Oikeuden historiallinen koulukunta
Oikeuden historiallinen koulukunta on 1800-luvun alussa Saksassa syntynyt oikeustieteen suuntaus, joka korosti oikeuden ankkuroitumista kansalliseen historialliseen perinteeseen ja sen kulloiseenkin oikeusvakaumukseen.[1]
Historiallisen koulukunnan mukaan oikeus on historiallinen, orgaaninen ilmiö ja sen ensisijainen lähde on kansanhenki, joka tarkoittaa kansan oikeustajuntaa tai -vakaumusta. Oikeus on positiivista, millä ei kuitenkaan tarkoitettu asetettua oikeutta vaan oikeuden historiallisesti määräytyneisyyttä erotuksena luonnonoikeudesta. Oikeuden legitiimisyys ei perustu sen järkevyyteen, kuten luonnonoikeusopissa, vaan historialliseen kehitykseen ja kansan oikeustajuntaan. Oikeuden tulee saada kehittyä vapaasti kansan historiallisesti muodostuvan oikeustajunnan mukaisesti, eikä lainsäätäjä saa mielivaltaisesti puuttua tähän kehitykseen vaan sen tulee myötäillä kansan oikeustajuntaa. Oikeuden kehityksessä eritellään alkuperäinen kansanoikeus (saks. Volksrecht), joka ilmeni tavanomaisena oikeutena ja oli osa kansan elämää ilman erillistä olemassaoloa, ja nykyaikainen, yhteisön toimintojen eriytymisen seurauksena muodostunut juristioikeus (saks. Juristenrecht), jonka jäsentämistä vastaavat kansan oikeustajuntaa tulkitsevat oikeusopinneet. Oikeustieteen tehtävänä on siis käsitteellistää oikeus systeeminä eli esittää historiallisesti määräytynyt oikeus tieteellisenä systeeminä.[2][3][4][5]
Historiallista koulukuntaa edustivat etenkin Friedrich Carl von Savigny ja Georg Friedrich Puchta.[6]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Historiallisen koulukunnan perusti Savigny 1800-luvun alussa[7], mutta sen edelläkävijöinä on pidetty jo 1700-luvun lopulla vaikuttaneita Gustav Hugoa ja Justus Möseriä[8][9]. Koulukunnan synnyn taustalla oli Saksan 1800-luvun alun valtiollis-poliittinen hajaanus, jossa yhtenäissaksalaisen lainsäätäjän puuttuminen esimerkiksi johti oikeustieteen aseman korostamiseen, saksalainen idealistinen filosofia, etenkin sen piirissä omaksuttu historisismi, ja romantiikka, johon Savignya yhdisti esimerkiksi hänen syvä epäilyksensä rationalismista ajattelun perustana.[6][10]
Historiallinen koulukunta tulkitaan usein aikansa poliittisen taantuman ilmentymäksi etenkin yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa Karl Marxin siihen kohdistaman kritiikin johdosta, mutta tätä käsitystä on pidetty osittain harhaisena. Savigny ja muut romanistit olivat konservatiivisempia, mutta historiallisen koulukunnan germanistit olivat poliittisesti liberaaleja eikä Savignynkaan oikeusteoria edusta aikansa konservatiivista valtioteoriaa.[11][4]
Historiallinen koulukunta jakautui 1840-luvulla romanisteihin, jotka keskittyivät roomalaisen oikeuden pohjalta kehittyneen saksalais-roomalaisen oikeuden perinteeseen, ja germanisteihin, jotka keskittyivät keskiaikaiseen germaaniseen oikeuteen. Lisäksi germanistit edustivat saksalaista nationalismia ja pyrkivät löytämään yhteisöön perustuvan tavan tulkita oikeutta, kun taas romanisti korostivat yksilön tahdonvapausoppia ja oikeuksia. Monet germanistit myös osallistuivat vuoden 1848 vallankumoukseen, jonka epäonnistumisen myötä heidän vaikutusvaltansa heikkeni.[12][13]
1800-luvun aikana historiallinen koulukunta kehittyi käsitelainopiksi, joiden välinen rajanveto on kuitenkin häilyvä.[14] Puchtan, jota pidetään käsitelainopin kehittäjänä[15], on katsottu edustaneen siirtymää historiallisesta koulukunnasta käsitelainoppiin[6].
Historiallisen koulukunnan merkitys modernille oikeudelle ja oikeuskäsitykselle on jäänyt vähäisemmäksi kuin oikeuspositivismin, luonnonoikeusajattelun ja oikeusrealismin[16], eikä se ole niiden tapaan edelleen vahvasti vaikuttava oikeusajattelun suuntaus vaan sen merkitys on lähinnä muita suuntauksia täydentävä[3]. Toisaalta Niilo Jääskinen on arvioinut, että historiallisen koulukunnan ja käsitelainopin oikeustiedettä määrittävät perusoletukset ovat pysyneet muuttumattomina 1800-luvulta asti ja muodostavat ne reunaehdot, joissa yksityisoikeustiede on sen jälkeen pysynyt.[6] Mös tilanteiden, joissa lainsäädäntö on jäänyt yhteiskuntakehityksestä jälkeen, ja viimeaikaisen pluralistinen, ylikansallinen ja yhteisöllinen käsityksen oikeudesta on katsottu ilmentävän historiallisen koulukunnan yhteisöllisiä oikeuslähteitä korostavaa ajattelua.[17]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ervasti, Kaijus; Meincke, Nina (toim.): Oikeuden tuolla puolen. Helsinki: Kauppakaari, 2002.
- Gylling, Heta; Mäkelä, Kaisa; Tontti, Jaakko (toim.): Filosofien oikeus 1. Saarijärvi: Suomalainen lakimiesyhdistys, 2001.
- Siltala, Raimo: Oikeudellisen ajattelun perusteet - Pääsykoekirja 2/2010. Turku: Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010.
- Strömholm, Stig (suom. Siltala, Raimo): Länsimaisen oikeusajattelun historia. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 1989.
- Tuori, Kaarlo: Oikeuden ratio ja voluntas. Helsinki: WSOYpro, 2007.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Klami, Hannu Tapani; Siltala, Raimo: Oikeustiede:historiallinen oikeus Tieteen termipankki. Viitattu 7.8.2023.
- ↑ Tuori 2007, s. 79-81
- ↑ a b Siltala 2010, s. 127-126
- ↑ a b Ervasti, Meincke (toim.) 2002, s. 26
- ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 261
- ↑ a b c d Tuori 2007, s. 78
- ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 249
- ↑ Strömholm 1989, s. 296-297
- ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 267-268
- ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 250
- ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 250-251
- ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 251
- ↑ Ervasti, Meincke (toim.) 2002, s. 27
- ↑ Ervasti, Meincke (toim.) 2002, s. 28
- ↑ Strömholm 1989, s. 271
- ↑ Siltala 2010, s. 128
- ↑ Siltala 2010, s. 128-129