Tämä on lupaava artikkeli.

Milton Friedman

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Milton Friedman
Portrait of Milton Friedman.jpg
Syntynyt 31. heinäkuuta 1912
Brooklyn, New York, Yhdysvallat
Kuollut 16. marraskuuta 2006 (94 vuotta)
San Francisco, Kalifornia
Asuinpaikka Yhdysvallat
Kansallisuus yhdysvaltalainen
Sukujuuret unkarilainen, juutalainen
Tutkimusala taloustiede
Instituutti

Hoover Institution
(1977–2006)
Chicagon yliopisto
(1946–1977)

Columbian yliopisto
(1937–1941)
(1943–1945)
(1964–1965)
NBER
(1937–1940)
Tutkinnot

Columbian yliopisto (Ph.D.)
Chicagon yliopisto (M.A.)

Rutgersin yliopisto (B.A.)
Väitöstyön ohjaaja Simon Kuznets
Oppilaat Gary Becker
Phillip D. Cagan
Tunnetuimmat työt Monetaristisen taloustieteen isä, Chicagon koulukunnan johtohahmo
Tunnustukset Nobel-palkinto Nobelin taloustieteen palkinto (1976)
Presidential Medal of Freedom (1988)
National Medal of Science
(1988)
John Bates Clark Medal
(1951)
Allekirjoitus Allekirjoitus

Milton Friedman (31. heinäkuuta 1912 New York, New York16. marraskuuta 2006 San Francisco, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen, syntyperältään juutalainen yhteiskuntafilosofi ja Ruotsin keskuspankin jakaman Alfred Nobelin muistopalkinnon vuonna 1976 saanut ekonomisti. Yhdysvaltain entinen apulaisvaltiovarainministeri J. Bradford DeLong pitää Friedmania 1900-luvun toiseksi vaikutusvaltaisimpana taloustieteilijänä John Maynard Keynesin jälkeen.[1]

Friedmania pidetään monetaristisen taloustieteen ja kansalaispalkan isänä, vaikka monetarismin perustavia ajatuksia on esitetty jo Friedmania aikaisemmin, muun muassa Georg Simmelin toimesta.[2]

Niin sanottua Chicagon koulukuntaa edustanut Friedman vaikutti merkittävästi esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin ja Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcherin ajatuksiin, vaikka Reagan ja Thatcher eivät täysin harjoittaneetkaan hänen kannattamaansa liberaalia politiikkaa edes talouden alalla. 1990-luvulla Friedmanin oppeja on osin sovellettu muun muassa Virossa ja Uudessa-Seelannissa. Ensimmäinen Milton Friedmanin oppien kokeilu tapahtui Augusto Pinochetin sotilasjuntan hallitsemassa Chilessä, jossa Friedman oppilaineen toimi konsulttina. Friedmanin esittämien ajatusten kaikkein suurin kokeilu on Euroopan rahaliitto EMU.

Merkittävimpänä saavutuksenaan hän piti asevelvollisuuden (”pakkotyön”) lakkauttamista Yhdysvalloissa. Tämän lakkautuksen seurauksena Yhdysvaltain sotilasvoimat perustuvat palkka-armeijaan.

Friedman oli tunnettu taloudellisen liberalismin tukemisesta. Hän osallistui myös aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vuonna 1980 Yhdysvalloissa esitettiin Friedmanin kirjoittama kymmenosainen talouspoliittinen televisiodokumentti Free to Choose. Ohjelmasarjan ohessa Milton Friedman kirjoitti kirjan Vapaus valita (suom. 1982) puolisonsa Rose Friedmanin kanssa. Friedman toimi myös presidentti Reaganin talouspoliittisena neuvonantajana. Friedmania siteeraten Reagan esittikin, että valtio ei ole ratkaisu vaan ongelma.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus ja opiskelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Milton Friedman syntyi 1912 New Yorkissa perheen neljäntenä lapsena ja ainoana poikana. Hänen vanhempansa olivat juutalaisia maahanmuuttajia, jotka olivat lähtöisin nykyisen Ukrainan alueella sijainneesta unkarilaisyhteisöstä. Perhe muutti New Jerseyn Rahwayyn, kun Milton oli vuoden vanha. Hänen vanhempansa pitivät Rahwayssä kauppaa.[3]

