Russell Kirk

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Russell Kirk
Kirk vuonna 1962.
Kirk vuonna 1962.
Henkilötiedot
Syntynyt19. lokakuuta 1918
Plymouth, Michigan, Yhdysvallat
Kuollut29. huhtikuuta 1994 (75 vuotta)
Mecosta, Michigan, Yhdysvallat
Kansalaisuus yhdysvaltalainen
ArvonimiDoctor of Letters
Koulutus ja ura
Tutkinnot Michigan State University
Koulukunta traditionalistinen konservatismi
Vaikutusalueet politiikka, historia, fiktio
Tutkimusalue filosofia
Palkinnot Presidential Citizens Medal
Aiheesta muualla
Kotisivu

Russell Amos Kirk (19. lokakuuta 1918 – 29. huhtikuuta 1994)[1] oli yhdysvaltalainen poliittinen teoreetikko, moraalifilosofi, historioitsija, yhteiskuntakriitikko ja kirjallisuuskriitikko, joka on tunnettu vaikutuksestaan 1900-luvun amerikkalaiskonservatismiin. Hänen kirjansa The Conservative Mind (1953) antoi muodon toisen maailmansodan jälkeiselle konservatiiviliikkeelle. Se kuvaa konservatiivisen ajattelun kehittymistä angloamerikkalaisessa perinteessä, kiinnittäen erityistä huomiota Edmund Burken ajatteluun. Kirkiä pidettiin traditionalistisen konservatismin johtavana puolestapuhujana. Hän oli myös tunnustettu gootti- ja kummitustarinoiden kirjoittaja.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Russell Kirk syntyi Plymouthissa, Michiganissa. Hänen isänsä oli rautatieinsinööri Russell Andrew Kirk ja äitinsä Marjorie Pierce Kirk. Kirk suoritti historiasta kandidaatintutkinnon Michigan State Universityssä ja maisterintutkinnon Duke Universityssä. Toisen maailmansodan aikana hän palveli Yhdysvaltain asevoimissa ja oli kirjeenvaihdossa libertaarikirjailija Isabel Patersonin kanssa, joka auttoi muovaamaan hänen varhaista poliittista ajatteluaan. Hän oli vastaavanlaisessa kirjeenvaihdossa Albert Jay Nockin kanssa luettuaan tämän kirjan Our Enemy, the State. Sodan jälkeen hän siirtyi Skotlantiin St Andrewsin yliopistoon. Vuonna 1953 hänestä tuli ainoa yhdysvaltalainen, jolle oli myönnetty D.Litt (Doctor of Letters) -oppiarvo kyseisessä yliopistossa.[2]

Kirk "laati toisen maailmansodan jälkeisen ohjelman konservatiiveille varoittamalla heitä, 'muutamista henkilöistä, joista jotkut olivat varsin tottumattomia suureen moraaliseen vastuuseen, ottamalla tehtäväkseen Nagasakin ja Hiroshiman väestöjen tuhoamisen. Tehtävämme on rajoittaa tällaisten hätiköityjen päätöksien mahdollisuutta.'"[3]

Opintojensa päätyttyä Kirk otti viran aikaisemmassa opinahjossaan Michiganin osavaltion yliopistossa. Hän erosi sieltä vuonna 1959 tyytymättömänä opiskelijamäärän nopeaan kasvuun sekä yliopistourheilun ja teknisen koulutuksen painottamiseen perinteisten humanististen tieteiden kustannuksella. Tämän jälkeen hän viittasi halventavasti Michiganin yliopistoon nimityksillä "Cow College" tai "Behemoth-yliopisto". Myöhemmin hän kirjoitti akateemisten valtiotieteilijöiden ja sosiologien olevan "rodultaan typeriä koiria".[4] Myöhemmällä iällään hän opetti vuoden Hillsdale Collegessa, jossa toimi humanististen tieteiden erittäin ansioituneena professorina (Distinguished Visiting Professor of Humanities).[5]

