Konstantin Pobedonostsev

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Konstantin Pobedonostsev.

Konstantin Petrovitš Pobedonostsev (ven. Константин Петрович Победоносцев; 2. kesäkuuta (J: 21. toukokuuta) 1827 Moskova23. maaliskuuta (J: 10. maaliskuuta) 1907 Pietari) oli venäläinen juristi, joka toimi Venäjän ortodoksisen kirkon ylimmän hallintoelimen eli pyhän synodin yliprokuraattorina vuosina 1880–1905 ja oli tuona aikana merkittävä poliittinen vaikuttaja Venäjän keisarikunnassa. Keisarin neuvonantajana Pobedonostsev ohjasi päätöksentekoa taantumukselliseen suuntaan, erityisesti Aleksanteri III:n hallitsijakaudella.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pobedonostsevin isä Pjotr Vasiljevitš Pobedonostsev oli pappi ja Moskovan yliopiston kirjallisuuden professori, joka antoi pojalleen kotiopetusta 14-vuotiaaksi asti. Pobedonostsev opiskeli Pietarin keisarillisessa lainopillisessa koulussa vuosina 1841–1846, suoritti oikeustieteellisen tutkinnon ja aloitti virkauransa hallitsevassa senaatissa.[1][2] Hän oli vuosina 1860–1865 siviilioikeuden professorina Moskovan yliopistossa, minkä jälkeen hänet nimitettiin 1865 Venäjän oikeusministeriön neuvokseksi sekä 1868 senaatin ja 1872 valtakunnanneuvoston jäseneksi.[3] Vuosina 1880–1905 Pobedonostsev oli pyhän synodin yliprokuraattori eli johtaja, joka oli maallikolle varattu virka.[3][1] Hän sai 1849 kollegiasessorin, 1852 hovineuvoksen, 1854 kollegineuvoksen, 1858 valtioneuvoksen, 1863 todellisen valtioneuvoksen, 1868 salaneuvoksen ja 1883 todellisen salaneuvoksen arvonimet.[1] Hän julkaisi tieteellisiä artikkeleita oikeustieteestä, kasvatuksesta, filosofiasta ja uskonnosta.[2]

Pobedonostsev johti vuodesta 1861 keisari Aleksanteri II:n poikien, ensin perintöruhtinas Nikolai Aleksandrovitšin ja tämän kuoltua 1865 uuden kruununperillisen Aleksandr Aleksandrovitšin (myöhempi Aleksanteri III) kasvatusta.[2] Hän sai näin henkilökohtaisen vaikutusvallan tulevaan hallitsijaan.[3] Aleksanteri II:n murha vuonna 1881 nostatti Venäjällä konservatiivisen vastareaktion, jonka yhteydessä Pobedonostsev vaikutti merkittävästi valtakunnan sisäisen kehityksen suuntaan.[4] Hänen vaikutuksestaan uusi keisari Aleksanteri III torjui sisäministeri Mihail Loris-Melikovin ajamat maltilliset perustuslailliset uudistukset ja antoi sen sijaan toukokuussa 1881 Pobedonostsevin valmisteleman manifestin itsevaltiuden säilyttämisestä.[2][3] Kaikki valtiolliset uudistukset pysähtyivät vuosikymmeniksi.[4] Ilmeisesti Pobedonostsevin vaikutuksesta opetusministeriksi nimitettiin vuonna 1882 Ivan Deljanov, joka rajoitti ei-venäläisten ja ei-ortodoksien pääsyä Venäjän yliopistoihin.[2] Pobedonostsev sai johdettavakseen myös uuden kruununperillisen, tulevan keisari Nikolai II:n kasvatuksen.[1]