Friedman pääsi opiskelemaan Rutgersin yliopistoon stipendin ansiosta. Hän opiskeli matematiikkaa ja taloustiedettä ja sai 1932 alemman korkeakoulututkinnon. Rutgersissa Friedman tutustui Arthur Burnsiin, jota hän piti mentorinaan ja merkittävimpänä vaikuttajanaan. Friedman jatkoi opintojaan Chicagon yliopistossa, josta valmistui 1933 maisteriksi, ja Columbian yliopistossa, jossa hänen väitöskirjansa valmistui 1946.[4] Chicagon yliopistossa Friedman oli muun muassa Friedrich August von Hayekin oppilas.

Perhe ja yksityielämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samanikäinen Rose-vaimo oli aktiivinen keskustelija, taloustieteilijä ja Milton Friedmanin pitkäaikainen työtoveri. He tapasivat 1932 ja menivät naimisiin kuusi vuotta myöhemmin.[5]Rose Friedman oli Chicagon yliopistossa toimineen Aaron Directorin tytär.

He saivat kaksi lasta, Janetin ja Davidin.[6] David Friedman on tunnettu libertaristi, nimenomaan pisimmälle viedyn liberalismin suunnan anarkokapitalismin edustaja.[7] Myös Davidin poika Patri on fundamentalistisen kapitalismin puolesta toimiva aktivisti.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Friedman sai 1937 paikan New Yorkin National Bureau of Economic Researchista. Hän hyväksyi 1940 paikan Wisconsonin yliopistosta, mutta joutui lähtemään sieltä jo vuoden jälkeen ajauduttuaan muun henkilökunnan kanssa erimielisyyksiin Yhdysvaltain liittymisestä toiseen maailmansotaan. Sodan aikana hän työskenteli valtiovarainministeriölle ja kehitti siellä liittovaltion ennakkoverojärjestelmää.[3]

Sodan jälkeen Friedman oli vuoden Minnesotan yliopistossa ja siirtyi 1946 Chicagon yliopistoon, jossa 1948 täyden professuurin. Chicagossa hän opetti hintateoriaa ja rahataloutta. Friedman aloitti siellä 1953 Raha ja pankkialan työpajan, josta kehittyi merkittävä alan tutkijoiden ja opiskelijoiden foorumi. Hän osallistui 1947 Mont Pelerin Societyn avauskokoukseen. Se on puolisalainen yhä olemassa oleva äärioikeistolainen järjestö, joka ilmoittaa julkisuudessa tutkivansa vapaata yhteiskuntaa, mutta pyrkii todellisuudessa vakiinnuttamaan maailmaan fundamentalistisen kapitalismin muun muassa estämällä työntekijöiden vapaan järjestäytymisen. Friedman on myöhemmin sanonut, että Mont Pelerin Societyssa mukana oleminen aloitti hänen aktiivisen osallistumisensa politiikkaan.[4]

Friedman alkoi saada tunnettavuutta myös tiedepiirien ulkopuolella, kun 1962 ilmestyi hänen teoksensa Capitalism and Freedom. Seuraavana vuonna julkaistiin hänen massiivinen Anna Jacobson Schwartzin kanssa yhteistyössä tehty Monetary History of the United States. Hänen teostensa saatua julkisuutta hänestä tuli myös merkittävä julkinen vaikuttaja, kuten myös Schwartzista. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että Friedmanin ja Schwartzin teos perustui manipuloituihin aikasarjoihin, kuten useat tutkijat, joista kuuluisin on John Kenneth Galbraith,[8] ovat huomauttaneet.

