Siirry sisältöön

Kristillinen oikeisto

Wikipediasta

Kristillinen oikeisto on Yhdysvalloissa toimiva konservatiivisten protestanttien, traditionaalisten katolisten ja muiden uskoon perustuvien ryhmien liittouma. Se on mobilisoitunut edistämään politiikkaa, joka perustuu raamatullisiin tulkintoihin muun muassa elämän pyhyydestä, perinteisestä avioliitosta, uskonnollisesta vapaudesta sekä vastustuksesta sekulaarille humanismille julkisissa instituutioissa.[1][2] Liikkeen määritteleviä piirteitä ovat sitoutuminen luonnonoikeudesta johdettujen perusoikeuksien puolustamiseen ensimmäisten periaatteiden pohjalta sekä syntymättömien lasten ja perhejärjestelmän empiirinen suojeleminen kehittyvien sosiaalisten normien edelle.[3]

Liike nousi merkittävästi esiin 1970-luvulla reaktiona Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätöksiin, kuten Engel vastaan Vitale (1962) ja Abington School District vastaan Schempp (1963), jotka kielsivät koulujen järjestämän rukouksen ja Raamatun lukemisen. Liikkeen kannattajat näkivät nämä päätökset tuomioistuinten liiallisena vallankäyttönä, joka murensi amerikkalaisen yhteiskunnan juutalais-kristillisiä perustuksia.[1][4] Liike on saanut monet aiemmin poliittisesti syrjäytyneet kristilliset konservatiivit osallistumaan poliittiseen päätöksentekoon.[5]

Keskeisiä organisaatioita olivat Jerry Falwellin vuonna 1979 perustama Moraalinen enemmistö sekä Pat Robertsonin Christian Broadcasting Network, jotka molemmat vaikuttivat voimakkaasti evankelikaalien äänestäjärekisteröintiin ja vaaliosallistumiseen. Tämä muutti evankelikaalit luotettavaksi republikaanien tukijapohjaksi, mikä auttoi Ronald Reaganin voittoon vuoden 1980 presidentinvaaleissa ja mahdollisti myöhemmät konservatiiviset edistysaskeleet.[5][6][7] Henkilöt kuten Falwell, Robertson ja James Dobson edustivat liikkeen yhdistelmää evankelioinnista ja poliittisesta aktivismista. Painopiste oli ruohonjuuritason mobilisoinnissa eikä suoran teologisen hallinnon tavoittelussa.[6] Tämä strateginen keskittyminen vaalipolitiikkaan tuotti konkreettisia tuloksia, kuten uskonnollisten poikkeuslupien laajentamista sekä Donald Trumpin presidenttikaudella originalismia kannattavien tuomarien nimittämistä, mikä johti korkeimman oikeuden vuonna 2022 antamaan Dobbs vastaan Jackson Women's Health Organization -päätökseen. Päätös kumosi Roe vastaan Wade -ennakkopäätöksen ja palautti aborttioikeuden sääntelyn osavaltioiden vastuulle.[8][9]

Liike on saavuttanut virstanpylväitä korkean äänestysaktiivisuuden ansiosta. Evankelikaalit muodostavat yleensä 20–30 % äänestäjistä ja heidän osallistumisprosenttinsa ylittää ei-uskonnollisten konservatiivien osallistumisaktiivisuuden. Liike on kohdannut myös kiistoja ja sitä on syytetty suvaitsemattomuuden edistämisestä sekä kristillisestä nationalismista. Nämä syytökset ovat usein korostuneet akateemisissa ja mediapiireissä, jotka edustavat sekulaaria edistyksellistä näkökulmaa ja jotka samalla vähättelevät liikkeen sitoutumista perustuslailliseen federalismiin teokraattisten pyrkimysten sijaan.[7][10] Empiirinen äänestäjädatan analyysi vahvistaa liikkeen syy-seuraussuhteellisen vaikutuksen vaalituloksiin: evankelikaalien tiheys osavaltioissa korreloi selvästi republikaanien vaalivoittojen marginaalien kanssa.[11]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristillisen oikeiston opin juuret ovat puritanismissa, 1800-luvun evankelisessa konsensuksessa ja 1900-luvun fundamentalistisessa liikkeessä. Fundamentalistinen liike on muokannut poliittisen toiminnan muotoja ja teemoja. Kristillinen oikeisto syntyi välittömästi 1960- ja 1970-lukujen poliittisen, kulttuurillisen ja moraalisen murroksen seurauksena. Tuolloin amerikkalaisessa arvomaailmassa olivat vaikutusvaltansa huipulla juuri ne evankeliset, jotka unelmoivat maailman käännyttämisestä omana elinaikanaan.[12]