Pobedonostsev kritisoi jyrkästi parlamentarismia, kansalaisvapauksia ja uskonnollista suvaitsevaisuutta.[1] Hän suosi Venäjällä 1880-luvulla levinneitä väkivaltaisia juutalaisvainoja eli pogromeja.[4] Hän järjesti myös kirjailija Leo Tolstoin erotetuksi kirkosta vuonna 1901.[5] Pobedonostsev esitteli maailmankuvaansa teoksessaan Moskovski sbornik (1896). Hän kritisoi siinä voimakkaasti länsimaista kulttuuria, joka hänen mukaansa perustui virheellisille ja haitallisille opeille rationalismista, kansanvallasta, sananvapaudesta ja ihmisten perimmäisestä hyvyydestä.[3] Hän analysoi teoksessa myös ortodoksisen ja luterilaisen uskon eroavaisuuksia. Pobedonostsev oli mukana useissa merkittävissä Venäjän historiaan ja arkeologiaan liittyneissä hankkeissa. Hän tuki 1880-luvulla näkyvästi Baltiaan kohdistuneita venäläistämistoimia, mistä hän sai myös kritiikkiä merkittäviltä tahoilta. Myöhemmin hän omaksuikin Suomen suuriruhtinaskuntaan kohdistetun yhtenäistämispolitiikan suhteen toisenlaisen linjan.[1]

Pobedonostsevin hauta Pietarissa.

Pobedonostsevin vaikutusvalta oli vahvimmillaan Aleksanteri III:n hallitsijakauden alussa,[2] mutta laski Nikolai II:n aikana, varsinkin 1890-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Samaan aikaan hänestä tuli kuitenkin julkisuudessa keisarikunnan vihatuimpien ja vanhoillisimpien piirteiden symboli. Häntä vastaan tehtiin viisi epäonnistunutta murhayritystä.[1] Pobedonostsev erosi yliprokuraattorin virasta vuoden 1905 vallankumouksen ja lokakuun manifestin jälkeen lokakuussa 1905. Hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin keuhkokuumeeseen.[2]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pobedonostsevin puoliso oli Jekaterina Aleksandrovna Engelhardt (1847–1932). Heillä oli yksi kasvattitytär, Marfa.[1]

Vaikutus Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotaministeri Aleksei Kuropatkinin vaadittua vuonna 1898 Suomen asevelvollisuuslain muuttamista Suomen säätyjä lainkaan kuulematta Pobedonostsev asettui vastustamaan ajatusta, jolloin keisari Nikolai II asetti hänen johtamansa neuvottelukunnan selvittämään, mihin lakiesityksen kohtiin säädyillä olisi oikeus puuttua. Pobedonostsev ja neuvottelukunnan enemmistö kannattivat lain antamista kokonaisuudessaan Suomen valtiopäivien käsiteltäväksi, tosin vain lausunnon antamista varten, ja näin tehtiinkin.[1][6] Hieman myöhemmin Pobedonostsev nimitettiin jäseneksi myös Kuropatkinin aloitteesta perustettuun toiseen neuvottelukuntaan, joka valmisteli helmikuun manifestin. Tässä neuvottelukunnassa heidän välilleen ei syntynyt erimielisyyksiä.[6] Julkisuudessa Pobedonostsevia arveltiin Nikolai Bobrikovin Suomessa harjoittaman politiikan taustavaikuttajaksi, vaikka yksityisesti hän arvosteli sitä.[1]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Moskovski sbornik, 1896 (seuraavana vuonna saksaksi nimellä Streitfragen der Gegnwart)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Hannu Immonen: Pobedonostsev, Konstantin Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. a b c d e f g James W. Cunningham: Pobedonostsev, Konstantin (englanniksi) Encyclopedia of Religion (1987) ja Michelle DenBeste: Pobedonostsev, Konstantin, Encyclopedia of Russian History, Encyclopedia.com. Viitattu 13.2.2021.
  3. a b c d e Nordisk familjebok (1915), s. 1112–1113 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 13.2.2021.
  4. a b c Erling Bjøi, Olof G. Lidin & Göran Malmqvist: Otavan suuri maailmanhistoria 15: Imperialismin aika (suom. Heikki Eskelinen), s. 242. Otava, Helsinki 1986.
  5. Simon Sebag Montefiore: Romanovit 1613–1918 (suom. Seppo Raudaskoski), s. 623. WSOY, Helsinki 2017. Google Books
  6. a b Tuomo Polvinen: Valtakunta ja rajamaa. N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904, s. 85–86, 102–106, 108–109. WSOY, Helsinki 1984.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]