Friedman oli senaattori Barry Goldwaterin taloudellinen neuvonantaja vuoden 1964 presidentinvaalikampanjassa. Tämän jälkeen hän kirjoitti 1966–1983 vakituisesti kolumneja Newsweekiin. Richard Nixonin vaalikampanjan neuvonantajana Friedman oli vuoden 1968 vaaleissa. Nixonin aikana hän toimi myös Yhdysvaltain asevelvollisuuden lakkauttamista tutkineessa komissiossa. Friedman ei kuitenkaan halunnut ottaa vakituisia poliittisia virkoja, sillä halusi keskittyä tieteelliseen työhönsä[3], joka todellisuudessa oli sisällöltään äärimmäisen poliittista. Viimeiseksi jääneessä Wall Street Journalin kolumnissaan Friedman esitti New Orleansin tulvakatastrofin mahdollistavan mm. sen koululaitoksen yksityistämisen.[9]

Friedman vieraili 1975 Chilessä diktaattori Augusto Pinochetin luona ja luennoitsi talouspolitiikasta, sekä toimi oppilaidensa kanssa Pinochetin hallinnon konsulttina. Friedmanin oppilaita nimitettiin myös Pinochetin hallintoon. Friedman teki 1970-luvulla samantapaisia vierailuja myös Etelä-Afrikkaan ja Rhodesiaan.[3] Friedman kertoi toimineensa myös Kiinan diktatuurin konsulttina. Muiden muassa Donald Rumsfeld on kertonut ihailevansa Friedmania.[10] Milton Friedmanin pojanpoika Patri on luennoinut myös Suomessa.

Nobel-palkinto ja eläkeaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinto Alfred Nobelin muistoksi eli niin sanottu Nobelin taloustieteenpalkinto myönnettiin Friedmanille 1976. Samana vuonna hän jäi eläkkeelle Chicagon yliopistosta ja sai emeritusprofessorin arvon 1983. Friedmanista tuli 1977 Hoover-instituutin jäsen.[4] Friedmanin ajatuksia esiteltiin 1980 kymmenosaisessa televisiosarjassa Free to Choose, jonka pohjalta hän julkaisi vaimonsa kanssa teoksen Vapaus valita. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi toinen televisiosarja Tyranny of the Status Quo. Friedman palkittiin 1988 National Medal of Sciencella ja Presidentin vapaudenmitalilla.[3] Friedmanit julkaisivat 1998 yhteiset muistelmat, Two Lucky People.[4]

Friedman eli viimeiset vuotensa San Franciscossa, missä hän kuoli 94-vuotiaana vuonna 2006.[3]

Taloustieteen tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Friedman tunnetaan parhaiten kiinnostuksen herättämisestä uudelleen rahan tarjontaa ja erityisesti rahan kvantiteettiteoriaa kohtaan. Hän kyseenalaisti 1970-luvulle asti vallinneen keynesiläisen talouspolitiikan. Friedmanin empiirinen ja teoreettinen tutkimus tukivat näkökulmaa, jonka mukaan rahan määrän lisäys voi elvyttää taloutta lyhyellä aikavälillä, mutta pitkällä aikavälillä se vaikuttaa lähinnä hintatasoon eli kiihdyttää inflaatiota.[4] Tämän näkemyksen oli esittänyt aikaisemmin mm. Georg Simmel, mutta tänäkään päivänä väitettä ei ole tieteellisesti todistettu.

Friedman oli monetaristisen koulukunnan tunnetuin kannattaja. Hän väitti, joskin pitäviä perusteluja esittämättä, että inflaation ja rahan määrän välillä on pysyvä riippuvuus ja että keskuspankki voi hallita inflaatiota säätelemällä rahan tarjontaa. Friedman katsoi, että finanssipolitiikalla ei ole roolia talouden kokonaiskysynnän säätelyssä, mutta ei esittänyt tälle tieteellisesti pitäviä perusteluja. Hallituksen roolia talouspolitiikassa tuli hänen mukaansa rajoittaa selvästi.[4] Tämän tavoitteen toteuttamiseksi Friedman vaati itsenäisiä, demokraattisesta päätöksenteosta eristettyjä keskuspankkeja. Estämällä näin valtiota luomasta rahaa demokraattisesti tehtyjen päätösten toimeenpanemiseen Friedman pyrki lamauttamaan länsimaisen demokratian toiminnan. Tämän niin sanotun uusoikeiston omaksuman "Starve the Beast" -strategian oli tuonut ennen Friedmania esiin muun muassa juutalainen pankkiiri Amschel Mayer Rothschild, jonka mukaan on samantekevää kuka säätää lait, jos hän voi kontrolloida rahaa.