Kirk kirjoitti usein kahteen amerikkalaiseen konservatiivilehteen, joiden perustamisessa hän oli ollut mukana: vuonna 1955 perustettu National Review sekä vuonna 1957 perustettu Modern Age, jonka ensimmäinen päätoimittaja hän oli vuosina 1957–59. Myöhemmin hänestä tuli Heritage -säätiön arvostettu jäsen (Distinguished Fellow) pitäen siellä useita luentoja.[6]

Lähdettyään Michiganin yliopistosta Kirk palasi sukunsa kotiseudulle Michiganin Mecostaan, jossa hän kirjoitti monia kirjoja, akateemisia artikkeleita, esitelmiä sekä syndikoituja sanomalehtikolumneja, jolla hän vaikutti amerikkalaispolitiikkaan ja älylliseen ilmapiiriin. Vuonna 1963 Kirk kääntyi katolilaisuuteen ja meni naimisiin Annette Courtemanchen kanssa. He saivat neljä tytärtä. Kirkit tulivat tunnetuksi vieraanvaraisuudestaan ja he vastaanottivat Mecostan talossaan (tunnetaan nimellä "Piety Hill") monia politiikan, filosofian ja kirjallisuuden vaikuttajia sekä tarjosivat suojaa poliittisille pakolaisille, kulkureille ja muille.[7] Heidän kodistaan tuli yliopisto-opiskelijoille eräänlainen konservatiivisen ajattelun seminaari. Piety Hillissä toimii nykyisin Russell Kirk Center for Cultural Renewal -opetuskeskus. Katolisuuteen kääntyneestä Kirkistä tuli Una Voce America -järjestön perustajajäsen.[8]

Kirk ei aina pitänyt kiinni stereotyyppisestä "konservatiivisesta" äänestyskäyttäytymisestä. Huonoiksi presidenttivaihtoehdoiksi katsomiensa Franklin Rooseveltin ja Thomas Deweyn sijasta Kirk ”imperiumia” vastustaen äänesti sosialistipuolueen ehdokasta Norman Thomasia vuonna 1944.[9] Vuoden 1976 presidentinvaaleissa hän äänesti Eugene McCarthya.[10] Vuonna 1992 hän tuki republikaanien esivaaleissa Pat Buchanania istuvaa presidenttiä George H. W. Bushia vastaan, toimien Buchananin kampanjankomitean puheenjohtajana Michiganissa.

Kirk avusti Chronicles -lehteä. Vuonna 1989 presidentti Ronald Reagan palkitsi hänet Presidential Citizens Medalilla.[11]

Ajattelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Conservative Mind[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Conservative Mind: From Burke to Santayana[12] Kirkin väitöskirjan julkaistu versio vaikutti merkittävästi burkelaisen ajattelun uudelleennousuun 1900-luvulla. Kirja kiinnitti huomiota myös:

Kirkin toimittama The Portable Conservative Reader (1982) sisältää näytteen useimpien edellä mainittujen kirjoituksista.

Elämäkerturi Bradley J. Birzer väittää, että huolimatta kaikesta hänen merkityksestään modernin konservatiiviliikkeen innoittajana, harva hänen seuraajansa jakoi hänen epätavallista lähestymistapaansa konservatismin historiaan. Kuten Drew Maciag tiivistää:

Kuten Birzerin tutkimus osoittaa, Kirkin käsitys konservatismista oli niin ainutlaatuinen, yksilöllinen, transsendenttinen, elitistinen ja tietyissä mielissä esimoderni ja eurooppalainen, eikä se juuri muistuttanut Yhdysvaltojen poliittista konservatismia. Conservative Mind asetti menestyksekkään haasteen sodanjälkeiselle liberalismille, mutta Kirkin suosimalle konservatiivisuuden kirjolle löytyi vähän vastakaikua jopa amerikkalaisoikeiston sisällä.[13]

Harry Jaffa (Leo Straussin oppilas) kirjoitti: "Kirk oli kehno Burke-tutkija. Burken hyökkäys metafyysistä perustelua vastaan koski vain modernin filosofian pyrkimystä tukahduttaa perusteidensa epäily ja siten myös johtopäätöksiensä epäily."[14]