Kristillisen oikeiston rationaalinen sanoma vetosi amerikkalaisiin ja Yhdysvaltalainen poliittinen kenttä erkaantui New Deal-ohjelmasta lähtien vallinneesta keskustavasemmistolaisesta konsensuksesta. Kristillinen oikeisto osallistui toimintansa ensi vuosikymmeninä yhteiskunnallisen keskustelun suunnan määrittämiseen. Järjestäytyesssään fundamentalis-evankelisesta liikkeestä tuli uusoikeiston suurin ja merkittävin osa.[13]

1964–1980

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristillisestä oikeistosta tuli järjestäytyessään uusoikeiston suurin ja poliittisesti aktiivisin valtakeskittymä. Kaikkien kirkkokuntien konservatiivset seurakuntalaiset alkoivat spontaanisti perustaa toisistaan irrallisia paikallistason pienryhmiä, jotka kävivät aggressiiviseen taistoon ajan henkeä ja sen levittäjiä vastaan. Ensimmäisessä vaiheessaan kristillinen vastarinta keskittyi vastustamaan feminismiä, aborttia ja vapaata seksiä, puolustamaan kristillistä itseilmaisua ja kasvatusta sekä vahvistamaan antikommunismia. Valtakunnallisesti toiminta organisoitui myöhemmin.[14]

Kristillinen uusoikeisto toimi erityisesti aborttia ja seksivalistusta vastaan. Lisäksi useat evankeliset järjestöt kampanjoivat elokuvien ja televisio-ohjelmien sisällön puhdistamiseksi. Monet järjestöt arvostelivat homoseksuaalisuutta sekä puolustivat kristillisiä kouluja, collegeita ja yliopistoja.[15]

Christian Legal Defence and Education Fund, National Christian Action Coalition ja Citizens for Excellence in Education tavoittelivat lakeja, jotka olisivat poistaneet liittovaltion viranomaisilta oikeuden puuttua kristillisten oppilaitosten verovapauteen ja opetuksen sisältöön. Coalition for the First Amendment ja Coalition for Religious Freedom kampanjoivat koulujen aamunavausten ja vapaaehtoisten rukoushetkien palauttamiseksi. Home School Legal Defence Association taisteli kristillisen kotiopetusliikkeen puolesta. Traditional Values Coalition, American Family Association ja Morality in Media organisoivat boikotteja televisio- ja elokuvayhtiöitä vastaan, jotka tuottivat homoseksuaalisuutta, vapaata seksiä ja muuta moraalittomuutta mainostavaa ohjelmistoa.[15]

Evankeliset ja separatistit toimivat jaktuvasti myös kommunismia vastaan. Tätä jatkoivat Carl McIntire, Fred Schwarz, Billy James Hargis, Eagle Forum sekä monet evankeliset naisjärjestöt. Liikehdintään osallistuivat myös monet epäpoliittiset separatistipastorit.[15]

Moraalinen enemmistö ja liittyminen republikaanisen puolueen yhteyteen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvun lopulla evankelisen liikkeen johtajat kokosivat oma-aloitteisesti poliittista voimaa. Vuoden 1975 jälkeen perustettiin evankelisia ja uusoikeistoa yhdistävät Christian Freedom Foundation ja Intercessors for America, helluntailaisia rekrytoiva Christian Voice, yhteistyöverkostoja eri kirkkokuntien välille luova Religious Roundtable ja lopulta merkittävin eli Moraalinen enemmistö.[16]

Moraalisen enemmistön juuret olivat fundamentalistilikkeessä. Televisiopastori Jerry Falwellin päätös siirtyä päivänpolitiikkaan ilmensi fundamentalismin uutta poliittisuutta. Moraalisessa enemmistössä oli suuri määrä Eteläisen baptistikonvention pappeja, jotka olivat pitäytyneet aikaisemmin tiukasti erossa politiikasta. Eteläisen baptistikonvention uusi johto piti tuolloin välttämätöntä hakea muutosta maan tilanteeseen.[17]