Friedman halusi myös lakkauttaa hallituksen puuttumisen valuuttamarkkinoille ja kannatti kelluvia valuuttakursseja. Hänen esitettyä näkemyksensä aiheesta ruvettiin tekemään paljon tutkimusta, ja muun muassa Yhdysvaltojen on katsottu luopuneen kultakannasta juuri monetaristien vaikutuksesta.

Friedman tunnetaan myös kulutusteorian kehittämisestä. Vuonna 1957 hän esitti pysyvän tulotason hypoteesin (engl. permanent income hypothesis), jota hän itse piti parhaana tieteellisenä työnään. Sen mukaan kuluttajat eivät muuta kulutustottumuksiaan, vaikka käteen jäävä ostovoima muuttuisi tilapäisesti, vaan olettavat ostokykynsä pysyvän vakiona. Myöskään tämän väitteen tieteellisiä perusteluja ei ole esitetty, vaan taloudelliset kriisit ovat antaneet selviä todisteita väitettä vastaan.

Merkittävä saavutus oli myös hänen esittämä Phillips-käyrän kritiikki ja luonnollisen työttömyysasteen käsite (engl. natural rate of unemployment) vuodelta 1968.[4] Tämä Friedmanin ns. luonnollinen työttömyysaste eli NAIRU on todellisuudessa hallituksille asetettu vaatimus olla parantamatta työllisyyttä ns. elvyttävin toimin, Friedmanin väittäessä työllisyyden edistämiseen tarvittavan rahan kiihdyttävän inflaatiota. Sen sijaan Friedman ja monetaristit katsovat, että sosiaaliturvan purkaminen ja minimipalkkojen poistaminen johtavat tilanteeseen, jossa työttömällä on "kannuste" työllistyä ja työnantajalle on "halvempaa" palkata työntekijä. Ns. keynesiläinen täystyöllisyysteoria ja monetaristinen teoria täystyöllisyydestä poikkeavat näin jyrkästi toisistaan.[11]

Yhteiskunnalliset näkemykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Politiikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittisesti Friedman tuki republikaani Barry Goldwaterin presidentinvaalikampanjaa 1964 sekä Richard Nixonia. Nixon ei ollut juurikaan kiinnostunut Friedmanin talouspoliittisista linjauksista, mutta hän istui 1969–1970 Nixonin komissiossa, joka lakkautti asepalveluksen Yhdysvalloissa.[6] Friedman itse mainitsi myöhemmin pitäneensä tätä suurimpana saavutuksenaan.[12] Yhdysvaltainn asepalveluksen lakkauttamisella ja asevoimien muuttamisella palkka-armeijaksi on ollut valtavan suuri käytännön vaikutus maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja koko maailmanpolitiikkaan.