Gerald J. Russello (2004) väittää, että Kirk sovelsi 1800-luvun amerikkalaista katolisen ajattelijan Orestes Brownsonin "alueelliseksi demokratiaksi" kutsumaa federalismin versiota, joka perustui olettamuksiin, jotka poikkeavat osittain Yhdysvaltain perustajaisien ja muiden konservatiivien olettamuksista. Lisäksi Kirk uskoi, että alueellinen demokratia voisi ratkaista jännitteen, joka on osavaltiota keskushallinnon maakuntina kohtelemisen ja niiden Washingtonista riippumattomina poliittisina yksiköinä olemisen välillä. Alueellinen demokratia antoi Kirkille mahdollisuuden esittää yksilönoikeuksien teoria Yhdysvaltojen tiettyihin historiallisiin olosuhteisiin perustuen, mutta hylkäsi tällaisten oikeuksien yleismaailmallisen käsitteen.

Periaatteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirk kehitti kuusi konservatismin ”kaanonia”, joita Russello (2004) kuvaili seuraavasti: 1. Usko transsendenttiseen järjestykseen, jonka Kirk kuvaili traditioon, jumalalliseen ilmoitukseen tai luonnonoikeuteen perustuvaksi; 2. Kiintymys ihmisen olemassaolon "moninaisuuteen ja mysteeriin"; 3. Vakaumus siitä, että yhteiskunta vaatii järjestyksen ja luokat, jotka korostavat "luonnollisia" eroja; 4. Usko, että omaisuus ja vapaus liittyvät läheisesti toisiinsa; 5. Usko tapoihin, käytäntöihin ja määräyksiin, sekä 6. Tunnustetaan se, että uudistus on oltava sidoksissa olemassa oleviin perinteisiin ja tapoihin, mikä edellyttää harkitsevaisuuden kunnioittamista poliittisena arvona. Kirkin mukaan kristinusko ja läntinen sivilisaatio ovat "käsittämättömän erillään toisistaan",[15] ja että "kaikki kulttuuri syntyy uskonnosta. Uskonnon murentuessa rapautuu myös kulttuuri, vaikka se usein näyttäisi kukoistavan tilassa, joka jäi kulttuuria ruokkineelta ja epäuskoon vajonneelta uskonnolta."

Kirk ja libertarismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirk perusti burkelaisen konservatisminsa traditioon, poliittiseen filosofiaan, kaunokirjallisuuteen (belles lettres) ja hänen myöhempien vuosiensa vahvaan uskonnollisuuteen, ei libertarismiin, eikä vapaan markkinatalouden perusteisiin. The Conservative Mind jättää taloustieteen lähes huomiotta.

T. S. Eliotin ilmaisua lainaten Kirk kutsui poleemisesti libertaristeja "sirkuttaviksi lahkolaisiksi". Hän katsoi konservatiivien ja libertaarien vastustavat kyllä "kollektivismia", "totaalista valtiota" ja "byrokratiaa", mutta muuten niillä ei ollut "mitään" yhteistä. Hän kutsui libertaristista liikettä "ideologiseksi klikiksi, joka ikuisesti jakautuu yhä pienemmiksi ja oudommiksi lahkoiksi harvoin kuitenkaan liittoutuen." Hän mukaan jakolinja menee niiden välillä, jotka uskovat "jonkinlaiseen transsendenttiin moraaliseen järjestykseen" ja "utilitaristeihin, jotka eivät hyväksy mitään transsendenttisiä seuraamuksia käyttäytymisestä." Hän sisällytti libertaristit jälkimmäiseen ryhmään.[16] Kirk siis kyseenalaisti libertaristien ja traditionalististen konservatiivien välisen "fusionismin", joka leimasi huomattavasti toisen maailmansodan jälkeistä konservatismia Yhdysvalloissa.[17]

Kirkin näkemys "klassisista liberaaleista" on kuitenkin myönteinen. Hän on heidän kanssaan samaa mieltä "hallitusta vapaudesta", joka saa "tavalliset konservatiivit yhteistoimintaan demokraattisen despotismin ja taloudellisen kollektivismin uhkaa vastaan".[18]

