun perin liberalismin ja demokratian oppeja vastustavaa, konservatismi muuttui myöhemmin kapitalismin kannattajaksi. Konservatiivit omaksuivat nationalismin ja kansakunta muodostui konservatismin keskeiseksi yhteisöksi. Taloudellisissa käsityksissään konservatismi korostaa liberalismin tavoin yksityisomistuksen ja vapaan markkinatalouden merkitystä. Konservatiivinen politiikka on hyväksynyt myös maltillisesti toteutetun sosiaalipolitiikan.[2][3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joshua Reynolds, Edmund Burke, noin 1767–69.

Konservatismin merkitys riippuu siitä, mitä pidetään perinteisenä tiettynä aikana tietyssä paikassa. Täten eri maiden konservatiivit saattavat olla monista asioista eri mieltä. Poliittisen konservatiivisuuden syntyi monarkian ja aristokratian puolustamisena vapautta ja tasa-arvoa korostavia valistusaatteita vastaan. Nämä aatteet ja porvariston varallisuuden kasvu muodostivat taustan Yhdysvaltain itsenäistymiselle 1776 ja varsinkin Ranskan vallankumoukselle 1789.[2]

Brittiläinen Edmund Burke muotoili brittiläisen konservatismin periaatteita teoksessaan Reflections on the Revolution in France (1790). Burke hän katsoi perinteisiin pohjautuvien arvojen hylkäämisen johtavan yhteiskunnassa sekasortoon. Burke suositteli maltillista brittiläistä monarkiaa, kun taas ranskalainen kreivi Joseph de Maistre vaati palaamista rajattomaan monarkiaan. Napoleonin sotien jälkeen Ranskaan tuli restauraation aika. Sanaa konservatismi käytettiin tiettävästi ensi kertaa monarkian restauraatiota kannattaneessa sanomalehdessä Le Conservatour (1818–20).[2]

Amerikkalaisen konservatismin synty liittyy federalistiseen puolueeseen, joka Burken tavoin vaati eri valtiomahtien valvontaa toisiaan kohtaan. Federalistien mielestä perinteisen aateliston puuttuessa parhaat hallitsemisen kyvyt oli ”luonnollisella” aatelistolla, jonka asema perustui varallisuuteen ja sivistykseen.[2]

Englantilainen Benjamin Disraeli ja preussilainen Otto von Bismarck pyrkivät katkaisemaan liberalismin ja sosialismin kannatuksen kasvun huolehtimalla yhteiskunnallisista parannuksista. Kansallisuusaate kehittyi edistysmielis-liberaalisesta säilyttäväksi tekijäksi. Kansallismielisiin tunteisiin vedottiin poliittisia, uskonnollisia tai kansallisia vähemmistöjä vastaan. Näin tehtiin esimerkiksi Ranskassa Dreyfusin tapauksen aikana. Venäjän tunnetuin konservatiivinen vaikuttaja oli Konstantin Pobedonostsev, jolla oli suuri vaikutus Aleksanteri III:n politiikkaan.[2]

Puolueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useissa maissa oikeistolaiset puolueet muodostavat konservatismin poliittisen perustan, vaikka monien oikeistolaisten puolueiden poliittinen ohjelmaa ei voi sanoa kokonaisuudessaan konservatiiviseksi. Tällaisia puolueita ovat olleet muun muassa kristillisdemokraattiset ja kristillissosiaaliset puolueet.[2] Yhdysvalloissa konservatismi on 1950-luvulta alkaen yhdistetty republikaaniseen puolueeseen.

Euroopassa konservatiivisiin tai liberaalikonservatiivisiin puolueisiin on luettu muun muassa keskustaoikeistolaiset Britannian konservatiivipuolue, Ranskan tasavaltalaiset, Saksan kristillisdemokraattinen unioni, Forza Italia, Norjan konservatiivipuolue ja Ruotsin Maltillinen kokoomus.

Suomessa keskustaoikeistolainen Kansallinen kokoomus on saanut konservatiivien ja liberaalien ääniä. Suomen Kristillisdemokraatit edustaa kristillisdemokraattista ja Perussuomalaiset kristillissosiaalista arvokonservatismia.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suvanto, Pekka: Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1994. ISBN 951-710-004-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suvanto 1994, s. 13.
  2. a b c d e f g Hakusana konservatismi teoksessa Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 5. osa, Kal–Koo. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1977. ISBN 951-0-07244-3.
  3. a b Hakusana konservatismi teoksessa Suomalainen tietosanakirja 4, kanar–kär. Espoo: Weilin + Göös, 1990. ISBN 951-35-4648-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]