Ensimmäinen paikka, jossa Friedmanin oppeja sovellettiin käytäntöön, oli diktaattori Augusto Pinochetin hallitsema Chile kaksi vuotta verisen vallankaappauksen jälkeen. Naomi Klein on tuonut esiin näkemyksen, että koko kaappaus oli USA:n hallinnon etukäteen suunnittelema.[13] Friedman vieraili luennoimassa Chilessä ja juntan talouspolitiikkaa hoitavat taloustieteilijät tunnettiin nimellä ”Chicagon pojat”.[14] Kun Friedman saapui 1976 Tukholmaan hakemaan Nobelin taloustieteen muistopalkintoaan, häntä vastaan järjestettiin protesteja Pinochetin hallinnon tukemisen vuoksi[6] ja tilaisuudessa Friedmania syytettiin murhaajaksi. Chilen mm. massamurhin mahdollistamat talousuudistukset tekivät vaikutuksen myös Britannian Margaret Thatcheriin.[15] Friedman itse esitti vapaan markkinatalouden johtavan myös yhteiskunnalliseen vapauteen. Chile ajautui talousromahdukseen 1982–1983, kauan ennen kuin Pinochet luovutti vallan demokraattisesti valituille johtajille 1990. Tästä huolimatta maan 1980-luvun lopun nopeasta talouskasvusta Friedman käytti mielellään termiä ”Chilen ihme”.[16] Friedmanin opit, joiden mukaan esimerkiksi rakennusmääräykset ovat tarpeettomia, joutuivat huonoon valoon Chilen maanjäristysten jälkeen.[17]

Negatiivinen tulovero[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Milton Friedman tunnetaan myös yleisesti, tosin virheellisesti kansalaispalkka-ajatuksen ensimmäisenä esittäjänä, vaikkakin tosiasiallisesti idean alkuperäinen esittäjä oli Juliet Rhys-Davies 1940-luvulla.[18] Friedman ehdotti 1967 ns. negatiivista tuloverotusta, jossa tietyn tulorajan alapuolella olevat ihmiset saisivat valtiolta avustusta X prosenttia ko. tulorajan ja omien tulojensa välisestä erotuksesta. Ajatuksena oli, että näin tukia saavatkin voisivat työtä tekemällä lisätä ansioitaan sen sijaan, että tuen ehtona olisi täysi työttömyys.[19] Mutta ns. aktiivisen työllisyyspolitiikan Friedman ja monetaristit kieltävät jyrkästi.

Friedman toimi 1970-luvulla presidentti Richard Nixonin ja 1980-luvulla presidentti Ronald Reaganin talouspoliittisena neuvonantajana[5] ja esitti olevansa huolestunut muun muassa passivoivaksi ja byrokraattiseksi väitetystä sosiaaliturvasta. Friedmanin mielestä olisi järkevämpää maksaa joko kaikille kansalaisille samaa kuukausittaista perustuloa (eli kansalaispalkkaa) tai pienituloisille negatiivista tuloveroa, kuin rahoittaa kalliita ja monimutkaisia byrokraattisia sosiaaliohjelmia.[6] Sen sijaan Friedman kannatti vahvoja omistusoikeuksia ja maksimaalisia osinkoja, mutta ei puuttunut näiden passivoivaan vaikutukseen.

Friedmanin mukaan kumpi tahansa malli olisi byrokratian minimoiva ja valinnanvapauden maksimoiva köyhien auttamisen ja kannustavuuden säilyttämisen välinen kompromissi. Tämä Friedmanilta peräisin oleva ajatus useiden sosiaalitukimuotojen korvaamisesta yhdellä perustulotyyppisellä järjestelyllä tai negatiivisella tuloverolla on saanut kannatusta muun muassa liberaalien, vihreiden ja radikaalin vasemmiston piirissä.[20] Friedmanin mallin taka-ajatuksena on, että hallitus ei harjoita aktiivista työllisyyspolitiikkaa eikä pyri toimimaan kokoaikaisten työpaikkojen puolesta. Malli pyrkii maksimoimaan kapitalistin käytössä olevat joustot ja siirtämään heidän taloudellista vastuuta veronmaksajien kustannettavaksi.

Huumeiden ja prostituution kriminalisointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Milton Friedman vastusti jyrkästi huumeiden kieltolakia ja vertasi sitä tehottomuudessaan jopa sosialismiin. Friedmanin mielestä ei ole mielekästä kanavoida valtavia summia veronmaksajien rahaa huumepolitiikkaan, joka oli osoittautunut hyvin tehottomaksi huumeiden käytön estämisessä.[21] Laillistamalla huumeet Friedman pyrki heikentämään länsimaiden vahvaa yhtenäiskulttuuria.