Tibor R. Machan puolusti libertarismia vastatessaan Kirkin alkuperäiseen Heritage-luentoon. Machan väitti, että yksilön itsemääräämisoikeus on ehkä kaikkein säilyttämisenarvoisinta Amerikan poliittisessa perinnössä, ja että kun konservatiivit itse puhuvat jonkin perinteen säilyttämisestä, he eivät voi samanaikaisesti vaatia epäkunnioittavaa epäluuloa yksittäistä ihmismieltä ja rationalismia itseään kohtaan.[19] Myös Future of Freedom Foundationia edustava Jacob G. Hornberger vastasi Kirkille.[20]

Kirk ja neokonservatismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhemmällä iällään Kirkin silmät avautuivat myös amerikkalaisten neokonservatiivien suhteen.[21] Kuten Chroniclesin toimittaja Scott Richert kuvaa tätä:

[Yksi lause] auttoi määrittelemään neokonservatiivien ja paleokonservatiivien välistä taistelua. Kirk julisti, "Usein on näyttänyt siltä, että jotkut merkittävät neokonservatiivit ovat erehtyneet pitämään Tel Avivia Yhdysvaltojen pääkaupunkina." Muutama vuosi myöhemmin toisessa Heritage-säätiön puheessaan Kirk lauseen sanatarkasti. Vastustamansa Persianlahden sodan jälkeen hän ymmärsi selvästi, että näihin sanoihin sisältyi vielä suurempi merkitystä.[22]

Hän sanoi myös, että neokonservatiivit ovat "usein älykkäitä, mutta eivät koskaan viisaita". Committee for the Free Worldin johtaja Midge Decter piti Kirkin huomautusta "hirvittävänä loukkauksena ja Kirkin antisemitisminä, jolla kyseenalaistetaan neokonservatiivien lojaalius." Hän sanoi The New Republic -lehdelle: "Kyse on kristillisen sivilisaation käsitteestä. On joko oltava osa sitä tai ei voi olla sopiva suojelemaan yhtään mitään. Se on kulunut ilmaus ja hyvin typerä."

Samuel T. Francis piti Kirkin Tel Aviv-huomautusta "piikkinä neokonservatiivien orjallisen Israel-myönteisille sympatioille." Hän kuvaili Decterin vastausta valheelliseksi, "harkitsemattomaksi" ja "vihamieliseksi". Lisäksi hän väitti, että tällainen irtisanoutuminen" hyödyttää aina vasemmistoa, joka sitten voi toistaa syytöksiä ja väittää konservatiivien hyväksyvän ne."

Kirk ja Persianlahden sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Russell Kirk oli elämänsä loppupuolella erittäin kriittinen republikaanien militarismia kohtaan. Kirkin mukaan presidentti Bush oli aloittanut "radikaalin väliintulon Persianlahden alueella".[23][24] Otteita Russell Kirkin luennoista Heritage-säätiössä (1992):[25]

Presidentit Woodrow Wilson, Franklin Roosevelt ja Lyndon Johnson olivat innokkaita Amerikan maailmanvallan kannattajia. Nyt George Bush näyttää jäljittelevän näitä kuuluisia demokraatteja. Aikoinaan republikaanit murjottiin vaaleissa, koska olivat asettaneet presidenttiehdokkaakseen "One World" -kandidaatti Wendell Willkien. Yleisesti ottaen republikaanit ovat koko 1900-luvun ajan suosineet varovaisuutta ja pidättyvyyttä ulkosuhteissa.[26]

...
Ellei Bushin hallinto äkkiä muunna verotuksellista ja sotilaallista linjaansa, oletan republikaanien menettävän aikaisemman hyvän maineensa säätäväisenä puolueena ja siitä tulee tuhlaileva "voin ja aseiden" -puolue. Kauan ei yleinen mielipide, hyvinvointimme eikä arvovaltamme maailmalla tulisi kestämään tätä.
...
Yhdysvaltain presidenttejä ei kuitenkaan tule kannustaa ikuiseen sotaan ikuisen rauhan saavuttamiseksi, eikä kannata kuvitella heidän kykenevän perustamaan uutta maailmanjärjestystä toisinajattelijat eliminoimalla. Toisella vuosisadalla ennen Kristusta roomalaiset jalomielisesti vapauttivat Kreikan kaupunkivaltiot Makedonian ikeestä. Mutta ei kestänyt kauan kun roomalaiset kokivat välttämättömäksi alistaa riitelevät kreikkalaiset ylivallalle, joka oli helleeniselle vapaudelle ja kulttuurille painostavampi kuin mitä Makedonia oli koskaan ollut. Yhdysvaltojen kongressin velvollisuus on katsoa, etteivät suuret amerikkalaiskeisarit toimi samoin.