Demokraattipuolue ei ollut kiinnostunut toiminnasta fundamentalistipastoreiden suuntaan eikä eteläiseen baptistikonventioon kuulunut presidentti Jimmy Carter hyväksynyt kristillisen oikeiston perusajatuksia. Moraalinen enemmistö etsi poliittista tukea republikaanisesta puolueesta. Jerry Falwell ja Tim LaHaye pitivät tätä suorastaan välttämättömänä, sillä he olivat vakuuttuneita siitä, että Carter edusti epä- ja antikristillistä politikkaa. Vuoden 1980 presidentinvaaleihin Moraalinen enemmistö organisoitui republikaanisena järjestönä.[17]

Politiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristillisen oikeiston poliittiset teemat muodostuivat fundamentalistisen liikkeen toimesta ja järjestöllinen pohja oli maailmansotien välisessä oikeistossa, separatismissa ja näistä irroittautuneessa uusevankelisuudessa.[12]

Kristillinen oikeisto poikkesi vanhasta oikeistosta hylkäämällä militantin tyylin ja omaksuen maltillisen, rationaalisesti perustellun ohjelman.[12]

Donald Trumpia tuki presidentinvaaleissa vuosina 2016–2024 noin 80 prosenttia evankelikaalisista äänestäjistä.[18]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. 1 2 Jeremy Leaming: Religious Right Free Speech Center at Middle Tennessee State University. 12.1.2023. Viitattu 12.1.2026. (englanniksi)
  2. ↑ Caroline Blessing: The New Christian Right: Religion and Politics in the United States IE International Policy Review. 27.1.2025. Viitattu 12.1.2026. (englanniksi)
  3. ↑ James Midgley: The New Christian Right, Social Policy and the Welfare State The Journal of Sociology and Social Welfare. 1990. Viitattu 12.1.2026. (englanniksi)
  4. ↑ Christian Zionism, the Religious Right, and Donald Trump: History’s Role in Contemporary Politics Harvard Kennedy School: Ash Center for Democratic Governance and Innovation. 4.12.2017. Viitattu 12.1.2026. (englanniksi)
  5. 1 2 Religious Right – Timeline Movement The Association of Religion Data Archives. Viitattu 29.5.2025. (englanniksi)
  6. 1 2 Mary C. Martinez: Architects and Foot Soldiers: The Catholic Influence within the New Christian Right Syracuse University. 5.1.2007. Viitattu 12.1.2026. (englanniksi)
  7. 1 2 John Fea, Laura Jane Gifford, R. Marie Griffth & Lerone A. Martin: Evangelicalism and Politics Organization of American Historians. Viitattu 12.1.2026. (englanniksi)
  8. ↑ Peter Smith: Trump energizes conservative Christians with religious policies and assaults on cultural targets Associated Press. 7.8.2025. Viitattu 12.1.2026. (englanniksi)
  9. ↑ Ashley Lopez: The Christian Right is winning in court while losing in public opinion NPR. 1.7.2022. Viitattu 12.1.2026. (englanniksi)
  10. ↑ Phoebe Petrovic: The genesis of Christian nationalism: How the religious right came to influence the 2024 election Wisconsin Watch. 26.10.2024. Viitattu 12.1.2026. (englanniksi)
  11. ↑ Rebecca Sager & Keith Bentele: Coopting the State: The Conservative Evangelical Movement and State-Level Institutionalization, Passage, and Diffusion of Faith-Based Initiatives Religions, Volume 7. 23.2.2016. Viitattu 12.1.2026. (englanniksi)
  12. 1 2 3 Ruotsila 2008, s. 90.
  13. ↑ Ruotsila 2008, s. 91.
  14. ↑ Ruotsila 2008, s. 102
  15. 1 2 3 Ruotsila 2008, s. 109.
  16. ↑ Ruotsila 2008, s. 111.
  17. 1 2 Ruotsila 2008, s. 112.
  18. ↑ Mykkänen, Pekka: Voisiko J. D. Vance ja Erika Kirk -parivaljakko rynniä Valkoiseen taloon 2028? Helsingin Sanomat. 24.9.2025. Viitattu 29.5.2025.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kristillinen_oikeisto&oldid=23982917”