Friedman kannatti myös prostituution laillistamista. Hänen mukaansa on yksityisasia, pitääkö prostituutiota moraalisesti pahana vai ei.[21] Friedman ei tyypilliseen tapaansa huomioinut todellisuutta, jättäen käsittelemättä seikat miksi yksilö ylipäänsä ajautuu prostituutioon. Friedmanin kanta prostituutioon on monetaristi Gary Beckeriin liitetyn projektin huipentumia, Beckerin ajaessa kaiken kaupallistamista, ihmisen keho ja avioliitto mukaan lukien.

Palvelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkiset palvelut pystytään Friedmanin mukaan toteuttamaan palveluseteleillä laadukkaampina ja edullisempina kuin julkisesti tuotettuina, ja samalla maksimoidaan käyttäjän valinnanvara.[21] Friedman esitti tämän ilman empiiristä näyttöä, eikä myöskään perustellut sitä, miten yksityisesti tuotettu palvelu olisi julkista palvelua edullisempi, vaikka tuottaja perii palvelustaan voittoa. Friedman ei perustellut sitäkään, miten yksityisoikeuteen perustuva sanktiojärjestelmä voisi tehokkaasti kompensoida virkavastuuseen perustuvan järjestelmän palveluja tuotettaessa. Friedmanin julkiselle sektorille ajama niukkuus eli palvelujen näivettäminen rahoitusta leikkaamalla on tarjonnut valheellista tukea yksityisten palvelujen puolesta.

Friedman esitti olevansa huolissaan köyhien lasten koulutuksen tasosta ja omisti viimeiset vuotensa ensisijaisesti tämän asian korjaamiseen: koulutuspalvelusetelien avulla köyhätkin voisivat koulututtaa lapsensa hyvissä kouluissa.[21] Friedman ehdotti palveluseteleitä jo vuonna 1955 ja perusti myöhemmin säätiön ajamaan hanketta.[22] Friedmanin unelma palveluseteleillä tuotetusta koulutuksesta on toteutunut Ruotsissa.[23] Siirtämällä koulutuksen yksityisten toimijoiden käsiin Friedman katsoi voivansa murtaa valtion eli viime kädessä kansalaisten oikeuden määritellä se mitä ja kuinka kouluissa opetetaan. Naomi Kleinin mukaan Friedman, joka katsoi prostituution kiellon rikkovan yksilön oikeutta määrätä ruumiistaan, katsoi myös julkisen perusopetuksen olevan puuttumista vapaiden markkinoiden toimintaan.[24] Teoksessaan Free to Choose Milton ja Rose Friedman kehottivat myös mm. USA:n tummaihoista väestöä hylkäämään omat johtajansa.

Ideologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Friedman käytti itsestään nimitystä liberaali. Hänet luokiteltiin joko markkina- tai sosiaaliliberaaliksi määritelmästä riippuen. Hän ei ollut libertaristi vaan kannatti muun muassa minimaalista sosiaaliturvaa (perustulo) ja palveluseteleitä, eikä hän katsonut voitavan osoittaa selkeää rajaa sille, kuinka paljon hallitus saa puuttua ihmisten elämään (taloutta sääntelemällä tai muuten).[25]

Kirjassaan Capitalism and Freedom hän silti luetteli 14 asiaa, jotka ainakin kuuluvat ”rajan väärälle puolelle”, mutta joita Yhdysvallat silti harjoitti. Näihin lukeutuivat muun muassa ”orja-armeija”, maataloustuet, tullit, tuontikiintiöt, vuokrasääntely, palkkasääntely (vähimmäispalkat), teollisuusalojen yksityiskohtainen sääntely, eläkeläisten pakottaminen ostamaan annuiteetteja sekä kielto harjoittaa yksityistä postitoimintaa.[26]