Muu kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkin muita tärkeitä kirjoja ovat Eliot and his Age: T. S. Eliot's Moral Imagination in the Twentieth Century (1972), The Roots of American Order (1974) ja omaelämänkerrallinen Sword of the Imagination: Memoirs of a Half Century of Literary Conflict (1995). Sankarinsa Edmund Burken tavoin Kirk tuli tunnetuksi älyllisten ja poleemisten kirjoitustensa proosallisesta tyylistä.[27]

Fiktiivinen kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tieteellisten saavutusten lisäksi Kirk oli lahjakas suullisessa tarinankerronnassa ja erityisesti mestarillisten kummitustarinoiden kirjoittajana, edusten Sheridan Le Fanun, M. R. Jamesin, Oliver Onionsin ja H. Russell Wakefieldin klassista perinnettä. Hän kirjoitti myös muita ihailtuja ja paljon keräiltyjä teoksia, jotka vaihtelevasti luokitellaan kauhuksi, fantasiaksi, sci-fiksi ja poliittiseksi satiiriksi. Näillä hän sai kehuja luovilta ja arvostetuilta kirjailijatovereiltaan, kuten T. S. Eliotilta, Robert Aickmanilta, Madeleine L'Engleltä ja Ray Bradburyltä.

Vaikka määriltään vaatimaton, kattaen kolme romaania ja 22 novellia, Kirkin fiktiotuotanto kirjoitettiin keskellä tuotteliaan tietokirjailijan, toimittajan ja puhujan kiireistä uraa. Spekulatiivista fiktiota kirjoittaneiden G. K. Chestertonin, C. S. Lewisin ja J. R. R. Tolkienin (jotka myös kirjoittivat "päivätyönään" vain tietokirjoja) tavoin Kirkin fiktioon liittyy konservatiivisia pohjavirtoja—sosiaalisia, kulttuurisia, uskonnollisia ja poliittisia.

Monien novelliensa tavoin hän kirjoitti ensimmäinen romaaninsa Old House of Fear (1961, 1965) itsetietoisen goottilaisella tyylillä. Tarina juoni liittyy amerikkalaiseen, jonka työnantaja on määrännyt synkkään paikkaan Skotlannin maaseudulle – samaan maahan, jossa Kirk oli suorittanut jatkotutkintonsa. Tämä oli Kirkin kaikkein kaupallisesti menestynein ja arvostetuin fiktiivinen teos, joka huomattavasti auttoi häntä taloudellisesti seuraavina vuosina.

Myöhempiä romaaneja olivat musta komedia A Creature of the Twilight (1966), joka satirisoi siirtomaakauden jälkeisen Afrikan politiikkaa; Skotlantiin sijoittuva Lord of the Hollow Dark (1979, 1989), jossa etsitään kummittelevassa talossa asuvaa suurta pahaa. Elinaikanaan Kirk valvoi myös kolmen kokoelmansa julkaisua, jotka yhdessä kattoivat kaikki hänen novellinsa. (Kolme muuta vastaavaa kokoelmaa on julkaistu postuumisti, mutta ne ovat vain uusintapainoksia aikaisemmista teoksista).

Tietyt hahmot toistuva hänen romaaneissaan ja tarinoissaan, rikastuttaen hänen fiktiivisen kaanoninsa muutenkin huomattavaa yhtenäisyyttä ja resonanssia. Vaikka Kirkin fiktio ja tietokirjat ovat teemojensa ja proosatyylinsä kautta toisiaan täydentäviä, monet lukijat eivät ole tienneet hänen muista teoksistaan.

