Kristillinen oikeisto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kristillinen oikeisto on Yhdysvalloissa Ronald Reaganin aikana vahvistunut poliittinen suuntaus, joka yleensä tukee Yhdysvaltain republikaanista puoluetta. Se pyrkii moraalin palauttamiseen kristillis-siveellisten arvojen puolustamiseksi. Liikkeiden näkyvimpiä hahmoja ovat protestanttiset televisiopastorit, jotka saavat runsaasti huomiota hyvien katsojalukujen ansioista.

Kristillinen oikeisto koostuu uusevankelisista, separatistisista fundamentalisteista, katolisista konservatiiveista sekä mormoneista.[1]

Yhdysvalloissa ja muissa englanninkielisissä maissa suuntausta kutsutaan yleisesti kristilliseksi oikeistoksi (Christian Right). Joskus käsitteitä kristillinen oikeisto ja uskonnollinen oikeisto käytetään synonyymeina. Myös monissa muissa maissa on uskontoon vetoavia oikeistoja, kuten Intiassa.

Kristillinen oikeisto puhuu perheen merkityksestä. Se tukee yhteiskunnan kapitalistista luonnetta. Kristillinen oikeisto myös tukee yhteiskunnan kapitalistista luonnetta siirtämällä monet kiistat arvokysymyksiksi, siinä missä vasemmisto näkee ongelmia eriarvoisuudessa ja riistossa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristillisen oikeiston opin juuret ovat puritanismissa, 1800-luvun evankelisessa konsensuksessa ja 1900-luvun fundamentalistisessa liikkeessä. Fundamentalistinen liike on muokannut poliittisen toiminnan muotoja ja teemoja. Kristillinen oikeisto syntyi välittömästi 1960- ja 1970-lukujen poliittisen, kulttuurillisen ja moraalisen murroksen seurauksena. Tuolloin amerikkalaisessa arvomaailmassa olivat vaikutusvaltansa huipulla juuri ne evankeliset, jotka unelmoivat maailman käännyttämisestä omana elinaikanaan.[2]

Kristillisen oikeiston rationaalinen sanoma vetosi amerikkalaisiin ja Yhdysvaltalainen poliittinen kenttä erkaantui New Deal-ohjelmasta lähtien vallinneesta keskustavasemmistolaisesta konsensuksesta. Kristillinen oikeisto osallistui toimintansa ensi vuosikymmeninä yhteiskunnallisen keskustelun suunnan määrittämiseen. Järjestäytyesssään fundamentalis-evankelisesta liikkeestä tuli uusoikeiston suurin ja merkittävin osa.[3]

1964–1980[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristillisestä oikeistosta tuli järjestäytyessään uusoikeiston suurin ja poliittisesti aktiivisin valtakeskittymä. Kaikkien kirkkokuntien konservatiivset seurakuntalaiset alkoivat spontaanisti perustaa toisistaan irrallisia paikallistason pienryhmiä, jotka kävivät aggressiiviseen taistoon ajan henkeä ja sen levittäjiä vastaan. Ensimmäisessä vaiheessaan kristillinen vastarinta keskittyi vastustamaan feminismiä, aborttia ja vapaata seksiä, puolustamaan kristillistä itseilmaisua ja kasvatusta sekä vahvistamaan antikommunismia. Valtakunnallisesti toiminta organisoitui myöhemmin.[1]

Kristillinen uusoikeisto toimi erityisesti aborttia, seksivalistusta ja aborttia vastaan. Lisäksi useat evankeliset järjestöt kampanjoivat elokuvien ja televisio-ohjelmien sisällön puhdistamiseksi. Monet järjestöt arvostelivat homoseksuaalisuutta sekä puolustivat kristillisiä kouluja, collegeita ja yliopistoja.[4]

Christian Legal Defence and Education Fund, National Christian Action Coalition ja Citizens for Excellence in Education tavoittelivat lakeja, jotka olisivat poistaneet liittovaltion byrokraateilta oikeuden puuttua kristillisten opinahjojen verovapauteen ja opetuksen sisältöön. Coalition for the First Amendment ja Coalition for Religious Freedom kampanjoivat koulujen aamunavausten ja vapaaehtoisten rukoushetkien palauttamiseksi. Home School Legal Defence Association taisteli kristillisen kotiopetusliikkeen puolesta. Traditional Values Coalition, American Family Association ja Morality in Media organisoivat boikotteja televisio- ja elokuvayhtiöitä vastaan, jotka tuottivat homoseksuaalisuutta, vapaata sekiä ja muuta moraalittomuutta mainostavaa ohjelmistoa.[4]

Evankeliset ja separatistit toimivat jaktuvasti myös kommunismia vastaan. Tätä jatkoivat Carl McIntire, Fred Schwarz, Billy James Hargis, Eagle Forum sekä monet evankeliset naisjärjestöt. Liikehdintään osallistuivat myös monet epäpoliittiset separatistipastorit.[4]

Moraalinen enemmistö ja liittyminen republikaanisen puolueen yhteyteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvun lopulla evankelisen liikkeen johtajat kokosivat oma-aloitteisesti poliittista voimaa. Vuoden 1975 jälkeen perustettiin evankelisia ja uusoikeistoa yhdistävät Christian Freedom Foundation ja Intercessors for America, helluntailaisia rekrytoiva Christian Voice, yhteistyöverkostoja eri kirkkokuntien välille luova Religious Roundtable ja lopulta merkittävin eli Moraalinen enemmistö.[5]

Moraalisen enemmistön juuret olivat fundamentalistilikkeessä ja Jerry Falwellin päätös siirtyä päivänpolitiikkaan ilmensi fundamentalismin uutta poliittisuutta. Moraalisessa enemmistössä oli suuri määrä Eteläisen baptistikonvention pappeja, jotka olivat pitäytyneet aikaisemmin tiukasti erossa politiikasta. Eteläisen baptistikonvention uusi johto piti tuolloin välttämätöntä hakea muutosta maan tilanteeseen.[6]

Demokraattipuolue ei ollut kiinnostunut toiminnasta fundamentalistipastoreiden suuntaan eikä eteläiseen baptistikonventioon kuulunut presidentti Jimmy Carter hyväksynyt kristillisen oikeiston perusajatuksia. Moraalinen enemmistö etsi poliittista tukea republikaanisesta puolueesta. Jerry Falwell ja Tim LaHaye pitivät tätä suorastaan välttämätöntä, sillä he olivat vakuuttuneita siitä, että Carter edusti epä- ja antikristillistä politikkaa. Vuoden 1980 presidentinvaaleihin Moraalinen enemmistö organisoitui republikaanisena järjestönä.[6]

Politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristillisen oikeiston poliittiset teemat muodostuivat fundamentalistisen liikkeen toimesta ja järjestöllinen pohja oli maailmansotien välisessä oikeistossa, separatismissa ja näistä irroittautuneessa uusevankelisuudessa.[2]

Rationaalinen ohjelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristillinen oikeisto poikkesi maailman vanhasta oikeistosta hyläten militantin tyylin ja omaksuen maltillisen, rationaalisesti perustellun ohjelman. [2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Ruotsila 2008, s. 102
  2. a b c Ruotsila 2008, s. 90
  3. Ruotsila 2008, s. 91
  4. a b c Ruotsila 2008, s. 109
  5. Ruotsila 2008, s. 111
  6. a b Ruotsila 2008, s. 112
Tämä kristinuskoon liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.