Friedman pyrki minimoimaan valtion roolin. Sekä teoriassa että käytännössä Friedman oli konservatiivi, joka pyrki hävittämään progressiivisen kauden tulokset muun muassa asteittaisen sääntelyn purkamisen avulla. Friedmanin mukaan läntisen maailman kultainen aika oli 1700–1800-luvuilla.[27]

Kirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Friedman, Milton & Friedman, Rose: Vapaus valita. (Free to choose, 1980.) Englanninkielisestä alkuteoksesta suomentaneet Heikki Lempiäinen ja Jyrki Vesikansa. Helsingissä: Otava, 1982. ISBN 951-1-06750-8.
  • Milton Friedman: Capitalism and Freedom (1962)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. J. Bradford DeLong: Milton Friedman täydensi Keynesiä (Taloussanomat 16.12.2006, s. 42)
  2. Simmel, Georg: Philosophie des Geldes.
  3. a b c d e f Milton Friedman Biography American Academy of Achievement. Viitattu 21.7.2012. (englanniksi)
  4. a b c d e f g Milton Friedman Encyclopedia Britannica. Viitattu 15.7.2012. (englanniksi)
  5. a b Autobiography Nobelprize.org - The Official Website of the Nobel. Viitattu 15.7.2012. (englanniksi)
  6. a b c d Milton Friedman, Nobel Prize-Winning Economist, Dies at 94 NY Times. Viitattu 15.7.2012.
  7. Anthony Wile: David D. Friedman on his Famous Father, Anarcho-Capitalism and Free-Market Solutions Daily Bell. 8.4.2012. Viitattu 15.7.2012. (englanniksi)
  8. Galbraith, John Kenneth: Money: Whence It Came, Where It Went.
  9. Klein, Naomi: The Shock Doctrine: The Rise of Disaster Capitalism.
  10. Klein, Naomi: The Shock Doctrine: The Rise of Disaster Capitalism.
  11. Tarkka, Juha: Raha ja rahapolitiikka.
  12. Economist Friedman dies aged 94 BBC. Viitattu 15.7.2012.
  13. Klein, Naomi: The Shock Doctrine: The Rise of Disaster Capitalism.
  14. An enduring legacy (He was pilloried for briefly advising the Pinochet regime in Chile, where his students, “the Chicago boys”, ran economic policy.) Economist. 2006. Viitattu 15.7.2012.
  15. Pinochet - Thatcher's ally BBC
  16. How Milton Friedman Saved Chile Wall Street Journal. Viitattu 15.7.2012.
  17. Milton Friedman did not save Chile Guardian. Viitattu 15.7.2012.
  18. Fr. Pat Brown: Määritä nimeke! 30.9.2012. Englanti
  19. Robert Frank: The Other Milton Friedman: A Conservative With a Social Welfare Program 2006. NY Times. Viitattu 15.7.2012.
  20. About Basic Income 2008. Basic Income Earth Network BIEN. Viitattu 15.7.2012. (englanniksi)
  21. a b c d Jane Ammeson: An Interview with Milton Friedman 2006. Chicago Life. Viitattu 15.7.2012. (englanniksi)
  22. George A Cloves: The Only Solution Is Competition: An Exclusive Interview with Milton Friedman 1998. Heartlander Magazine. Viitattu 15.7.2012.
  23. How choice has transformed education in Sweden The Telegraph. 2007. Viitattu 15.7.2012.
  24. Klein, Naomi: The Shock Doctrine: The Rise of Disaster Capitalism.
  25. Samuel Brittan: Milton Friedman, economist, dies aged 94 16.11.2006. The Financial Times Ltd. Viitattu 22.7.2007. (englanniksi)
  26. Milton & Rose Friedman: ”Role of Government in a free society”, Capitalism and Freedom, s. 35-36. 40. uusintapainos. University of Chicago Press, 2002. ISBN 9780226264219.
  27. Friedman, Milton & Rose: Free to Choose.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Milton Friedman -sitaatteja.