Aloittaen fiktion kirjoittamisen melko varhain uransa alkuvaiheessa, Kirk näyttää lopettaneen fiktion kirjoittamisen 1980-luvun alkupuolen jälkeen samalla jatkaen tietokirjojen kirjoittamista sekä tutkimustyötä aina viimeiseen elinvuoteensa asti.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille.
Tarkennus: punaiset linkit pois ja muuta muotoilua
  1. ↑ www.encyclopedia.com
  2. ↑ About Russell Kirk 2014. kirkcenter.org: The Russell Kirk Center.
  3. ↑ Polner, Murray (1.3.2010) Left Behind, The American Conservative
  4. ↑ Kirk, Russell, toim., 1982. The Portable Conservative Reader. Viking: xxxviii.
  5. ↑ Mary Catherine Meyer (25.2.2016) Kirk should be on the Liberty Walk, The Hillsdale Collegian
  6. ↑ Many published in his The Politics of Prudence (1993) and Redeeming the Time (1998).
  7. ↑ Stanley, Timothy: Buchanan's Revolution: How Pitchfork Pat raised a rebellion—and why it failed.. (Verkkojulkaisu) The American Conservative, 8.2.2012. The American Ideas Institute. Artikkelin verkkoversio.
  8. ↑ Update: The Latin Mass in America Today Regina Magazine. (englanniksi)
  9. ↑ McCarthy, Daniel (12.10.2012) How Does a Traditionalist Vote?, The American Conservative
  10. ↑ Kauffman, Bill (19.5.2008) When the Left Was Right, The American Conservative
  11. ↑ https://www.heritage.org/commentary/russell-kirk
  12. ↑ Which went into 7 editions, the later ones with the title The Conservative Mind: From Burke to Eliot. Regnery Publishing. 7. painos (2001).  ISBN 0-89526-171-5
  13. ↑ Drew Maciag review of Bradley J. Birzer, Russell Kirk: American Conservatism (2015) in The Journal of American History 103#4 (maaliskuu 2017) p. 1096. doi:10.1093/jahist/jaw600
  14. ↑ Jaffa, Harry: Harry V. Jaffa Responds to Claes Ryn 13.4.2006. The Claremont Institute. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 10.5.2007. (englanniksi)
  15. ↑ [1] (Arkistoitu – Internet Archive) Malline:Webarchive
  16. ↑ Libertarians: the Chirping Sectaries Modern Age. Fall 1981. Intercollegiate Studies Institute. Arkistoitu 2.9.2009. Viitattu 28.4.2019.
  17. ↑ The Volokh Conspiracy – Russell Kirk, Libertarianism, and Fusionism volokh.com. volokh.com. (englanniksi)
  18. ↑ Kirk, Russell: A Dispassionate Assessment of LIbertarians Lecture #158 on Political Thought. 28.5.1988. Heritage Foundation. (englanniksi)
  19. ↑ Machan, Tibor R.: A Passionate Defense of Libertarianism Lecture #165 on Political Thought. 1.8.1988. Heritage Foundation. (englanniksi)
  20. ↑ Hornberger, Jacob G.: An Open Letter to Russell Kirk fff.org. fff.org. (englanniksi)
  21. ↑ Kirk, Russell: The Neoconservatives: An Endangered Species Lecture #178 on Political Thought. 15.12.1988. Heritage Foundation. (englanniksi)
  22. ↑ Richert, Scott P.: Russell Kirk and the Negation of Ideology. (Verkkojulkaisu) Chronicles Magazine, 2004. Artikkelin verkkoversio.
  23. ↑ Archived copy users.etown.edu. Arkistoitu March 3, 2012. Viitattu 26.11.2012. Political Errors at the End of the Twentieth Century – Part I: Republican Errors By Russell Kirk . Accessed: November 26, 2012.
  24. ↑ [2] Do Conservatives Hate Their Own Founder? – Thomas E. Woods, Jr. Accessed: November 26, 2012.
  25. ↑ [3] Political Errors at the End of the 20th Century, Part III: International Errors. Policy Archive, April 1992. Accessed: November 26, 2012.
  26. ↑ Archived copy users.etown.edu. Arkistoitu March 3, 2012. Viitattu 26.11.2012. Political Errors at the End of the Twentieth Century – Part I: Republican Errors By Russell Kirk . Accessed: 26 November 2012.
  27. ↑ Nash (1998).
Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Russell_Kirk&oldid=21517660”